Part 13

-- Niin, niin kävi. Potilaani tila tuli huonommaksi ja huonommaksi. Te ette ole lääkäri, armollinen herra, ettekä saata siis käsittää mitä meikäläinen mies tuntee sielussaan etenkin ensi aikoina, kun hän alkaa huomata, että tauti kääntyy pahempaan päin. Mihin joutuu itseluottamus! Silloin aivan arkiinnut, niin ettei voi sanoakaan. Ja niin sinusta tuntuu, että olet unohtanut kaiken tietosi ja taitosi ja ettei sairas sinuun luota ja että muutkin jo alkavat huomata sinun kadottaneen tasapainosi ja ikäänkuin vastahakoisesti tekevät selkoa sinulle taudin oireista, kulmainsa alta katselevat, kuiskuttavat... voi kurjuutta! Onhan lääkettä, ajattelet, tätä tautia vastaan, tulee ainoastaan löytää se. Eiköhän se ole sitä? Kokeilet, kokeilet, -- ei, ei ole sitä! Et malta antaa lääkkeen tarpeeksi vaikuttaa, kuten tulee... sen sijaan yrität milloin yhtä, milloin toista. Otat useinkin reseptikirjasi... siellä se varmaankin on, -- ajattelet, siellä. Totta tosiaan toisinaan umpimähkään avaat: ehkä, ajattelet, kohtalo... kohtalo... mutta sillä välin ihminen kuolee, mutta toinen lääkäri olisi hänet ehkä pelastanut. Neuvottelu, sanot, olisi ollut tarpeellinen. Minä en ota päälleni vastuuta. Mutta millaisena hölmönä sinä sellaisena hetkenä seisot! No niin, aika parantaa kaikki erehdykset. Ihminen kuoli, -- eihän se ollut sinun syysi: noudatithan sinä määrättyjä sääntöjä. Mutta muuten, mikä on vielä kiusallisempaa, näet, että sinuun sokeasti luotetaan, mutta itse tunnet olevasi kykenemätön auttamaan. Katsokaa, juuri sellaista luottamusta Aleksandra Andrejevnan perhe tunsi minua kohtaan: -- ja unohtivat sen ajatuksen, että heidän tyttärensä on vaarassa. Minäkin heille puolestani vakuutan, ett'ei mitään hätää, mutta samalla oli aivan kuin oma uskoni olisi lähtemässä pakosalle. Kaiken onnettomuuden lisäksi tuli sellainen kelirikko, että ajaja päiväkausia viipyi lääkkeen hakumatkoilla. Minä en väisty sairaan huoneesta, en voi riistää itseäni irti, kertoen hänelle kaikenlaisia kaskuja, pelaan hänen kanssaan korttia. Yökaudet istun, vanha rouva kiittelee minua kyynelsilmin, mutta minä ajattelin itsekseni: en ansaitse sinun kiitoksiasi. Tunnustan teille avomielisesti -- mitäpä siinä nyt enää olisi salaamista, minä rakastuin potilaaseeni. Ja Aleksandra Andrejevna kiintyi minuun: ei ketään muuta hän tahtonut laskea huoneeseen, paitsi minua. Hän alkaa minun kanssani puhella, -- kyselee minulta, missä olen opiskellut, kuinka nykyään elän, onko minulla omaisia, kenen luona tapaan käydä. Tunnen, ettei hänen pitäisi paljon puhua, mutta kieltää häntä siitä, oli mahdotonta. Joskus tartun päähäni: -- mitä teet, ryöväri?... Mutta hän ottaa minua kädestä ja pitelee sitä ja katselee minua kauan, kauan, kääntää päänsä pois, huokaisee ja sanoo: "te olette niin hyvä". Hänen kätensä ovat niin polttavat, silmät suuret, tummat. -- "Niin, -- sanoo hän, te olette hyvä, te olette ihana ihminen, ette ole sellainen kuin meidän naapurimme... ei, te ette ole sellainen... kuinka en ole teitä ennen tuntenut?". -- Aleksandra Andrejevna, rauhoittukaa, sanon... minä, uskottehan, tunnen, etten tiedä, millä olen ansainnut... mutta rauhoittukaa, Jumalan tähden, rauhoittukaa... kaikki tulee hyväksi jälleen, te tulette terveeksi. -- Samalla täytyy minun teille sanoa, -- lisäsi lääkäri, kumartuen etunojaan ja nostaen silmäkulmiaan: -- että he seurustelivat naapurien kanssa vähän, sentähden, että he olivat heitä paljon korkeammalla. Ja rikkaiden kanssa esti ylpeys tuttavuutta tekemästä. Sanon teille: perhe oli erinomaisen sivistynyt; niin että tiedättekö, minulle oli kunnia sen keskuudessa olla. Minun käsistäni ainoastaan hän otti lääkettä, nousee raukka minun avullani istumaan, katsoo minuun raukka niin, että sydämeni on sulaa. Mutta sillä välin hänen tilansa tuli yhä arveluttavammaksi, yhä huonommaksi. Kuolee, arvelen, varmasti kuolee. Uskotteko, vaikka itse olisin mieluummin arkkuun asettunut, mutta tuossa äiti, sisaret minua tarkastavat, heidän silmänsä kysyvinä minua katselevat ja luottamus katoo. "Mitä? Kuinka?" -- "Ei mitään vaarallista, ei mitään!" -- Mutta mikä ei ole mitään, järki pimenee. Ja katsokaa, istun kerran yöllä, yksin taaskin, sairaan vieressä. Palvelustyttö tuossa taaskin istuu ja kuorsaa kuin hirsiä vetäen... Hänkin on vaivautunut ja väsynyt. Aleksandra Andrejevna tunsi koko illan suurta heikkoutta: kuume kovin rasitti. Aivan puoliyöhön asti yhä vaan houraili; vihdoin hän näytti nukahtaneen; ainakaan ei ensinkään liikahda, makaa vaan, liekki vaan nurkassa pyhänkuvan edessä loimuu. Istun, tiedättekö, uuvuin, uinahdin minäkin. Yht'äkkiä, olin tuntevinani jonkun minua koskettavan kylkeen, käännyin sinnepäin... oi herra, herra, oi jumalani! Aleksandra Andrejevna katsoo minua syvälle silmiin... hänen huulensa väreilivät, hänen poskensa palavat. -- Mikä teidän on? -- "Tohtori, huolenhan minä?" -- Jumala armahtaa! -- "Ei, tohtori, ei, olkaa hyvä, älkää sanoko minulle, että jään elämään... älkää sanoko... jospa tietäisitte... kuulkaa, Jumalan tähden, älkää salatko minulta iloani!" -- Mutta itse niin kiivaasti hengittää. -- "Jos varmaan tiedän, että minun täytyy kuolla... niin silloin sanon teille kaiken!" -- Aleksandra Andrejevna, säästäkää minua! -- "Kuulkaa, enhän ole ensinkään nukkunut, olen kauan teitä katsellut... Jumalan tähden... vakuutan teille, te olette hyvä ihminen, te olette rehellinen mies, vetoan kaikkeen, mikä maailmassa on pyhää -- sanokaa minulle totuus! Jospa tietäisitte, kuinka tärkeää se on minulle... Tohtori, Jumalan nimessä, sanokaa, olenko vaarassa?" -- Mitä minä teille sanon, Aleksandra Andrejevna, säästäkää! "Jumalan nimessä, rukoilen teitä!" -- En voi salata teiltä, Aleksandra Andrejevna, te olette kyllä vaarassa, mutta Jumala on armollinen... -- "Minä kuolen, minä kuolen"... Ja hän tuli iloiseksi, hänen kasvonsa kirkastuivat. Minä säikähdin. -- "Älkää peljätkö, älkää peljätkö, kuolema ei vähintäkään minua peloita." Hän kohottautui äkkiä vuoteessa ja nojasi kyynärpäihinsä. -- "Nyt, nyt voin teille sanoa, että olen teille kiitollinen koko sydämestäni, että te olette hyvä, jalo ihminen, että minä rakastan teitä"... Minä katson häneen kuin järjetön; minun oli tukala olla, ymmärrätte... -- "kuuletteko minä rakastan teitä". Aleksandra Andrejevna, millä olen sen ansainnut! "Ei, ei, te ette ymmärrä minua, sinä et ymmärrä minua" ja yht'äkkiä hän ojensi kätensä, tarttui päähäni ja suuteli... -- Uskotteko, olin vähällä huutaa... heittäydyin polvilleni ja kätkin pääni päänalukseen. Hän vaikenee; hänen sormensa väreilevät minun hiuksissani; kuulen hänen itkevän. Aloin häntä lohduttaa, vakuuttaa... en todellakaan tiedä mitä hänelle sanoin... Herättäkää palvelija, Aleksandra Andrejevna... kiitän teitä... uskokaa... olkaa rauhallinen. -- "Se on turha, se on turha", vakuutti hän. "Jumala on heidän kaikkien kanssa, ne heräävät, heräävät, tulevat -- olkoon menneeksi: kuolenhan minä... Mitä sinä pelkäät, miksi olet arka? Nosta pääsi... Vai ettekö usko, ehkä ette rakasta minua, ehkä olen pettynyt... Siinä tapauksessa antakaa minulle anteeksi." -- Aleksandra Andrejevna, mitä te puhutte... rakastan teitä, Aleksandra Andrejevna... Hän katsoi minua suoraan silmiin -- levitti kätensä, -- "Niin, syleile minua"... Sanon teille avomielisesti, en voi ymmärtää kuinka en sinä yönä menettänyt järkeäni. Tunnen, että sairas kiduttaa itseään, näin että hän ei ole aivan tajuissaan, ymmärrän senkin, että ellei hän olisi kuolemaisillaan, niin hän ei ajattelisi minua; mutta eikö ole raskasta kuolla kahdenkymmenen viiden vanhana, kun ei vielä ole ketään rakastanut: kas juuri siitä johtui hänen epätoivonsa, ja juuri siksi hän kiintyi minuun, -- ymmärrättekö nyt? Ja niin hän ei päästä minua käsistään. -- Säästäkää minua, Aleksandra Andrejevna, ja säästäkää itseänne, sanon -- "Mitä", sanoo hän, "mitä säälisin? Täytyyhän minun kuolla"... Tätä hän alinomaan toisti. "Jospa minä tietäisin jääväni elämään ja taas tulisin terveeksi neitoseksi, niin minua hävettäisi, aivan hävettäisi, mutta nyt?" -- Mutta kuka on teille sanonut, että te kuolette? -- "Oi, ei, turhuutta, sinä et petä minua, sinä et voi valehdella, tutki itseäsi". -- Te jäätte eloon, Aleksandra Andrejevna, minä parannan teidät, me pyydämme äitinne siunausta. Me olemme löytäneet toisemme, tulemme onnellisiksi. -- "Ei, ei, olen ottanut teiltä lupauksen, minun täytyy kuolla... sinä olet minulle luvannut... sinä olet minulle sanonut"... Katkeralta minusta tuntuu nyt, monestakin syystä katkeralta ja ajatelkaa mitä kaikkia asioita saattaa tapahtua samalla kertaa: näyttää siltä, ettei se ole mitään, mutta kuitenkin se koskee kipeästi. Hänen mieleensä johtuu kysyä minulta, mikä on nimeni, ei sukunimeni, vaan ristimänimeni. Sattui niin hullusti, että minun nimeni on Trifon. Niin, niin, Trifon, Trifon Ivanovitsh, perheen kesken sanoivat minua tohtoriksi. Minkä sille voin, sanoin: Trifon, neiti hyvä. Hän siristi silmiään, nyökytti päätään ja kuiskasi jotain ranskaksi, -- oh, niin, jotain, joka ei ollut hyvää ja naurahti sitten, joka ei myöskään tuntunut hyvältä. Ja niin minä vietin melkein koko yön hänen vuoteensa luona. Aamulla menin ulos aivan huumaantuneena; palasin hänen luoksensa taas päivällä teetä juotuani. Jumalani, jumalani! Häntä ei enää voinut tuntea. Rehellisesti tunnustan teille, en ymmärrä nyt, todellakaan ymmärrä, kuinka saatoin kestää tämän koetuksen. Kolme päivää, kolme yötä vielä sai sairaani kärsiä... Ja millaisia öitä! Mitä hän puhui minulle!... Mutta viimeisenä yönä, saatatteko kuvaella, -- istuin hänen vieressään ja pyydän Jumalalta yhtä: korjaa hänet pikemmin ja minutkin samalla... Yht'äkkiä äitivanhus ehättää huoneeseen... edellisenä päivänä olin hänelle sanonut, äidille näet, että on kovin vähän toivoa, että hänen tilansa on huono ja että voisi jo pappia käskeä. Sairas nähtyään äitinsä sanoo: -- "no, sepä hyvä, että tulit... katso meihin, me rakastamme toisiamme, olemme antaneet toisillemme lupauksen." -- "Mitä, mitä, hän puhuu, tohtori, mitä?" -- Minä kangistuin. -- Hän hourailee, sanon: -- kuumeessa... Mutta tytär sanoo siihen: -- "Turhaa puhetta, turhaa, sinähän minulle vast'ikään puhuit aivan toista ja otit minulta sormuksen... miksi sinä teeskentelet. Äitini on hyvä, hän antaa anteeksi, hän ymmärtää. Mutta minä kuolen, minun ei tarvitse kenellekään valehdella, anna minulle kätesi"... Minä hypähdin paikoiltani ja juoksin kiireimmän kautta ulos. Rouva nähtävästi arvasi.

-- En rupea teitä kuitenkaan pitemmältä vaivaamaan, minua itseänikin painostaa tätä kaikkea muistellessani. Sairas kuoli seuraavana päivänä. Olkoon taivas hänelle avoinna! (lisäsi lääkäri nopeasti ja huokaisten). Ennen kuolemaansa pyysi hän omaisensa menemään ulos ja minun jäämään yksin hänen kanssaan. -- "Antakaa minulle anteeksi", sanoo hän: "minä ehkä olen syyllinen teidän edessänne... sairauteni... mutta, uskokaa, en ole ketään rakastanut ennen teitä... älkää unohtako minua... säilyttäkää minun sormukseni..." Lääkäri käänsi päänsä pois; minä annoin hänelle käteni.

-- Ah, -- sanoi hän; -- puhukaamme jostakin muusta, tai haluatteko pelata preferanssia? Meikäläiselle miehelle ei oikeastaan sovi antautua niin ylevien tunteiden valtaan. Meikäläinen mies ajatelkoon yhtä: etteivät lapset parkuisi, ja ettei eukko toruisi. Senjälkeen, näet, olen minä ehtinyt mennä kuten sanotaan, avioliittoon... Kuinkas sitten... Nain kauppiaan tyttären: seitsemän tuhatta tuli myötäjäisinä. Hänen nimensä on Akulina, sopii hyvin Trifonille. Muuten, sanottakoon se suoraan: pahansisuinen muija, mutta onneksi nukkuu päiväkaudet... Entä se preferanssi?...

Me istuimme preferanssia pelaamaan kopeekan pelierällä. Trifon Ivanitsh voitti minulta kaksi ja puoli ruplaa -- ja lähti pois myöhään, varsin tyytyväisenä voittoonsa.