Part 2

Ylpeä! Minä, näet, itsekin rakastan hieman ylpeitä. Ylpeät ovat erittäinkin kauniita, kun... no kun ei enää epäile vallastaan heidän yli, eikö niin? Oi kelvotointa, kömpelöä ihmistä! Oi kuinka minä olin tyytyväinen! Tiedättekö, että hän, kun hän siinä portilla seisoi miettien, antaisiko minulle myöntävän vastauksen, vai ei, ja minä ihmettelin, tiedättekö, että hän silloin saattoi ajatella näin: "Jos kerta onnettomuus on tullakseen kumpaisellakin taholla, niin eikö ole parempi suoraan valita pahempi, s.o, tuo lihava kauppias; lyököönpähän, muka, pikemmin humalainen minut kuoliaaksi!" Vai, kuinka luulette, saattoihan hän niin ajatella?

Ja nytkään en ymmärrä mitäkään! Minä sanoin vast'ikään, että hän saattoi niin ajatella: valitako kahdesta onnettomuudesta pahempi, s.o. kauppias. Vaan kumpi oli hänelle silloin pahempi? Kauppiasko vai Goetheä siteeraava lainanantaja? Se on vielä kysymys! Mikä kysymys? Sitäkään et ymmärrä: vastaus makaa pöydällä ja sinä sanot: kysymys! Vaan minusta vähät! Minusta ei ole puhettakaan. Ja, parhaaksi, mitä minä nyt siitä -- minustako puhe on vai ei? Sitäpä en osaa ollenkaan ratkaista. Parempi olisi panna maata. Päätäni kovin kivistää...

III.

Kunnollisin ihminen vaan itsekään en usko.

Minä en nukkunut. Ja vieläkös sitä, kun päässä sellainen valtimus sykkii. Tahdon muistella tätä kaikkea lokaa. Oi, sitä lokaa! Oi, mistä lo'asta minä silloin hänen vedin ylös! Pitihän hänen ymmärtää se, antaa arvo teolleni!... Minua miellytti myös monta seikkaa, esimerkiksi se, että minä olin yhden viidettä ja hän tuskin kuudentoista vanha. Tämä minua viehätti, tämä tunne; suloinen se oli, hyvin suloinen.

Minä tahdoin, esimerkiksi, viettää häät _à l'anglaise_, s.o. aivan kahdenkesken, ainoastaan kahden todistajan läsnäollessa, joista toinen oli Lukeria, ja sitte oitis rautatielle, vaikkapa esimerkiksi Moskovaan (sinne minulla oli parahaksi asiaa) johonkin hotelliin kahdeksi viikoksi asumaan. Vaan hän vastusti sitä, ei suostunut ja minun täytyi mennä tätien luo kunnioitustani osoittamaan aivan kuin olisin heiltä saanut hänen. Minä myönnyin ja osoitin tädeille asianomaista kunnioitusta. Lahjoitinpa vielä noille luontokappaleille kullekin sata ruplaa ja lupasin enemmänkin, tietysti kuitenkaan hänelle mitään sanomatta, etten pahoittaisi häntä näiden halpojen asioiden kautta. Tädit kävivät oitis pehmeiksi, kuin silkki. Riideltiinpä myötäjäisistäkin: hänellä ei ollut niin mitään, vaan eipä hän mitään tahtonutkaan. Minun onnistui kuitenkin vakuuttaa häntä, että ilman mitään ei käynyt laatuun ja kapiot tein minä, sillä kukapa hänellä olisi muutoin mitään tehnyt? Vaan minusta vähät. Kuitenkin ehdin minä silloin lausua muutamia mielipiteitäni, että hän ainakin ne tietäisi. Ehkäpä liiaksikin kiirehdin. Pääasia on, että hän alusta alkaen osoitti rakkautta minua kohtaan, vaikka olikin umpiluontoinen; iltasin, kun tulin, otti hän minua ihastuneena vastaan, kertoi minulle jokeltaen, (niin viattoman viehättävästi!) koko lapsuutensa ajan, nuoruudestaan, kodistaan, isästään ja äidistään. Vaan minä valoin koko tuon hurmoksen kerrassaan kylmällä vedellä. Ja tämä minun mielipiteeni olikin. Ihastuksiin vastasin minä vaiti-ololla, hyvänsuovalla, tietysti... mutta kuitenkin huomasi hän pian, että oli ero välillämme ja että minä olin -- arvoitus. Ja sitäpä minä pääasiallisesti tahdoinkin! Ehkäpä vaan arvoituksen takia olin koko tämän tuhmuuden tehnytkin! Ensiksi, ankaruus, -- ankaruuden muodossa toin hänen taloonikin. Sanalla sanoen, silloin, kävellessäni ja ollessani tyytyväinen, suunnittelinkin koko systeemiin. Ja ilman mitäkään väkinäisyyttä valui se itsestään esiin. Eikä muutoin ollakaan saattanut, minun täytyi tehdä tämä systeemi vastustamattomasta syystä, vaan mitäs minä, todella, herjaankaan itseäni! Systeemi oli oikea. Vaan ei, kuulkaahan, jos kerran ihmistä tuomitsee, niin tuomittakoon, asiaa tuntien... Kuulkaahan:

Kuinkas sitä alkaisin, sillä se on hyvin vaikeaa. Kuu alkaa puolustaida, niin se se vaikeaa onkin. Näettekös: nuoriso halveksii esimerkiksi rahaa, -- vaan minä ylistin oitis rahoja; annoin arvoa rahoille. Ja niin ylistelin, että hän alkoi yhä enemmän olla vaiti. Siristi vaan suuria silmiänsä, kuunteli, katseli ja oli vaiti. Näettekös: nuoriso on jalomielinen, se hyvä nuoriso, näet, se on jalomielinen! ja kiivas, mutta suvaitsevaisuutta siinä löytyy vähän; niin pian kuin jokin vaan ei ole niin, niin on ylenkatse valmis. Ja minä taas tavoittelin suuruutta, tahdoin istuttaa suuruutta suorastaan sydämmeen, istuttaa sitä sydämelliseen katsantotapaan, niinhän? Minä otan kehnon esimerkin: kuinka minä, esimerkiksi, olisin selittänyt lainakassani sellaiselle luonteelle? Tietysti en minä sitä ottanut suorastaan puheeksi, sillä muutoin olisi näyttänyt, että minä pyysin anteeksi lainakassani tähden, vaan minä toimin, niin sanoakseni, ylpeästi, puhelin melkein vaitiolemalla. Ja minä olen mestari vaitiolemalla puhumaan, minä olen koko ikäni siten puhunut, olenpa itsekseni näytellyt vaitiolemalla kokonaisia murhenäytelmiä. Oi, olenhan minäkin ollut onnetoin! Minä olen ollut kaikkien hylkäämä ja unhottama, eikä kukaan, ei kukaan sitä tiedä! Ja yht'äkkiä on tuo kuusitoista vuotias haalinut kokoon minusta kaikellaisia yksityis-asioita kelvottomilta ihmisiltä ja luulee tietävänsä kaikki, vaikka kaikkein salaisin, kuitenkin, on jäänyt tämän miehen sydämmen sopukkaan! Vaan minä vaan olin vaiti, ja varsinkin, varsinkin hänen kansansa olin vaiti, ihan eiliseen päivään asti, -- vaan miksikä olin vaiti? Ylpeydestä vaan. Minä tahdoin, että hän itse saisi tietää, ilman minutta, vaan ei enää kelvottomien ihmisten kertomuksista, mutta että itse arvaisi ja käsittäisi, mikä mies olin! Ottaessani hänen talooni, tahdoin täydellistä kunnioitusta itseäni kohtaan. Minä tahdoin, että hän seisoisi edessäni rukoillen kärsimyksieni puolesta -- ja minä ansaitsin sitä. Oi, minä olen aina ollut ylpeä, minä olen aina tahtonut joko kaikkia tahi ei mitään! Ja juuri sentähden, ett'en tahtonut puolta onnea, vaan kaikkia -- sen tähden juuri olinkin pakotettu silloin siten toimimaan: "että, näet, arvaahan asia itse ja pidä arvossa!" Sillä, myöntäkäähän itse, että jos itse olisin ruvennut hänelle selittämään ja kuiskaamaan, kiertelemään ja kunnioitusta anomaan -- niin olisi se ollut sama, kuin jos olisin almua pyytänyt... Vaan mitäpäs... vaan mitäpäs minä siitä puhun!

Tuhmaa, tuhmaa, tuhmaa ja tuhmaa! Minä ilmoitin hänelle silloin suoraan ja säälimättä (ja minä panen painon siihen, että tein sen säälimättä) parilla sanalla, että nuorten jalomielisyys on oiva asia, vaan ett'ei se maksa niin niitäkään. Ja miksikä ei maksa? Siksi, että sen helpolla saapi, ilman elämän kokemusta; kaikki tämä on, niin sanoakseni, "olemisen ensimmäisiä tuntemia", vaan katsotaanpas heitä työssä! Olla jalomielinen on aina helppo asia, jopa elämänsäkin uhrata -- ja sekin on helppoa, sillä siinä veri kiehuu ja voimia on ylenmäärin, kauneutta hirveästi mieli tekee! Eikäpä, vaan ottakaapa sitte jalomielinen urostyö, hyvin vaikea, hiljainen, huomaamatoin, loistotoin, herjattu, semmoinen, johon vaaditaan uhrausta paljon, vaan josta kunniaa ei lähde pisaraakaan, -- jossa te, loistava mies, olette konnana kaikkien silmissä, vaikka olette rehellisin ihminen mailmassa, -- niin koettakaapa silloin siihen työhön ryhtyä, ehei, ettepä uskalla! Ja minä, minä en ole koko ikänäni muuta tehnytkään, kuin siinä toimessa taistellut... Alussa riiteli hän hirveästi vastaan, vaan sitte alkoi olla vaiti, jopa ihan kokonaan, silmiänsä vaan kovin siristi kuunnellessaan, suuria, suuria tarkkaavia silmiänsä. Ja... ja paitse sitä huomasin minä yhtäkkiä tuon epäluottoisan, äänettömän, pahan hymyn. Ja tämä hymy huulilla astui hän talooni. Totta on sekin, ettei hänellä ollut enää minne mennä...

IV.

Yhä vain tuumia ja tuumia.

Kuka meistä silloin ensin alkoi?

Ei kukaan. Se alkoi itsestänsä, ihan alusta. Sanoin, että toin hänet talooni ankarin vaatimuksin, vaan jo alusta pitäen olin ystävällisempi. Jo hänen morsiamena ollessaan ilmoitin hänelle, että hänen toimeksensa tulisi panttien vastaanottaminen ja rahan ulosantaminen eikä hän silloin siihen mitään sanonut (huomatkaa se!) Jopa hän sitte ryhtyi oikein innolla työhön. Tietysti jäi asunto, huonekalut ja kaikki ennalleen. Asunnossamme on kaksi huonetta: toinen on iso sali, josta osa on väliseinällä jaettu kassahuoneeksi, toinen, myöskin iso huone, on meidän yhteinen ja samalla makuuhuonekin. Kalusto on huono, hänen tädillänsäkin se oli parempi. Jumalainkuvakaappini on salissa, jossa kassakin on; minulla huoneessani on kaappi, jossa on muutamia kirjoja ja arkku, jonka avaimet ovat minulla; sitä paitsi on sänky, pöytiä ja tuolia. Hänen vielä morsiamena ollessaan sanoin, että elannoksemme, se on ruoaksi minulle, hänelle ja Lukerialle, jonka sain luokseni houkutelluksi, olen määrännyt ruplan päivässä, ei enempää: "minun, näet, tuli saada kolmekymmentä tuhatta ruplaa kolmessa vuodessa, muutoin ei olisi raha-ansiota". Hän ei vastustellut, mutta minä korotin itse ruokarahan kolmellakymmenellä kopekalla. Samoin teatterikin. Olin sanonut hänelle, hänen morsiamena ollessansa, ettemme tulisi käymään teatterissa ja kuitenkin oltiin kerran kuukaudessa teatterissa, hyvillä paikoilla, permannolla. Me kävimme yhdessä, olimme kolme kertaa, näimme "Onnen etsinnän" ja "Pericholen", muistaakseni (mutta mitä joutavia!). Ääneti sinne menimme, ääneti palasimme takaisin. Miksikä, miksikä alusta alkaen rupesimme olemaan ääneti? Eihän alussa ollut riitaakaan, mutta vaiti yhä vain oltiin. Muistan, että hän silloin aina katsoi minuun ikäänkuin salaa: mutta kun sen huomasin, niin lisäsin vain vaitioloa. Totta on, että minä aloin vaitioloa käyttää eikä hän. Hänen puoleltaan oli pari ystävyyden osoitusta, jopa hän yritti syleilläkin minua; mutta kun nämä puuskat olivat sairaanomaisia, hysteerillisiä ja minä halusin lujaa onnea ja kunnioitusta, niin otin ne kylmästi vastaan. Ja minä olin oikeassa; joka kerta oli näiden puuskien jälkeen seuraavana päivänä riitaa.

Eikä oikeastaan mitään riitaa ollut lainkaan, mutta äänettömyyttä vain ja -- ja yhä julkeampi oli hänen muotonsa. "Kapinaa ja itsenäisyyttä" -- sitä se tiesi, mutta sitä hän vain ei osannut. Niin tuo lempeäluontoinen olento kävi yhä julkeammaksi. Uskotteko, minä muutuin hänelle saastaksi, minä sen huomasin. Ja siitä ei ollut epäilystäkään, että hän ajoittain joutui aivan suunniltaan. Mutta kuinkas sellaisesta loasta ja kurjuudesta tultua, jossa täytyi lattioita pestä, oli mahdollista kiukustua meidän köyhyytemme tähden? Nähkääs, ei se köyhyyttä ollut, vaan säästäväisyyttä, ja missä tarvitsi, siinä oli yltäkylläisyyttäkin niinkuin liinavaatteissa, puhtaudessa. Minä olen aina ennenkin ajatellut, että miehen puhtaus se on, joka vaimoa viehättää. Muutoin ei hän nurissut minulle köyhyydestäni, vaan minun muka saituudestani taloudessa: "tarkoituksensa hänellä siis on, tahtoo, näet, lujaa luonnetta osoittaa". Teatterista hän kieltäytyi yht'äkkiä itse. Ja yhä enemmän kasvoi pilkallinen ilme hänen kasvoissaan, mutta minäpä lisäsin äänettömyyttä, minä vain lisäsin äänettömyyttä.

Eikö sitte pitäisi puolustaida? Pääasia oli lainakassa. Suvaitkaahan: minä kyllä tiesin, ettei nainen, semminkään kuusitoistavuotias, voi täydellisesti miehelle alistua. Naisilla ei ole itsenäisyyttä, se on selviö, se on nytkin, nytkin minulle selviö. Mitäpä siitä, että hän tuolla salin pöydällä makaa: totuus on totuus eikä Stuart Millkään sille mahda mitään. Mutta rakastava nainen, oi, -- hän jumaloitsee rakastetun olennon vikojakin, jopa hänen ilkitöitänsäkin. Eikä tämä itsekään keksisi ilkitöilleen sellaisia puolustussyitä, kuin nainen keksii. Se on kyllä jalomielistä, mutta ei itsenäistä. Naisia on turmellut juuri tämä itsenäisyyden puute. Ja mitäs? Sanon sen vieläkin, jos osoitatte minulle tuota pöytää? Onko se itsenäistä, mitä siinä pöydällä on? Oi -- oi!

Kuulkaahan: hänen rakkaudestaan olin minä silloin vakuutettu. Heittäytyihän hän silloinkin kaulaani. Hän rakasti siis tahi, oikeammin sanoen, -- tahtoi rakastaa. Niinpä niinkin: hän halusi rakastaa. Ja pääasia on, ettei mitään sellaisia ilkitöitäkään ollut, joille hänen olisi tullut puolustusta etsiä. Te sanotte samoin kuin kaikki muutkin: lainanantaja. Vaan mitäpä siitä, että olen lainanantaja? Se merkitsee vain, että on olemassa syitä, jos mitä jalomielisin mies on ruvennut lainanantajaksi. Nähkääs, hyvät herrat, on aatteita... s.o. nähkääs, jos muutaman aatteen lausuu julki, sanoilla ilmaisee, niin tuntuu se hirveän tyhmältä. Itseäkin hävettää.

Mutta minkä tähden? Ei minkään tähden. Sen tähden, että olemme kaikki kelvottomia emmekä siedä totuutta, tahi en oikein tiedä minkätähden. Sanoin vastikään "jalomielinen mies". Se on naurettavaa, mutta kuitenkin se oli niin. Sehän on tosi, s.o. kaikkein totisin tosi! Niin, minulla _oli oikeus_ silloin koettaa turvata asemaani ja avata tämä lainakassa; "te hylkäsitte minut, te, ihmiset, juuri te ajoitte minut pois ylenkatseellisella vaitiololla. Minun intohimoiseen pyrintööni vastasitte te koko elinaikani kestävällä loukkauksella. Minulla siis oli oikeus suojata itseäni seinällä, kerätä nuo kolmekymmentä tuhatta ruplaa ja päättää elämäni juoksu jossakin Krimin etelärannikolla, vuoristossa, viinitarhan keskellä, maatilallani, jonka ostaisin näillä kolmellakymmenellä tuhannella, vaan pääasiallisesti ollakseni kaukana teistä kaikista, mutta ilman vihaa teitä vastaan, ihanne sielussani, rinnallani rakastettu vaimo, perheen ympäröimänä, jos Jumala niin tahtoi, ja auttaen seudun köyhiä asujamia." Tietysti on hyvä, että tämän nyt puhun itsekseni, mutta olisikos ollut mitään tyhmempää, jos silloin olisin sanonut hänelle tämän ääneen? Siitä syystä istuimmekin silloin ylpeästi ääneti. Sillä mitä hän olisi ymmärtänyt? Kuudentoista vuoden vanha, aivan nuori vielä, -- mitä olisi hän minun puolustuksistani, minun kärsimyksistäni ymmärtänyt. Hän oli suoraviivainen luonne, ei tuntenut elämää, hänen vakaumuksensa olivat nuoret ja helpolla saadut, hänessä oli tuota "kaunosielujen" lyhytnäköisyyttä, mutta pääasia olisi ollut lainakassa ja -- siinä kaikki, (vaan olenkos minä ollut mikään hirviö lainanantajana, eikös hän ole nähnyt, kuinka minä olen menetellyt ja olenko liikaa ottanut?!) Oi, kuinka totuus on hirveä maan päällä!

Tämä ihana, tämä lempeä, tämä taivahinen olento, hän oli sieluni tyranni, kärsimätön tyranni ja kiusaaja. Minähän loukkaisin itseäni, ellen sitä sanoisi! Luuletteko, etten häntä rakastanut? Kuka saattaa sanoa, etten häntä rakastanut? Nähkääs, se oli ironiaa, se oli kohtalon häijyä ivaa! Me olemme kirotut, ihmisten elämä yleensä on kirottu! (Ja minun varsinkin!). Ymmärränhän sen nyt, että jossakin olin erehtynyt. Jotakin siinä kävi toisin. Kaikki oli selvä, tuumani oli kirkas kuin taivas: "Olla tyly, ylpeä eikä kaivata mitään henkisiä lohdutuksia ja kärsiä ääneti". Niin olikin, minä en ole valehdellut, en ole valehdellut. "Itsepähän sitte saa nähdä, että siinä oli jalomielisyyttä, jota hän ei osannut huomata, -- ja kun sen joskus oivaltaa, niin antaa hän sille kymmenen kertaa suuremman arvon ja lankee tomuun rukoilemaan ristissä käsin". Semmoinen oli tuumani. Mutta jotakin siinä unhotin tahi jätin huomaamatta. Jotakin jäi siinä tekemättä. Mutta riittää jo, riittää! Ja keltä nyt anteeksi pyydän? Kun loppui, niin loppui. Rohkeutta, mies, ja ole ylpeä. Sinä et ole syypää...

Mitäs, minä puhun totta, en pelkää katsoa totuutta kasvoista kasvoihin: _hän_ oli syypää, _hän_ oli syypää...

V.

Lempeäluontoinen kapinoitsee.

Riita alkoi siitä, että hän yht'äkkiä rupesi antamaan rahaa omalla tavallaan, arvostelemaan pantteja kalliimmiksi, kuin ne maksoivat, jopa suvaitsi pari kertaa käydä väittelemäänkin kanssani siitä asiasta. Minä en antanut myöten. Vaan siihen paikkaan sattui tuo kapteenin rouva.

Ämmä tuli medaljonkineen -- joka oli hänen miesvainajansa lahjoittama -- suveniiri, näet. Minä tarjosin kolmekymmentä ruplaa. Hän alkoi katkerasti itkeä ja pyytää, että kalu säilytettäisi, -- tietysti, se säilytetään. Sanalla sanoen, yht'äkkiä tuli hän viiden päivän kuluttua vaihtamaan sitä rannerenkaasen, joka ei maksanut kahdeksaa ruplaakaan; minä, tietysti, en siitä huolinut. Varmaan huomasi hän jotakin vaimoni silmistä, tuli jälleen minun poissa ollessani, ja tämäpä vaihtoikin hänelle medaljongin.

Saatuani sen tietää samana päivänä, nuhtelin siitä lempeästi, vaan lujasti ja järjellisesti. Hän istui sängyssä, katseli lattiaan ja koputteli oikean jalkansa terää mattoon (tämä oli hänen tapansa); ilkeä hymy oli hänen huulillansa. Silloin ilmoitin minä levollisesti, vähääkään ääntäni korottamatta, että rahat ovat minun, että minulla on oikeus katsella elämää omilla silmilläni, ja -- että minä, ottaessani hänen talooni, en salannut häneltä mitäkään.

Hän hypähti yht'äkkiä ylös, alkoi yht'äkkiä kokonaan vavista ja -- mitäs luulette -- polki minulle yht'äkkiä jalkaansa; se oli peto, se oli vihanpuuska, se oli peto vihanpuuskassa. Minä kangistuin hämmästyksestä; semmoista menettelyä en ollut koskaan odottanut. Vaan minä en kadottanut malttiani, en tehnyt liikettäkään, ja taaskin samalla levollisella äänellä ilmoitin suoraan, että tästä saakka otan häneltä pois osallisuuden asioissani. Hän naurahti vastoin silmiäni ja lähti ulos talosta.

Seikka oli se, ett'ei hänellä ollut oikeutta lähteä ulos korttierista. Ilman minutta ei minnekään, sellainen oli sopimuksemme jo kihlattuina. Iltapuoleen hän palasi, minä en sanonut sanaakaan.

Seuraavana päivänä aamulla meni hän taas ulos, ylihuomenna samoin. Minä suljin kassan ja lähdin tätien luo, heidän kanssaan olin lopettanut tuttavuuden oitis häiden jälkeen, en tahtonut heitä luokseni enkä itse mennyt heidän luo. Nyt kävi vaimoni näköjään heidän luonansa. He kuuntelivat minua uteliaisuudella ja nauroivat minulle vasten silmiä: "Se oli", sanoivat, "teille oikein". Vaan heidän nauruansapa minä odotinkin. Samassa huusin minä nuorimman naimattoman tädin, annoin hänelle edeltäkäsin viisikolmatta ruplaa. Parin päivän kuluttua tuli hän luokseni, sanoen. "Asiaan on sekotettu muudan luutnantti Jefimovitsh, teidän entinen rykmenttitoverinne". Minä kummastuin kovin. Tämä Jefimovitsh oli tehnyt minulle enin pahaa rykmentissä, ja kuukausi sitten oli hän pari kertaa häpeämättä tullut lainakassaani, muka, panttaamaan jotakin, ja muistan, että hän alkoi silloin vaimoni kanssa naureskella. Minä menin silloin hänen luoksensa ja sanoin hänelle, ett'ei hän enää saisi tulla luokseni entisten asiaimme tähden; -- vaan mitäkään ajatusta semmoisesta ei minun päähänikään pälkähtänyt, sillä luulin vaan, että hän muuten oli röyhkeä. Ja nyt ilmoitti täti yht'äkkiä, että heillä oli yhtymys määrätty ja että koko asiaa välitti muudan tätien entinen tuttava, everstin leski Julia Samsonovna; "hänen luonaan" sanoi, "vaimonne nyt käykin".

Tämän kohtauksen kerron lyhyesti. Kaikkiaan maksoi tämä asia minulle kolmesataa ruplaa, vaan kahdessa vuorokaudessa sain toimeen sen, että tulin seisomaan viereisessä huoneessa suljettujen ovien takana ja kuuntelin vaimoni ensimmäistä "kohtausta" Jefimovitshin kanssa. Odottaessa oli meillä sen päivän edellisenä päivänä lyhyt, mutta merkillinen keskustelu.

Hän oli palannut kotia illan suussa ja istui sängyn laidalla, katsellen minua pilkallisesti ja koputellen jalkaansa lattiaan. Katsellessani häntä, johtui yht'äkkiä päähäni ajatus, että hän koko viimeisen kuukauden, tahi, paremmin sanoen, kahden viimeisen viikon kuluessa, ei ollut ollenkaan luonteensa mukainen, voipipa sanoa -- oli aivan luonteensa vastainen; edessäni oli raju, riitainen olento, joka ei juuri ollut häpeämätöin, vaan kelvotoin, ja itse kiusaa tavoitteleva. Hänen lempeytensä pidätti häntä kuitenkin. Kun sellainen raivostuu, niin, vaikka hän astuisikin rajan yli, siitä kuitenkin näkee, että hän itse vaan ponnistelekse, itseään vaan kiihottaa, ja että hänen itsensä on mahdotointa hillitä siveyttään ja häveliäisyyttään. Senpä tähden sellaiset toisinaan hyppäävätkin liian korkealle, niin ett'ei usko omaa tarkastavaa järkeänsäkään. Irstaisnuteen tottunut ihminen lieventää päinvastoin aina tekoaan, toimii häjymmin, vaan järjestyksen ja soveliaisuuden muodossa, ja vaatii itselleen etevyyttä muiden ylitse.

-- Onko totta, että teidät ajettiin pois rykmentistä sentähden, että pelkäsitte kaksintaistelua? kysäsi hän yht'äkkiä, kuin pilvistä pudonneena, ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.

-- On, minua pyydettiin, upsierien päätöksen mukaan, poistumaan rykmentistä, vaikka jo itse sitä ennen olin antanut virka-ero hakemukseni.

-- Pelkurina siis ajettiin pois?

-- Niin, he tuomitsivat pelkuriksi. Mutta minä en kieltäytynyt kaksintaistelusta pelkurina, vaan sentähden, ett'en tahtonut alistua heidän itsevaltaiselle tuomiollensa ja vaatia kaksintaisteluun, koska en itse nähnyt löytyvän mitäkään loukkauksen syytä. Tietäkää, -- en malttanut olla silloin sanomatta, -- että, asettua sellaista itsevaltaisuutta vastaan ja ottaa päällensä kaikki seuraukset, se vaati paljoa enemmän miehuutta, kuin mikä kaksintaistelu tahansa.

Minä en voinut itseäni hillitä, vaan ryhdyin tällä lauseella itseäni puolustamaan; ja tätä hän vaan tarvitsikin, tätä uutta nöyrtymistäni. Hän hymähti häjynilkeästi.

-- Onko sitte totta, että te kuljeskelitte kolme vuotta Pietarin katuja, kuin mikä kulkijain, ja kopekoita pyytelitte ja biljaardien alla yönne makasitte.

-- Olinpa minä yötä Sennajallakin Wjasemskin kartanossa! [Wjasemskin kartano on tunnettuja kurjimman köyhälistön tyyssijoja. Suomentaja.] On, totta se on; elämässäni oli senjälkeen kuin rykmentin jätin, paljon häpeätä ja lankeemusta, vaan ei siveellistä lankeemusta, sillä silloinkin itse ensimmäisenä vihasin tekojani. Se oli ainoastaan tahtoni ja ymmärrykseni lankeemusta ja johtui yksinomaisesti epätoivoisesta tilastani. Vaan se on ollut ja mennyt...

-- Niin, nyt olette suuri mies -- rahamies!

Se oli viittaus lainakassaan. Vaan minä ehdin jo hillitä itseäni. Minä näin hänen himoitsevan itseäni halventavia selityksiä, vaan -- minä en niitä hänelle antanut. Parahaksi soitti silloin panttaaja ja minä menin ulos saliin. Kaksi tuntia senjälkeen, kun hän jo oli pukeutunut ulos mennäkseen, seisattui hän eteeni ja sanoi:

-- Vaan ettepähän siitä minulle mitään puhunut ennen häitämme.

Minä en vastannut mitään ja hän meni ulos.

Ja niin minä seisoin seuraavana päivänä siinä huoneessa oven takana ja kuuntelin, kuinka kohtaloni ratkaistiin, taskussa oli minulla revolveri. Hän istui päällysvaatteet yllä pöydän luona ja Jefimovitsh kiemaili hänen edessänsä. Ja kuinkas kävi? Kävi (ja minä sanon sen omaksi kunniakseni), aivan niin, kuin minä olin aavistanut ja olettanut, vaikka en täysin sitä tunnustanut, että niin aavistin ja oletin. En tiedä, lausunko ajatukseni kyllin selvään.

Nähkääs mitä tapahtui. Minä kuuntelin koko tunnin ja koko tunnin olin läsnä kaksintaistelussa jaloimman ja ylevimmän naisen ja kevytmielisen, paheellisen, typerän, matelevan luontokappaleen välillä. Ja mistä, ajattelin minä, hämmästyneenä, mistä tietää tämä suoramielinen, lempeäluonteinen, harvapuheinen olento kaiken tämän. Sukkelin ylhäismaailmallisten ilveilyjen kirjoittajakaan ei olisi osannut luoda sellaista kohtausta, täynnä pilkkaa, avomielisintä naurua ja sekä hyveen että paheen pyhää ylenkatsetta. Ja kuinka paljon loistoa hänen sanoissansa ja sanansutkauksissansa, mikä sukkeluus hänen vastauksissansa, mikä totuus hänen arvosteluissaan! ja kuinka paljon melkein neitsyeellistä viattomuutta samalla kertaa!