Part 4

Nyt oli hänen laulunsa niin heikko, -- oi, ei se ollut surullinen (se oli joku romanssi), mutta hänen äänessänsä oli jotakin ikäänkuin revähtänyttä, rikkonaista, ikäänkuin se ei olisi voinut hillitä itseänsä, ikäänkuin itse laulu olisi ollut sairas. Hän hyräili puoliääneen ja yht'äkkiä hänen äänensä, korkealle kohottuaan, katkesi, -- niin onnetoin ääni, niin kurjasti se katkesi, hän rykäsi ja alkoi taas hyvin hiljaa, tuskin kuuluvasti laulaa...

Minun tunteilleni ehkä nauretaan, vaan ei koskaan kukaan ymmärrä, miksi tunteeni niin tulivat liikutetuiksi! Ei, minun ei vielä ollut sääli häntä, vaan se oli jotakin aivan toista. Alussa, ainakin ensi hetkinä, valtasi minun yht'äkkiä neuvottomuus ja hirveä ihmetys, joka oli niin kummallinen, sairaan-omainen ja melkein kostonhimoinen: laulaa ja minun kuulteni! "Onko hän minut unhottanut, vai?"

Ihan hämmästyneenä jäin minä paikalleni, sitte nousin yht'äkkiä ylös, otin hattuni ja menin ulos. ikäänkuin ajattelematta. Ainakaan en tiedä, miksi Lukeria antoi minulle palttooni.

-- Laulaako hän? sanoin minä Lukerialle ehdottomasti. Tämä ei minua ymmärtänyt, vaan katsoi minuun yhä ymmärtämättä! olivathan sanani todellakin epäselvät.

-- Laulaako hän ensi kertaa?

-- Ei, kyllä hän laulelee, kun ei teitä ole kotona, vastasi Lukeria.

Minä muistan kaikki. Minä astuin portaita alas, menin ulos kadulle ja ai'oin mennä minne sattui. Minä menin kulmaan asti ja aloin katsoa jonnekin. Ohitseni käytiin, minua survaistiin, vaan minä en tuntenut mitään. Minä kutsuin luokseni ajurin ja vuokrasin hänen, tietämättäni miksi, Poliisi-sillan luo. Mutta sitte jätin hänen yht'äkkiä ja annoin hänelle kaksikymmentä kopekkaa.

--- Siin'on siitä, että sinua vaivasin, sanoin minä, typerästi nauraen hänelle, mutta sydämessäni heräsi yht'äkkiä omituinen ihastus.

Minä käännyin kotia, riennättäen askeleitani. Revähtänyt, rikkonainen, onnetoin sävel helähti taas yht'äkkiä sielussani. Minä olin pakahtua. Silmistäni putosi nyt verho! Jos hän kerta on alkanut laulaa läsnäollessani, niin on hän unhottanut minun, -- se se oli selvää ja hirveätä. Sitä se sydän tunsi. Mutta ihastus loisti sielussani ja voitti pelon. Oi, kohtalon ironiaa! Eihän mitään muuta ollut eikä voinutkaan olla sielussani koko talvena kuin tuo ihastus, mutta missä minä itse olin koko talven? olinko minä sieluni kanssa?

Minä juoksin portaita ylös hyvin sukkelaan enkä tiedä, olinko hyvin arka sisään tullessani. Muistan ainoastaan, että koko lattia ikäänkuin aaltoeli ja minä ikäänkuin uin vedessä. Minä astuin huoneesen, hän istui entisellä paikallaan ja ompeli, pää kumarassa, vaan hän ei enää laulanut. Pikaisesti ja välinpitämättömästi katsahti hän minuun, mutta se ei ollut mikään katse, vaan liike ainoastaan, tavallinen liike, kun joku astuu huoneeseen.

Minä menin suoraan hänen luoksensa ja istuin hänen viereensä tuolille, aivan lähelle, ihan kuin hulluna. Hän katsahti minuun nopeasti, aivan kuin pelästyneenä; minä tartuin hänen käteensä enkä muista mitä sanoin hänelle, s.o. ai'oin sanoa, sillä en osannut puhuakaan, niinkuin piti. Ääneni katkesi eikä totellut minua. Enkä minä tiennytkään, mitä sanoa, minä hengästyin vaan.

-- Puhelkaamme... tiedätkös... sano jotakin! -- jokelsin minä yht'äkkiä jotakin typerää, -- oi, olikos siinä mieltä mitään?. Hän säpsähti taas ja horjahti, kovin säikähtyneenä, katsellessaan kasvojani, mutta yht'äkkiä kuvaantui _ankara ihmetys_ hänen silmissänsä. Niin, ihmetys ja _ankaruus_. Hän katseli minua suurine silmineen. Tämä ankaruus, tämä ankara ihmetys musertamalla musersi minun: "Siis sinulle vielä rakkautta? rakkautta?" -- oli ikäänkuin kysymys tässä ihmetyksessä, vaikka hän olikin vaiti. Mutta minä ymmärsin kaikki, kaikki. Koko ruumiini vavahti ja minä pudota romahdin hänen jalkojensa juureen. Niin, minä vaivuin hänen jalkojensa juureen. Hän hypähti yht'äkkiä ylös, mutta minä sain hänen tavattomalla voimalla pidätetyksi molemmista käsistä.

Ja minä ymmärsin täydellisesti epätoivoni, oi niin, minä ymmärsin sen! Mutta, uskotteko, ihastus kiehui sydämessäni niin rajusti, että luulin kuolevani. Minä suutelin hurmoksissa ja onnellisena hänen jalkojansa. Niin, äärettömän ja rajattoman onnellisena sekä ymmärtäen koko pääsemättömän epätoivoni! Minä itkin, tahdoin puhua jotakin, vaan en voinut. Pelästys ja ihmetys muuttuivat hänessä yht'äkkiä jonkinlaiseksi huolestuneeksi ajatukseksi, tavattomaksi kysymykseksi, ja hän katsoi minuun oudosti, jopa villistikin, hän tahtoi mitä pikemmin käsittää jotakin ja hymähti. Häntä hävetti hirveästi se, että suutelin hänen jalkojansa ja hän veti ne pois, mutta silloin suutelin minä sitä kohtaa lattialla, jossa hänen jalkansa seisoivat.

Hän näki sen ja alkoi yht'äkkiä nauraa häpeästä (tiedättehän, kuinka häpeästä nauretaan). Nyt seurasi hysterikohtaus, minä näin sen, hänen kätensä vapisivat, -- minä en sitä ajatellut, vaan jupisin hänelle, että rakastan häntä, ett'en nouse ylös, "anna minun suudella helmaasi... niin koko ikäni rukoilen puolestasi"... En tiedä, en muista, vaan yht'äkkiä hän alkoi itkeä ja väristä; seurasi hirveä hysterikohtaus. Minä olin pelästyttänyt häntä.

Minä kannoin hänen vuoteeseen. Kun kohtaus oli ohi, istuutui hän vuoteelle ja tarttui kummallisen masentuneen näköisenä käsiini ja pyysi minua rauhoittumaan: "Herjetkää, älkää kiusatko itseänne, rauhoittukaa!" Koko sinä iltana minä en eronnut hänen luotansa. Minä puhuin hänelle vaan, että vien hänen Boulogneen merikylvyille nyt heti, kahden viikon kuluttua, että hänen äänensä on niin revähtänyt, että kuulin sen taannoin, että suljen kassan, myön sen Dobronravoville, että kaikki on alkava uudestaan, vaan pääasia -- Boulogneen, Boulogneeu! Hän kuunteli yhä pelästyneenä. Hän pelkäsi yhä enemmän. Mutta pääasia ei ollut minulle se, vaan se, että yhä rajummin halusin taas olla hänen jalkojensa juuressa, ja taas suudella, suudella maata, jossa hänen jalkansa seisoivat ja rukoilla häntä ja -- "mitään muuta minä en pyydä sinulta", toistin minä joka hetki, -- "älä vastaa minulle mitäkään, älä huomaa minua ollenkaan, ja anna minun vaan salaa katsella sinua, tee minut joksikin kaluksesi, koiraksesi"... Hän itki.

-- Ja _minä luulin, että te jätätte minun niinikään_, -- pääsi yht'äkkiä ja ehdottomasti hänen huuliltansa, -- niin ehdottomasti, että kentiesi hän ei itse ollenkaan huomannut sitä sanoneensakaan, ja kuitenkin -- oi, se oli juuri pääasia, se oli hänen onnettomin ja minulle kaikkein ymmärrettävin sanansa sinä iltana ja se ikäänkuin veitsellä viilsi sydäntäni! Se selitti minulle kaikki, kaikki, mutta niin kauan kuin hän oli vieressäni, silmäini edessä, toivoin minä vielä ja olin hirveän onnellinen. Oi, minä kiusasin häntä hirveästi sinä iltana ja minä tiesin sen, mutta ajattelin alati, että olin oitis korjaava kaikki. Yöksi hän lopulta uupui kokonaan, minä kehoitin häntä nukkumaan ja hän nukkui oitis, sitkeästi. Minä odotin houretta, joka tulikin, mutta hyvin helppo. Minä nousin yöllä ylös melkein joka hetki ja menin hiljaa, tohvelit jalassa, häntä katsomaan. Minä vääntelin käsiäni, katsellessani tuota sairasta olentoa tuossa huonossa rautavuoteessa, jonka silloin ostin hänelle kolmesta ruplasta. Minä kävin polvilleni, mutta en uskaltanut suudella hänen jalkojansa hänen maatessansa (ilman hänen luvattansa!). Minä aloin rukoilla, vaan hypähdin taas ylös. Lukeria kävi myös katsomassa tuon tuostakin keittiöstään. Minä menin hänelle sanomaan, että hän panisi maata ja että huomenna "alkaa toinen elämä".

Ja minä uskoin sen sokeasti, hullusti, hirveästi. Oi, ihastus, ihastus valtasi minut! Minä odottamalla odotin seuraavaa päivää. Pääasia on, ett'en minä pelännyt mitäkään onnettomuutta, oireista huolimatta. Ymmärrys ei ollut vielä kokonaan palannut, huolimatta siitä, että verho jo oli pudonnut ja kaukaan, kaukaan aikaa ei se palannut -- oi, tähän päivään, hamaan tähän päivään asti! Ja kuinka, kuinka olisi se voinut palata: olihan hän silloin vielä elossa, olihan hän tuossa vielä edessäni ja minä olin hänen edessänsä. "Huomenna hän herää ja minä sanon hänelle kaikki, ja hän saapi nähdä kaikki". Se oli silloinen ajatukseni, suora ja selvä, senpä tähden ihastuinkin! Pääasia siinä oli matka Boulogneen! Minä luulin jostakin syystä, että Boulogne oli kaikki, -- että Boulognessa oli jotakin ratkaisevaa. "Boulogneen, Boulogneen!" Minä odotin hirveästi huomispäivää.

III.

Liian hyvin ymmärrän.

Ja tämähän tapahtui kaikkiaan vaan muutamia päiviä sitte, viisi päivää, kaikkiaan vaan viisi päivää sitte, viime tiistaina! Ei, ei, jospa hän vaan olisi odottanut vähän aikaa, pisaran vaan, niin, -- niin minä olisin poistanut pimeyden! -- Ja eikös hän sitte rauhoittunut? Seuraavana päivänä hän jo kuunteli minua, hymyillen, huolimatta hämmennyksestään... Pääasia on, että hänessä koko tämän aikaa, noiden viiden päivän kuluessa oli jokin hämmennys, tahi häpeä. Sitä paitsi pelkäsi hän, ja pelkäsi kovin. Minä en väitä vastaan, en vastusta mielettömän lailla: hän pelkäsi, vaan kuinkas ei olisi pelännyt? Mehän olemme olleet niin kauvan toisillemme vieraat, olimme niin vieraantuneet toisistamme, ja yht'äkkiä tämä kaikki... Vaan minä en huolinut hänet pelostansa, sillä uusi toivo alkoi loistaa!... Totta on epäilemättä, että minä erehdyin. Kohta herättyämme seuraavana päivänä, jo aamusta (se oli keskiviikkona) tein oitis yht'äkkiä erehdyksen: minä, näet, aloin häntä oitis pitää ystävänäni. Minä kiiruhdin liiaksi, mutta tunnustus oli tarpeen, se oli välttämätöin -- se oli enemmän, kuin tunnustus! Minä en salannut sitäkään, jota koko ikäni olin itseltäni salannut. Minä sanoin suoraan, ett'en ollut koko talvena muuta tehnytkään, kuin ollut vakuutettu hänen lemmestänsä. Minä selitin hänelle, että lainakassani oli vaan seuraus tahtoni ja järkeni lankeemuksesta, että se oli personallinen itsekurituksen ja itseylistyksen aate. Minä selitin hänelle, että minä silloin bufetissa todellakin pelkäsin luonteeni, luulevaisuuteni takia: ympärystä, bufetti sai minun hämille; minua hämmästytti se, että ajattelin: kuinka tästä pääsen, eiköhän tämä näytä tyhmältä? En minä kaksintaistelua pelännyt, vaan sitä, että näyttäisi tyhmältä... Vaan sitte en enää tahtonut sitä tunnustaa ja kiusasin kaikkia, ja häntäkin kiusasin sentähden, ja hänen sitte nainkin vaan häntä sentähden kiusatakseni. Ylipäänsä minä puhuin suurimmaksi osaksi kuin kuumeessa. Hän tarttui itse käsiini ja pyysi herkeämään: "Te liioittelette... te kiusaatte itseänne" -- ja taas kyyneleitä, taas milt'ei taudin kohtaus! Hän rukoili rukoilemistaan, ett'en mitään sellaista puhuisi enkä muisteleisi.

Minä en huolinut rukouksista tahi vähä niistä huolin: kevään tultua Boulogneen! Siellä on aurinko, meidän uusi aurinkomme, niin minä vaan haastelin! Minä sulkisin kassan, antaisin asiat Dobronravoville. Minä ehdotin hänelle yht'äkkiä, että hän jakaisi kaikki köyhille, paitse pohjarahoja, kolmea-tuhatta ruplaa, jotka olin kummiltani saanut ja joilla lähdettäisikin Boulogneen, ja sitte palaisimme takaisin ja alkaisimme uutta, uutteraa elämää. Niin päätettiin tehdäkin, sillä hän ei sanonut mitään... hymyili vaan. Ja taisipa hymyillä enemmän vaan sydämen hyvyydestä, ett'ei minua pahoittaisi. Näinhän minä, että minä olin hänelle rasitukseksi; älkää luulkokaan, että minä olin niin tyhmä ja niin itsekäs, ett'en sitä olisi huomannut. Minä näin kaikki, kaikki viimeiseen piirteeseen asti, näin ja tiesin paremmin kuin kukaan muu; koko epätoivoni oli nähtävillä!

Minä kerroin hänelle kaikki itsestäni ja hänestä. Ja Lukeriasta. Minä sanoin, että olin itkenytkin... Oi, minä muutin puheen-ainettakin, minä ko'in olla kokonaan muistamatta muutamia asioita. Ja hän jo virkistyikin pari kertaa, minä muistan sen! Miksi sanotte, ett'en minä tarkistunut enkä mitään nähnyt? Ja ell'ei sitä vaan olisi tapahtunut, niin kaikki olisi jälleen herännyt eloon. Sillä kertoihan hän minulle jo toissa päivänä, kun oli puhe lukemisesta, ja siitä, mitä hän tänä talvena oli lukenut -- kertoihan hän ja nauroi, muistellessaan tuota kohtausta Gil Blasin ja Granadan arkkipiispan välillä. Ja kuinka lapsellisesti, herttaisesti nauraen, aivan kuin ennen morsiamena ollessaan; oi, kuinka olin tyytyväinen! Minua kovin kummastutti kuitenkin tuo juttu arkkipiispasta: sillä olipahan hänellä, niinmuodoin, ollut talvella niin paljon hengen rauhaa ja onnea, että voi nauraa lukiessaan tuota mestariteosta. Niinmuodoin oli hän jo alkanut täydellisesti rauhoittua, oli alkanut täydellisesti uskoa, että jätän hänen _niinikään_. "Minä luulin, että te jätätte minun _niinikään_" -- kas niin hän lausui silloin tiistaina! Oi kymmenvuotisen tytön ajatusta! Ja uskoipahan, uskoipahan, että kaikki todellakin jäisi niinikään: hän pöytänsä ja minä pöytäni ääreen, ja niin olisimme eläneet molemmat kuudenkymmenen vanhoiksi. Ja yht'äkkiä -- tulen minä aviomiehenä ja vaadin rakkautta! Oi, epähuomiota, oi, minun sokeuttani!

Erehdys oli sekin; että minä katsoin häneen ihastuneena; olisi pitänyt hillitä itseänsä, vaan minä pelästytin häntä ihastuksellani. Mutta hillitsinhän minä itseäni, enhän: minä suudellut enää hänen jalkojansa. Minä en kertaakaan näyttänyt, että... no, että olen hänen miehensä, -- oi, enkä minä sitä ajatellutkaan, minä vaan rukoilin! Mutta eihän sitä saattanut olla kokonaan vaitikaan, eihän saattanut olla mitäkään puhumatta! Minä sanoin hänelle yht'äkkiä, että nautin hänen puheestansa ja pidin häntä paljoa sivistyneempänä ja kehittyneempänä itseäni. Hän punastui kovin, ja sanoi hämillänsä, että minä liioittelen. Silloin minä hulluudessani en malttanut, vaan kerroin hänelle, kuinka olin ihastunut, kun, seisoessani silloin oven takana, kuuntelin hänen kaksintaisteluansa, viattomuuden kaksintaistelua tuon luontokappaleen kanssa, ja kuinka nautin hänen ymmärryksestänsä, hänen loistavasta sukkeluudestansa ja lapsellisesta suoramielisyydestänsä. Hän ikäänkuin säpsähti kokonaan, oli taas kuiskata, että minä liioittelen, mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa synkistyivät, hän peitti ne käsiinsä ja alkoi itkeä... Silloin minäkään en enää malttanut, vaan lankesin taas hänen eteensä, aloin taas suudella hänen jalkojansa ja taas päättyi tautikohtaukseen, samoin kuin tiistainakin. Se tapahtui eilen illalla, vaan seuraavana aamuna...

Seuraavana aamuna?! Hullu, mikä minä olen, tämä aamuhan oli tänään, vasta taannoin, taannoin vasta!

Kuulkaa ja huomatkaa: kun me tapasimme toisemme taannoin teepöydässä (tuon eilisen kohtauksen jälkeen), niin hän itsekin kummastutti minua levollisuudellaan, näette sen mitä! Ja minä, kun koko yön pelkäsin tuota eilistä! Mutta yht'äkkiä tuli hän luokseni, seisattui eteeni ja alkoi, kädet ristissä (taannoin taannoin!) puhua minulle, sanoen, että hän oli -- rikoksellinen, että hän sen tiesi, että hänen rikoksensa oli vaivannut häntä koko talven ja vieläkin vaivasi... että hän piti jalomielisyyttäni suuressa arvossa... "minä tulen olemaan uskollinen vaimonne, minä tulen kunnioittamaan teitä"... Ja samassa minä hypähdin ylös ja syleilin häntä kuin hullu! Minä suutelin häntä, suutelin hänen kasvojansa, huuliansa, niinkuin aviomies ensi kertaa, pitkän poissa olon jälkeen. Ja miksi minä taannoin meninkään ulos, kaikkiaan vaan kahdeksi tunniksi... nuo meidän matkapassimme... Oi, Herra Jumala! Jospa vaan viisi minuuttia, viisi minuuttia aikaisemmin olisin palannut?... Ja tuossa tuo kansan paljous portillamme, nuo katseet minuun... Oi, Herra Jumala!

Lukeria sanoo (oi, nyt minä en millään mokomin päästä pois Lukeriaa, sillä hän tietää kaikki, hän on ollut meillä koko talven, hän kertoo minulle kaikki), hän sanoo, että kun minä olin mennyt kotoa ulos, ja kaikkiaan vaan noin parikymmentä minuuttia ennen tuloani, -- oli hän mennyt rouvan luo huoneesemme, jotakin kysymään, en muista mitä, ja näki, että hänen jumalankuvansa (se sama Neitsyn Marian kuva) oli esillä ja seisoi hänen edessänsä pöydällä ja rouva oli niinkuin vast'ikään rukoillut sen edessä. --

-- Mitenkä teidän on rouva? oli hän kysynyt.

-- "Hyvin, Lukeria, vaan menehän pois. -- Vaan odotahan Lukeria", sitte oli hän mennyt Lukerian luo ja suudellut häntä.

-- Oletteko onnellinen, rouva?

-- Olen, Lukeria.

-- Ammoin jo olisi herran pitänyt tulla rouvalta anteeksi pyytämään, kiitos, että olette sopineet.

-- Hyvä on, Lukeria, menehän jo, sanoi hän ja hymyili niin kummallisesti.

Niin kummallisesti hymyili, että Lukeria palasi kymmenen minuutin kuluttua häntä katsomaan: "Hän seisoi seinän vieressä aivan akkunan luona, käsi seinää vasten, ja nojaten päätään käteensä, siten hän seisoi ja mietti. Ja niin syvissä mietteissä seisoi, ett'ei kuullutkaan, että minä seisoin ja katselin häntä toisesta huoneesta. Minä näin, että hän ikäänkuin hymyili, seisoi, mietti ja hymyili. Minä katselin häntä hetkisen, käännyin ja menin pois, mietteissäni, kun yht'äkkiä kuulin ikkunaa avattavan. Minä menin oitis sanomaan, että 'on kylmä, rouva, ett'ette vaan vilustuisi', ja yht'äkkiä näin, että hän oli noussut ikkunalle ja jo seisoi siinä kokonaan, ihan pystyssä, avatulla ikkunalla, selin minuun päin, kädessä jumalan kuva. Sydämeni silloin lakkasi sykkimästä ja minä huusin: 'rouva, rouva!' Hän kuuli, teki liikkeen kääntyäksensä minuun, mutta ei kääntynytkään, vaan harppasi, painoi jumalan kuvaa rintaansa vastaan ja heittäytyi ulos ikkunasta!"

Minä muistan vaan, että kun minä tulin portista sisään, niin oli hän vielä ihan lämmin. Ja kaikki katsoivat minuun. Alussa huudettiin, vaan sitte yht'äkkiä vaiettiin ja kaikki antoivat yht'äkkiä tietä minulle ja... ja hän makasi, kuva käsissä. Minä muistan, ikäänkuin hämärästi, että minä astuin ääneti luo ja katselin kauan. Ja kaikki ympäröivät ja sanoivat minulle jotakin. Lukeria oli läsnä, vaan minä en häntä nähnyt. Sanovatpa, että hän puhuttelikin minua. Muistan vaan sen miehen, joka minulle huutamistaan huusi: "pivollinen verta vaan tuli hänen suustansa, pivollinen vaan!" ja osoitti minulle verta siinä kivellä. Minä taisin koskea sormellani vereen, likasin sormeni ja katselin sormeani (sen muistan), mutta hän vaan huusi: "pivollinen, pivollinen!"

-- Mitäkä niin pivollinen? sanotaan minun huutaneen kaikista voimin, nostaneen ylös käteni ja heittäytyneeni hänen kimppuunsa...

Oi, se oli rajua, rajua! Epähuomio! Epätodenmukaisuus! Mahdottomuus!

IV.

Viisi minuuttia vaan myöhästyin.

Ja eikö ole? Eikö se ole epätodenmukaista? Tokko voi sanoa, että se oli mahdollista? Minkätähden, miksi kuoli tämä nainen?

Oi, uskokaa, että sen ymmärrän; mutta yhtäkaikki on kysymys, miksi hän kuoli? Hän pelästyi rakkauteni takia ja kysyi vakaasti itseltänsä: ottaako vastaan vai ei, mutta ei kestänyt tätä kysymystä ja kuoli ennemmin. Minä tiedän, minä tiedän eikä tarvitse päätään vaivata: hän lupasi liian paljon ja pelkäsi, ett'ei voisi sanaansa pitää, -- se on selvä. Ja siinä on lisäksi muutamia, hyvin hirveitä seikkoja.

Sillä -- kuitenkin on jäljellä kysymys: miksi kuoli hän? Kysymys kolkuttamistaan kolkuttaa aivojani. Minä olisin jättänytkin hänen _niinikään_, jos hän olisi tahtonut, että se _niinikään_ olisi jäänyt. Vaan siinäpä se, ett'ei hän sitä uskonut! Ei -- ei, minä valehtelen, ei se ollut ollenkaan niin. Suorastaan sentähden, että minun kanssani oli rehellisesti oltava, jos rakastaakseen, niin rakastaa kokonaan, eikä niinkuin jotakin kauppiasta olisi rakastanut. Ja koska hän oli liian siveä, liian puhdas suostuakseen sellaiseen rakkauteen kuin kauppiaalle olisi sopinut, niin ei hän tahtonut minuakaan pettää. Hän ei tahtonut pettää antamalla vaan puolta rakkautta rakkauden muodossa tahikka vaan neljättä osaa rakkaudestaan. Siinäpä se, että hän oli liiaksi rehellinen! Ja minä, kun tahdoin istuttaa häneen jaloa sydäntä, muistattehan? Kummallinen ajatus.

Hirveän hauska olisi tietää: kunnioittiko hän minua? En tiedä, halveksiko hän minua vai ei? En luule hänen halveksineen. Hirveän kummallista on, miks'ei kertaakaan päähäni juolahtanut koko talvena, että hän halveksisi minua? Minä olin ihan vakuutettu päinvastaisuudesta aina siihen hetkeen asti, kun hän katsoi minuun _ankaralla ihmetyksellä_. Niin juuri, _ankaralla_. Silloinpa minä kerrassaan ymmärsinkin, että hän halveksi minua. Minä ymmärsin i'äksi päivikseni! Oi, vaikkapa vaan olisi halveksinutkin koko ikänsä, kuuhan olisi eloon jäänyt! Taannoinhan hän vielä käveli ja puheli. En ymmärrä lainkaan, kuinka hän heittäytyi ulos ikkunasta! Ja kuinka olisin voinut sitä aavistaakaan viisi minuuttia sitte? Minä kutsuin luokseni Lukerian. Niin, minä en millään mokomin päästä Lukeria luotani, en millään mokomin!

Oi, me olisimme vielä voineet sopia. Me vaan olimme talven kuluessa hirveästi vieroittuneet toisistamme, mutta olisimmehan voineet jälleen tottua toisiimme. Miksi, miksi emme olisi voineet sopia ja alkaa uutta elämää? Minä olen jalomielinen, hän oli samoin -- siinä se yhtymäkohta on! Muutamia sanoja vaan vielä ja pari päivää -- ei enemmän, niin olisi hän kaikki ymmärtänyt.

Harmittavinta on, että kaikki tämä oli sattumus, -- pelkkä raaka, yksinkertainen sattumus. Se se harmittavaa on! Viisi minuuttia, ainoastaan vaan viisi minuuttia myöhästyin! Tulipa viisi minuuttia aikaisemmin -- niin silmänräpäys olisi liitänyt ohi pilvenä eikä hänen päähänsä olisi koskaan enää senjälkeen semmoista juolahtanut. Ja olisi päättynyt, niin, että hän olisi kaikki ymmärtänyt. Vaan nyt ovat taas huoneet tyhjät ja minä olen yhä yksin. Lerkku vaan tuolla kellossa käydä napsaa ja tämä ei siihen koske, ei sen ole sääli mitäkään. Ketään ei löydy -- sepä se!

Minä vaan käyn käymistäni yhtä mittaa. Minä tiedän, minä tiedän, ei teidän tarvitse muistuttaa: teitä ehkä naurattaa, että minä valitan kohtaloa ja noita viittä minuuttia? Mutta sehän on silminnähtävää. Huomatkaa sekin: hän ei jättänyt kirjettäkään, että näet, "älkää syyttäkö ketään kuolemastani", niinkuin muut jättävät. Eikös hän edes oivaltanut, että saattaa Lukeriaakin syyttää: "olit, näet, yksin hänen kanssaan, siis sinä hänen survasit". Ainakin olisi ilman syyttä Lukeriaa vaivattu, ell'ei pihan puolelta neljä henkeä olisi nähnyt sivurakennusten akkunoista ja pihalta, kuinka hän seisoi, jumalankuva käsissä ja itse heittäytyi. Mutta sehän myös oli sattumus, että ihmisiä siellä oli, jotka näkivät. Ei, kaikki tämä oli silmänräpäys, yksi mitätön silmänräpäys vaan, kuvitus vaan! Mitä siitä, että hän rukoili Jumalan kuvaa? Eihän se merkitse, että hän kuolemaa odotti. Kaikki kesti vaan silmänräpäyksen, kentiesi, kaikkiaan vaan kymmenen minuuttia koko päätös -- juuri silloin, kun hän seisoi seinän vieressä, nojaten päätään käteensä ja hymyillen. Ajatus pälkähti päähän, sitä pyörrytti ja -- ja hän ei jaksanut hillitä itseänsä.

Se oli selvä epähuomio, sanokaa mitä hyvänsä. Minun kanssani olisi kyllä vielä voinut elää. Mutta jos se vaan oli vähä-verisen heikkoutta? pelkästään vähäverisyyttä, elinvoimaan väsymistä? Hän oli väsynyt talven kuluessa, siinä kaikki...

Myöhästyin!!!

Kuinka hän on laiha tuossa arkussansa, kuinka hänen nenänsä on käynyt teräväksi! Silmäripset ovat kuin nuolet ikään. Ja mitenkä hän putosikin -- ei musertunut mitään, ei taittanut mitään! Tuo yksi ainoa "pivollinen verta" vaan. Teelusikallinen vaan, näettekös. Sisällinen tärähdys. Kummallinen ajatus: jos voisi olla häntä hautaamatta? Sillä jos hän viedään pois, niin... oi, ei, viedä pois on melkein mahdotonta! Tiedänhän minä, että hän on vietävä pois, enhän minä ole hullu, enhän minä hourailekaan, päinvastoin, ei ole ymmärrykseni ollut koskaan niin selvä, mutta kuinkas taas ei ole talossa ketään, taaskin kaksi huonetta, ja taas olen yksinäni panttieni seurassa. Hourailua, hourailua, se se hourailua on! Minä olen kiusannut hänet kuoliaaksi, näettekös!

Mitä minä nyt teidän la'eistanne? Mitä minä teidän tavoistanne, tottumuksistanne, elämästänne, valtiostanne, uskostanne? Tuomitkoon minua tuomarinne, vietäköön minut oikeuteen, julkiseen oikeuteen, vaan minä sanon, ett'en tunnusta mitäkään. Tuomari huutaa: "Vaiti, upsieri!" Vaan minä huudan hänelle: missä sinulla on sellainen voima, että minä sitä tottelisin? Miksi on julma yksinkertaisuus musertanut sen, mikä oli kaikista kalliinta? Mitä minä nyt teidän la'eistanne? "Minä eroan pois". Oi, minusta on kaikki yhdentekevää!