Part 2
(Näyttämö kuvaa Lemun muinaista tappotannerta. Perällä välkkyy järvi honkain välitse. Aurinko on mailleen menemäisillään. Esiriipun noustessa seisoo Modig keskellä näyttämöä, ristissä käsin luoden silmät kohden korkeutta.)
Ensimmäinen kohtaus.
MODIG (yksin.)
Tässä siis lepää niin moni kaatunut asekumppani! — Niin, tässä moni jalo nuorukainen on ummistuvin silmin taistellut viimmeisen äänettömän taistelunsa, vielä kuolemassa kohottaen huokauksen taivasta kohden isänmaan edestä! Rauhaa ja siunausta kaatuneiden urosten tomuille! (Panee kädet ristiin ja nostaa ne laivasta kohden.) — Tässä seison minä niinkuin haahmo muinaisesta aiasta, yksin kaihoineni, muistoineni! — Miten kaikki on muuttunut! (katselee ympärilleen.) Tuskin enää tunnen näitä paikkoja! Siinä korkeat hongat nyt humisevat synkeätä ruumisvirttään uinailevain soturien tomujen ylitse, missä muinoin ainoastaan yksinäinen kukka levitteli tuoksuaan hävitetyllä taistelukentällä. Tämän rannan kuitenkin tunnen. Tässä nummero 25, Erkki Kuula, lopetti päivänsä; hän oli paras toverini elämässä. Molemmat olimme kasvaneet kuin kaksi nuorta vesaa metsässä toistemme vieressä; miks'emme sitte saaneet seurata toistamme kuolemaan? — Tuonnempana taas kaatui urhoollinen kapteeni Ramsay nuoruuden kukoistuksessa — ja täällä ja tuolla, kaikkialla elpyvät veriset muistot!
Kahdeksas laulu.
(Sävel: "Till flydda tider återgår" j.n:e. Ingelius'en eli Lindblad'in sävellys.)
1,
Niin elävästi muistelen Ma tuota päivää vielä, Vaikk' vierinyt on vuosia Kun jaloll' urhomiellä Täll' kauniill' rannall' taisteltiin Ja vapautta puollettiin.
2.
Veristä työtä teimme tääll' Riemulla rinnatusten, Ja taistelimme tavalla Veikkojen, vieretysten, Jotk' hengen, veren uhraa vaan, Eest' saman äidin, kotimaan.
3.
Vaikk' emme enää rinnakkain Käy kuoloss' yhtyneenä, Vaikk' kohtalomme samat ain' Nyt iäks' eronneena, Me kuitenkaan ei unhottaa Voi sotaveljest' urhoisaa.
Niin, levätkää rauhassa, te uinailevat suomalaiset ja ruotsalaiset veljet! Pian minäkin, vanha Modig, saan nauttia teidän lepoanne, (vaeltaa rannalle päin.) Mutta tunnen itseni niin väsyneeksi tänä iltana, pitkän matkan käytyäni! Paneun hetkeksi levolle tähän rannalle ja annan aaltojen loiskeen olla kehtolaulunani. (Panee maata rannalle puun suojaan ja nukahtaa.)
Toinen kohtaus.
Akseli (tulee vasemmalta). Majuuri ja Alma (oikealta.)
MAJUURI (Akselille.)
Noh, poikani, oletko kohdannut tuota vanhaa korpraalia tielläsi? Me emme ole tavanneet yhtä kristittyä sielua.
AKSELI.
En, armollinen herra majuur'! Kyll' mää olen koettanu' kurkistell' hänen perääs', mutt' sittekin on se ollu' turhaa.
MAJUURI.
Sitte olet luultavasti käynyt unissasi, niinkuin te nuhjukset nahjukset tavallisesti teette, sillä muuten olisit kyllä tavannut hänet.
AKSELI.
En mää ymmärr', kuin' se tapahtuu, jos tahdon pitää »pääknupin» paikallas'.
MAJUURI.
Mitä sinä ymmärrät tai et, on minulle yhdentekevä. — Mene nyt sinä sitä tietä, jota minä tulin, — minä puolestani menen tätä, ja sillä tavoin täytyy meidän tavata ukon. Alma voipi jäädä tänne niin kauaksi.
AKSELI (menevinään, mutta kääntyy takaisin majuurin mentyä.)
Sen teen mää aivan kernaast'.
MAJUURI (menee vasemmalle.)
En suo itselleni lepoa, rauhaa, ennenkun löydän hänet, vaikka kulkisin häntä hakien aina maailman ääriin asti.
Kolmas kohtaus.
Akseli. Alma.
AKSELI.
Vihdoinkin siis saan tavata sinua kahden kesken, ilman isäsi vakoilevaa silmää! Luulen, että hän tuskin on arvannut millä oksalla lintu istuu?
ALMA.
Eikä tulekaan arvaamaan, jos teet tehtäväsi yhtä hyvin kuin tähän asti. Mutta yksi asia minua kuitenkin huolestuttaa.
AKSELI (leikillisesti.)
Mikä se lienee, jos saan kunnian kysyä armolliselta neidiltäni? Näytät todellakin niin masennetulta, että luulisi koko maailman lepäävän hartioillasi!
ALMA.
Niin Akseli, jos tietäisit onnettomuuteni, niin et laskisi leikkiä. Mutta en uskalla ilmaista sitä sinulle.
AKSELI.
Ja miks'et?
ALMA.
Koska silloin katsot, että olen tehnyt hyvin ajattelemattomasti. Ei, ei, Akseli, älä kysykään sitä minulta. (Käy yhä enämmin levottomaksi.)
AKSELI.
Herranen aika! ethän toki lie antanut sydäntäsi jollekulle muulle ja aiot nyt antaa minulle rukkaset, sillä minun tietääkseni ei mikään muu olisi sinun vaikeata uskoa minulle?
ALMA.
Miten voit luulla semmoista Almastasi, rakas Akselini! (ojentaa hänelle kätensä.) Ei, ei mikään maailmassa saata minua rikkomaan uskollisuutta, jonka kerran olen sinulle vannonut! Mutta yhdellä ehdolla ilmaisen sinulle sydämmeni salaisuuden.
AKSELI.
Ja se olisi?
ALMA.
Että suot minulle anteeksi.
AKSELI (suutelee hänen otsaansa.)
Tässä merkki siitä!
ALMA (veitikkamaisesti nuhdellen.)
Voi, sua veitikkaa! (vakaasti.) No niin, nyt on tuiki tarpeellista, että minä tapaan korpraalin ennenkuin isä, sillä sormuksen, jonka uskollisuuden merkiksi lahjoitit minulle, annoin erehdyksestä ukolle sen asemesta, joka on sormessani. Katsopas, ettei rakkautemme tule ilmaistuksi isälleni, on hyvin tärkeätä, että saan sormuksen takaisin, varsinkin kun sinun nimesi on siihen piirrettynä.
AKSELI.
Mitä tuohon nimeen tulee, on se minulle arvoitus, miten koko syntyperänikin. Kuten tiedät, olen minä tavallani löytölapsi. Taisin olla noin vuoden ikäinen, kun äitini otti minut mukaansa eräälle venematkalle. Mistä tai mihin mentiin, en tiedä. — Äkkiarvaamatta nousee myrsky, ja pieni veneemme kaatuu. — Äitini, hän joutui aaltojen valtaan, mutta minun pelasti ihmeellisen sallimuksen kautta vanha merimies, nimeltä Lind, — hän, joka sitte tuli kasvatus-isäkseni, ja jonka nimeä olen kantanut. Hän kutsui minua Akseliksi sormuksessa olevan nimen mukaan, joka oli äitini sormessa, kun hänen ruumiinsa löydettiin. Oliko se äitini vihkimäsormus, en tiedä, kun en milloinkaan ole saanut tietoa isästäni. No niin, se oli sama sormus, jonka lahjoitin sinulle kihloihin mennessämme — enkä ole milloinkaan voinut sinulle pyhempää muistoa antaa.
ALMA (kovin tuskissaan.)
Jumala! mitä tulee minun tehdä, saadakseni sen takaisin? Kallis oli se minulle ennestään, kalliimpi on se minulle nyt, kun tiedän koko sinun elämäkertasi siihen yhdistyvän. Kuinka taisin tehdä niin ajattelemattomasti? (levottomana.)
AKSELI.
Yhdeksäs laulu.
(Sävel: "Minä seison korkialla vuorella"):
1.
Mitä auttaa nyt koko suur' surusi? Ihan honkahan viepi se vaan. Onhan tallella uskollisuuteni — Mitä kaipaat sormustakaan! Minkä rakkaus kerran solminut on, Sepä solmu on sortumaton.
ALMA.
2.
Emme erkane toinen toisestaan, Paitse kalma jos vierottaa; — Eipä arvoton lie toki muistonenkaan Elon polkua kun samoaa. Vaikka solmu se onkin sortumaton, Jonka rakkaus solminut on.
AKSELI.
No niin, siinä voit olla oikeassa! Haihduttaakseni levottomuuttasi, lähden nyt heti löytöretkelle, — Ole levollinen niin kauan, armas Almani! (menee oikealle.)
Neljäs kohtaus.
ALMA (yksin, haaveksien.)
Oi, kuinka ihanata täällä luonnossa on kaikkialla! Niin ei luultavasti ollut tänä päivänä neljäkymmentäkaksi vuotta sitte? Seisoessani tässä niin yksin tyyneenä iltana, valtaavat kummalliset tunteet sieluani. Minusta tuuli, joka hiljaan humisee puissa, laulaa kaikki veriset muistot levolle, ja kukkanen, mikä tuoksuaa kaatuneiden haudalla, joiden tomuista se on ylennyt, kuiskaa niin vienosti sydämmelleni: »Suloista lepoa nauttivat uroot täällä allamme!» Oi, kuinka kesäkuun illat ovat ihanat rakkaassa Suomessamme!
Kymmenes laulu.
(Sävel: »Från molnens purpurstänkta rand».)
1.
Kuink' kaunis ilta kesäinen On suotu Suomelle, Kun päivä maita kultaillen Laskeuu levolle!
2.
Kuin rukous on rauhaisa Sydämmell' toisinaan, Niin tyyne, kaunis, ihana On iltahetki vaan.
Menen tänne rantaan katsomaan, kuinka päivä laskee laineisin. (Menee rantaan; Modig herää samassa ja ryntää ylös ikäänkuin levottomasta unena. Molemmat osottavat kummastusta ja pelästymistä.)
Viides kohtaus.
Alma Ja Modig (astuvat näyttämölle.)
ALMA.
Mikä teitä vaivaa, vanhus? Näytätte niin kummastuneelta, niin hämmästyneeltä! Onko minun läsnäoloni niin saattanut liikuttaa teidän mieltänne?
MODIG.
Ei, ei, mutta näin ihmeellistä unta, tuolla rannalla nukkuessani. Minusta sormus, jonka äsken lahjoititte minulle, neitini, oli oma vihkimäsormukseni, jonka muinoin annoin rakkaalle Maarialleni, (riistää sormuksen sormestansa ja tarkastaa sitä tyystin; päästää kummastuksen huudon.) Suuri Jumala! — — niin, se on se sama! Tähän on nimi Akseli piirrettynä. — — Minä en käsitä — — en ymmärrä tämän asian laitaa; — — kaikki käy sekaisin aivoissani! Sanokaa minulle — sanokaa neitini, keneltä olette sen saanut?
ALMA.
Sulholtani, samalta nuorukaiselta, jolta toitte kirjeen minulle.
MODIG.
Mutta miten ja keneltä on hän sen saanut? Kaikki, kaikki on vielä minulle, ukko paralle, niin käsittämätöntä!
ALMA.
Kysykää häneltä itseltä. Tuolla hän tulee.
Kuudes kohtaus.
Akseli (astuu sisään.) Alma. Modig.
MODIG (kummastuneena.)
Eihän se ole hän; sillä se, joka minulle kirjeen antoi, oli nuori herrasmies eikä mikään talonpoikais-poika! (nuhtelevaisesti Almalle.) Kuinka hennotte, neiti, niin pilkata vanhan miehen pyhimpiä ja lämpimimpiä tunteita?
AKSELI (yhtä kummastuneena.)
Mistä täällä on kysymys? Olen niinkuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt!
ALMA (lämpimästi.)
Akseli! aavistuksesi oli oikea. Sormus, jonka annoit minulle, oli todellakin vihkimäsormus, joka on yhdistänyt avioparin elämänvaiheet, sillä tämä arvoisa ukko on muinaisina aikoina sen kautta vannonut ikuisen uskollisuuden rakastetulle Maarialleen.
AKSELI (hämmästyen).
Voi taivas! olisiko tämä mahdollista!
ALMA (keskeyttäen.)
Tämä vanhus olisi siis —?
AKSELI (ilon huudolla, puoleksi langeten hänen jalkainsa juureen.)
Isäni!
MODIG.
Ei, nyt tyhmistyn yhä enämmin! — Tosin oli minulla poika, joka vuoden vanhana äitineen katosi tietämättömiin. Eräänä kesänä olin minä poissa työn ansiolla, monta peninkulmaa kotiseudultani, ja palatessani kotiin 'omaisteni luo, olivat sekä äiti että poika kadonneet. Mihin ovat joutuneet, en vielä tällä hetkellä tiedä, sillä minulle sanottiin, ettei kukaan tietänyt heistä mitään. Mutta ken lienettekin, muori mies, sanokaa minulle kunniasanallenne, onko tämä sormus ollut teidän omanne, ja miten te olette sen saanut?
AKSELI (liikutettuna.)
Jumal' auta! vannon, että olen sen omannut ja että olen saanut sen kasvatus-isältäni, ainoana muistona äidiltäni, joka hukkui aaltoihin, mihin onnettomuuteen minäkin olin joutumaisillani.
MODIG (epätoivossa.)
Suuri Jumala! Maariani hukkui siis, ja minä joka en koskaan ennen saanut sitä tietää! (tyyneemmin.) No, no, kaikki on voinut olla paraaksi! Herra tietää, olisinko silloin taitanut kantaa sen sanoman niinkuin nyt, sillä surin häntä aina hulluuteen saakka.
Kenties myös ihmiset, jos tiesivät siitä, tahtoivat säästää minua tästä kovasta kolauksesta. — Kuitenkin olen tyytyväinen, että kahdenkymmenen vuoden eron jälkeen olen löytänyt poikani (avaa sylinsä.) Tule syliini, rakas Akselini! (Akseli rientää hänen syliinsä. — Pitkä, äänetön syleily.)
ALMA.
Nimesi on siis Akseli, niinkuin kasvatus-isäsi sinua nimitti?
AKSELI.
Niin, isäni, miten se on?
MODIG.
Kyllä, nimesi on todellakin Akseli, luultavasti hänen jälkeen, joka antoi minulle tämän sormuksen; sillä kun tästä päivästä neljäkymmentäkaksi vuotta takaperin seisoin tällä taistelukentällä ja tulin haavoitetuksi erään nuoren luutnantin tähden, jonka hengen pelastin, painoi hän tämän sormuksen sormeeni ja lausui: »Akseli ei milloinkaan unhota teitä!» Senjälkeen en koskaan ole nähnyt häntä, ja Jumala tietää, elääkö hän enää. —
ALMA, (itsekseen.)
Se täytyy olla isäni, sillä sama nimi on hänelläkin! (Modigille.) Tuntisitteko hänet, jos hän seisoisi tässä silmäinne edessä?
MODIG.
Kyllä aika on häntä muuttanut niinkuin minuakin; mutta sormuksen muistohan on ja tulee aina olemaan sama. (Akselille.) Mutta minä en käsitä, miksi sinä käytät tuota valepukua ja miksi neiti ja sinä oikeastaan olette täällä?
ALMA.
No, minä selitän asian. Teidän käytyänne talomme ohitse, kerroin isälleni, joka myös on vanha sotilas, että olitte lähtenyt tänne, tänään viettämään kaatuneiden sotatoverienne muistoa. Isäni, joka myös seisoi täällä noiden urhoollisten rivissä, halusi innokkaasti, miten tekin, tänä muistorikkaana päivänä jälleen nähdä näitä paikkoja, ja teissä tavata vanhan asekumppanin.
MODIG (keskeyttäen häntä.)
Jumalan kiitos! — Onpa kuitenkin vielä yksi jäljellä siitä aiasta! Oi, kuinka onnellinen olen! (hetken mietittyään.) Mutta minkätähden Akseli sitte on täällä tuommoisessa puvussa, kun juuri hiljakkoin näin sinut aivan toisenlaisena?
AKSELI.
Alma ja minä, me rakastamme toisiamme salaa hänen isältään, koska hän ei vielä salli hänen naida syystä, että hän silloin jäisi aivan yksin vanhoilla päivillään. Ja sentähden en ole häneltä uskaltanut pyytää Almaa vaimokseni. Mutta saadaksemme tänä iltana olla yhdessä, pukeusin minä kyytipojaksi, kun tänne lähdettiin. Siinä arvoituksen selitys!
MODIG (Akselille.)
Noh, hyvä vaan! Mutta poikani, ken on sitte kasvattanut sinut niin suureksi ja uljaaksi, jommoisena nyt näen sinun silmäini edessä?
AKSELI.
Henkeni pelastaja, vanha merimies, nimeltä Lind; — mutta hän, tuo jalo mies, ei kuitenkaan enää ole elävien ilmoilla!
MODIG.
Saakoon hän tuolla ylhäällä tuhatvertaisen palkinnon hyvästä työstään!
Yhdestoista laulu.
(Sävel: »Väl stormen öfver jorden brusar» j.n.e.)
Kuink' elon vaiheet hautaan asti Moneksi muuttaa muotoaan, Kunnekka kuolo rauhaisasti Suruista saattaa onnelaan; Useinpa sentään taivahilta Välähtää säde autuuden, Kuin nyt, kons' elämäni ilta Toi mulle jälleen poikasein.
Oi, nyt en voi enää mitään muuta toivoa maan päällä!
ALMA.
Kyllä sentään! Nähdä saman Akselin, joka muinoin tällä tappotantereella antoi teille sormuksen, jonka kautta olette löytänyt poikanne.
MODIG.
Se on totta! Mutta luultavasti on hän jo vaeltanut autuaiden majoihin. (Majuuri astuu samassa sisään. Molemmat osottavat suurta hämmästystä, vetäyvät muutamia askeleita taaksepäin.)
Seitsemäs kohtaus.
Edelliset. Majuuri.
MAJUURI (hetkisen tarkastuksen jälkeen, itsekseen.) Niin, hän se on! Tunnen nuo tuttavat, vaikka jotenkin vanhentuneet kasvonpiirteet. Sama vartalo, sama sotilaan ryhti, kaikki sama. Oi, ei se voi olla kukaan muu! (Modig'ille.) Muistatteko vielä sormusta? Muistatteko häntä, joka tänään neljäkymmentäkaksi vuotta sitte sanoi teille juuri tässä paikassa ja kesken tulista tappelua: »Akseli ei milloinkaan unhota teitä».
MODIG (vielä vähän epäillen.)
Muistan, muistanhan sen yhtä selvästi kuin olisi se eilen tapahtunut; mutta hän, tuo hyvä luutnantti, joka sen minulle sanoi, hän jo luultavasti aikoja sitte lepää kalmiston hiljaisuudessa.
MAJUURI (nauraen.)
Eipä niinkään! Kuka pahan tappaisi! Kyllä hän seisoo tässä elävänä teidän silmäinne edessä, ettekä te myös milloinkaan ole lähtenyt hänen muistostaan, vaikka kohtalo ei ennen ole tahtonut yhdistää teitämme.
MODIG (tunteelliseen.)
Ihmeelliset ovat sallimuksen tiet! Molemmat seisomme jo miltei haudan partaalla ja kohtaamme nyt toisemme ukkoina samalla tappotantereella, missä muinoin nuorukaisina, samalla rakkaudella ja samalla miehuullisuudella, olisimme tahtoneet uhrata veren ja hengen kalliin, rakkaan isänmaamme edestä.
MAJUURI (liikutettuna.)
Niin, ilman sinua, sinä henkeni jalo pelastaja, emme koskaan olisi kohdanneet toisiamme! (avaa sylinsä.) Tule! tule! että saan painaa sinut rintaani vastaan, joka kiitollisuudesta sykkii! (Modig kiiruhtaa hänen syliinsä, äänetön syleily.) Mutta ihme kumma, etten kaikkialla tiedustelemisillani ole saanut selkoa kotipaikastasi?
MODIG.
Viimme aikoina, kun voimani ovat heikontuneet heikontumistaan, ei minulla sanan varsinaisessa merkityksessä koskaan ole ollut kotipaikkaa. Minun osanani on ollut käydä talosta taloon ja tyytyä muruihin, jotka putoovat rikkaan miehen pöydältä.
AKSELI (itsekseen.)
Jumala! isäni on siis kärsinyt puutetta!
MAJUURI.
Niin, eri lailla jaetaan onnen lahjat! Mutta tästä lähin on kuitenkin valoisampi tulevaisuus sinulle suotuna. Minulla on ollut rikkautta, sinulla köyhyyttä ja puutetta, mutta paras meillä sittekin on ollut yhteinen, ja se on isänmaanrakkaus, jonka olemme verellämme vahvistaneet. Toverit olemme olleet tappelukentällä, tovereina pysymme aina kuoloon saakka! Minun luonani on elosi-ehtoo kuluva rauhallisesti ja hiljaisesti, ja sinusta saan kumppanin vanhoiksi päivikseni, (ojentaa hänelle uskollisesti kätensä. Almalle.) Nyt sinä, rakas Almani, saat puolestasi seurata sydämmesi ääntä ja vapaasti valita itsellesi seurakumppanin ja saattajan läpi elämän.
ALMA (hymyillen.)
Nyt täytyy minun tunnustaa isälle asian oikean laidan. Akseli ei olekaan kyytipoika eikä myöskään talonpoikaispoika, vaan ylioppilas ja kohta maisteri. Me olemme salaa olleet kihloissa jo melkein vuoden aian, uskaltamatta ilmaista sitä isälle, koska tiesin isän vastenmielisesti eroavan minusta. Tänä iltana aikoi Akseli käydä luonamme ja silloin kehotin minä häntä rupeemaan meidän kyytipojaksemme. Hän' ryhtyi siihen omaksi onneksensa, sillä sen kautta on hän kahdenkymmenen vuoden eron jälkeen tuossa kunnian-arvoisassa ukossa löytänyt isänsä, jonka hän vuoden vanhana jätti, lähtiessään äitinsä kanssa eräälle venematkalle. Äiti hukkui, mutta poian pelasti vanha merimies, nimeltä Lind, jonka nimeä hän senjälkeen on käyttänyt. Kas siinä koko juttu!
MAJUURI (hyvänlaisesti.)
En voi olla vihainen teille, vaikka olettekin tehneet minulle pienet kepposet, sillä kun ajattelen, jotta tuosta hopeahapsi-ukosta olen löytänyt henkeni pelastajan, ja hän teistä, nuori herrani, poian, ja te hänestä isän, niin olisin kiittämätön, jos en soisi Almallekin jotakin onnea tänä päivänä. (Yksinkertaisesti ja arvokkaasti.) Jos vilpittömästi lemmitte toisianne, lapseni, niin ottakaa toisenne sitte Herran nimessä! (Yhdistäissään heidät.) Jumala olkoon kanssanne! Parempaa siunausta en voi antaa teille mukaan elämän matkalle. (Modig'ille.) Me vanhat puolestamme tahdomme yhdessä iloita tästä päivästä vuonna 1808, joka ei milloinkaan lähde muistostamme!
AKSELI (puuttuen puheesen.)
Ja meillä molemmilla taas, armas Almani, ei myöskään ole syytä unhottaa tätä päivää vuonna 1850 Lemun rannalla!
Kahdestoista laulu, kööri.
(Sävel: "Oi, maamme" j.n.e)
Mik' ihmeellinen kohtalo Meit johdattanut on! Tääll' poika löytää isänsä, Tääll' lempivät saa toisensa, Ja sotaveikot muinaiset Lemulla yhtyvät!