Part 5

Hän oli iloisten, mutta samalla sekavien tunteiden vallassa. Hän ei malttanut enää viipyä kauan Stepan Petrovitshin luona, Mihiej Mihieitshin seurassa; hänen täytyi välttämättä päästä lähtemään, -- ja sitä paitsi tunsi hän nyt tarvitsevansa Pietari Vasiljitshiä. Hän lähti, luvattuaan seuraavana päivänä uudistaa käyntinsä. Hyvästellessään Veerotshkan kanssa eteisessä hän suuteli hänen kättänsä. Veera katsoi häntä silmiin.

-- Hyvästi huomiseen, -- sanoi Boris Andrejitsh.

-- Hyvästi, -- vastasi neitonen hiljaa.

-- Arvaappas, Pietari Vasiljitsh, -- puheli Boris Andrejitsh, lopetettuaan kertomuksensa ja astuessaan edestakaisin hänen makuusuojansa lattiaa: -- mikä ajatus on pälkähtänyt päähäni: minkä tähden nuori mies ei useinkaan mene naimisiin? Sentähden, ett'ei hän tahdo orjuuttaa elämäänsä; hän ajattelee: mikäpä kiire minulla on? vielähän tässä on aikaa, ehkä tulee parempiakin tilaisuuksia; mutta asia päättyy, tavallisesti, joko niin, että hän tulee liian vanhaksi, tai nai ensimäisen, jonka tapaa, se on kaikki seuraus itserakkaudesta ja ylpeydestä. Jos Jumala on lähettänyt tiellesi armaan ja hyvän neitosen, niin älä päästä tilaisuutta käsistäsi, vaan tule onnelliseksi äläkä turhia oikuttele. Veerotshkaa parempaa vaimoa en löydä; ja jos häneltä puuttuu jotain kasvatukseen nähden, niin on minun asiani korjata se. Hän on hieman flegmaattinen esiintymiseltään, mutta se ei ole onnettomuus -- päinvastoin! Kas siitä näet, miksi minä tein kiirettä. Sinähän minua yllytit naimaan. Ja jos minä olen erehtynyt, -- lisäsi hän, seisahtuen ja arveltuaan hiukan, jatkoi: -- onnettomuus ei ole suuri sittenkään! minun elämästäni ei kuitenkaan enää mitään tule.

Pietari Vasiljitsh kuunteli ystäväänsä äänettömänä unohtamatta särpiä lasistaan huonoa teetä, jota uuttera Makedonia oli parhaansa mukaan keittänyt.

-- Miksi istut tuppisuuna? -- kysyi vihdoin Boris Andrejitsh, seisahtuen hänen eteensä. -- Enkö puhu totta? Vai mitä sanot?

-- Olet jo asian esittänyt, -- vastasi Pietari Vasiljitsh kangertaen: -- isä on antanut siunauksensa, tytär ei ole vastustanut, mitä siitä siis enää maksaa puhua. Ehkäpä on kaikki onneksi. Nyt on aika ajatella häitä, eikä viisastella; ja aamu on iltaa viisaampi... Puhutaan huomenna, niinkuin asiat vaativat.

-- Syleile minua, onnittele, -- vastasi Boris Andrejitsh: -- ka, mikä oletkaan!

-- Syleilenpä vielä syleiltyänikin, varsin kernaasti.

Ja Pietari Vasiljitsh syleili Boris Andrejitshiä.

-- Antakoon Jumala sinulle kaikkea tämän maailman hyvyyttä!

Ystävät erosivat.

"Kaikki vaan sentähden, -- sanoi Pietari Vasiljitsh itselleen ääneen maattuaan jonkun aikaa vuoteellaan ja kääntyen toiselle kyljelle, -- kaikki tämä on vaan siitä, ettei jäänyt palvelemaan sotaväkeen! On tottunut elämään oman päänsä mukaan mistään muusta välittämättä."

* * * * *

Kuukauden kuluttua Vjasovnin ja Veerotshka menivät naimisiin. Vjasovnin nimenomaan vaati, että häitä ei enää siirrettäisi. Pietari Vasiljitsh oli hänen sulhaspoikanaan. Koko ensi kuun kuluessa Vjasovnin joka päivä kävi Stepan Petrovitshiä tervehtimässä; hänen ja Veerotshkan suhteessa ei tapahtunut mitään muutosta: Veerotshka kävi ujommaksi hänen seurassaan, siinä kaikki. Hän toi Veerotshkalle "Jurij Miloslavskij'n" ja itse luki hänelle muutamia lukuja. Tämä Sjakoskinin romaani miellytti häntä; mutta lopetettuaan sen hän ei pyytänyt toista. Karantjev kävi jonkun kerran katsomassa Veerotshkaa, joka nyt oli toisen morsian, ja, täytyy tunnustaa, tuli juoneena, katseli häntä aivan kuin olisi tahtonut jotain sanoa, mutta jätti sanomatta. Häntä pyydettiin laulamaan ja hän lauloi erään alakuloisen laulun, sitten vielä toisen reippaan, heitti kitaran sohvalle, sanoi hyvästit kaikille, istui rekeen ja asettui suulleen heinille maata alkaen itkeä uikuttaa, kunnes nukkui sikeään uneen.

Häitten edellisenä päivänä Veerotshka oli surullinen, ja Stepan Petrovitshin mieli oli masentunut. Hän toivoi Boris Andrejitshin suostuvan muuttamaan heille asumaan, mutta tämä ei maininnut sanaakaan siitä, päinvastoin hän ehdotti, että Stepan Petrovitsh asettuisi joksikin ajaksi hänen luokseen. Ukko kieltäytyi: hän oli tottunut omaan huoneeseensa. Veerotshka lupasi käydä häntä tervehtimässä ainakin kerran viikossa, johon lupaukseen vanhus vastasi surullisesti: "brau brau!"

Ja niin Boris Andrejitsh alkoi elää naineena miehenä. Ensi aikoina kaikki sujui mainiosti. Veerotshka, erinomaisena emäntänä pani koko talon hyvään kuntoon. Boris Andrejitsh ihaili hänen tyyntä, mutta huolellista toimeliaisuuttaan, rakasti katsella, kuinka selvästi ja hellävaroen hän kaikkia kohteli ja opasteli. Hän kutsui Veerotshkaa "pieneksi hollantilaisekseen" eikä väsynyt yhä uudelleen kertomasta Pietari Vasiljitshille onnestaan Huomattakoon samalla, että Pietari Vasiljitsh hääpäivästä alkain ei käynyt lainkaan niin usein Boris Andrejitshin luona, kuin ennen, eikä istunut enää niin kauan kuin ennen, vaikka Boris Andrejitsh, vastaanotti hänet aivan yhtä ystävällisesti kuin nuorenamiehenä ja vaikka Veerotshka hänestä paljon piti.

-- Sinun elämäsi ei ole enää sama, -- puheli hän Vjasovninille, joka ystävällisesti nuhteli häntä aiheettomasta kylläytymisestä: -- sinä olet nainut, minä naimaton. Minä voin häiritä.

Ensimmältä Vjasovnin ei vastustanut häntä; mutta vähitellen hän huomasi kotoisen elämänsä käyvän ikäväksi ilman Krupitsyniä. Boris Andrejitsh ei syyttänyt siitä vaimoansa, sillä hänestä ei ollut mitään vaivaa; päinvastoin, hän toisinaan sai kokonaan jäädä omiin hoteisiinsa, jopa kului monta aamukautta perätysten niin, ett'ei sanaakaan vaihdettu, vaikka Boris Andrejitsh lähettikin hänelle alituiseen tyytyväisiä, helliä silmäyksiä, ja joka kerta kun Veerotshka kulki hänen ohitsensa kevyttä, notkuvaa käyntiään, sieppasi kiinni ja suuteli kättä saaden aina vastineeksi hellän hymyilyn. Tämä hymyily oli sama, joka aina oli hänen rakkautensa uudeksi virittänyt; mutta riittikö se yksin siihen?

Heidän välillään oli liian vähän yhteistä, ja hän alkoi sitä aavistaa ja aprikoida.

"Ei siitä pääse mihinkään, minun vaimollani on kovin vähän edellytyksiä", -- arveli Boris Andrejitsh kerran itsekseen sohvalla kädet ristissä istuessaan.

Nyt kaikuivat hänen sielussaan entistä selvemmin Veerotshkan kosimispäivänä lausumat sanat: "Minä en ole teidän vertaisenne!"

"Jospa olisin joku saksalainen saivartaja tahi oppinut toukka, -- niin nivoi hän edelleen ajatustensa säikeitä: -- tahi jos minulla olisi alinomainen toimi, joka tohinaansa nielisi enimmät aikani, niin olisi moinen vaimo ollut oiva löytö, mutta nyt! Enköhän ole erehtynyt?..." Tämä viime ajatus oli kiusallisempi, kuin hän oli odottanut.

Kun Pietari Vasiljitsh samana aamuna oli sattunut heille ja pelännyt häiritsevänsä, ei hän enään voinut pidättäytyä huudahtamasta:

-- Ole hyvä! Sinä et vähääkään häiritse meitä, päinvastoin on meillä molemmilla sinun täällä ollessasi hauskempi... -- hän oli vähällä sanoa: helpompi. -- Ja niin todellakin oli.

Boris Andrejitsh keskusteli mielellään Pietari Vasiljitshin kanssa, mieluimmin siihen tapaan kuin he olivat haastelleet ennen häitä; Veerotshkakin osasi puhella hänen kanssaan, mutta miestään hän suuresti kunnioitti, ja tunsi itsensä hänen seurassaan sidotuksi tietämättä mitä milloinkin sanoa hänelle, ja osaamatta huvittaa häntä...

Sitä vastoin Veerotshka huomasi miehensä Vasiljitshin seurassa viihtyvän ja vilkastuvan. Lopulta kävi niin, että Pietari Vasiljitsh tuli aivan välttämättömäksi henkilöksi Boris Andrejitshin talossa. Veerotshkaa hän rakasti kuin omaa tytärtään; ja kuinka olisi saattanut olla rakastamatta niin herttaista olentoa. Kun Boris Andrejitsh, inhimillisessä heikkoudessaan, uskoi hänelle, kuin ystävälle, salaiset ajatuksensa ja surunsa, niin Pietari Vasiljitsh ankarasti soimasi häntä kiittämättömäksi ja luetteli hänelle kaikki Veerotshkan ansiot, ja kerran vastaukseksi Boris Andrejitshin huomautukseen, että kerranhan hänkin, Pietari Vasiljitsh, oli pitänyt heitä sopimattomina toisilleen, tämä vastasi, että Boris Andrejitsh ei ansainnut häntä.

-- Minä en ole tavannut hänessä mitään, -- mutisi Boris Andrejitsh.

-- Kuinka et ole mitään tavannut? Etköhän ole odottanut häneltä jotain tavatonta? Sinun pitäisi myöntää tavanneesi hänessä oivan puolison. Siinä kaikki!

-- Onhan se totta, -- vastasi Vjasovnin hätäisesti.

Vjasovninin talossa kaikki meni entistä menoaan -- rauhallisesti ja hiljaisesti, sillä Veerotshkan kanssa ei voinut riidellä -- eikä minkäänlaista erimielisyyttäkään tullut kysymykseen heidän kesken; mutta sisällinen hajanaisuus tuntui sittenkin kaikessa. Ihmisen koko olennossa tuntuu sisäisen, näkymättömän haavan vaikutus. Veerotshkalla ei ollut tapa valittaa; eikä hän edes ajatuksissaan syyttänyt Vjasovninia mistään; hänelle ei johtunut mieleenkään, että elämä olisi jossain suhteessa tukalaa hänelle yhdessä Boris Andrejitshin kanssa. Stepan Petrovitsh hyväili häntä kuin surkutellen ja katsoi surullisesti hänen silmiinsä aina kun hän kävi hänen luonaan, -- hän ei kysynyt Veerotshkalta mitään, mutta huokaili kulkien huoneessa edestakaisin, eikä hän hokenut enää niin huolettomasti ja reippaasti "brau, brau!" Tyttärestään eroitettuna hän yht'äkkiä kuin kuihtui ja kalpeni. Pietari Vasiljitshiltakaan ei jäänyt Veerotshkan sisäinen sieluntila huomaamatta. Veerotshka ei vaatinut, että miehensä olisi ollut hänen seurastaan huvitettu, ei edes, että hän olisi puhellut hänen kanssaan, häntä vaan vaivasi ajatus olla miehelleen taakaksi. Pietari Vasiljitsh tapasi hänet kerran seisomassa pää seinään päin käännettynä. Kuten isänsä, jota hän monessa suhteessa muistutti, ei hänkään voinut muille näyttää kyyneleitään, vaan käänsi itkien kasvonsa piiloon, silloinkin kun oli yksin huoneessa... Pietari Vasiljitsh kulki hiljaa hänen ohitsensa, eikä antanut hänen vähääkään huomata, että hän ymmärsi, miksi Veerotshka oli kääntynyt seinään päin. Sen sijaan hän ei jättänyt Vjasovninia rauhaan. Tosin hän ei kertaakaan sanonut noita kiusottavia, hyödyttömiä ja itsetyytyväisiä sanoja: "johan minä sen sinulle aikaa sitten sanoin!" -- noita sanoja, joiden tiedämme pääsevän parhaimpienkin ihmisten huulilta katkerimman säälin hetkellä. Mutta hän ahdisti Boris Andrejitshiä nuhteillaan, huomatessaan hänen välinpitämättömyytensä ja kylmyytensä, vielä siihen määrin, että Boris Andrejitsh kerran juoksi Veerotshkan luo ja hätääntyneenä katseli häntä ja puheli hänen kanssaan hetken. Veerotshka loi häneen lempeän katseen ja vastasi niin rauhallisesti, että hän meni pois tuntien olevansa syvästi järkytetty Pietari Vasiljitshin nuhteesta, ja hyvillään ainoastaan siitä että Veerotshka ei mitään huomannut... Niin meni talvi menojaan.

Sellaiset suhteet eivät voi kauan jatkua: ne joko päättyvät eroon tai muuttuvat, harvoin parempaan päin...

Boris Andrejitsh ei muuttunut äreäksi eikä tylyksi, kuten on tavallista silloin, kun ihminen tuntee olevansa huonolla tolalla, ei hän myöskään käynyt pilkalliseksi eikä pisteliääksi, jommoiseksi usein viisaatkin ihmiset saattavat muuttua. Hän ei edes tullut miettiväiseksi, vaan hänen aivoihinsa hiipi yksi ainoa ajatus: mitä jos lähtisi johonkin, -- tietysti vaan ajaksi.

"Matkustaa!" vakuutti hän noustessaan aamulla. "Matkustaa!" kuiskasi hän asettuessaan levolle illalla: siinä sanassa oli hänelle omituinen tenhovoima. Hän koetti ajatella huvimatkaa Sofia Kirillovnan luo, mutta tämän kaunopuheisuus ja hajamielisyys, hänen hymyilynsä ja liikkeensä tuntuivat liian tympeiltä. "On se toisellaista kuin Veerotshka!" ajatteli hän kuvitellen mielessään tuota koreilevaa leskeä, ja kuitenkaan ajatus lähteä Veerotshkan luota ei jättänyt häntä...

Lähestyvän kevään henkäys, -- kevään joka kutsuu ja houkuttelee muuttolinnutkin merien takaa, kiehtoi hänet ja haihdutti viimeisetkin epäilykset hänen mielestään. Hän matkusti Pietariin jollekin muka tärkeälle ja kiireelliselle asialle, josta ei ollut aikaisemmin sanaakaan maininnut... Erotessaan Veerotshkasta hän yht'äkkiä tunsi sydämensä kuin pakahtuvan ja verta vuotavan: sääliksi kävi hiljaista, hyvää vaimoa, kyyneleet kiertyivät hänen silmistään ja kostuttivat Veerotshkan valkeaa otsaa, jota hänen huulensa koskettivat... "Pian, pian tulen takaisin, ja kirjoitan aivan ensi tilassa, -- vakuutti hän, -- sydänkäpyseni!" ja jätettyään hänet Pietari Vasiljitshin huostaan, istui rattaille, kiihtyneenä ja surullisena... Mutta hänen surunsa jäähtyi, kun hän näki ensimäisten pajupensaiden viehkeässä vehreydessään reunustavan maantietä kahden virstan matkalla hänen kodistaan; käsittämätön, melkein nuorekas riemu sai hänen sydämensä kiivaammin sykkimään; hänen rintansa kohosi, ja hän loi pyytävän katseensa kaukaisuuden siintoa kohti.

Ja hänen mieleensä muistui joskus kuulemansa runo, jossa sanotaan, ett'ei voi kytkeä saman vankkurin eteen ratsua ja arkaa peuraa...

Mutta mikä _ratsu_ minä olen?

Veera jäi yksin; mutta, ensinnäkin, Pietari Vasiljitsh kävi usein häntä tervehtimässä, mutta vielä enemmän merkitsi se, että isä-vanhus päätti irtaantua rakkaasta komerostaan ja muuttaa joksikin ajaksi tyttärensä taloon. Mikäpä heidän oli kolmen asuessa: Heidän makunsa ja tapansa soveltuivat hyvin yhteen. Ja kuitenkaan he eivät unohtaneet Vjasovniniakaan, -- kaukana siitä. Heitä viihdytti tieto, että hän on heihin näkymättömillä siteillä yhdistetty: he puhuivat alituisesti hänestä, hänen ymmärryksestään, hyvyydestään, sivistyneisyydestään ja hänen vaatimattomuudestaan. Boris Andrejitshia rakastettiin melkein vielä enemmän hänen poissa ollessaan. Ilma oli mitä ihanin; aika ei kiitänyt kuin siivillä lentäen: ei, päivät kuluivat rauhallisesti ja hilpeästi, kuin korkeat, valoisat pilvet taivaan sinisellä laella. Vjasovnin kirjoitti harvoin; hänen kirjeitään luettiin ja luettiin yhä uudestaan, suloisen mielialan vallitessa. Jokaisessa hän puhui pikaisesta palaamisestaan... Vihdoin eräänä päivänä, Pietari Vasiljitsh sai häneltä seuraavan kirjeen:

Rakas ystävä, parahin Pietari Vasiljitsh! Olen kauan ajatellut kuinka alkaisin tämän kirjeeni, mutta nyt katson parhaaksi sanoa suoraan sinulle, että lähden ulkomaille. Tämä sanoma, tiedän sen, kummastuttaa ja vieläpä suututtaa sinua: et olisi voinut tätä mitenkään odottaa, -- oletkin oikeassa sanoessasi minua kevytmieliseksi ja irstaaksi mieheksi; en aio torjua tätä syytöstä luotani, päinvastoin, tunnen itsekin punastuvani. Mutta pyydän, kuuntele kuitenkin, mitä sanon. Ensiksikin, lähden aivan lyhyeksi ajaksi, sellaisessa seurassa ja niin edullisissa suhteissa, ett'et voi kuvaillakaan; mutta toiseksi, olen vahvasti vakuutettu siitä, että vielä viimeisen kerran hulluteltuani ja viimeisen kerran tyydytettyäni haluani nähdä ja kokea kaikkea, tulen oivalliseksi puolisoksi, perheenisäksi ja talonvanhukseksi, ja olen varma, että osaan oikein arvostella sitä ansaitsematonta armoa, jonka kohtalo on minulle suonut antaessaan minulle sellaisen puolison kuin Veera. Ole hyvä, kerro hänellekin nämä terveiseni, ja näytä hänelle tämä kirje. Itse en nyt kirjoita hänelle: minulla ei ole siihen uskallusta, -- mutta kirjoitan varmasti Stettinistä, johon laiva juuri on matkalla; mutta siihen asti sano hänelle, että minä asetun hänen eteensä polvilleni ja nöyränä pyydän häntä suomaan anteeksi tyhmän ukkonsa kujeet. Tuntien hänen enkelimäisen luontonsa, olen vakuutettu siitä, että hän ei minua tuomitse. Mutta vannon koko maailman edessä, kolmen kuukauden perästä, viimeistään palaavani Vjasovniin; ja silloin ei mikään voima saa minua, ennen elämäni iltaa, riistetyksi irti kodistani. Hyvästi, tai paremmin sanoen -- näkemiin aivan pian. Syleilen sinua ja suutelen Veerani käsiä. Kirjoitan Stettinistä, jonne voitte osoittaa kirjeet. Luotan sinuun ajatellessani kaikkia tämän maailman aavistamattomia sattumuksia ja kotoista isännyyttäni, turvaan sinuun kuin vahvaan muuriin.

Sinun --

Boris Vjasovninisi.

J.K. Käske syksyksi verhoomaan minun huoneeni seinät tapeteilla... kuuletko?... välttämättömästi.

Voi kuitenkin! Noiden kirjeessä mainittujen lupausten täyttämistä ei tarvinnut odottaa. Stettinistä, missä hänellä oli tarjolla uusia vaikutelmia ja puuhia, ei hän ehtinyt kirjoittaa Veerotshkalle; mutta Hamburgista hän lähetti hänelle kirjeen, jossa ilmoitti aikeestaan käydä -- nähdäkseen muutamia teollisuuslaitoksia ja kuunnellakseen tarpeellisia luentoja -- Parisissa. Sinne hän pyysi vast'edes lähettämään kirjeet osoitteella -- _poste restante_. Vjasovnin saapui Parisiin aamulla ja jo samana päivänä kulki boulevardit päästä päähän. Kävi Tuileries'n puistossa, Rauhan torilla ja Palais Royal'issa, sitten kiivettyään Colonne Vendôme'iin meni hän hienona, aito parisilaiseksi puettuna päivällisille erääseen ensi luokan ravintolaan ja sieltä Chateaux de Fleurs'iin katsomaan kuinka parisilaiset osaavat tanssia "kankania". Itse tanssista Vjasovnin ei pitänyt, mutta sitä enemmän eräästä parisittaresta, joka otti osaa mainittuun tanssiin. Hän oli sirovartaloinen, hieman konkkanenäinen, vilkas ja tummasilmäinen nainen. Vjasovnin mieltyi häneen heti. Hän asettui tahallaan yhä useammin hänen lähelleen, vaihtoi hänen kanssaan ensin silmäyksiä, sitten hymyjä ja viimein sanoja... Puolen tunnin kuluttua parisitar jo käveli hänen käsipuolessaan ja sanoi hänelle -- _son petit nom: Julie_, -- ja viittasi siihen, ett'ei mikään maistuisi paremmalta kuin illallinen _à la Maison d'or, dans un petit colinet particulier_. Boris Andrejitshilla ei ollut ollenkaan nälkä, eikä illallinen mamseli Julie'n seurassa tuntunut häntä huvittavan. Mutta jos täällä on sellainen tapa, -- ajatteli hän, niin olkoon menneeksi. -- "Partons!" -- puhui hän ääneensä, -- mutta samassa joku polki häntä jalalle. Hän huudahti, kääntyi ympäri, ja näki edessään keski-ikäisen miehen, lyhyen ja hartevan, jolla oli yllään virkapuku ja leveät sotilaan housut. Hänen lakkinsa oli syvällä päässä melkein nenän varassa, jonka alta riippuivat harvat, värjätyt viikset. Hän levitteli karvaisilla käsillään leveitä housujaan ja asettui Vjasovninin eteen katsoen häntä tiukasti silmiin. Hänen keltaisten silmiensä ilme ja hänen sinertävät poskipäänsä tekivät törkeän, inhoittavan vaikutuksen.

-- _Te_ astuitte minun jalalleni? -- sanoi Vjasovnin.

-- _Oui, moniesur._

-- Mutta sellaisissa tapauksissa ihmiset pyytävät anteeksi.

-- Mutta jospa en tahtoisi sopia teidän kanssanne, _monsieur le Moscovite?_

Parisilaiset tuntevat heti venäläisen.

-- Te, siis, halusitte minua solvaista? -- kysyi Vjasovnin.

-- _Oui monsieur_; teidän nenänne muoto ei minua miellytä.

-- _Fi le gros jaloux!_ -- kuiskasi mamseli Julie, jolle tämä jalkaväen upseeri nähtävästi ei ollut ensikertainen tuttavuus.

-- No siinä tapauksessa... -- alkoi Vjasovnin, kuin epäröiden...

-- Te tahdotte sanoa -- tokaisi upseeri: -- siinä tapauksessa täytyy taistella. Tietysti. Sepä hyvä. Kas tässä minun korttini.

-- Ja tässä minun, -- vastasi Vjasovnin: -- yhä epäröiden ja, kuin unessa, sydämen levottomasti tykyttäessä, töhersi vastikään ostetulla, kellonperissä riippuvalla, kultapäisellä lyijykynällään visittikorttinsa reunaan sanat: _Hotel des Trois Monarques_. N:o 46.

Upseeri nyökkäsi, ilmoittaen lähettävänsä sekundatit m--r... m--r (hän nosti kortin oikean silmänsä kohdalle) Mr de Vjasovononinille -- ja käänsi selkänsä Boris Andrejitshille, joka heti jätti Chateaux de Fleurs'in. Mamseli Julie koetti pidättää häntä, mutta hän katsoi häneen kylmästi. Parisitar erosi hänestä sangen vastahakoisesti, istui kauan yksin salin syrjässä ja näytti kuiskaavan jotain vihaiselle upseerille, joka yhä seisoi venyttäen käsillään taskujensa suita ja liikutteli viiksiään hymyilemättä...

Tultuaan kadulle, Vjasovnin ensimäisen kaasulyhdyn valossa luki toistamiseen ja tarkasti äsken saamansa kortin. Siinä olivat seuraavat sanat: _Alexander Leboeuf, capitaine en secend av 83--me de ligne_.

"Saa nähdä onko tästä jotain seurauksia?" ajatteli hän palatessaan hotelliin. "Tulenko todella taistelemaan? ja mistä syystä? ja toisena päivänä tultuani Parisiin! Mitä hullutuksia!" -- Hän alkoi kirjeen Veerotshkalle, Pietari Vasiljitshille -- mutta heti repi aljetut lehdet ja heitti ne pois. "Tyhmyyksiä! Komediaa!" toisti hän ja paneutui maata. Mutta hänen ajatuksensa saivat uuden käänteen, kun seuraavana aamuna hänen luokseen ilmestyi kaksi aivan monsieur Leboeufin näköistä herrasmiestä, vaikka nuorempia (kaikki ranskalaisia jalkaväen upseereja) ja ilmoitettuaan nimensä (toisen nimi oli m--r Lecoq, toisen m--r Pinochet -- molemmat olivat luutnantteja "au 83-me de ligne"), suosittelivat itseään Boris Andrejitshille sekundanteiksi, jotka monsieur Leboeuf oli lähettänyt tarpeellisia toimenpiteitä varten, sillä hän ei missään tapauksessa suostuisi sovintoon. Vjasovnin puolestaan ilmoitti herroille upseereille olevansa aivan ensikertalainen Parisissa, eikä sanonut sentähden ehtineensä hankkia sekundanttia, ja oli pakoitettu pyytämään herroilta upseereilta neljän tunnin väliaikaa. Upseerit katsoivat toisiinsa epäröivän näköisinä ja kohauttelivat olkapäitään, mutta suostuivat kuitenkin lopulta ja nousivat lähteäkseen.

-- _Si monsieur le désire_ -- sanoi herra Pinochet äkkiä pysähtyen oven eteen (hän oli näköjään liukaskielisempi kuin toverinsa ja oli saanut tehtäväkseen puhua asiat -- monsieur Lecoq vaan myönteli ja myhäili). -- _Si monsieur le désire_ -- toisti hän (Vjasovnin muisti monsieur Galase'n, moskovalaisen parturinsa, joka alkoi samaan tapaan): -- voisimme suositella erästä rykmenttimme upseeria herra Barbichon'ia _un garçon très divout_. "joka ei kieltäisi palvelustaan _à un gentleman_" pelastaa häntä pulasta ja, tultuaan teidän sekundantiksenne, ottaa teidän etunne sydämenasiakseen -- _prenda à coeur vos intéréts_.

Ensiksi Vjasovnin kummeksui sellaista ehdotusta, mutta kun muisti, että hänellä ei ole Parisissa tuttavia, kiitti kunniasta, ja sanoi odottavansa herra Barbichon'ia. -- Eikä herra Barbichon kauan viipynyt. Tämä _garçon très dévoué_ näytti olevan erittäin vilkas ja toimelias persoona. Ilmoitettuaan, että _"cet animal de Leboeufn en fait jamais d'antres... c'est un Othello, monsieur, un véritable Othello"_ -- hän kysyi Vjasovninilta: _"n'est-ce pas, vous désirez que l'affaire soit sérieuse?"_ ja odottamatta vastausta huudahti: _"c'est tout ce que je désirais savoir! Laissez-moi faire!"_ -- Ja niin kävi kuin kävikin: sekundantti oli nopea toimissaan ja niin innokkaasti ajoi Vjasovninin asiaa, että noin neljän tunnin kuluttua Boris Andrejitsh poloinen, joka ei milloinkaan ollut kaksintaistellut jo seisoi keskellä Venesenskijn metsän aukeamaa miekka kädessä ja hihat ylös käärittyinä parin askeleen päässä uhkaavasta vastustajastaan. Aurinko valaisi kirkkaasti näytelmän. Vjasovnin ei osannut itselleen selvittää kuinka kaikki oli tapahtunut; hän vakuutteli lakkaamatta itsekseen: "Tämä on typerää!" Ja häntä iletti kaikki tämä aivankuin joku ruma leikki -- ja sisäinen vastenmielisyyden hymy ei hävinnyt hänen sielustaan. Silmät vaan yhä tähystivät ranskalaisen matalaa otsaa, jolle valui musta, sileäksi kammattu tukka.

-- _Tout est prét_ -- karahti sorahtava ääni: -- _allez!_ -- sanoi toinen.

Herra Lebeufin kasvoista ei kuvastunut enää ilkeys, vaan petomainen vimma. Vjasovnin alkoi heiluttaa miekkaansa (Pinochet oli vakuuttanut että miekkailun taitamattomuus olisi tällä kertaa vaan eduksi: _de grands avantages_)... yht'äkkiä tapahtui jotain tavatonta. Jokin survasi, tömähti, välkähti -- Vjasovnin tunsi oikeassa kylessään kuin kylmän, pitkän säilän... Hän yritti vetäistä sitä irti ja sanoa "ei saa!", mutta hän makasi jo seljällään; hänestä tuntui niin omituiselta, melkein naurettavalta: aivan kuin olisi koko ruumiista kiskottu hammasta... Sitten maa liukeni hänen allaan... Yksi ääni sanoi: "Tout c'est passée dans les règles, n'est-ce pas, messieurs?" -- toinen vastasi: _"Oh, parfaitement!"_ -- ja kaikki ympärillä pakeni ja kaatui... Veerotshka! ehti Vjasovnin tuskissaan ajatella...