Part 9

-- Asioilla minäkin... Mieheni poissa ollessa, sen arvaatte, ei ole hauska niillä kulkea.

-- _Quoi, mon Eapost?_

-- _Non -- rien... Je te disoi opris_.

Sofia Nikolajevna hymähti ja kohautti olkapäätään.

Me vaikenimme molemmat, mutta Lydia laski merkitsevästi kädet ristiin rinnalle.

-- Sanokaa, olkaa niin hyvä, -- alkoi taas Sofia Nikolajevna: -- eikö teillä ollut ystäviä... mikä hänen nimensä olikaan? hänellä oli niin hyvät kasvot... hän aina luki runoja; hän oli innostuksen mies...

-- Tarkoitatteko Pasynkovia?

-- Niin juuri Pasynkovia, missä hän nyt on?

-- Hän on kuollut?

-- Kuollut? -- toisti Sofia Nikolajevna: -- sepä surullista!...

-- Olenko nähnyt hänet -- kysyi tyttö hätäisesti.

-- Et ole, Lydia. Kuinka surullista! -- toisti Sofia Nikolajevna.

-- Te surkuttelette häntä... -- aloin minä: -- mitä, jos tuntisitte hänet niin kuin minä?... Mutta sallikaa minun kysyä: Miksi rupesitte puhumaan juuri hänestä?

-- Niin, en tosiaankaan tiedä... -- (Sofia Nikolajevna loi silmänsä alas.) -- Lydia, -- lisäsi hän: -- mene hoitajasi luo.

-- Kutsutko minua sitten, kun saan tulla? -- kysyi tyttö.

-- Kutsun.

Tyttö meni. Sofia Nikolajevna kääntyi minuun päin.

-- Olkaa niin hyvä, ja kertokaa minulle kaikki, mitä tiedätte Pasynkovista.

Minä aloin kertoa. Kuvasin lyhyin lausein ystäväni elämää, koetin, mikäli mahdollista, luoda kuvan hänen sielustaan, kerroin viimeisen kohtauksemme, hänen kuolemansa.

-- Kas, sellainen ihminen hän oli, -- huudahdin minä päästyäni loppuun: -- hän poistui luotamme huomaamattomana, melkein unhotettuna! Mutta sehän ei ole vielä mikään onnettomuus. Mitä merkitsee ihmisten huomio ja kiitos? Minua vaan surettaa ja loukkaa se, että niin rakastavan ja hellän ihmisen täytyy kuolla kokematta keskinäisen rakkauden onnea, saamatta herättää vastakaikua yhdenkään hänen rakkauttaan ansaitsevan naisen sydämessä!... Olkoon niin, että moni mies jää siitä onnesta osattomaksi: he eivät ansaitsekaan sitä; mutta Pasynkov!... Ja toisaalta, enkö ole tavannut aikanamme tuhansia, joita ei missään suhteessa voi verrata häneen, mutta jotka ovat saaneet kokea lemmen onnea? Eikö tule väkisinkin ajatelleeksi, että eräät puutteet ihmisessä? -- itsetyytyväisyys esimerkiksi, tahi kevytmielisyys -- ovat välttämättömiä naisen rakkauden herättäjiä? Vai pelkääkö rakkaus täydellisyyttä, mikäli sitä on tässä matoisessa maailmassa, kuin jotain sen olemukselle outoa ja peloittavaa?

Sofia Nikolajevna kuunteli minua loppuun herkeämättä katsellen minua ankarilla, tutkivilla silmillään, liikuttamatta huuliaan. Hänen silmäripsensä vaan toisinaan räpyttivät.

-- Miksi luulette, ettei ystäväänne kukaan nainen rakastanut?

-- Siksi, että tiedän sen, tiedän varmaan. Sofia Nikolajevna näytti aikovan jotain sanoa, mutta jätti sanomatta. Hän näytti taistelevan itsensä kanssa.

-- Te erehdytte, -- puhui hän vihdoin: -- minä tunnen naisen, joka suuresti rakasti teidän ystäväänne, hän rakastaa ja muistaa häntä vieläkin... ja tieto hänen kuolemastaan on syvästi koskeva häneen.

-- Kuka hän on? -- sallikaa minun saada tietää se.

-- Minun sisareni, Varja.

-- Varvara Nikolajevna! -- huudahdin minä hämmästyneenä.

-- Niin.

-- Kuinka? Varvara Nikolajevna? -- toistin minä: -- hänkö?...

-- Puhun loppuun teidän ajatuksenne, -- jatkoi Sofia Nikolajevna: -- tuo kalsea, välinpitämätön, laimea neitonenko rakasti teidän ystäväänne: sentähden hän ei ole mennyt naimisiin, eikä mene. Tähän päivään asti minä yksin olen tiennyt tämän. Varja olisi mieluummin kuollut kuin ilmaissut salaisuutensa. Meidän perheessämme on opittu vaikenemaan ja kärsimään.

Katsoin kauan ja tutkivasti Sofia Nikolajevnaan, tahtomattani tutkistellen hänen viime sanojensa katkeraa merkitystä.

-- Te olette lyöneet minut hämmästyksellä, -- sain viimein sanotuksi. -- Mutta tiedättekö, Sofia Nikolajevna, jospa en pelkäisi herättää teissä epämieluisia muistoja, voisin minäkin hämmästyttää teitä...

-- En ymmärrä teitä, -- vastasi hän verkkaan hiukan hämillään.

-- Te ette tietenkään ymmärrä minua, -- sanoin minä äkkiä nousten paikaltani: -- ja siksi sallikaa minun suullisen selityksen asemesta lähettää teille muuan esine.

-- No, mikä se olisi? -- kysyi hän.

-- Malttakaa, Sofia Nikolajevna, asia ei koske minua.

Minä kumarsin ja menin huoneeseeni, otin kämmenen, jonka olin anastanut Pasynkovilta, ja lähetin sen Sofia Nikolajevnalle seuraavan kirjelapun mukana.

"Tämä kämmen oli ystävälläni alati povella vielä hänen kuollessaankin. Siinä on muuan teidän kirjoittamanne lippu, jonka sisällys on varsin mitätön. Voitte lukea sen. Hän kantoi sitä sentähden että rakasti teitä. Tämän rakkautensa hän tunnusti minulle vasta päivää ennen kuolemaansa. Nyt kun hän on kuollut, saatan teille ilmaista, että hänen sydämensä oli teidän!"

Elisey palasi takaisin tuoden mukanaan kämmenen.

-- Mitä? -- kysyin: -- eikö hän käskenyt mitään sanomaan?

-- Ei mitään.

Minä vaikenin.

-- Lukiko hän minun kirjelappuni?

-- Tottapa lienee lukenut. Palvelijahan sen vei perille.

"Saavuttamaton", ajattelin minä, muistaen Pasynkovin viimeiset sanat. -- Noh, mene, -- sanoin Eliseylle.

Elisey hymyili omituisesti eikä mennyt.

-- Teidän luoksenne... -- alkoi hän: -- tuli muuan neitonen.

-- Mikä neitonen. Elisey vaikeni.

-- Eikö herra vainaja mitään kertonut teille?

-- Ei... Mitä sitten?

-- Hän, kun oli Novgorodissa, -- jatkoi Elisey kosketellen ovenpieltä?: -- oli tuttava erään neitosen kanssa. Ka, nyt sama neitonen tahtoisi nähdä teidät. Kohtasin hänet taannoin kadulla. Sanoin hänelle: "tule; jos herra käskee, lasken sinut puheille."

-- Pyydä, pyydä hänen tulemaan tietysti. Mutta... kuka hän on?

-- Yksinkertainen:... porvaritar... venäläinen.

-- Rakastiko Jakov Pasynkov vainaja häntä?

-- Rakastipa... kylläkin. Ja, hän kun sai tietää herran kuolemasta, aivan tupertui. Neitonen ei ole pois tieltä, hyvä hän on.

-- Pyydä hänet sisään.

Elisey meni ja palasi heti. Hänen jälessään tuli neitonen kirjavassa setsipuvussa ja päässä tumma liina, joka puoleksi peitti hänen kasvonsa. Nähtyään minut hän arkiintui ja kääntyi takaisin.

-- Mitä sinä? -- sanoi hänelle Elisey: -- astu esiin, älä pelkää.

Minä menin hänen luoksensa ja tarjosin hänelle käteni.

-- Mikä nimenne on? -- kysyin.

-- Masha, -- vastasi hän hiljaa katsoen minuun kainosti.

Hän näytti noin 22:n tai 23:n vuotiaalta. Hänellä oli pyöreät ja yksinkertaiset, mutta miellyttävät kasvot, hieno poskien hipiä ja tumman siniset silmät, sekä pienet, punaiset kädet. Hän oli siististi puettu.

-- Tunsitteko Jakov Ivanitshin? -- jatkoin minä.

-- Kyllä, tunsin, virkkoi hän nyhtäen liinansa nurkkaa, ja kyyneleet alkoivat kieriä hänen silmistään.

Minä pyysin hänen istumaan. Hän istui rohkaistuneena ja ujostelematta tuolin reunalle. Elisey meni ulos.

-- Tutustuitteko häneen Novgorodissa.

-- Kyllä, Novgorodissa, -- vastasi hän ja pani molemmat kätensä liinan alle. -- Vasta toissapäivänä kuulin Elisey Timofejitshiltä, että hän on kuollut. Siperiaan lähtiessään Jakov Ivanitsh lupasi kirjoittaa. Kaksi kirjettä hän sitten kirjoittikin, enempää ei enään kirjoittanut. Olisin lähtenyt häntä Siperiasta noutamaan, mutta hän ei sallinut.

-- Onko teillä Novgorodissa sukulaisia?

-- On.

-- Oletteko asuneet heidän luonaan.

-- Olen asunut äitini luona ja sisareni, joka on naimisissa. Mutta äitini minuun kyllästyi ja sisarestanikin alkoi tuntua ahtaalta, lapsia kun heillä on paljon. Ja minä muutin pois. Minä aina toivoin Jakov Ivanitshia, olin iloinen kuin sain hänet edes nähdä, ja hän oli aina minulle hyvä -- kysykää vaikka Elisey Timofejetshiltä.

Masha vaikeni.

-- Minulla on häneltä kirjeitäkin, -- jatkoi hän. -- Katsokaahan.

Hän otti taskustaan muutamia kirjeitä ja tarjosi minulle. -- Lukekaa, sanoi hän.

Avasin yhden kirjeistä ja tunsin heti Pasynkovin käsialan.

"Rakas Masha! (kirjoitti hän paksulla, selvällä käsialalla) sinä nojasit eilen pääsi minun päätäni vastaan, ja kun minä kysyin miksi niin teet? vastasit: tahdon kuunnella, mitä te ajattelette. Nyt sanon sinulle, mitä ajattelin: minä ajattelin, kuinka hauska olisi opettaa Mashaa lukemaan ja kirjoittamaan! Niin hän saisi tästäkin kirjeestä selvän..."

Masha vilkaisi kirjeeseen.

-- Tämän hän kirjoitti minulle vielä Novgorodissa -- jatkoi hän -- kun hän aikoi ruveta minua opettamaan. Katsokaahan muita. Siellä on yksi Siperiasta. Kas tässä. Lukekaa!

Minä luin kirjeet. Ne olivat herttaisia, jopa helliäkin. Eräässä, ensi kirjeessä Siperiasta, Pasynkov sanoi Mashaa parhaaksi ystäväkseen, lupasi lähettää hänelle matkarahat Siperiaan, lopettaen kirjeen seuraaviin sanoihin: "Suutelen sinun armaita käsiäsi; sellaisia käsiä ei ole täkäläisillä neitosilla; ei ole täällä sinun laistasi päätä, eikä sydäntä... Lue minun lahjoittamiani kirjasia ja muista minua; en minäkään unohda sinua. Sinä yksin, yksin sinä olet minua rakastanut: niin tahdon minäkin yksin sinun olla"...

-- Näen, että hän on ollut teihin hyvin kiintynyt, -- sanoin minä, antaessani takaisin hänelle kirjeet.

-- Hän rakasti minua suuresti, -- vastasi Masha kätkien kirjeet huolellisesti taskuunsa, ja kyyneleet kierivät hänen poskilleen. -- Toivoin alati häntä. Olisipa Luoja antanut hänelle elonpäiviä, ei hän olisi minua jättänyt. Olkoon taivaan valtakunta hänelle avoinna!...

Hän kuivasi kyyneleet liinansa nurkkaan.

-- Missä te nyt asutte? -- kysyin.

-- Nyt asun täällä, Moskovassa, tulin rouvan matkassa, mutta olen ilman paikkaa. Jakov Ivanitshin tädin luona olen käynyt, mutta hän on itse aivan köyhä. Jakov Pasynkov puhui minulle usein teistä, -- lisäsi hän nousten paikaltaan: -- hän rakasti teitä kovin ja aina muisti teitä. Kun toissa päivänä tapasin Elisey Timofejitshin juttelin heti: etteköhän te tahtoisi auttaa minua työn puutteessani...

-- Varsin mielelläni, Maria... sallikaa minun kysyä, mikä on isän nimenne?

-- Petrova, -- vastasi Masha ja loi silmänsä alas.

-- Teen hyväksenne kaikki, minkä voin, Maria Petrova, -- jatkoin minä: -- ikävä vaan, että olen täällä käymätiellä, enkä siis tunne sopivia paikkoja.

Masha huokasi.

-- Tarvitsisin jotain tointa... leikata en osaa, mutta ommella melkein mitä tahansa... niin, ja lapsia osaan hoitaa.

"Antaisinko hänelle rahaa", ajattelin: "mutta kuinka."

-- Kuulkaa, Maria Petrova, -- aloin minä hieman hämilläni: -- suokaa anteeksi, mutta Pasynkovin puheesta tiedätte, että minä olin hänen ystävänsä... Sallittehan ensi aluksi minun antaa... teille pienen summan?...

Masha katsoi minuun.

-- Mitä? -- kysyi hän.

-- Ettekö tarvitse rahoja! -- sanoin.

Masha punastui ja katsoi maahan.

-- Mitä teen rahoilla? -- Kuiskasi hän: -- hankkikaa mieluummin minulle paikka.

-- Koetan kyllä parastani saadakseni teille sellaisen, mutta en vielä tiedä mitään varmasti. Tunnen aivan olevani velvollinen siihen, tosiaan... Enhän ole enää vieras teille. Ottakaa tämä minulta, kuin muistona ystävältämme...

Minä käännyin ottamaan lompakostani muutamia seteleitä antaakseni ne hänelle.

Masha seisoi liikkumatta pää vielä syvempään painuneena...

-- Ottakaa, -- kehoitin.

Hän nosti varovasti silmänsä minua kohti, katsoi surullisesti kasvoihini, otti varovasti kätensä esiin huivin alta ja ojensi sen minulle.

Panin setelit hänen kylmille sormilleen. Vaieten hän taas kätki kätensä huivin alle ja loi silmänsä alas.

-- Jos te vastedeskin jotain tarvitsette, -- jatkoin, -- niin olkaa hyvä ja kääntykää minun puoleeni. Annan teille tiedon osoitteestani...

-- Nöyrin kiitos, -- puhui hän ja, vaiettuaan vähän, lisäsi:

-- Onko hän puhunut teille milloinkaan minusta?

-- Tapasin hänet hänen kuolemansa edellisenä päivänä, Maria Petrovna. En oikein muista, luullakseni hän puhui.

Masha siveli käsillään hiuksiaan, hieman tuki leukaansa, jäi kuin miettimään jotain ja sanoi "Hyvästi," ja meni ulos huoneesta.

Istuin pöydän ääreen ja katkerat ajatukset tunkivat mieleeni: Tämä Masha, hänen suhteensa Pasynkoviin, hänen kirjeensä, Sofia Nikolajevnan salattu rakkaus Pasynkovia kohtaan... "Raukka! raukka!" Kuiskasin itsekseni raskaasti huokaisten. Mieleeni muistui koko Pasynkovin elämä, hänen lapsuutensa, nuoruutensa, neiti Friederike... "Kas niin", ajattelin minä: "paljon kohtalo sinulle antoi, paljolla se sinua ilahutti!"

Seuraavana päivänä menin jälleen Sofia Nikolajevnan luo. Minun täytyi odottaa eteisessä, ja tullessani Lydia jo istui äitinsä vierellä. Ymmärsin, että Sofia Nikolajevna ei halunnut muistaa eilistä keskustelua.

Me aloimme keskustella -- todellakaan en muista mistä, kaupungin kauhuistako, vai oikeista asioista... Lydia usein pisti sanansa joukkoon ja katseli minua ovelasti. Huvittava tärkeys kuvastui yhtäkkiä hänen liikkumattomista, pikku kasvoistaan... Älykäs tyttö varmaankin huomasi tarkoituksen, miksi äiti oli ottanut hänet viereensä istumaan.

Nousin hyvästelläkseni. Sofia Nikolajevna saattoi minut ovelle.

-- En vastannut teille mitään eilen, -- sanoi hän pysähtyen kynnyksellä: -- ja mitä olisin voinut vastata? Meidän elämämme ei riipu meistä. Mutta jokaisella meillä on ankkuri, josta emme pääse irti milloinkaan, vaikka tahtoisimmekin: velvollisuuden tunne.

Minä nyökäytin ääneti päätäni myöntymisen merkiksi ja sanoin hyvästi.

Koko illan olin yksin kotona. Ajattelin yhä rakasta, unhottumatonta Pasynkoviani -- tätä viimeistä romantikkoa, ja tunteet, milloin surulliset, milloin vienot rinnassani suloisen tuskallisesti risteilivät ja saivat väräjämään sydämen melkein rauenneet kielet... Rauha tomullesi, sinä haaveiden mies, sinä hyvä ihanteiden ihminen. Ja antakoon Jumala kaikkien todellisuuden miesten, joiden maailma jäi sinulle vieraaksi ja jotka ehkä nyt ylimielisesti hymyilevät sinun haahmollesi, antakoon Jumala heille edes pienen hituisen niistä nautinnoista, joista sinun yksinäinen, hiljainen elämäsi, kohtaloa ja ihmisiä uhmaten, rikastui!

Uni.

I.

Minä elin siihen aikaan äitini kanssa pienessä merenranta-kaupungissa. Olin täyttänyt seitsemäntoista vuotta, mutta äitini ei ollut kolmeakymmentäviittäkään; hän oli mennyt sangen nuorena naimisiin. Kun isäni kuoli, olin seitsemän vuoden ikäinen, mutta muistan hänet vielä varsin hyvin. Äitini oli pienenlainen, vaalea nainen. Hänellä oli ihanat, mutta aina surulliset kasvot, hiljainen, väsynyt ääni ja arat liikkeet. Nuorena häntä oli yleisesti pidetty kauniina, ja viimeisiin asti pysyi hän miellyttävänä ja herttaisena. En ole milloinkaan nähnyt syvempiä, hellempiä ja surullisempia silmiä, hienompia ja pehmeämpiä hiuksia; en ole milloinkaan nähnyt kauniimpia käsiä. Minä jumaloin häntä, ja hän rakasti minua... Mutta meidän elämämme ei ollut iloista; salainen, parantumaton suru näköjään alinomaa jäyti hänen olemuksensa sisintä ydintä. Tähän suruun ei ollut syynä isäni poismeno, niin syvästi, kuin hän häntä kaipasikin, niin kiihkeästi kuin hän oli häntä rakastanut, niin pyhänä kun hän hänen muistoaan säilytti...

Ei! sen lisäksi oli vielä jotakin salaista, jota minä en ymmärtänyt, mutta jonka tunsin, tunsin hämärästi ja valtavasti milloin vaan katselin noihin hiljaisiin, liikkumattomiin silmiin, noita ihania, niinikään liikkumattomia, pehmeästi puristuneita ja ijäksi väsähtäneitä huulia.

Sanoin äsken, että äitini rakasti minua, mutta oli hetkiä, jolloin hän työnsi minut luotaan, kun minun läsnäoloni kävi hänelle raskaaksi ja sietämättömäksi. Hän tunsi silloin ikäänkuin ehdotonta vastenmielisyyttä minua kohtaan -- mutta kauhistui sitten, vuodatti kyyneleitä, puristi minua sydäntään vasten. Minä arvelin hänen heikon terveytensä ja onnettomuutensa syyksi näihin pahantuulen purkauksiin... Nämä vastenmielisyyden oireet saattoivat aiheutua jossain määrin oudoista, minulle itselleni käsittämättömistä pahojen ja rikollisten tunteiden kuohusta, jotka ajoittain minussa saivat vallan... Mutta toiselta puolen nämä tunteiden ilmaukset eivät sattuneet samaan aikaan äitini vastenmielisyyden puuskien kanssa. -- Äitini käytti aina mustaa pukua ikäänkuin surussa. Me elimme jotenkin hyvinvoipaa elämää -- vaikka tosin olimme tuttavuuksia vailla.

II.

Minä olin äitini alituisen huolen ja ajatusten esineenä. Hänen elämänsä sulautui kokonaan minun elämääni. Sellaiset vanhempien ja lasten suhteet eivät aina ole eduksi lapsille... pikemminkin vahingoksi. Sitä paitsi, minä olin äitini ainoa lapsi... ja ainokaisten lasten kehitys usein kulkee vääriä latuja. Kasvattaessaan heitä vanhemmat unohtavat itsensä ja huolehtivat vaan heistä... Mutta tässä ei ollut asianlaita sellainen. Minä en tullut hentomieliseksi hemmoittelusta enkä myöskään tylyluontoiseksi (toiseen tai toiseen suuntaan saattavat ainokaiset lapset kehittyä), mutta hermostoni joutui ennen aikojaan järkytetyksi; sen lisäksi oli minulla heikonlainen terveys -- perintönä äidiltä, jonka näköinen muutenkin olin. Minä vältin ikäisteni seuraa, ja yleensäkin kartoin ihmisiä; äitinikään kanssa en monta sanaa vaihettanut. Mieluimmin lueskelin, kävelin yksin -- ja unelmoin, unelmoin! Mistä minä unelmoin -- on vaikea sanoa: toisinaan olin seisovinani puoleksi avoimen oven edessä, jonka takana on tuntemattomia salaisuuksia, seison ja odotan, viivyn astumatta kynnyksen yli, ja yhä ajattelen, mitähän mahtaa siellä edessäpäin olla -- ja yhä odotan ja jäykistyn... tai nukahdan. Jos minulla olisi ollut runoilijan lahjat niin olisin ruvennut kirjoittamaan runoja; jos olisin tuntenut taipumusta jumalisuuteen, niin varmaankin olisin mennyt luostariin; mutta minulla ei ollut mitään sellaista -- ja siksi vaan edelleenkin unelmoin -- ja odotin.

III.

Äsken mainitsin siitä, että toisinaan nukahdin epäselviin ajatuksiin ja haaveisiin. Yleensä nukuin paljon -- ja unilla oli melkoinen osa elämässäni; näin unia melkein joka yö. Minä en unohtanut niitä, vaan uskoin niissä piilevän jonkun merkityksen, pidin niitä enteinä, joiden salaista sisältöä koetin itselleni selvittää. Muutamat unet uudistuivat ajoittain, ja se tuntui aina minusta ihmeelliseltä ja oudolta. Eritotenkin eräs uni askaroitsi ajatuksiani. Olin kulkevinani vanhanaikuisen kaupungin kapeaa, huonosti kivitettyä katua, jonka kahden puolen kohosi monikerroksisia kivirakennuksia terävine kattoineen. Olin etsivinäni isääni, joka vielä muka oli elossa, piiloutui meiltä ja asui nimenomaan jossain täällä olevassa kivimuurissa. Astun sisään matalasta, tummasta portista, menen pitkän pihan yli hirsi- ja lautakasojen välitse ja tulen viimein pieneen huoneeseen, jossa on kaksi pyöreätä ikkunaa. Huoneen keskellä seisoo isäni pitkässä aamuviitassa, piippu hampaissa. Hän ei ole ensinkään minun oikean isäni näköinen: hän on pitkä, laiha, mustatukkainen, nenä käyrä, silmät tylyt ja läpitunkevat; hän on noin neljänkymmenen vuoden vanha. Hän ei pidä siitä, että olen häntä etsinyt, minä en myöskään iloitse tapaamisestamme, vaan seison neuvottomana. Hän kääntyy hieman poispäin, alkaa jotain mutista ja kävellä edestakaisin lyhyin askelin... Sitten hän väistyy yhä kauvemmaksi, lakkaa mutisemasta ja katselemasta olkansa yli; huone laajenee ja haihtuu usvaan... Minua alkaa hirvittää ajatellessani, että taas kadotan isäni ja kiiruhdan hänen jälkeensä, -- mutta hän on kadonnut näkyvistäni, kuulen vaan hänen äreän, karhumaisen mörinänsä... Sydämeni jähmettyy -- herään voimatta jälleen nukkua pitkään aikaan... Koko seuraavan päivän on tämä uni mielessäni, enkä, tietenkään, voi ajatella muuta.

IV.

Tuli heinäkuu. Liike kaupungissamme tähän aikaan yhä vilkastui. Laivoja tuli joukottain satamaan, uusia, tuntemattomia ihmisiä ilmestyi kaduille. Minua huvitti silloin kuljeskella rantakadulla kahviloiden ja ravintoloiden ohi katsellen kaikennäköisiä merimiehiä ja muita outoja tulokkaita, jotka istuskelivat palttinakattoisissa suojuksissa, pikkupöytien ympärillä, vaahtovien oluthaarikoiden ääressä.

Silloinpa, kerran, kulkiessani erään kahvilan ohi, näin miehen, johon koko huomioni heti kiintyi. Muukalainen oli mustassa, pitkässä takissa ja päässä hänellä oli huomiotaherättävä olkihattu. Hän istui hiljaa kädet ristissä rinnalla. Mustien hiusten pehmeät suortuvat kiersivät otsaa alas, melkein silmiin saakka; ohuet huulet puristivat lyhyen piipun hammasluuta. Tämä mies näytti niin tutulta, tummien kasvojen piirteet, kellertävä hipiä, koko hänen muotonsa -- oli epäilemättä jo ennen painunut mieleeni. En voinut olla asettumatta hänen eteensä ja kysyin itseltäni: kuka tämä mies on? missä olen hänet nähnyt? Hän tunsi varmaankin minun kiinteän katseeni, sillä hän loi minuun mustat, pistävät silmänsä... Minä huokasin...

Tämä oli sama isä, jonka olin nähnyt unessa ja jota olin etsinyt.

Ei voinut olla puhettakaan erehdyksestä, -- samannäköisyys oli siksi silmiinpistävä. Jopa pitkäliepeinen takkikin, joka peitti hänen laihaa vartaloaan, sen väri ja kuosi, muistutti vaippaa, jossa isäni oli ilmestynyt minulle.

"Onkohan tämäkin unta?" ajattelin... Ei... Nyt on päiväsydän, aurinko paistaa kirkkaasti siniseltä taivaanlaelta, eikä edessäni ole haamu, vaan elävä ihminen.

Menin tarjoilupöydän luo, tilasin itselleni haarikan olutta ja sanomalehden -- ja istuin erääseen pöytään, jonkun matkaa arvoituksellisesta olennosta.

V.

Asetin eteeni sanomalehden ja aloin sen takaa tähystellä muukalaista. -- Hän istui melkein liikkumatta vain joskus nostaen painunutta päätään. Hän näköjään odotti jotakin. Minä katsoin, katsoin... Toisinaan minusta näytti, että tuo kaikki äskeinen arvelu oli vain omaa keksintöäni, että varsinaista yhdennäköisyyttä ei ollut ensinkään, vaan että olin tahtomattani tavoitellut mielikuvituksen petollista harhanäkyä... mutta samassa "tuo" muuttaa asentoaan tuolilla, kohottaa kättään -- ja taaskin on huokaus nousemaisillaan rinnastain, taaskin näen edessäni "yöllisen" isäni! Lopulta hän huomasi minun herkeämättömän huomioni ja ensiksi arvelevan mutta sitten suuttuneen näköisenä vilkasi minuun päin, aikoi nousta, mutta pudotti keppinsä tuolin selkämykseltä. Silmänräpäyksessä nousin ja tarjosin sen hänelle. Sydämeni sykähteli rajusti.

Hän hymyili huolettomasti, kiitti minua, asetti kasvonsa aivan minun silmieni eteen kohottaen kulmakarvojaan kuin perin säikähtyneenä.

-- Te olette sangen kohtelias, nuori mies, -- sanoi hän kuivalla, kimeällä äänellä. -- Meidän aikanamme se on harvinaista. Sallikaa onnitella teitä: te olette saanut hyvän kasvatuksen.

En muista mitä hänelle vastasin; mutta meidän välillämme sukeutui keskustelu. Sain tietää, että hän oli maamiehiäni ja että hän hiljattain oli palannut Amerikasta, missä oli elänyt monta vuotta ja minne hän taas pian aikoo lähteä. Hän sanoi olevansa parooni... mutta hänen nimeään en oikein kuullut. Hän lopetti aivan niinkuin "yöllinen" isänikin jokaisen kertomansa asian epäselvällä mörinällä. Hän tahtoi tietää minun sukunimeni... Kuultuaan sen, hän taaskin näytti hämmästyvän; sitten hän kysyi minulta kauanko olen asunut tässä kaupungissa ja kenenkä kanssa. Vastasin hänelle asuvani äitini kanssa.

-- Entä teidän isänne? --

-- Minun isäni on jo kauan ollut kuolleena. Hän tiedusti äitini nimeä ja naurahti sitten oudosti -- mutta sitten hän kokonaan muuttui sanoen, että hänellä on sellainen amerikkalainen tapa ja että hän yleensä on varsin omituinen ihminen. Sitten hän uteli, missä meidän asuntomme oli. Minä sanoin sen hänelle.

VI.

Sain takaisin vähitellen tasapainoni, jonka olin menettänyt keskustelumme aikana; meidän lähestymisemme tuntui minusta varsin kummalliselta. Minua ei miellyttänyt hymyily jolla parooni minua puhutteli; samoin tuntui minusta vastenmieliseltä hänen silmiensä ilme, kun hän loi minuun tutkivan katseensa... Niissä oli jotain villiä, mutta samalla suojelevaa... Jotakin painostavaa... Näitä silmiä en ollut unessa nähnyt. Eriskummalliset olivat myöskin paroonin kasvot! Ne olivat kalpeat, väsyneet, mutta samalla epämiellyttävän nuorekkaat kasvot. Minun "yöllisellä" isälläni ei myöskään ollut sellaista syvää otsan yli vinoon käypää arpea, kuin minun uudella tuttavallani, ja jota en ollut huomannut, ennenkuin hän oli tullut aivan lähelleni.