Part 1

LEMPEÄLUONTOINEN

Fantastillinen kertomus

Kirj.

F. M. DOSTOJEVSKI

Suomensi M. Wuori

Porissa, Adolf Allardt, 1887.

Tekijältä.

Pyydän anteeksi lukijoiltani, että tällä kertaa päiväkirjan [Dostojevski julkaisi vuosina 1873, 1876 ja 1877 kuukausittain "Kirjailijan Päiväkirja" nimisen aikakauskirjan, joka sisälsi valtiollisia, kriitillisiä y.m. kirjoituksia. Marraskuun vihko v. 1876 sisältää yksistään tämän kertomuksen. Suomentaja.] sijasta sen tavallisessa muodossa annan ainoastaan kertomuksen. Mutta minä olen todellakin kirjoitellut tätä kertomusta suurimman osan kuukautta. Kaikissa tapauksissa pyydän, ett'eivät lukijat panisi tätä pahaksensa.

Nyt itse kertomuksesta. Minä olen nimittänyt sen "fantastilliseksi", vaikka itse pidän sen suurimmassa määrässä todenperäisenä. Vaan fantastillista siinä löytyy todellakin, ja juuri kertomuksen itse muodossa, jonka seikan pidän tarpeellisena edeltä päin selittää.

Asian laita on, näet, ett'ei se ole pelkästään sepitelmä eikä muistelmakaan. Ajatelkaahan mies, jonka itsensä surmannut vaimo makaa ruumiina pöydällä, muutamia tuntia sen jälkeen, kuin hän on heittäytynyt ulos ikkunasta. Mies on kovin liikutettu eikä ole vielä ehtinyt koota ajatuksiansa. Hän kävelee huoneessansa, kokien käsittää mitä on tapahtunut, "koota ajatuksensa yhteen kohtaan". Sitä paitse on hän täydellinen hypokondrikko, sellainen, joka puhelee itseksensä. Ja nyt hän puheleekin itseksensä, kertoo tapauksen, selittelee sitä itsellensä. Huolimatta näennäisestä johdonmukaisuudesta hänen puheessansa, puhuu hän välistä ristiin sekä hänen ajatuksiinsa että tunteihinsa katsoen. Hän milloin puolustaa itseään, milloin syyttää vaimoaan ja vaipuu sivuseikkoihin; ja hänen puheessansa ilmestyy sekä raakaa mieltä ja sydäntä että syvällisiä tunteita. Vähitellen hän todellakin saapi asian selville ja ajatuksensa kootuiksi "yhteen kohtaan". Joukko hänen herättämiänsä muistoja saattaa hänet ehdottomasti vihdoin viimein totuuteen: totuus ylentää ehdottomasti hänen mieltänsä ja sydäntänsä. Lopulta muuttuu kertomuksen tapakin, verrattuna sen sekavaan alkuun. Totuus esiintyy onnettomalle jotenkin selvänä ja näkyvänä, ainakin hänen omasta mielestänsä.

Siinä aine. Tietysti kestää kertomuksen juoksu muutamia tuntia, vuoroon keskeytyen ja sekaantuen; milloin puhuu hän itsekseen, milloin kääntyy hän taas ikäänkuin näkymättömän kuulijan, jonkun tuomarin puoleen. Näin on aina laita todellisuudessakin. Jos pikakirjoittaja olisi voinut kuunnella ja kirjoittaa kaikki paperille, niin kertomus ehkä olisi epätasaisempi, vähemmin viimeistelty, kuin tämä on, mutta psykoloogillinen kulku olisi minun mielestäni tullut olemaan sama. Ja tämäpä paperille panevan pikakirjoittajan olettaminen (jonka mukaan minä sitte olisin muodostellut, mitä oli kirjoitettu) onkin juuri se mitä minä tässä kertomuksessa nimitän fantastilliseksi. Vaan onhan tällaista osaksi jo usein ennenkin tavattu taiteen alalla. Victor Hugo on mestariteoksessaan, nimeltä: "Erään kuolemaan tuomitun viimeinen päivä", käyttänyt milt'ei samaa tapaa, ja vaikk'ei hän ole tuonut esille pikakirjoittajaa, niin on hän olettanut vielä suuremman epätodellisuuden, sen, näet, että kuolemaan tuomittu voi (ja että hänellä on aikaa) kirjoittaa muistelmia ei ainoastaan viimeisenä päivänänsä, vaan vieläpä viimeisellä hetkelläkin, jopa ihan viimeisessä silmänräpäyksessäkin. Vaan ell'ei hän tätä olisi kuvitellut, niin ei itse teostakaan löytyisi, -- kaikkein todenperäisintä ja todenmukaisinta hänen kirjoittamistaan teoksista.

Ensimmäinen osa.

I.

Kuka minä olin ja kuka hän on.

... Niin kauan, kuin hän vielä on täällä, -- on kaikki vielä hyvin, voin käydä häntä katsomassa tuon tuostakin; vaan kun hän huomenna viedään pois ja -- mitenkäs minä silloin yksin jään? Hän on nyt salissa pöydällä, kahdella yhteen pannulla pelipöydällä, vaan huomenna valmistuu arkku, valkoinen, valkoinen arkku... silkillä verhottu, vaan enhän minä siitä... Minä vaan kävelen kävelemistäni ja tahdon tehdä itselleni tästä selkoa. Nyt olen jo kuusi tuutia tahtonut sitä tehdä, vaan en saa ajatuksiani kootuiksi yhteen kohtaan. Seikka on se, että minä vaan yhä käyn ja käyn... Vaan se tapahtui näinikään. Annahan minä kerron sen järjestyksessä. (Järjestys!) Hyvät herrat, minä en ole mikään kirjailija, sen te kyllä huomaatte, vaan olkoonhan, minä kerron kuitenkin, niinkuin asian ymmärrän. Ja siinäpä koko kauhu onkin, että minä ymmärrän kaikki liian hyvin! Jos, tuota, tahdotte tietää, s.o. jos alkaa asian alusta, niin kävi hän silloin vaan luonani tavaroita panttaamassa voidakseen panna "Golos"-lehteen ilmoituksia, että, näet, niin ja niin, muudan kotiopettajatar, suostuu matkustamaan ja opetusta kotona antamaan j.n.e., j.n.e. Näin oli asia ihan alussa enkä minä tietysti eroittanut häntä muista; tuli kuin muutkin ja niin edespäin. Vaan sitte aloin eroittaa. Hän oli tuollainen solakka, valkoverinen, keskikasvuinen, minun kanssani aina kömpelömäinen, ikäänkuin häpeilevä (luulenpa, että hän oli kaikkien vieraiden kanssa samanlainen, ja minä olin hänelle, tietysti sama, kuin kaikki muutkin, s.o. jos ottaa ihmisenä, eikä lainanantajana). Niin pian kuin hän oli saanut rahansa, kääntyi hän heti ja meni pois. Ja aina ääneti. Toiset aina kiistelivät, pyytelivät lisää, tinkivät itselleen enempää; vaan hän ei koskaan, mitä annettiin... Minä varmaan vaan hämmennyn... Niin minua kummastuttivat kaikista enin hänen panttinsa: hopeiset kullatut korvarenkaat, huononpuoleinen medaljonki, -- parinkymmenen kopekan arvoisia kaluja. Kyllä hän itsekin tiesi niiden olevan sen arvoisia, vaan hänen kasvoistansa näin niiden olevan hänelle kalliita, -- ja todellakin oli tämä kaikki, mitä hänellä oli jäljellä isältänsä ja äidiltänsä. Sen sain perästäpäin tietää. Kerran vaan minä uskalsin hymähtää hänen kapineillensa. Se on... näettekö, sitä minä en koskaan muutoin tee, vaan olen aina kohtelias yleisöä kohtaan, puhun vähän, kohteliaasti ja ankarasti. "Ankarasti, aina ankarasti".

Mutta kerran toi hän minulle jätteitä (aivan sananmukaisesti) vanhasta oravannahkaturkista, ja silloin minä en voinut pidättää itseäni, vaan sanoin hänelle jotakin, ikäänkuin sukkeluuden tapaista. Hyvänen aika, kuinka hän punastui! Hänellä oli suuret siniset miettiväiset silmät, mutta nepäs silloin alkoivat hehkua! Vaan eipäs sanonut sanaakaan, otti vaan "jätteensä"; ja -- meni tiehensä. Sillä kertaa minä tarkastin häntä ensiksi erityisellä tavalla ja aloin ajatella hänestä sellaista, s.o. juuri semmoista erityistä. Niin, muistanpa minä vielä vaikutuksenkin, s.o. niin sanoakseni, sen päävaikutuksen, kaiken synteesin: näet, että hän oli hirveän nuori, niin nuori, että oli kuin neljäntoista vuotias ikään. Ja kuitenkin oli hän silloin jo kolmea kuukautta vailla kuusitoista. Vaan enhän minä tätä aikonut sanoa, eikä se synteesi ollenkaan ollutkaan. Seuraavana päivänä tuli hän taas. Sittemmin sain minä tietää, että hän oli käynyt turkkineen Dobronravovin ja Moserin luona, mutta paitse kultakaluja eivät he ota mitään vastaan eivätkä siis puhumaankaan ruvenneet. Minä olin häneltä kerran ottanut vastaan kameenkin [eräs jalokivi] (ihan kelvottoman) -- ja huomattuani sen sitte, kummastuin itsekin: paitse kultaa ja hopeaa en minäkään mitään ota panttiin, vaan häneltä otin kameen. Tämä oli silloin hänestä se toinen ajatus, sen muistan.

Sillä kertaa, s.o. Moserilta tullessaan, toi hän minulle merenkullasta tehdyn hammasluun sikaria varten -- jonkin joutavan kapineen, joka olisi semmoisten kerääjälle kelvannut, vaan meille ei ollut minkään arvoinen, sillä mehän vaan huolimme kultakaluista. Koska hän nyt tuli tuon eilisen kapinan jälkeen, niin otin minä häntä ankarasti vastaan. Ankaruuteni, näet, on kuivassa kohtelussa. Vaan antaessani hänelle kaksi ruplaa, en kuitenkaan malttanut olla hänelle sanomatta hiukan närkästyneellä äänellä: "tämän teen ainoastaan teille! Moser ei semmoista kalua ottaisi vastaankaan". "Teille" -- sanalle panin erityisen painon, ja juuri vississä tarkoituksessa. Olin, näet, vihoissani. Hän punastui taas kuultuaan tämän "teille"-sanan, oli vaiti, mutta ei viskannut pois rahoja, vaan otti, -- sitä se köyhyys on! Vaan sekös punastui! Minä käsitin, että olin loukannut häntä. Vaan kun hän oli mennyt pois, niin kysyin itseltäni yht'äkkiä: "tokko tämä voitto hänen ylitsensä todellakin maksaa kahta ruplaa?" He, he, he! Muistan, että juuri tämän kysymyksen tein kaksi kertaa: "maksaako? maksaako?" Ja nauraen ratkaisin sen itsekseni myöntävästi. Hyvin silloin olin iloissani. Eikä se ollut mikään häijy tunne; minä tein sen tahallani, varta vasten tahdoin koetella häntä, sillä minussa alkoi yht'äkkiä liikkua omituisia ajatuksia hänestä. Tämä oli kolmas erityinen ajatukseni hänestä.

... Ja siitä se kaikki sitte alkoikin. Tietysti minä oitis koetin ottaa selkoa kaikista asioista salaa ja odotin hänen tuloansa hyvin kärsimättömänä. Minäpä aavistinkin, että hän tulisi kohta. Ja kun hän tuli, ryhdyin hänen kanssansa ystävälliseen puheluun tavattoman kohteliaasti. Minä, näet, olen saanut hyvän kasvatuksen ja osaan käyttäytyä. Hm... Silloinpa juuri minä oivalsin, että hän on hyvä ja lempeäluontoinen. Hyvät ja lempeäluonteiset eivät pane kauan vastaan ja vaikka yleensä eivät ole varsin avosydämisiä, niin eivät osaa ollenkaan välttää puhelua: vastaavat saidasti, vaan vastaavat kuitenkin, ja mitä etemmä, sitä enemmän, vaan ei saa itsekään väsyä, jos jonkin perille pyrkii. Tietysti ei hän minulle mitään selittänyt. Perästä päin vasta sain niinä tietää tuosta "Golos"-lehdestä ja kaikesta. Silloin pani hän lehteen ilmoituksia tuon tuostakin, alussa, tietysti, ylpeästi: "kotiopettajatar, muka, suostuu matkustamaan, vastaus ehdoista lähetettävä suljetussa kirjeessä", vaan sittemmin: "suostuu kaikkiin, sekä opettamaan että seuranaiseksi, sekä taloutta että sairasta hoitamaan, ja ommella osaa", j.n.e., j.n.e., kaikki, niinkuin on tavallista! Tietysti lisättiin tämä kaikki ilmoituksiin eri kerroilla, vaan kun lopuksi epätoivo valtasi, niin suostui jo "palkatta, leivästä". Vaan ei saanut paikkaa! Silloin päätin minä tehdä viimeisen koetuksen: otin yht'äkkiä sen päivän numeron ja näytin hänen ilmoituksensa: "Nuori nainen, täysi orpo, etsii paikkaa pienten lasten opettajattarena, mieluimmin iäkkään leskimiehen luona. Osaa auttaa talouden hoitamisessa".

-- Näettekös, tämä ilmoitus on painettu tänä aamuna, ja iltasella hän saa varmaan jo paikan. Niin sitä pitää ilmoittaa!

Hän punastui taas, taas alkoivat hänen silmänsä hehkua, hän kääntyi ja meni oitis pois. Minä olin hyvin mielissäni. Muutoin olin jo varma kaikesta enkä pelännyt mitään: hammasluistahan ei kukaan huoli. Ja hammasluuthan olivat häneltä jo lopussa. Niinpä kävikin, kolmantena päivänä taas tulikin, ihan kalpeana, hädissänsä, -- minä käsitin, että hänelle oli jotakin tapahtunut kotona, ja niinpä todella laita olikin. Selitän heti, mitä oli tapahtunut, mutta ensiksi tahdon vaan muistella, kuinka yht'äkkiä osasin kohota hänen silmissänsä. Päähäni pälkähti yht'äkkiä tuuma. Asian laita oli se, että hän toi tämän jumalan-kuvan (raskitsipa tuoda)... Vaan, kuulkaahan! kuulkaahan! Nyt se jo alkaa, tähän asti olen vaan sekaantunut... Seikka on se, että tahdon mainita kaikki, jokaisen pienimmänkin seikan, joka ainoan piirteen. Minä tahdon vaan yhteen kohtaan koota ajatukseni, vaan -- en voi, mutta kas tässä yksityisseikat...

Neitsyt Marian kuva... neitsyt Maria lapsen kanssa, vanha perheenomaisuus, varustettu kulloitetulla hopeaympäryksellä, -- maksaa -- no, noin kuusi ruplaa se maksaa. Minä näin, että kuva oli hänelle kallis, vaan hän tahtoi pantata kaikki, ottamatta kehystä pois. Minä sanoin hänelle: parempi olisi ottaa kehys pois ja pitää kuva; jumalankuvaa on kuitenkin, tuota, niinkuin vaikea...

-- Onkos se kielletty?

-- Eikä ole kielletty, mut' niin vaan, ehkä, te itse... --

-- No, ottakaa pois se.

-- Tiedättekö mitä, minä en ota sitä pois, vaan panen sen tuonne jumalankuva-kaappiin, -- sanoin minä, mietittyäni, -- muiden kuvien joukkoon, lampun alle (minulla paloi aina lamppu konttoorini ollessa auki), ja ottakaa nyt vaan kymmenen ruplaa:

-- Minä en tarvitse kymmentä, antakaa vaan viisi, kyllä minä sen lunastan varmaan.

-- Vai kymmentä ette tahdo? Kuva sen kuitenkin maksaa, -- lisäsin minä, huomattuani, että hänen silmänsä taas alkoivat hehkua. Hän oli vaiti. Minä toin hänelle viisi ruplaa.

-- Älkää ylenkatsoko ketäkään, minä olen itse ollut samassa pälkähässä, vieläpä pahemmassakin, ja jos nyt näette minut tällaisessa toimessa... niin tapahtuu se seurauksena siitä, mitä olen kärsinyt...

-- Te kostatte yhteiskunnalle? Niinkö? keskeytti hän minut yht'äkkiä, hyvin pilkallinen hymy huulilla, jossa, muutoin, oli paljon viatonta (s.o. ylipäänsä vaan, sillä silloin ei hän ollut vielä tehnyt eroitusta minun ja muiden välillä, niin että hän sen sanoi melkein loukkaamatta.) Vai niin, ajattelin minä, vai sellainen sinä olet, luonteesi tulee ilmi, uuden suunnan ihmisiä ollaan.

-- Näettekö, huomautin minä heti, puoleksi leikillä, puoleksi salamielisesti: "Minä -- minä olen osa sitä kokonaista, joka aina pahaa suo, vaan aina hyvää luo"...

Hän katsahti minuun pikaisesti ja hyvin uteliaasti, vaan tässä katseessa oli kuitenkin paljon lapsellista.

-- Odottakaa... Mikä ajatus se oli? Mistä se oli? Minä olen kuullut sen jossakin...

-- Älkää vaivatko päätänne; sillä lauseella esittää Mefistofeles itsensä Faustille. Oletteko Faustia lukenut?

-- E-en tarkkaan.

-- Se on, ett'ette ole sitä ollenkaan lukenut. Vaan se on teidän luettava. Mutta minä näen taas huulillanne pilkallisen piirteen. Pyydän, älkää luulko minussa olevan niin vähän ymmärrystä, että, kaunistaakseni lainanantajan virkaani, tahtoisin esiintyä teille Mefistofeleena. Lainanantaja pysyy sinänsä. Se me kyllä tiedetään.

-- Te olette niin kummallinen... Enhän minä tahtonut ollenkaan sanoa teille mitään sellaista...

Hän tahtoi sanoa: Minä en odottanut, että te olisitte sivistynyt ihminen, vaan hän ei sitä sanonut; kuitenkin tiesin minä, että hän niin ajatteli. Minä olin häntä kovin kummastuttanut.

-- Näettekö, huomautin minä, joka alalla voipi tehdä hyvää. Minä en, tietysti, puhu itsestäni, sillä minä en tee muuta kuin pahaa vaan...

-- Tietysti voi jokaisella paikalla hyvää tehdä; sanoi hän, luoden minuun nopean ja läpitunkevan katseen. "Niin juuri, jokaisella paikalla", lisäsi hän yht'äkkiä. Oi, minä muistan, minä muistan kaikki nuo silmänräpäykset! Ja tahdon lisätä, että kun tuo nuoriso, tuo herttainen nuoriso tahtoo sanoa jotakin viisasta ja sattuvaa, niin se yht'äkkiä osoittaa liian suoraan ja selvään kasvoissaan, että: "kas nyt, muka, minä sanon sinulle jotakin viisasta ja sattuvaa" -- eikä tämä ole kerskaavaisuutta niinkuin meikäläisellä, vaan näkyy suorastaan, että he itse pitävät sitä arvossa, ja uskovat, ja kunnioittavat, ja luulevat, että muutkin aivan samallalailla sitä kunnioittavat. Oi sitä suoramielisyyttä! Silläpä sitä voittaakin. Ja hänessäpä se oli ihanaa!

Muistan kaikki, en mitään ole unhoittanut. Kun hän oli mennyt ulos, tein oitis päätökseni. Samana päivänä lähdin viimeiselle tiedustelumatkalleni ja sain kuulla hänestä koko jäljellä olevan salaisuuden; hänen entisen elämänsä olot olin saanut tietää Lukerialta, joka silloin oli palvellut heidän luonaan ja jonka jo muutamia päiviä sitte olin saanut puolelleni. Tämä salaisuus oli niin hirveä, ett'en ymmärrä, kuinka enää saattoi nauraa, niinkuin hän taannoin, ja kysellä Mefistofeleen sanoista, kun itse oli niin kauheassa tilassa. Mutta -- se on sitä nuorisoa! Juuri tätä ajattelin hänestä silloin ylpeänä ja iloisena, sillä sehän osoitti mielen jaloutta: vaikka hän, näet, olikin turmion partaalla, niin saivat Goethen ylevät sanat kuitenkin hänen loistamaan. Nuoruus on aina jalomielinen, vaikkapa vähässä ja usein väärässäkin. Minä, näet, puhun vaan hänestä yksistänsä. Ja pääasia on, että minä pidin häntä jo ikäänkuin _omanani_, enkä epäillyt yli-vallastani. Tiedättekös, se on ylen hekumallinen ajatus, kun ei enää epäile.

Vaan mitäs minä. Jos minä näin jatkan, niin koska minä saan kaikki yhteen kohtaan kootuksi. Pikemmin, pikemmin -- sehän ei ollut ollenkaan sitä, mitä ai'on sanoa.. Herra Jumala!

II.

Naimatarjoomus.

"Salaisuuden", jonka sain kuulla hänestä, selitän tässä lyhykäisyydessä: hänen isänsä ja äitinsä olivat jo ammoja aikoja kuolleet, kolme vuotta jo ennenkuin hän jäi kunnottomien tätiensä luo. Onpa liian vähäkin sanoa heitä kunnottomiksi. Toinen heistä oli leski, jolla oli iso perhe -- kuusi lasta, toinen toistaan pienempiä -- toinen oli iäkäs ja häijy vanhapiika. Vaan molemmatkin olivat häijyjä. Hänen isänsä oli ollut virkamies, kirjuri pelkästään ja ainoastaan personallista aatelia: kaikki aivan kuin minua varten. Minä olin kuin ylemmästä mailmasta ikään: yhtä kaikki olin virasta eronnut, loistavan rykmentin alakapteeni perintö-aatelia, itsenäinen mies j.n.e., ja mitä lainakassaan tuli, niin voivat tädit katsella sitä ainoastaan kunnioituksella. Tätiensä luona oli hän ollut kolme vuotta orjuudessa, vaan oli kuitenkin jossakin tutkinnon suorittanut, -- olipas ehtinyt suorittaa, olipas keinon keksinyt, vaikka joka päivä armottomasti työtä teki; -- ja se merkitsee, että hänessä löytyi pyrintöä johonkin korkeampaan ja jalompaan! Vaan miksikäs minä sitte naida tahdoin? Vaan minusta vähät, siitä sittemmin... Ja siitäkös sitte kysymys on! -- Tätiensä lapsia hän opetteli ja ompeli paitoja, vaan lopulta ei ainoastaan sitä tehnyt, vaan lattioitakin pesi, hän, tuo heikkorintainen. He häntä, suoraan sanoen, pieksivät ja soimasivat joka leipäpalasta. Ja päättivät sillä, että aikoivat myödä hänen. Hyi! Minä jätän mainitsemattakin sellaisen häpeän. Sittemmin kertoi hän minulle tarkkaan kaikki. Tätä kaikkea piti silmällä kokonaisen vuoden ajan naapuri, muudan rihkamakauppias, joka ei kuitenkaan ollut vaan pelkkä rihkamakauppias, sillä hänellä oli kaksi hedelmämyömälää. Hän oli jo kaksi vaimoa menettänyt ja etsi kolmatta, ja siinäpä hän tämän hoksasikin: "hän on, näet, hiljainen, on kasvanut köyhyydessä, ja minähän nainkin vaan orpojani varten". Hänellä oli todellakin lapsia. Kosi, alkoi hieroa sopimusta tätien kanssa, sitä paitse oli hän viidenkymmenen vanha. Tyttö kauhistui. Ja siihen aikaan juuri hän alkoi käydä luonani saadakseen ilmoituksia "Golos"-lehteen. Vihdoin alkoi hän rukoilla tätiään, että he antaisivat hänen ajatella edes pikkaraisen aikaa vaan. Hänelle se myönnettiin, vaan enempää ei, ja nytpä alkoivat ahdistaa häntä: "Itsekään emme tiedä mitä suuhun panna ilman liikaakin suuta". Minä tiesin jo kaiken tämän, vaan sinä päivänä vasta tein päätökseni.

Iltasella tuli heille kauppias, tuoden puodistaan viidenkymmenen kopekan edestä makeisia; tyttö istui hänelle seuraa pitämässä, kun minä kutsutin hänen Lukerialla kyökistä ulos ja käskin kuiskuttamaan hänelle, että minä olin portilla ja halusin sanoa hänelle jotakin heti paikalla. Minä olin silloin itseeni hyvin tyytyväinen. Ja ylipäänsä olin koko sen päivän hirveän tyytyväinen.

Siinä portilla selitin minä Lukerian läsnä ollessa hänelle, joka jo oli hämmästynyt siitä, että olin kutsuttanut hänen ulos, selitin että pidin onnena ja kunniana... Toiseksi, ett'ei hän kummastelisi tapaani, että minä näin portilla... ja että minä olen rehellinen mies ja olen asiasta selon ottanut. Enkä minä valehdellutkaan, sanoessani olevani rehellinen mies. Vaan siitä vähät! Ja puhuinpa en ainoastaan soveliaalla tavalla, s.o. osoittaen olevani hyvin kasvatettu ihminen, vaan olipa kosimiseni omituinenkin, ja se on pääasia. Vai onko paha sitä tunnustaa? Minä olen tahtonut tuomita itseäni ja teenkin sen. Minun tulee puhua sekä vastaan että myötä, ja niin puhunkin. Perästäpäin muistelen tätä mielihyvillänikin, vaikka se on tyhmää: minä ilmaisin silloin suoraan, häpeämättä, että, ensiksikin, en ole varsin lahjakas, en varsin viisas, kentiesi, en varsin hyväluontoinenkaan, vaan helppohintainen egoisti (minä muistan tämän lausuman, minä keksin sen silloin sinne mennessäni ja olin tyytyväinen) ja että minussa ehkä on monta hyvin pahaa puolta muissa suhteissa. Kaiken tämän sanoin omituisella ylpeydellä, -- tiettyhän se on kuinka semmoista sanotaan. Luonnollisesti minulla oli niin paljon ymmärrystä, että, ilmaistuani jalosti puutteeni, en jättänyt ilmaisematta ansioitanikaan: "vaan sen sijaan, muka, on minulla sitä ja sitä ja sitä". Minä näin, että hän vielä pelkäsi hirveästi, mutta minä en lieventänyt mitäkään, vaan vieläpä, sen nähdessäni, varta vasten lisäsin kovuutta: sanoin suoraan, ett'ei hänen tarvitse nälkää nähdä, vaan mitä pukuihin, teaatteriin ja tanssijaisiin tuli, -- niin siitä ei puhettakaan; kentiesi vast'edes, kun olisin tarkoitukseni saavuttanut. Tämä ankara puheen tapa kasvoi yhä kasvamistaan. Minä lisäsin, ja myöskin aivan kuin sivumennen, että jos olin ryhtynyt tällaiseen toimeen, s.o. lainakassan pitäjäksi, niin oli minulla vaan muudan tarkoitus, oli muka muudan sellainen seikka... Vaan minulla oli oikeuskin niin puhua, sillä minulla oli todellakin muudan sellainen tarkoitus ja sellainen seikka. Odottakaahan, hyvät herrat, minä olen koko ikäni vihannut tällaisia kassoja, vaan vaikka todella on naurettavaa puhua itsekseen salaperäisesti, niin sittenkin olen tahtonut "kostaa yhteiskunnalle". Se on totta, totta, totta! Senpä tähden hänen sukkeluutensa sinä aamuna siitä, että minä muka "kostan", oli häijysti sanottu minua vastaan. S.o. näettekö, jos olisin sanonut hänelle suoraan: "Niin kylläkin, minä kostan yhteiskunnalle", niin olisi hän purskahtanut nauruun, kuin eräänä aamuna, ja silloin se olisi todellakin ollut naurettavaa. Vaan saattoipas syrjäisillä viittauksilla ja lausumalla salaperäisiä sanoja, kiihottaa hänen mielikuvitustansa. Sitä paitse en enää pelännyt mitäkään: tiesinhän minä, että tuo lihava kauppias oli hänelle joka tapauksessa inhoittavampi minua ja että minä, portilla seisoessani, olin hänelle kuin pelastuksen enkeli. Sen minä kyllä ymmärsin. Oi, konnuudet ihminen ymmärtää erinomaisen hyvin! Mutta olikos se sitte konnuutta? Kuinka siinä on ihmistä tuomittava? Enkös minä sitte häntä jo silloin rakastanut?

Odottakaahan: tietysti minä en silloin maininnut hänelle hyvänteosta puolta sanaakaan; päin vastoin, aivan päin vastoin: "kiitollisuuden velassa olen, muka, minä ettekä te?" Sen minä lausuin suorin sanoinkin, en malttanut olla sanomatta, ja se näytti, kentiesi, typerältä, sillä huomasin hänen kasvoissansa pikaisen rypyn. Mutta kokonaisuudessa oli voitto kuitenkin minun puolellani. Odottakaahan: jos kerran muistelen kaikkea tätä törkyä, niin mainitsen viimeisenkin sikamaisuuden: minä seisoin siinä ja päässäni liikkui ajatus: sinä olet pitkä, muhkea mies, hyvin kasvatettu ja -- ja, vihdoin, kerskaamatta puhuen, et ole ollenkaan ruma. Semmoista silloin ymmärrykseni soitteli. Tietysti hän minulle siinä portilla sanoi: otan. Vaan... vaan minun täytyy lisätä: hän ajatteli siinä kauvan, ennenkuin sen sanoi. Niin mietti, niin mietti, että minä jo olin kysyä: "no, kuinkas?" -- enkä malttanutkaan, vaan niin komeasti kysäsin: "no kuinkas sitä?"

-- Odottakaa, minä mietin, vastasi hän.

Ja niin vakavat olivat hänen somat kasvonsa, niin, että -- mitä kaikkia niissä olisinkaan jo silloin voinut nähdä! Vaan minäpä pahastuin: "vai", ajattelin mini, "horjuu hän minun ja tuon kauppiaan välillä?" Oi, silloin minä en vielä käsittänyt! En mitään, en mitään minä silloin vielä käsittänyt! Tähän päivään saakka en ole mitään käsittänyt! Minä muistan, että Lukeria juoksi minun jälkeeni, kun jo olin mennyt pois, seisautti minut tiellä ja sanoi kiireissään: "Jumala palkitsee teitä, herra, että otatte meidän kauniin neitimme, vaan älkää hänelle siitä mitään puhuko, hän on niin ylpeä".