Part 3

Vaimoni nauroi vasten silmiä hänen rakkauden tunnustuksillensa, hänen liikkeillensä, hänen ajatuksillensa. Toinen, joka oli tullut sinne käydäkseen suoraan asiaan käsiksi ja aavistamatta vastarintaa, oli kuin puulla päähän lyöty. Alussa olisin voinut luulla, että tämä oli vaan virnailemista -- "sukkelan, vaikka turmeltuneen olennon virnailemista itseään kalliimmaksi tehdäkseen". Vaan ei, totuus loisti kuin aurinko, eikä ollut mitään epäilemistä. Ainoastaan rajusta, teennäisestä vihasta minua vastaan saattoi hän, tämä kokematoin, suostua tähän yhtymykseen, vaan kun asiaan oli ryhdyttävä, niin aukenivat hänen silmänsä oitis. Tämä olento halusi vaan saada loukata minua jollakin, mutta vaikka hän oli ryhtynytkin sellaiseen likaiseen työhön, niin ei hän kuitenkaan sen likaa kärsinyt. Ja häntäkö, viatointa ja puhdasta, jossa ihanne asui, olisi Jefimovitsh tahi kukaan muu ylhäismaailmallinen luontokappale voinut viekoitella? Päinvastoin tämä mies vaan synnytti naurua. Totuus kohosi täydellisenä vaimoni sielusta ja paheksuminen esiinkutsui hänen sydämestänsä katkeran ivan. Sanon vieläkin, että tuo narri lopulta kokonaan ällistyi ja istui siinä synkkänä, tuskin vastaten hänelle, niin että aloin peljätä, ett'ei hän loukkaisi tätä naista pelkästä halvasta kostonhimosta. Ja taaskin sanon kunniakseni: minä seurasin tätä kohtausta melkein kummastumatta. Minä kohtasin ikäänkuin jotakin tuttavaa. Minä olin ikäänkuin sinne mennytkin sitä kohdatukseni! Minä menin sinne uskomatta mitäkään, mitäkään syytöstä, vaikka tosin kyllä olin ottanut revolverin taskuuni! Ja saatoinko minä ajatella häntä toisellaiseksi? Minkäs tähden minä rakastin häntä, minkäs tähden minä kunnioitin häntä, minkäs tähden minä nain hänet? Oi, tietysti minä tulin liiankin vakuutetuksi siitä, kuinka hän minua silloin vihasi, mutta samalla tulin vakuutetuksi siitäkin, kuinka viatoin hän oli. Minä keskeytin kohtauksen yht'äkkiä aukaisemalla oven. Jefimovitsh hypähti ylös, minä tartuin vaimoni käteen ja pyysin häntä astumaan kanssani ulos. Jefimovitsh ei jäänyt varattomaksi, vaan purskahti yht'äkkiä heleään ja pitkään nauruun:

-- Oi, pyhiä avio-oikeuksia minä en vastusta, viekää vaan pois, viekää vaan pois! Ja tietäkää, huusi hän jälkeeni, vaikka teidän kanssanne ei mikään kunnon mies saata taistella, niin olen kuitenkin, kunnioituksesta vaimoanne kohtaan valmis... Jos, muutoin, itse uskallatte...

-- Kuuletteko! pysäytin minä vaimoni hetkeksi kynnykselle.

Sitte ei puhuttu koko matkalla sanaakaan kotiin asti. Minä saatoin häntä kädestä ja hän ei pannut vastaan. Päinvastoin oli hän hirveän hämmästynyt, vaan siksi kuin kotia tulimme. Saavuttuamme kotia, istui hän tuolille ja katsoa tuijotti minuun. Hän oli tavattoman kalpea; vaikka hänen huulensa heti kääntyivätkin pilkan hymyyn, niin katseli hän jo riemuitsevasti ja ankaran uhkaavasti ja varmaan oli hän ihan vakuutettu ensi hetkenä, että minä ammun hänen revolverilla kuoliaaksi. Vaan minä otin ääneti revolverin taskustani ja panin sen pöydälle. Hän katsoi minuun ja revolveriin. Huomatkaa: tämä revolveri oli hänelle jo tuttu. Se oli minulla ollut aina valmiina ladattuna hamasta kassani aukaisemisesta saakka. Au'aistessani kassaa, en ollut päättänyt pitää suuria koiria enkä väkevää palvelijaa, niinkuin, esimerkiksi Moserin on tapa pitää. Kävijöilleni avaa oven keittäjätär. Mutta meikäläisen on mahdotointa olla ilman itsepuolustusta ja minä hankin itselleni revolverin. Ensi päivinä sen jälkeen, kun hän oli tullut luokseni, huvitti häntä kovin tämä revolveri, hän kyseli yhtä ja toista ja minä selitin hänelle sen rakennuksenkin; sitä paitse, kehoitin häntä kerran maaliinkin ampumaan. Huomatkaa tämä kaikki. Huolimatta hänen peljästyneestä katseestansa, kävin minä puoleksi riisuutuneena makaamaan vuoteelle. Minä olin hyvin väsynyt; kello oli jo yhdentoista tienoilla. Hän istui istumistaan samalla paikallaan, liikahtamatta, vielä tunnin ajan, sitte puhalsi hän kynttelin sammuksiin ja kävi, myöskin puettuna, seinän luo sohvalle pitkäkseen. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin hän ei ruvennut maata kanssani -- huomatkaa sekin...

VI.

Hirveä muisto.

Nyt seuraa hirveä muisto...

Minä heräsin aamulla, luulen, kahdeksatta käydessä ja huoneessa oli jo melkein ihan valoisa. Minä heräsin kerrassaan täyteen tajuntaan ja aukaisin yht'äkkiä silmäni. Hän seisoi pöydän luona ja piteli revolveria käsissänsä. Hän ei nähnyt, että minä olin herännyt ja että katselin häntä. Ja yht'äkkiä näin minä, että hän alkoi lähestyä minua, revolveri kädessä. Minä suljin nopeasti silmäni ja olin sikeästi makaavinani.

Hän astui vuoteeni luo ja seisattui eteeni. Minä kuulin kaikki; vaikka kuoleman hiljaisuus vallitsi, niin kuulin minä senkin. Silloin tapahtui suonenvedontapainen liikahdus -- ja minä aukaisin yht'äkkiä, vastoin tahtoani, silmäni, ja revolveri oli jo ohimojani vastassa. Silmämme kohtasivat toisensa. Mutta me emme katselleet toisiamme enemmän kuin silmänräpäyksen ajan. Minä sain taas töin tuskin silmäni suljetuksi ja samassa silmänräpäyksessä päätin sieluni kaikista voimista, ett'en enää hievahtaisi enkä aukaisisi silmiäni, tapahtuipa mitä hyvänsä.

Todellakin tapahtuu usein niin, että sikeää unta nukkuessa yht'äkkiä aukaisee silmänsä, jopa kohottaa silmänräpäykseksi päätänsäkin ja silmäilee huonetta ja sitte, hetkisen kuluttua, taas vaistomaisesti laskeutuu päänalaselle ja nukkuu, mitäkään muistamatta. Kun minä, kohdattuani hänen katseensa ja huomattuani revolverin ohimojeni luona, yht'äkkiä taas suljin silmäni enkä hievahtanut, vaan olin olevinani sikeässä unessa, -- niin saattoi hän todellakin luulla, että minä makasin enkä ollut mitäkään nähnyt, olletikin, koska oli uskomatointa, että, nähtyään sen, mitä minä näin, saattoi sulkea silmänsä sellaisella hetkellä.

Niin, uskomatointa todellakin! Vaan hän saattoi kuitenkin arvata todenkin, -- ja se ajatus välähtikin yht'äkkiä päässäni, aivan samassa silmänräpäyksessä. Oi, mikä ajatusten, tunteiden pyörre kiiti päässäni vähemmässä kuin silmänräpäyksessä, niin, eläköön ihmis-aatoksen sähkövoima! Siinä tapauksessa (tuntui minusta), että hän arvasi toden ja tiesi, ett'en maannut, masensin minä jo hänen sillä, että olin valmis kuolemaan ja hänen kätensä saattoi nyt vavista. Entinen päättäväisyys saattoi murtua uutta, tavatointa tuntemaa vastaan. Sanotaan, että korkealla seisovat ikäänkuin itsestään vedetään alaspäin pohjattomuuteen. Luulenpa, että monta itsemurhaa ja murhaa on tapahtunut sentähden vaan; että revolveri jo on ollut kädessä. Siinä on sama syvänne, siinä on neljänkymmenen viiden asteen kaltevuus, jota myöten ei voi olla luisumatta, ja vastustamatta siinä silloin laukaisee hanan. Mutta tajunta siitä, että minä olin kaikki nähnyt, kaikki tiesin ja odotin ääneti kuolemaa häneltä -- saattoi pidättää häntä tällä kaltevuudella.

Äänettömyys jatkui ja vielä tunsin minä ohimoillani, hivuksissani raudan kylmän kosketuksen. Kysytte: toivoinko hyvin pelastuvani? Vastaan teille, kuin Jumalan edessä: minulla ei ollut vähintäkään toivoa, paitse ehkä sadasta yksi mahdollisuus. Miksikä minä odotin kuolemaa!? Vaan minä kysyn: mitä oli minulle enää elämä tämän revolveri-kohtauksen jälkeen? Revolverinhan oli kohottanut vastaani jumaloitsemani olento. Sitä paitsehan minä tiesin koko olemukseni kaikista voimin, että välillämme oli samassa silmänräpäyksessä olemassa taistelu, hirveä kaksintaistelu elämän ja kuoleman uhalla, kaksintaistelu juuri saman eilisen pelkurin kanssa, joka pelkuruuden tähden oli toverien pois karkoittama. Minä tiesin sen ja hän tiesi sen, jos vaan arvasi toden, ett'en minä maannut.

Kentiesi, sitä ei silloin ollut olemassa, kentiesi minä sitä en silloin ajatellutkaan, mutta tämän kaiken täytyi olla, vaikkapa ajattelemattakin, sillä minä en ole muuta tehnytkään, kuin sitä vaan ajatellut sittemmin, joka hetki elämässäni.

Mutta te kysytte taas: miks'en pelastanut häntä pahanteosta? Oi, minä olen tuhansia kertoja perästäpäin tehnyt itselleni tämän kysymyksen -- joka kerta, kun, vilunväreet selässäni, olen tuota hetkeä muistellut. Mutta sieluni oli silloin synkässä epätoivossa, minä olin hukkumaisillani, minä olin itse hukkumaisillani, kuinkas minä olisin silloin voinut toista pelastaa! Ja mistä te tiedätte, tahdoinko minä silloin ketäkään pelastaa? Mistä sen tietää, mitä minä silloin saatoin tuntea?

Itsetajunta kiehui minussa kuitenkin: hetket kuluivat, kuoleman hiljaisuus vallitsi yhä, hän seisoi yhä edessäni, -- ja yht'äkkiä minä säpsähdin toivosta! Minä aukaisin nopeasti silmäni. Hän ei ollut enää huoneessa, Minä nousin ylös vuoteelta: minä olin voittanut, -- ja hän oli i'äksi voitettu!

Minä menin toiseen huoneesen teepöytään. Teekeittiö annettiin esille aina toisessa huoneessa ja hän kaatoi minulle aina teetä. Minä istuin pöytään ääneti ja otin häneltä teelasin. Viiden minuutin kuluttua katsahdin häneen. Hän oli hirveän vaalea, vielä vaaleampi kuin eilen, ja katseli minua. Ja yht'äkkiä -- ja yht'äkkiä, nähdessään, että minä katsoin häneen, hymähti hän kalpeasti kalpein huulin, silmissä arka kysymys. "Siis hän yhä vielä epäilee ja kysyy itseltänsä: tietääkö hän vai eikö tiedä, näkikö hän vai eikö nähnyt!" Minä loin välinpitämättömästi silmäni syrjään. Teen juotuamme suljin kassani, menin torille ja ostin rautasängyn ja irtonaisen väliseinän. Tultuani kotia, käskin panna sängyn saliin ja väliseinän sen eteen. Tämä sänky oli hänelle, mutta minä en sanonut hänelle sanaakaan. Ja sanomatta käsitti hän tästä sängystä, että minä "olin kaikki nähnyt ja kaikki tiesin", ja ett'ei enää ollut mitään epäiltävää.

Yöksi jätin minä revolverin kuin ainakin pöydälle. Iltasella pani hän ääneti maata tähän uuteen vuoteesensa: aviomme oli rikottu, "hän oli voitettu, vaan ei ollut saanut anteeksi". Yöllä alkoi hän hourailla ja aamulla oli hän kuumeessa. Hän makasi vuoteen omana kuusi viikkoa.

Toinen osa.

I.

YLPEYDEN UNI.

Lukeria ilmoitti minulle vast'ikään, ett'ei hän tahdo enää olla luonani ja, että hän, kun rouva on haudattu, -- lähtee pois. Minä rukoilin polvillani viisi minuuttia, vaikka ai'oin rukoilla koko tunnin, mutta minä ajattelen yhä -- ajattelen, ja yhä vaan sairaita ajatuksia, ja pääni on kipeä, -- mitäs sitä rukoileekaan, -- syntihän se olisi! Kummallista myöskin, ett'ei minua nukuta suuressa, liian suuressa surussa, ensimmäisten, kovimpien puuskien jälkeen aina nukuttaa. Kuolemaan tuomittujen sanotaan viimeisenä yönä makaavan tavattoman sikeästi. Ja niinhän ollakin pitää, sehän on luonnon mukaista, sillä muutoinhan eivät voimat kestäisi... Minä panin maata sohvalle, vaan en nukkunut...

* * * * *

... Kuusi viikkoa kestäneen sairauden kuluessa hoidettiin me häntä yötä ja päivää, -- minä, Lukeria ja kokenut sairaanhoitajatar, jonka olin sairaalasta palkannut. Rahaa minä en säälinyt, jopa tahdoin sitä tuhlatakin hänen tähtensä. Minä kutsutin luoksemme tohtori Schröderin ja maksoin hänelle kymmenen ruplaa käynnistä. Kun vaimoni alkoi tointua, näytin hänelle itseäni vähemmin. Vaan mitäs minä kertoelenkaan? Kun hän jo oli noussut jalkeille, istui hän hiljaa ja ääneti erityisen pöydän ääressä, jonka myöskin ostin häntä varten siihen aikaan... Niin, se on totta, me olimme aivan ääneti; tuota, kyllähän me aloimme sitte puhella, vaan ihan jokapäiväisistä asioista. Minä tietysti en puhellut laajalti, vaan huomasinpa, ett'ei hänkään tahtonut liikoja sanoa. Minusta oli tämä aivan luonnollista hänen puoleltansa: "Hän oli liiaksi liikutettu ja liiaksi voitettu", ajattelin minä, "ja tietystihän pitää antaa hänen unhottaa ja tottua". Sillä lailla, sitä oltiinkin ääneti, mutta minä valmistauduin joka hetki tulevaisuutta varten. Minä ajattelin, mitä hänkin, ja minusta oli hirveän huvittavaa arvata: mitähän hän nyt juuri itsekseen ajattelee?

Sanon vieläkin: Oi, tietysti, ei kukaan arvaa, kuinka paljon minä kärsin, voihkiessani hänen tähtensä hänen sairautensa aikana. Mutta minä voihkin itsekseni, ja tukehdutin voihkaukseni rintaani Lukerialtakin. Minä en voinut ajatella, en voinut luullakaan, että hän kuolisi saamatta kaikesta tietää. Kun vaara jo oli ohitse ja hänen terveytensä alkoi palata, niin muistan, että rauhoituin pian ja hyvinkin. Vaan ei silläkään hyvä, minä päätin lykätä tulevaisuutemme niin kauaksi aikaa, kuin mahdollista ja jätin toistaiseksi kaikki entisellensä. Niin, silloin tapahtui minussa jotakin kummallista ja erityistä, muuksi en voi sitä sanoa: minä riemuitsin ja riemuni pelkkä tajuaminen näytti minusta aivan riittävältä. Siten kului koko talvi. Oi, minä olin tyytyväinen, tyytyväisempi kuin koskaan, ja siten olin koko talven.

Näettekö: minun elämässäni tapahtui muudan hirveä ulkonainen seikka, joka siihen saakka, s.o. tuohon tapaukseen asti vaimoni kanssa, joka päivä ja joka tunti masensi minua, se oli, näet, -- maineeni menetys ja ero rykmentistä. Toisin sanoen: itsevaltainen vääryys minua vastaan. Totta on, ett'eivät toverini minua rakastaneet vaikean luonteeni ja kentiesi naurettavankin luonteeni takia, vaikka usein käy niinkin, että mielestänne ylevä ja kunnioitettava asia jostakin syystä näyttää tovereistanne naurettavalta. Oi, minua ei rakastettu koulussakaan. Minua ei ole rakastettu koskaan eikä missään. Minua ei Lakeriakaan voi rakastaa. Vaikka tapaus rykmentissä oli seurauksena siitä, ett'ei minua rakastettu, niin oli se epäilemättä satunnaista laatua. Minä sanon sen siksi, ett'ei löydy mitäkään harmillisempaa, ja tuskallisempaa, kuin hukkuminen sattumuksesta, joka saattaa tapahtua ja olla tapahtumatta, onnettomien asianhaarain paljoudesta, jotka olisivat voineet pilvinä kiitää ohitse. Nerokkaalle olennolle on tämä masentavaa. Tapaus oli seuraava:

Näytöksien väliajalla menin teaatterin bufettiin. Husaari A--v tuli siioin yht'äkkiä sisään ja alkoi kaikkien siinä läsnä olevien upsierien ja yleisön edessä kovalla äänellä puhua kahden muun husaarin kanssa siitä, että käytävässä oli rykmenttimme kapteeni Besumtsev vast'ikään tehnyt skandaalin "ja on luultavasti päissänsä". Siitä syntyi juttu, vaan siinä oli erehdys, sillä kapteeni Besumtsev ei ollut päissään eikä skandaali ollut oikeastaan mikään skandaali.

Husaarit alkoivat puhella toisista asioista, ja siihen se päättyikin, vaan seuraavana päivänä tunki juttu rykmenttiimme ja oitis aljettiin siellä puhella, että kun bufetissa ei meidän rykmentistämme ollut muita kuin minä yksinäni ja kun husaari A--v oli lausunut röyhkeitä sanoja kapteeni Besumtsevista, niin minä en ollut mennyt A--vin luo enkä keskeyttänyt häntä. Vaan miksi olisin sen tehnyt? Jos hän kerran oli vihoissansa Besumtseville, niin oli se heidän keskenäinen asiansa eikä minulla ollut siihen mitään sekaantumista? Sillä välin alkoivat upsierit olla sitä mieltä, ett'ei asia vaan koskenut heitä kahta, vaan koko rykmenttiä, ja koska meidän rykmenttimme upsiereja siellä ei ollut muita kuin minä, niin osoitin minä sillä bufetissa oleville upsiereille ja yleisölle, että meidän rykmentissämme löytyy upsiereja, jotka ovat niin välinpitämättömiä omasta ja rykmentin kunniasta. Minä en voinut olla yhtä mieltä siinä asiassa.

Minulle ilmoitettiin, että voin vielä kaikki korjata, jos vielä nytkin, näin myöhään, tahdon muodollisesti selittäidä A--vin kanssa. Minä en sitä tahtonut ja kieltäydyin siitä ylpeästi, sillä olin kovin suutuksissani. Sen jälkeen ha'in oitis virkaeron -- ja siinä koko juttu. Minä erosin ylpeänä, vaan henkisesti masennettuna. Minä lannistuin sekä tahtoni että ymmärrykseni suhteen. Silloin sattui juuri, että lankoni Moskovassa oli tuhlannut pienen omaisuutemme ja minunkin osani siitä, joka oli hyvin pieni, mutta minä jäin kuin jäinkin kopekatta kadulle. Minä olisin voinut ruveta yksityiseen palvelukseen, vaan en huolinut loistavaa sotilaspukua kannettuani, enkä voinutkaan ruveta johonkin rautatien virkaan. Ja siis -- häpeä kuin häpeä, epäkunnia kuin epäkunnian lankeemus kuin lankeemus ja mitä pahempi, sitä parempi, -- niin minä valitsin. Sitte seurasi kolme synkkien muistojen vuotta sekä olo Wjasemskin kartanossakin. Puolitoista vuotta sitte kuoli Moskovassa rikas eukko, kummini; hän kuoli odottamatta ja jätti muun muassa minullekin jälkisäännöksen mukaan kolme tuhatta ruplaa. Minä mietin ja silloin ratkaisinkin kohtaloni. Minä päätin au'aista lainakassan, pyytämättä ihmisiltä anteeksi; rahaa ja sitte oma nurkka ja -- uusi elämä kaukana entisistä muistoista, se oli aikeeni. Sillä välin vaivasi minua kuitenkin joka hetki, joka minuutti synkkä mennyt aika ja kunniani i'äksi turmeltunut maine. Mutta silloin minä nain. Sattumako vai ei -- en tiedä. Mutta tuodessani hänen talooni, tahdoin tuoda sinne ystävän, sillä kovin tarvitsin ystävää. Mutta minä näin selvään, että ystäväni oli valmisteltava, viimeiseltä voitettavakin. Ja voinkos minä niin kerrassaan selittää jotakin tuolle kuusitoistavuotiaalle ja vakuutuksiinsa perehtyneelle? Kuinka olisin voinut, esimerkiksi, ilman tuota satunnaista hirveää revolverikohtausta, vakuuttaa hänelle, ett'en ole pelkuri ja että minua väärin luultiin rykmentissä pelkuriksi? Mutta kohtaus sattui parhaaseen aikaan. Kestettyäni sen, sain kostetuksi koko synkän edellisyyteni. Ja vaikka ei kukaan muu siitä saanut tietää, niin saihan ainakin _hän_, ja se oli kaikki, mitä tahdoin, sillä hän oli kaikki minulle, haaveitteni koko tulevaisuuden toivo! Hän oli ainoa ihminen, jonka valmistin itselleni, enkä toista tarvinnutkaan, -- ja hän se kaikki sai tietääkin, hän sai tietää ainakin, että väärin oli rientänyt yhdistymään minun vihollisteni joukkoon. Tämä ajatus ihastutti minua. Hänen silmissänsä en enää saattanut olla konna, vaan ehkä kummallinen ihminen ainoastaan, mutta tämä ajatus nyt, kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, ei miellyttänyt minua ollenkaan niin paljon: kummallisuus ei ole vika, päinvastoin, se toisinaan paljon viehättää naisen luonnetta. Sanalla sanoen, minä lykkäsin tahallani toistaiseksi ratkaisun; mikä oli tapahtunut, oli kylliksi rauhalleni ja siinä oli kylliksi paljo kuvia ja aineksia haaveilulleni. Sepäs se onkin ilkeintä, että olen haaveksijaa: itselläni oli kylliksi aineksia, ja hänestä ajattelin minä, että kylläpähän _odottaa_.

Siten kului koko talvi ikäänkuin jotakin odottaessa. Minä katselin häntä mielelläni salaa, kun hän istui siinä pienen pöytänsä ääressä. Hän teki työtä, ompeli liinavaatteita ja iltasin lueskeli toisinaan kirjoja, joita hän otti kaapistani. Kirjojen valintakin kaapista näkyi myöskin todistavan minun edukseni. Hän ei käynyt melkein missään. Hämärän tullen päivällisen jälkeen saatoin minä häntä joka päivä kävelemään ja me jalotteliimme, vaan ei aivan äänetöinnä, niinkuin ennen. Minä varsinkin koetin olla olevinani, niinkuin emme olisi olleet vaiti, vaan puhelleet, mutta, niinkuin jo sanoin, niin teeskentelimme molemmat, ett'emme olleet varsin puheliaita. Minä tein sen tahallani ja hänelle, ajattelin minä, on välttämätöintä "antaa aikaa." Tietysti on kummallista, ett'ei kertaakaan, aina talven loppuun asti, johtunut mieleeni, että noin salakättä rakastin katsella häntä, vaan ett'en ainoatakaan hänen katsettansa koko talven ajalla huomannut minuun luoduksi! Minä ajattelin, että tämä oli arkuutta hänessä. Sitä paitse oli hän kovin aran ja ujon näköinen, kovin voimatoin tautinsa jälkeen. Ei, parempi on odottaa, niin -- niin "hän itse yht'äkkiä tulee luokseni"...

Tämä ajatus hurmasi minua äärettömästi. Lisään vielä, että toisinaan ikäänkuin tahallani yllytin itseäni ja todellakin saatoin henkeni ja ymmärrykseni niin pitkälle, että ikäänkuin pahastuin häneen. Ja tätä kesti jonkun aikaa. Mutta vihani ei voinut koskaan kypsyä eikä kiintyä sieluuni. Ja itsekin sen tunsin, että tämä oli vaan ikäänkuin leikkiä. Ja silloinkaan, vaikka avion rikoinkin, -- ostamalla sängyn ja tuon väliseinän, niin en konsanaan, en konsanaan voinut pitää häntä rikoksellisena. Eikä sentähden, että kevytmielisesti olisin hänen rikostaan tuominnut, vaan sentähden, että ai'oin täydellisesti hänelle anteeksi antaa, jo ensi päivästä saakka, jo ennenkuin sängynkään ostin. Sanalla sanoen, se oli omituisuus minun puolestani, sillä minä olen siveellisen ankara. Päin vastoin oli hän silmissäni niin voitettu, niin lannistettu, niin masennettu, niin että minun tuli häntä toisinaan tuskallisen sääli, vaikka minua sen ohessa toisinaan pelkästään miellyttikin ajatus hänen masentumisestaan. Tämä ajatus meidän eriarvoisuudestamme miellytti minua....

Sattuipa, että minä sinä talvena sain tahallani tehdä muutamia hyviä töitä. Minä annoin anteeksi kaksi velkaa ja annoin rahaa eräälle köyhälle naiselle ilman panttia. Minä tästä en puhunut vaimolleni mitään enkä tehnytkään niitä ollenkaan sentähden, että hän saisi tietää; vaan tuo nainen tuli itsekin kiittämään ja milt'eipä polvillaan. Sillä lailla tuli se ilmi; minusta näytti, että vaimoni todellakin mielihyvällä otti vastaan tämän tiedon.

Vaan kevät lähestyi, oli jo huhtikuu puolivälissä, sisäikkunat otettiin pois ja aurinko alkoi kirkkain sätein valaista hiljaisia huoneitamme. Mutta edessäni riippui verho, joka sokaisi järkeäni. Onnetointa, hirveätä verhoa! Kuinka kävikään, niin se yht'äkkiä putosi silmieni edestä ja minä aloin yht'äkkiä nähdä ja ymmärsin kaikki. Oliko se sattumus, vai oliko määrätty hetki tullut, vai auringon sädekö lie sytyttänyt tylsyneessä jäljessäni ajatuksen ja aavistuksen? Ei, ei se ollut ajatus eikä aavistus, vaan joku hermo alkoi minussa yht'äkkiä liikkua, melkein jo kuollut hermo värähti ja virkosi ja valaisi koko tylsyneen sieluni ja pirullisen ylpeyteni. Minä ikäänkuin hypähdin silloin paikaltani. Ja tämä tapahtuikin yht'äkkiä ja odottamatta. Se tapahtui iltapuoleen, noin viiden aikaan päivällisen jälkeen...

II.

Verho putosi yht'äkkiä.

Pari sanaa ensiksi. Jo kuukausi sitä ennen huomasin minä hänessä kummallista miettiväisyyttä, ei enää äänettömyyttä, vaan miettiväisyyttä. Senkin minä huomasin yht'äkkiä. Hän istui silloin työnsä ääressä, pää kumartuneena ompelukseen päin eikä nähnyt, että minä katselin häntä. Ja yht'äkkiä minua silloin kummastutti se, että hän oli käynyt laihaksi, kasvonsa olivat kalpeat, huulet vaaleat, -- minua tämä kaikki kokonaisuudessaan, yhdessä miettiväisyyden kanssa hämmästytti tavattomasti ja kerrassaan. Minä olin jo ennenkin kuullut pientä, kuivaa rykimistä, varsinkin öisin. Minä nousin oitis ylös ja lähdin pyytämään luokseni Schröderiä, sanomatta vaimolleni mitäkään.

Schröder tuli seuraavana päivänä. Vaimoni oli kovin kummastuksissaan ja katseli vuoroon Schröderiä, vuoroon minua.

-- Minä olen terve, sanoi hän, epämääräisesti hymähtäen.

Schröder ei häntä kovin tarkastellut (nuo lääkärit ovat välistä niin ylpeän välinpitämättömiä), vaan sanoi minulle ainoastaan toisessa huoneessa, että tämä oli taudin seurauksia ja että keväämmällä ei olisi hullumpaa lähteä jonnekin meren rannalle, ell'ei käynyt päinsä, pelkästään muuttaa maalle huvilaan asumaan. Sanalla sanoen, hän ei sanonut mitään, paitse että se oli heikkoutta tahi jotakin muuta sellaista. Kun Schröder oli mennyt ulos, sanoi vaimoni minulle taas yht'äkkiä, hirveän vakaasti katsoen minuun:

-- Minä olen ihan, ihan terve.

Mutta sen sanottuaan hän samassa punastui, näköjään häpeästä. Näköjään oli se häpeä. Oi, nyt minä ymmärrän: hän häpesi, että minä vielä olin _hänen miehensä_, pidin huolta hänestä, olin yhä vielä ikäänkuin hänen oikea miehensä. Vaan silloin minä en sitä ymmärtänyt ja pidin punastumisen syynä kainouden. (Verho!)

Siis, näet, kuukautta myöhemmin, viidettä käydessä, huhtikuussa, istuin eräänä kirkkaana päivän paisteisena päivänä kassani ääressä ja tein laskujani Yht'äkkiä kuulin minä, että hän huoneessamme tehden työtä pöytänsä ääressä, hyvin hiljaa... lauloi. Tämä uutinen teki minuun valtaavan vaikutuksen enkä tähänkään saakka vielä käsitä sitä. Siihen asti en ollut melkein milloinkaan kuullut hänen laulavan, paitse ehkä aivan ensimmäisinä päivinä sen jälkeen kuin hän tuli talooni ja kun hän vielä taisi olla vallatoin ja ampui maaliin revolverillani. Silloin oli hänen äänensä vielä jotenkin kova ja heleä, ehk'ei varma, mutta hyvin raikas ja miellyttävä.