Part 6

Pieni uskollinen sekundantti vei hänet _des Trois Monarques_-ravintolaan -- mutta yöllä hän jo oli poissa. Vjasovnin oli lähtenyt sinne, mistä ei vielä kukaan matkamies ole takaisin palannut. Hän ei tullut tuntoihinsa ennen kuolemaansa, kahdesti hän vain ehti sopertaa: "Minä heti palajan... ei tämä mitään... nyt tulen kotiin maalle"... Venäläinen pappi, joka haettiin paikalle antoi tiedon tapahtumasta Venäjän lähettiläälle -- ja parin päivän kuluttua tiesivät jo kaikki sanomalehdet kertoa "venäläisen matkustajan onnettomasta kohtalosta".

Vaikealta ja raskaalta tuntui Pietari Vasiljitshille ilmoittaa Veerotshkalle hänen miehensä kirjeen sisällys. Mutta kun hän sai tiedon Vjasovninin surmasta, niin hän kokonaan typertyi. Ensimmäisenä luki Mihiej Mihieivitsh uutisen sanomalehdestä ja yhdessä Onufrij Ilitshin kanssa, jonka seuraan hän taas oli tullut, kiirehti Pietari Vasiljitshin luokse. Hän huudahti jo eteisessä: "voitteko ajatella mikä onnettomuus"! Pietari Vasiljitsh ei pitkään aikaan osannut uskoa asiaa, mutta kun ei enää ollut mitään epäilyksen mahdollisuutta, niin hän koko päivän ajateltuaan läksi Veerotshkan luokse. Yksin ajatus siitä, että Boris Andrejitsh nyt makasi murhattuna ja raadeltuna, siihen määrin peloitti häntä, että hän tuskin pysyi jaloillaan. Hän olisi tahtonut valmistaa Veerotshkaa kovaa sanomaa kestämään, mutta hänen voimansa pettivät -- hän istahti ja kyynelten läpi jokelsi: -- Hän on kuollut... kuollut.

Kului vuosi. Juuriltaan sortuneen puun rungosta versoo uusia vesoja, syvinkin haava paranee arvelle, elämä maksaa kuoleman velan, samoin kuin elämäkin saa korvauksen kuolemalta. -- Veerotshkankin sydän vähitellen rauhoittui ja viihtyi.

Vjasovnin ei ollut niitä ihmisiä, joiden sijalle ei voisi astua toinen (ja onko ensinkään sellaisia ihmisiä?) ja Veerotshkakaan ei saattanut ainaisiksi ajoiksi pyhittää itseään yhdelle ainoalle tunteelle (ja onko ensinkään sellaisia tunteita?). Hän oli mennyt Vjasovninille vaimoksi ilman pakkoa, mutta myöskin ilman riemua, oli ollut hänelle uskollinen ja alistuvainen, mutta ei antautunut hänelle kokonaan, suri vilpittömästi, mutta ei järjettömästi... ja mihinpä siitä olisi ollutkaan? Pietari Vasiljitsh ei lakannut käymästä hänen luonaan; hän oli edelleenkin hänen paras ystävänsä, ja sentähden ei sovi ensinkään ihmetellä, että hän, kerran päästyään kahden kesken Veerotshkan kanssa katsoi häntä kasvoihin ja aivan rauhallisesti ehdoitti hänelle, että hän tulisi hänen vaimokseen... Veerotshka hymyili hänelle vastaukseksi ja ojensi hänelle kätensä.

Heidän elämänsä jatkui häiden jälkeen yhtä tyynesti kuin ennenkin: Siinä ei tapahtunut mitään muutosta. On jo kulunut kymmenen vuotta siitä ajasta. Ukko Barsukov asuu heidän luonaan eikä väisty mihinkään tyttärensä lapsien seurasta, -- niitä on jo kolme: kaksi tyttöä ja yksi poika. Hän nuorenee vuosi vuodelta. Hän keskusteleekin heidän kanssaan, erittäinkin pienen tyttärenpoikansa, kiharatukkaisen ja mustasilmäisen Stepanin kanssa, joka on saanut nimensä hänen kunniakseen. Pieni veitikka tietää varsin hyvin olevansa vanhuksen lemmikki ja sentähden uskaltaa kiusoitella häntä, kun hän lakkaamatta entiseen tapaansa kulkee huoneessaan edestakaisin hokien: "brau, brau!" Tämä vekkuli pitää koko talon iloisella tuulella. Vjasovnin parka ei ole vielä tänäkään päivänä unohtunut. Pietari Vasiljitsh kunnioittaa hänen muistoansa, aina erittäin tuntehikkaasti lausuu hänen nimensä ja jokaisessa sopivassa tilaisuudessa muistaa huomauttaa: kas tästä vainaja piti, sellainen oli hänellä tapa. Pietari Vasiljitsh, hänen vaimonsa ja koko kotiväkensä elävät yksivakaista, tyyntä ja rauhallista elämää; he nauttivat onnestaan... siitä ainoasta, jonka elämä on ihmiselle valmistanut.

Jakov Pasynkov.

I.

Oli talvi Pietarissa, laskiaisviikon ensi päivä. Olin kutsuttu päivällisille erään entisen asuintoverini luo, joka nuorena oli tunkeillut erään kauniin neitosen ritariksi, ja joka jälkeenpäinkään ei ollut osoittautunut kainostelijaksi. Hän on nyt jo kuollut, niinkuin niin monet entisistä tovereistani. Paitsi minua olivat päivällisille luvanneet tulla Konstantin Aleksandrovitsh Asanov ja muuan kirjallinen kuuluisuus. Kirjallinen kuuluisuus antoi itseään odottaa, ja lähetti viimein kirjelipun, jossa ilmoitti lähettävänsä puolestaan erään pienen, vaalean herrasmiehen, tuollaisen ainaisen, kutsumattoman vieraan, joista Pietarissa ei milloinkaan ole puutetta.

Päivälliset kestivät kauan. Isäntä ei säästänyt viinejä, joten meidän päämme vähän tulistuivat. Kaikki, mitä kukin meistä salasi mielessään -- ja kukapa ei salaisi jotain mielessään -- tuli ilmi. Häveliäs, hillitty ilme katosi äkkiä isännän kasvoilta. Hänen silmänsä sädehtivät ilkeyttä, hävytön hymy lymysi huulien takana. Vaalea herra naureskeli töykeissä, älyttömissä hirnahduksissa. Mutta miten minua kummastutti Asanov. Hän oli näet aina pysynyt soveliaisuuden rajoissa, mutta nyt hän yht'äkkiä alkoi sivellä otsaansa, pöyhistellä ja kerskailla tuttavuuksistaan alinomaan muistuttaen milloin mistäkin sedästä, joka oli muka sangen tärkeä herra... Totisesti en tuntenut häntä samaksi mieheksi, hän teki meidät aivan ivansa esineeksi... melkeinpä ylenkatsoi meitä... Asanovin häijyys suututti minua.

-- Kuulkaahan, -- sanoin minä hänelle: -- jos me olemme niin mitättömiä teidän mielestänne, niin menkää tuon kuuluisan setänne luokse. Mutta ehkä hän ei laske teitä luokseen?

Asanov ei vastannut mitään, vaan siveli yhä otsaansa.

-- Mitä ihmisiä nämä ovat! -- sanoi hän taaskin: eihän heillä edes ole minkäänlaista seurapiiriä, eiväthän he ole kenenkään hienon naisen tuttavia, mutta minulla on tässä (huudahti hän, sukkelasti kiskaisten povestaan paperitukon ja iski sitä kädellään) -- koko käärö kirjeitä sellaiselta naikkoselta, jonka vertaista ette koko maailmasta löydä!

Isäntä ja vaalea herra eivät huomanneet Asanovin viimeisiä sanoja. He pitelivät toisiaan napista, ja puhelivat jotain, mutta minä heristin korviani.

Te kerskailitte joutavia, kuuluisan sedän herra veljenpoika! -- sanoin minä lähestyen Asanovia: -- teillä ei ole mitään kirjeitä.

-- Niinkö luulette? -- vastasi hän katsellen minua vinosti: -- mutta mitä tämä sitten on? - Hän aukasi kirjekäärön ja näytti minulle kymmenkunnan kirjettä, jotka olivat osoitetut hänen nimelleen... "Tuttu käsiala!" arvelin minä...

Minä tunnen häpeän punan nousevan kasvoilleni... minun itserakkauteni kärsii suuresti... Kenen mieli tekisi tunnustaa epäjaloja tekojaan todeksi?... Mutta minkä sille taidan: Tiesinhän jo alkaissani tätä kertomusta, että saisin punastua korvia myöten. Ja niin, tuska sydämessäni, täytyy minun tunnustaa, että...

Niin, näettekös, asia oli seuraava: Minä käytin hyväkseni Asanovin päihtynyttä tilaa. Kun hän näet heitti kirjeen pöydälle, joka läikkyi shampanjasta (itsekin tunsin, että päässäni humisi) livahti yksi kirjeistä minun ohitseni...

Sydäntäni kouristi!... Oi voi! itse olin rakastunut neitoseen, joka oli nuo kirjeet Asanoville lähettänyt, enkä saattanut päästä ajatuksesta, että hän rakastaa Asanovia. Koko kirje, joka oli ranskaksi kirjoitettu huokui hellyyttä ja antautumista...

"Rakas ystäväni Konstantin!" niin se alkoi... mutta päättyi sanoilla "olkaa vastedes varovaisempi, mutta minä en ole kenenkään, paitsi teidän omanne".

Korvat lummessa kuin ukkosen jyrähdyksestä istuin hetken liikkumattomana, mutta toinnuin taas, hypähdin pystyyn ja aivan syöksyin ulos huoneesta...

Neljännestunnin kuluttua olin kotonani.

* * * * *

Zlotnitskij'in perhe oli ensimmäisiä, joihin tutustuin muutettuani Pietariin Moskovasta. Paitsi isää ja äitiä kuului siihen kaksi tytärtä ja poika. Isä, harmaapäinen, mutta vielä pirteä vanhus, oli ennen ollut sotilas, mutta nyt oli jotenkin vaikuttavassa asemassa. Aamusin hän oli virkatoimessaan, päivällisen jälkeen hän nukkui, mutta illat hän tavallisesti vietti klubilla korttipöydän ääressä... Kotona hän oli harvoin, keskusteli vähän ja epämielellään, katseli kulmiensa alta, jos ei juuri tylysti, niin välinpitämättömästi. Paitsi matkakertomuksia ja maantieteellisiä kuvauksia, hän ei mitään lukenut ja kun hän sairastui, huvitteli hän itseään maalaamalla kuvia tahi kiusoitteli vanhaa, harmaata papukaijaansa Popkaa. Hänen vaimonsa, sairaalloinen ja keuhkotautinen nainen, jolla oli mustat, syvälle vajonneet silmät ja terävä nenä, ei päiväkausiin liikahtanut sohvalta, yhä ommellen kanavalle tyynynpäällistä; mikäli saatoin huomata pelkäsi hän miestään, ikäänkuin hän olisi jollakin tavoin häntä vastaan rikkonut. Vanhempi tytär Varvara, täyteläinen, punakka ja vaalea neitonen noin 18 ikäinen yhä istui ikkunansa luona katsellen ohikulkijoita. Heidän poikansa, jota kasvatettiin valtionlaitoksessa, tuli kotiin ainoastaan pyhiksi ja oli hänkin jotenkin harvasanainen; vieläpä nuorin tytär, Sofia, juuri sama, johon minä olin rakastunut, oli myöskin vaitelias. Zlotnitskijn talossa vallitsi alituinen hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan Popkan vihlaisevat huudot. Mutta vieraat tottuivat sangen pian heihin, vaikka tunsivatkin tämän ainaisen hiljaisuuden rasittavan painon ja tympeyden. Muuten vieraat eivät usein käyneetkään Zlotnitskij'n luona; ikävä heillä oli siellä. Huonekalutkin, vierashuoneen punaisen ja keltaisen kirjavat tapetit, kaikenlaiset palmikoidut tuolit ruokahuoneessa, raskasmalliset tyynyt kirjavine kuvineen sohvilla, monenmoisilla nystyröillä ja sarvilla varustetut lamput ja tummuneet muotokuvat seinillä -- kaikki sai aikaan painostavan tunnelman, kaikesta löyhyili kylmyyttä ja tympeyttä. Tultuani Pietariin, katsoin velvollisuudekseni käydä tässä perheessä: he näet lukeutuivat minun äitini sukulaisiksi. Vaivalloisesti sain siellä tunnin kulumaan ja pitkään aikaan en uudistanut käyntiäni; mutta kuinka olikaan, vähitellen aloin käydä siellä yhä useammin ja useammin. Vetovoimana sinne oli Sofia, joka ensi alussa ei minua miellyttänyt, mutta johon lopullisesti rakastuin. Hän oli lyhyenlainen neitonen, sirovartaloinen, melkein laiha, hänellä oli kalpeat kasvot, sakea, musta tukka ja suuret, ruskeat silmät, jotka aina olivat puoliummessa. Hänen vakavat, ankarat piirteensä, etenkin hänen puristuneet huulensa ilmaisivat päättäväisyyttä ja tahdonvoimaa. Kotona oli hän tunnettu neitoseksi, jolla oli luonnetta... "Hän on tullut hyvin vanhempaan sisareeni Katariinaan", -- sanoi kerran rouva Zlotnitskaja istuessaan minun kanssani kahdenkesken (miehensä läsnäollessa ei hän rohjennut mainita mitään tästä Katariinasta). -- Te ette tunne häntä: hän on Kaukaasiassa, naimisissa. Kolmetoista vuotta sitten, voitteko ajatella, rakastui hän nykyiseen mieheensä, ja ilmoitti silloin meille ei menevänsä kellekään muulle. Koetimme estää jos milläkin tavalla -- ei mikään auttanut! Kahdenkymmenenkolmen vanhaksi odotti, kiusasi isäänsä ja niin lopultakin sai ihanteensa. Milloinkahan Sonetshka ehtii siihen syntiin! Varjelkoon Luoja hänet sellaisesta omapäisyydestä! Minä vaan pelkään hänen puolestaan; vasta hän on täyttänyt kuusitoista vuotta, ja jo osaa olla niin taipumaton...

Zlotnitskij tuli huoneeseen ja hänen vaimonsa heti vaikeni.

Minä en rakastunut Sofiaan hänen tahdonlujuutensa tähden, en, mutta hänessä oli totisuuden ja vilkkauden puutteen ohessa jonkunlaista erikoista suloutta, suorasukaista viehkeyttä, rehellistä vilpittömyyttä ja mielenpuhtautta. Minä kunnioitin ja rakastin häntä... Minusta tuntui, että hänkin minua ihaili.

Äskeinen odottamaton tieto, että Asanov oli suhteessa hänen kanssansa, ihmetytti minua sitä enemmän, kun tiesin Asanovin verrattain harvoin käyvän Zlotnitskijn talossa, eikä ollut milloinkaan osoittanut erityisesti pitävän Sonetshkasta. Hän oli kaunis, tumma mies, hänellä oli ilmeikkäät, vaikka hieman raskaat kasvonpiirteet, säteilevät silmät, korkea valkoinen otsa ja paksut punaiset huulet ohuine viiksineen. Hän esiintyi aina sangen vaatimattomana mutta totisena, puhui ja harkitsi itsetietoisesti, vaikeni arvokkaasti. Saattoi selvästi nähdä, että hän oli paljon ajatellut itseään. Asanov nauroi harvoin ja silloin kuin hampaiden välistä, eikä milloinkaan tanssinut. Hän oli jotenkin isokasvuinen. Hän oli joskus palvellut sotaväessä, ja häntä oli pidetty erittäin kyvykkäänä upseerina.

"Ihmeellistä!" -- ajattelin minä maatessani sohvalla -- "kuinka minä en ole mitään ennen huomannut?"... "Olkaa varovainen niinkuin ennenkin" nämä sanat Sofian kirjeestä johtuivat yhtäkkiä mieleeni. "Ah!" ajattelin minä, "sepä vasta! Kas, siinäpä vasta viekas neitonen! Minä olen pitänyt häntä avomielisenä ja suorana... Odottakaahan, kyllä minä teille näytän"...

Ja mikäli muistan, purskahdin katkeraan itkuun, enkä saanut unta ennenkuin aamulla.

* * * * *

Mutta seuraavana aamuna noin kahta käydessä minä läksin Zlotnitskij'lle. Ukko ei ollut kotosalla, eikä vaimonsakaan istunut tavallisella paikalla: hänellä näet oli päänsärkyä bliniaterian jälkeen ja oli mennyt makuulle omaan huoneeseensa. Varvara seisoi nojaten olallaan ikkunalautaa vastaan ja katseli kadulle Sofia kulki edestakaisin huoneessa kädet ristissä rinnalla; Popka kiljui. -- Mutta katsokaapas! Terve! -- sanoi Varvara laiskasti, kun näki minun tulevan huoneeseen, ja heti lisäsi puoliääneen: -- katsokaa -- tuolla kulkee talonpoika vakka pään päällä... (Varvaralla oli tapana toisinaan ikäänkuin itsekseen huomauttaa ohikulkijoista.)

-- Hyvää päivää -- vastasin minä. Hyvää päivää, Sofia Nikolaijevna. Mutta missä on Tatjana Vasiljevna? kysyin minä.

-- Hän meni levähtämään, -- vastasi Sofia yhä kulkien huoneessa.

-- Meillä oli bliniä aamiaiseksi, huomautti Varvara kääntymättä ikkunansa luota.

-- Miksi te ette tulleet?... Mihinkähän tuo kirjuri menee?

-- Ei ollut aikaa. -- ("Na kraull" kiljasi papukaija kimakasti.) --

-- Kylläpä teidän Popkanne tänäpäivänä kiljuu.

-- Se kiljuu aina sillä tavalla, sanoi Sofia.

Me kaikki vaikenimme.

-- Meni portista sisään, -- sanoi Varvara -- ja yhtäkkiä nousi ikkunalaudalle, ja avasi ikkunapuoliskon.

-- Mitä siellä? -- kysyi Sofia.

-- Kerjäläinen, -- vastasi Varvara, kyyristyi alas, ottaen ikkunasta vaskisen viidenkopekan rahan, jonka päällä vielä oli harmaata paperossin tuhkaa, heitti sen kadulle, sulki ikkunan ja hypähti raskaasti lattialle...

-- Minulla oli eilen erittäin hauska päivä, -- aloin minä istuutuen nojatuoliin! -- söin päivällistä erään ystävän luona; siellä oli Konstantin Aleksandrovitsh... (katsahdin Sofiaan, mutta hän ei värähtänytkään) -- ja, minun täytyy tunnustaa, -- jatkoin minä: -- siellä juotiin kelpolailla: neljään mieheen tyhjensimme kahdeksan pulloa.

-- Kas sepä vasta! -- sanoi Sofia rauhallisesti nyökäyttäen päätään. -- Niin, -- jatkoin minä, hieman kiihtyneenä hänen tyyneydestään, ja tiedättekö mitä, Sofia Nikolajevna? kyllä pitää paikkansa sananlasku, että viinissä on totuus.

-- Mutta mitä?

-- Konstantin Aleksandrovitsh nauratti meitä. Voitteko ajatella: hän yhtäkkiä siveli otsaansa ja sanoi: "Tässä se vasta poika on! Minullapa on eno, joka on mainio mies!"...

-- Hah -- haa kajahti Varvaran lyhyt, katkonainen nauru. Popka! Popka! Popka! rämisti papukaija hänelle vastaukseksi.

Sofia asettui minun eteeni ja katsoi minua silmiin.

-- Mutta mitä te sanoitte, -- kysyi hän -- muistatteko?

Minä punastuin tahtomattani.

-- En muista, luullakseni minäkin pidin puoleni. Totta tosiaan -- lisäsin minä, merkitsevän vaitiolon jälkeen: -- Viininjuonti on vaarallista; kun kerran lörpöttelee liikaa, niin silloin tulee sanoneeksi sellaista, jota muiden ei tarvitseisi tietää. Jälkeenpäin seuraa katumus, mutta myöhään.

-- Onko teille käynyt niin, kysyi Sofia.

-- Minä en puhu itsestäni.

Sofia käänsi selkänsä ja alkoi uudestaan kävellä edestakaisin huoneessa. Minä katsoin häneen ja jouduin sisällisen raivon valtaan. "Onpa siinä ajattelin minä -- lapsi, alaikäinen, mutta joka osaa itsensä hallita. Järkkymätön kuin kiviseinä"...

-- Sofia Nikolajevna -- ... sanoin minä korottaen ääneni.

Sofia pysähtyi.

-- Mitä nyt?

-- Ettekö soittaisi jotakin pianolla? Minulla olisi jotakin sanottavaa -- lisäsin minä, ja ääneni ikäänkuin aleni.

Sanaakaan sanomatta Sofia poistui saliin; minä menin hänen jälessään. Hän asettui pianon ääreen.

-- Mitä minä sitten soittaisin? -- kysyi hän.

-- Mitä vain tahdotte... Vaikkapa Chopinin Nocturnon.

Sofia alkoi soittaa Nocturnoa. Hän soitti huononlaisesta mutta tunteellisesti. Hänen sisarensa soitti ainoastaan polkkia ja valsseja, ja niitäkin harvoin. Hänellä oli tapana kulkea laiskasti pianon luokse ja istuutua sen ääreen antaen huivinsa valua vyötäisille. Minä en milloinkaan nähnyt häntä ilman huivia, hän soitti silloin tavallisesti jotain polkkaa hurjassa tahdissa, ja lopettamatta sitä alkoi yhteen menoon toisen, huokasi sitten äkkiä, nousi ja meni taasen ikkunan luokse. Kummallinen sielu piili siinä naisessa!

Minä istuuduin Sofian viereen. -- Sofia Nikolajevna, -- aloin minä katsellen häntä tiukasti syrjästäpäin: -- Minun täytyy ilmoittaa teille eräs minulle epämiellyttävä uutinen.

-- Uutinenko? Mikä?

-- No kuulkaahan, mikä! Olen tähän asti ollut erehtynyt teihin nähden, kokonaan erehtynyt...

-- Kuinka sitten? -- sanoi hän soittaen ja katsellen sormiensa liikkeitä.

-- Minä luulin, että te olisitte avomielinen, että te ette osaisi viekastella, kätkeä tunteitanne, näytellä...

Sofia painoi kasvonsa alaspäin. -- En ymmärrä teitä.

-- Pääasia, josta aion puhua -- jatkoin minä: -- en voinut mitenkään kuvailla, että teidän ikäisenne nainen osaisi jo niin mestarillisesti näytellä osaansa.

Sofian kädet hiukan värähtivät koskettimilla.

-- Mitä te oikeastaan puhutte -- sanoi hän vieläkään katsomatta minuun: -- minä näyttelen osaani!

-- Niin te! (Hän naurahti... Hänen häijyytensä sai minut valtoihinsa...) Te teeskentelette välinpitämättömyyttä erästä miestä kohtaan -- -- -- ja kirjoitatte hänelle kirjeitä, -- lisäsin minä kuin kuiskaten.

Sofian posket kalpenivat, mutta hän ei sittenkään katsonut minuun, soitti Nocturnon loppuun asti, nousi ja sulki pianon kannen.

-- Mihin te nyt? -- kysyin häneltä hämilleni joutumatta. Te ette vastaa minulle?

-- Mitä minä voisin Teille vastata? -- En tiedä edes, mistä te puhutte, mutta minä en osaa teeskennellä.

Hän alkoi koota nuotteja... Veri syöksyi päähäni. -- Ei, te tiedätte kyllä, mistä minä puhun, sanoin, minä myöskin nousten seisomaan: -- Tahdotteko, niin minä heti muistutan teille eräistä lauseista kirjeessänne: -- "Olkaa varovainen niinkuin ennenkin".

-- Sofia vavahti hiukan.

-- En olisi todellakaan voinut odottaa teiltä tätä, -- sanoi hän.

-- Minäkään en todella olisi voinut odottaa, -- sanoin minä, että te, Sofia Nikolajevna, suvaitsisitte huomata miestä, joka...

Sofia kääntyi äkkiä minuun, tahtomattani väistyin takaisin: hänen silmänsä, jotka aina olivat puoliummessa, aukenivat suuriksi ja sädehtivät kiivautta ja harmia tummien kulmien alta...

-- Mutta! Jos niin! -- puhui hän: -- tietäkää, että minä rakastan tuota miestä ja minulle on aivan samantekevä mitä te ajattelette hänestä ja minun rakkaudestani häneen. Ja mistä te olette ottaneet?... Mikä oikeus teillä on puhua siitä? Mutta jos minä olen päättänyt... Hän vaikeni ja poistui nopeasti salista. Minä jäin siihen seisomaan. Minusta tuntui niin pahalta ja tukalalta, että peitin kasvot käsiini... Huomasin heti käytökseni sopimattomaksi ja alhaiseksi. Henkeäni ahdisti häpeästä ja katumuksesta, seisoin kuin kivettyneenä. "Jumalani!" ajattelin: "mitä olen tehnyt!"

-- Anton Nikititsh, -- huusi keittäjä eteisestä: -- pian lasi vettä Sofia Nikolajevnalle, joutukaa!

-- Mutta, mitä nyt? -- vastasi bufetinhoitaja

-- Siellä itkevät...

Minä vapisin, ja menin vierashuoneeseen noutamaan hattuani.

-- Mitä te keskustelitte Sonetshkan kanssa? kysyi Varvara minulta välinpitämättömästi ja lisäsi puoliääneen: -- taas tuolla menee kirjuri.

Minä kumarsin aikoen mennä.

-- Mihin te nyt niin pian? Odottakaa toki: äiti kohta tulee.

-- En kiitos, en voi nyt, -- hätäilin minä: -- mieluummin toisen kerran.

Samassa hetkessä, kauhukseni, niin todella kauhukseni, tuli Sofia varmoin askelin vierashuoneeseen. Hän oli tavallista kalpeampi, hänen silmäluomensa hieman punoittivat. Minuun ei hän katsonut.

-- Katsohan, Sonja, mitä tuo kirjuri lakkaamatta kulkee tuosta ohi?

-- Vakooja kait... -- huomautti Sofia kylmästi ja halveksuvasti.

Tuo oli jo liikaa! Minä livistin tieheni, enkä tiedä miten jouduin kotiin.

Oloni kävi raskaaksi, niin raskaaksi ja vaikeaksi, etten voi sitä kuvaillakaan. Yhden vuorokauden kuluessa kaksi niin ankaraa iskua! Olin saanut tietää, että Sofia rakastaa toista ja sitäpaitsi ijäksi menettänyt hänen kunnioituksensa. Tunsin itseni niin masennetuksi ja häväistyksi, etten voinut edes suuttua itseeni. Maatessani sohvalla kasvot seinään päin minä melkein jonkunlaisella kiusallisella nautinnon tunteella antauduin epätoivon tuskan valtaan, kun yht'äkkiä kuulin askeleita. Nostin pääni ja näin erään parhaimmista, herttaisimmista ystävistäni edessäni -- Jakov Pasynkovin. Olin valmis suuttumaan jokaiseen ihmiseen, joka sattui tulemaan huoneeseeni sinä päivänä, mutta Pasynkoviin en koskaan voinut vihastua; päinvastoin, huolimatta ärsyttävästä surustani, minä iloitsin suuresti hänen tulostaan ja nyökytin hänelle päätäni. Tapansa mukaan hän käveli huoneeni lattian pariin kertaan, oikoen pitkiä jäseniään, asettui äänettömänä eteeni seisomaan ja äänettömänä istuutui nurkkaan.

Tunsin Pasynkovin jo kauan sitten, melkein lapsuudesta saakka. Hän oli saanut kasvatuksensa samassa Vinterkellerin pensionaatissa, jossa minäkin olin asunut kolme vuotta. Jakovin isä, köyhä, eläkettä nauttiva majuri, joka oli sangen rehellinen, mutta hieman tylsistynyt järjeltään oli vienyt hänet seitsenvuotisena poikana tämän saksalaisen luo, maksanut vuodesta etukäteen, lähtenyt Moskovasta ja sitten hävinnyt teille tietämättömille. Hänestä liikkui tuontuostakin hämäriä, salaperäisiä huhuja. Vasta noin kahdeksan vuoden kuluttua saatiin varmasti tietää hänen hukkuneen tulvan aikana Irtysh jokeen. Mikä hänet oli saanut Siperiaan lähtemään -- sen Jumala yksin tietää. Jakovilla ei ollut muita sukulaisia, hänen äitinsä oli jo aikaa sitten kuollut. Ja niin hän jäi kun jäikin Vinterkellerin hoidokkaaksi. Tosin oli Jakovilla muuan, kaukainen sukulainen, täti, mutta hän oli niin köyhä, että aluksi pelkäsi edes mennä veljenpoikansa luokse, ikäänkuin olisi epäillyt saavansa hänet elätettäväkseen. Mutta hänen pelkonsa oli turha: hyväsydäminen saksalainen piti yhä luonaan Jakovia, antoi hänen lukea yhdessä muiden kasvattien kanssa, antoi hänelle ruuan ja teetti hänelle vaatteet hänen äitivainajansa kamelinkarvaisesta viitasta, joka oli tupakanvärinen. Hänen äitinsä oli ollut iäkäs, mutta varsin toimelias liiviläinen nainen. Kaiken tämän tähden ja hänen alemman asemansa vuoksi pensionaatissa hänen toverinsa kohtelivat häntä yliolan, katselivat häntä melkein karsaasti ja sanoivat häntä milloin akanviitaksi, milloin tädinmyssyksi (hänen tätinsä näet käytti eräänlaista omituista, pystytöyhtöistä päähinettä), toisinaan Jermakin pojaksi (isä oli näet hukkunut Irtyshiin). Mutta, huolimatta näistä kompanimistä ja hänen suuresta köyhyydestään, kaikki pitivät hänestä, sillä hänestä ei voinut olla pitämättä: parempaa, jalompaa luonnetta en luule maailmasta löytyvän. Ja luvuissaankin hän hyvin edistyi.