Part 12

-- Ka, tässä! teidän jalosukuisuutenne, tuon teille vakoojan! Hiki valui virtanaan kookkaan vähävenäläisen päälaelta. -- Koetahan vielä kiemurrella siinä, senkin paholainen! Ka, noin, kuristanko sinut, odotahan!

Onneton Girshel nojautui heikosti kyynärpäin Siljafkan rintaa vasten, sätkytti heikosti koipiaan... Silmät kääntyivät nurin tuskallisesta ponnistuksesta...

-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyin Siljafkalta.

-- Katsokaa, teidän jalosukuisuutenne, suvaitkaa ottaa kenkä hänen oikeasta jalastaan, -- minä en ylety. -- Hän piti yhä juutalaista käsissään.

Minä riisuin kengän, otin sen sisästä huolellisesti käärityn paperin, kiersin sen auki ja näin tarkan piirroksen leiristämme. Kedon kohdalle oli useaan paikkaan kirjoitettu hienolla käsialalla huomautuksia juutalaisten kielellä.

Sillä välin Siljafka nosti Girshelin jaloilleen.

Girshel avasi silmänsä, huomasi minut ja heittäytyi eteeni polvilleen.

Vaieten näytin hänelle paperin.

-- Mitä tämä on?

-- Tämä, -- niin, herra upseeri. Tämä on minun, niin. -- Hänen äänensä katkesi.

-- Oletko vakooja?

Hän ei ymmärtänyt minua, mutisi sekavia sanoja ja vapisten tavoitteli jalkojani...

-- Oletko vakooja?

-- Ai! -- huusi hän heikosti ja hänen päänsä tutisi. -- Kuinka se olisi mahdollista? Minä en milloinkaan; en ensinkään. Ei ole mahdollista; ei ole. Minä olen valmis. Minä -- kohta. Annan rahoja... maksan, -- sopotti hän sulkien silmänsä.

Pieni myssy riippui takaraivolla; punainen tukka oli kylmästä hiestä takertunut niskaan, huulet sinertivät ja jännittyivät tuskallisesti, kulmakarvat rypistyivät kuin sairaalla, posket riippuivat pitkinä poimuina...

Sotilaat ympäröivät meitä. Minun oli ensin aikomukseni säikyttää Girsheliä kelpolailla, mutta käskin nyt Siljafkan vaieta. Asia oli nyt selvä, sen täytyi siis tulla päällikkökunnan tietoon.

-- Vie hänet kenraalin luo, -- sanoin minä kersantille.

-- Herra upseeri, teidän jalosukuisuutenne! -- huusi juutalainen epätoivoissaan: -- minussa ei ole syytä; ei ole syytä... Käskekää päästää minut, käskekää...

-- Kyllä hänen ylhäisyytensä tutkii, -- puhui Siljafka. -- Menkäämme.

-- Teidän jalosukuisuutenne, -- huusi juutalainen jälkeeni: -- käskekää! armahtakaa!

Hänen huutonsa viilsi korvissani. Kiiruhdin kulkuani.

Meidän kenraalimme oli saksalaissyntyinen, rehellinen ja hyväluontoinen mies, mutta ankara muodollisuuksien noudattaja. Menin hänen pieneen, tilapäisesti rakennettuun taloonsa, ja tein lyhyesti selkoa käyntini syystä. Tunsin sotaiset säädökset kaikessa ankaruudessaan, enkä siitä syystä maininnut sanaa "vakoilija", vaan koetin esittää asian mitättömänä ja huomiota ansaitsemattomana tapahtumana. Mutta, Girshelin onnettomuudeksi, oli kenraalilla velvollisuuden noudattaminen ylempänä säälin tunteita.

-- Te, nuori mies, -- sanoi hän minulle: -- olette kokematon. Sota-asioissa olette vielä kokemusta vailla. Asia, josta minulle olette tehneet raportin, on tärkeä, perin tärkeä... Mutta missä on mies, joka vangittiin? Se juutalainen? Missä hän on?

Menin ulos ja käskin tuoda juutalaisen. Juutalainen tuotiin. Onneton tuskin pysyi jaloillaan.

-- No, -- sanoi kenraali, -- ja missä on piirustus, joka tavattiin tällä juutalaisella?

Minä ojensin hänelle paperin. Kenraali kiersi sen auki, väistyi taaksepäin, siristi silmiään, hänen muotonsa synkistyi.

-- Tämä on me-er-kill-ll-istä... -- sammalteli hän. -- Kuka hänet vangitsi?

-- Minä, teidän ylhäisyytenne! -- tavasi Siljafka juhlallisesti.

-- No! hyvä! hyvä!... No, poikaseni, mitä sanot puolustukseksesi?

-- Te... te... teidän ylhäisyytenne, -- jokelsi Girshel: -- minä... armoa... teidän ylhäisyytenne... en ole syyllinen... kysykää herra upseerilta... minä olen toimittaja, rehellinen toimittaja.

-- Häntä tulee tutkia, -- sanoi kenraali tärkeästi nyökyttäen päätään. -- No, kuinka sinä tämän, veli?

-- En ole syyllinen, teidän ylhäisyytenne, en ole syyllinen.

-- Kuitenkaan se ei ole mahdollista, se on uskomatonta. Olettehan te, niinkuin Venäjällä sanotaan, tavattu itse työssä, aivan itse toimissa.

-- Sallikaa minun sanoa, teidän ylhäisyytenne: en ole syyllinen.

-- Sinä piirsit kuvan? sinä olet vakooja, vihollisten vakoilija?

-- En minä! -- huusi Girshel äkisti: -- en minä, teidän ylhäisyytenne!

Kenraali katsahti Siljafkaan.

-- Ka, valehtelee, hän, teidän ylhäisyytenne. Herra upseeri otti itse hänen kengästään kirjoituksen.

Kenraali katsoi minuun. Minun täytyi nyökäyttää päätäni.

-- Sinä, armas lapsi, olet vihollisen vakoilija... armahaiseni...

-- En minä... en minä... kuiskasi hätääntynyt juutalainen.

-- Sinä olet hankkinut tämäntapaisia tietoja ennenkin viholliselle? Tunnusta pois...

-- En ensinkään!

-- Sinä, armas lapsi, et minua petä. Sinä olet vakoilija!

Juutalainen sulki silmänsä, pudisti päätään ja nosteli viittansa liepeitä.

-- Hän on hirtettävä, -- puhui kenraali ilmeikkäästi hetken vaiettuaan: -- lakien mukaan. Missä on herra Teodor Schlikelman?

Juoksivat Schlinkelman'ia, kenraalin adjutanttia noutamaan. Girshel muuttui aivan vihertävän kalpeaksi, avasi suunsa, mulkoili silmillään. Adjutantti ilmestyi huoneeseen. Kenraali antoi hänelle asiaan kuuluvia määräyksiä. Kirjurin laihat rokonarpiset kasvot näkyivät ovesta. Pari kolme upseeria vilkasi uteliaasti ovelta.

-- Säälikää, teidän ylhäisyytenne, -- sanoin kenraalille saksaksi, parhaan taitoni mukaan: -- päästäkää hänet...

-- Te, nuori mies, -- vastasi kenraali minulle venäjäksi: -- sanoin jo, että olette kokematon, ja siksi pyydän teitä vaikenemaan ja jättämään minut rauhaan.

Girshel heittäytyi parkaisten kenraalin jalkain juureen.

-- Teidän ylhäisyytenne, armahtakaa, en tule vastedes, en tule, teidän ylhäisyytenne, vaimo on minulla... teidän ylhäisyytenne, tytär on... armahtakaa...

-- Mikä auttaa!

-- Syyllinen, teidän ylhäisyytenne, aivan syyllinen olen... ensi kerta, teidän ylhäisyytenne, ensimäinen kerta, uskottehan!

-- Ettekö ole muita papereita hommanneet?

-- Ensi kerta, teidän ylhäisyytenne... ensi kerta... vaimo... lapset... armahtakaa...

-- No sinä olet vakoilija.

-- Vaimo... teidän ylhäisyytenne... lapset... Kenraalia säälitti, mutta mitä tehdä.

-- Lakien mukaan juutalainen hirtettäköön, sanoi hän tärisyttävästi ja sen näköisenä kuin ihminen, joka on pakoitettu, tuska sydämessä, tukahuttamaan parhaat tunteensa välttämättömän velvollisuuden tähden: -- hirtettäköön! Teodor Karlitsh, pyydän teitä kirjoittamaan tästä tapauksesta raportin, joka...

Girshelissä tapahtui äkkiä kauhistuttava muutos. Tavallisen, juutalaiselle ominaisen tärisyttävän pelästyksen asemesta, hänen kasvoilleen kuvastui hirveä kuoleman tuska. Hän reutoili kuin pyydystetty otus, aukoi suutaan, röhisi oudosti, jopa hyppeli paikallaan suonenvedontapaisesti ojennellen kyynärpäitään. Hänellä oli vain toinen kenkä jalassa, toisen olivat unohtaneet panna jalkaan... vaippa oli jäänyt auki, myssy oli pudonnut takaraivolle...

Me vavahdimme kaikki. Kenraali vaikeni.

-- Teidän ylhäisyytenne, -- sanoin jälleen: -- armahtakaa tätä onnetonta.

-- Ei voi. Laki käskee, -- vastasi kenraali lyhyesti, vältellen mielenkuohua: -- muille varoitukseksi.

-- Jumalan nimessä...

-- Herra kornetti, olkaa hyvä, menkää toimeenne -- sanoi kenraali ja osoitti käskien ovea.

Minä kumarsin ja menin. Mutta koska minulla ei sillä kertaa ollut tointa kerrassaan minkäänlaista, jäin seisomaan matkan päähän kenraalin talosta.

Parin minuutin kuluttua ilmestyi Girshel Siljafkan ja kolmen sotilaan seuraamana. Juutalaisparka oli sidottu ja saattoi vaivoin astua. Siljafka meni ohitseni leiriin ja palasi pian nuora mukanaan. Ankara säälintunne kuvastui hänen karkeista, rehellisistä kasvoistaan. Nähdessään nuoran, juutalainen heilautti käsiään, putosi istumaan ja alkoi valittaen itkeä. Sotilaat seisoivat hänen ympärillään katsellen synkästi maahan. Minä lähestyin Girsheliä, aloin puhua hänelle, hän parkui kuin lapsi katsomatta minuun. Minä menin kotiini, heittäysin matolle ja -- sulin silmäni...

Yhtäkkiä kuulin jonkun kiiruhtavan sisään telttaani. Minä nostin kasvoni ja näin Saaran; hänen muotonsa oli muuttunut. Hän heittäytyi luokseni ja tarttui käsiini.

-- Menkäämme, menkäämme, -- hätäili hän hengästyneenä.

-- Mihin, miksi? jäädään mieluummin tänne.

-- Isän, isän luo, pikemmin... pelasta hänet... pelasta!

-- Minkä isän luo?

-- Minun isäni luo; hänet hirtetään...

-- Kuinka! ei suinkaan Girshel...

-- Minun isäni... kerron sitten sinulle kaikki, -- lisäsi hän, epätoivoisena väännellen käsiään: -- mutta pikemmin... pikemmin...

Kiiruhdimme ulos. Kedolla tiellä, yksinäisen koivun ympärillä hääräili joukko sotilaita... Saara vaieten osoitti sinne sormellaan...

-- Odota, -- sanoin minä äkisti: -- mihin juoksemme? Sotamiehet eivät tottele nyt minua.

Saara aivan veti minut mukanaan... Tunnustan, että päätäni huimasi...

-- Kuule, Saara, -- sanoin hänelle: -- ei auta mitään juosta sinne? Mieluummin menen uudelleen kenraalin luo, mennään yhdessä; koetamme taivuttaa hänet...

Saara pysähtyi ja katsoi minuun kuin mieletön.

-- Ymmärrä minua, Saara, Jumalan nimessä. Minä en voi isääsi armahtaa, mutta kenraali voi. Menkäämme hänen luoksensa.

-- Mutta sillä aikaa ne hirttävät hänet, -- voihki neitonen...

Minä vilkasin taakseni. Vähän matkan päässä seisoi kirjuri.

-- Ivanov, -- huusin hänelle: -- juokse, ole hyvä, tuonne: käske heidän odottaa, sano, että minä menen kenraalin puheille hänen puolestaan.

-- Kuulen...

Ivanov meni juosten.

Meitä ei laskettu kenraalin luo. Turhaan yritin pyytää, vakuuttaa, jopa toruakin... turhaan Saara repi hiuksiaan ja ahdisti vahtisotilaita: meitä ei laskettu.

Saara loi hurjia katseita ympärilleen, tarttui molemmin käsin päähänsä ja riensi suoraapäätä kedolle, isän luo. Minä hänen jälessään. Katsoivat meihin neuvottomina...

Juoksimme sotilaiden luo. He asettuivat piiriin, ja, voitteko uskoa, nauroivat, nauroivat Girshel paralle! Minä punastuin ja huusin heille. Juutalainen näki meidät ja heittäytyi tyttärensä kaulaan. Saara tarttui häneen, mielettömän sairaan vimmalla.

Ukko-raukka luuli, että hänet vapautetaan... Hän alkoi jo kiitellä minua... Minä käänsin silmäni pois...

-- Teidän jalosukuisuutenne, -- huudahti hän ojentaen kätensä. -- Enkö ole armahdettu?

Minä vaikenin.

-- Enkö?

-- Ette.

-- Teidän jalosukuisuutenne, -- mutisi hän: -- katsokaa, teidän jalosukuisuutenne, katsokaa... kas tuossa hän on, neitonen -- tiedättekö -- hän on minun tyttäreni.

-- Tiedän, -- vastasin minä, ja käänsin taas kasvoni pois.

-- Teidän jalosukuisuutenne, -- huudahti hän: -- minä en poistunut telttanne luota! Minä en mistään hinnasta... -- Hän seisahtui ja peitti silmänsä hetkiseksi... -- Minä himoitsin teidän rahojanne, teidän jalosukuisuutenne, täytyy tunnustaakseni, rahoja... mutta en mistään hinnasta...

Minä vaikenin. Girshel oli minulle vastenmielinen, samoin hänen apulaisensa...

-- Mutta nyt, jos te pelastatte minut, -- kuiskasi juutalainen: -- niin käsken -- minä... ymmärrättekö?... kaikki... olen valmis kaikkeen...

Hän vapisi kuin lehti tuulessa, ja katseli ympärilleen. Saara syleili häntä kiihkoisesti mutta ääneti. Adjutantti saapui heidän luokseen.

-- Herra kornetti, -- sanoi hän minulle: -- hänen ylhäisyytensä käski vangita teidät. Mutta te... Hän osoitti vaieten sotilaille juutalaista... heti hänet...

Siljafka lähestyi juutalaista.

-- Teodor Karlitsh, -- sanoin minä adjutantille (hänen kanssaan oli tullut viisi sotilasta): -- käskekää ainakin viedä pois tämä naisraukka.

-- Tietysti, mielelläni.

Onneton tuskin hengitti. Girshel kuiskasi jotain hänen korvaansa juutalaisten kielellä...

Sotamiehet vaivoin raastoivat Saaran isän syleilyistä ja hellävaroen veivät hänet etäämmäksi. Mutta hän riuhtasi itsensä irti ja heittäytyi uudelleen Girshelin luo... Siljafka esti hänet. Saara työnsi hänet luotaan, tyttö hieman punastui, hänen silmänsä välähtelivät, hän ojensi kätensä.

-- Kiroon minä teidät kaikki, -- huusi hän saksaksi: -- olkaat kolmasti kirotut, te ja teidän koko vihattava sukunne, köyhyys, hedelmättömyys teidän osaksenne tulkoon ja väkivaltainen, häpeällinen kuolema teidät nujertakoon! Peittäköön maa teidän jalkanne, jumalattomat, tunnottomat, verenimijät, koirat...

Hänen päänsä painui taaksepäin... hän kaatui maahan... Hänet nostettiin ylös ja vietiin pois.

Sotilaat kohottivat Girsheliä kainaloista. Silloin ymmärsin, miksi sotilaat nauroivat hänelle, kun Saaran kanssa tulimme leirille. Hän oli todella naurettava huolimatta kauhistuttavasta tilastaan. Tuskallinen ero elämästä, tyttärestä, perheestä, aikaansai onnettomassa uhrissa sellaisia eleitä, huutoja, hyppyjä, että tahtomattakin hymyilimme, vaikka sydänalaamme kouristi kauhusta. Onneton jähmettyi pelosta...

-- Oi, oi, oi! -- huusi hän: -- oi... malttakaa! kerron... paljon kerron. Herra ali-kersantti, te tunnette minut. Olen toimittaja, rehellinen toimittaja. Älkää käykö kiinni! Odottakaa vielä hetkinen, hetkinen, pieni hetkinen odottakaa! Päästäkää minut, olen köyhä juutalainen. Saara... missä on Saara? Oo, minä tiedän! hän on herra asunto-upseerin luona (Herra tiesi miksi juutalainen antoi minulle sellaisen olemattoman arvonimen) Herra asunto-upseeri! Minä en väisty telttanne luota. (Sotilaat aikoivat käydä käsiksi Girsheliin... hän kirkaisi korviasärkevästi ja kimposi irti heidän käsistään). Teidän jalosukuisuutenne!... armahtakaa onnetonta perheenisää! -- Minä annan kymmenen tukaattia, viisitoista annan, teidän jalosukuisuutenne!... (Hänet raastettiin koivun luo)... -- Säästäkää! Armahtakaa! herra asunto-upseeri! teidän korkeutenne! herra yli-kenraali ja yli-päällikkö!

Juutalaisen kaulaan putosi silmukka... minä suljin silmäni ja läksin juoksemaan.

Istuin kaksi viikkoa vankina. Minulle kerrottiin onnettoman Grishelin lesken tulleen noutamaan vainajan vaatteet. Kenraali käski antaa hänelle sata ruplaa. Saaraa en enää milloinkaan nähnyt. Sain haavan; minut vietiin sairaalaan. Kun toinnuin, oli Danzig jo antautunut, -- ja minä jätin rykmenttini Reinin rannoille.

Lääkärin muistelma.

Kerran, eräänä syksynä, palatessani syrjäiseltä seudulta, vilustuin ja tulin sairaaksi. Kun tunsin olevani kuumeessa, olin jo onneksi piirikunnan pääkaupungissa, vieraskodissa, ja saatoin siis lähettää noutamaan lääkäriä. Puolen tunnin kuluttua ilmestyi luokseni piirilääkäri, lyhytkasvuinen, laihahko ja mustatukkainen mies. Hän määräsi minulle tavanmukaista hiostumislääkettä, käski panna sinappikääreen, pisti varsin sukkelasti poveensa viisiruplaisen, -- jonka tehdessään hän, kuitenkin kuivasti rykäisi ja vilkasi sivulle, -- ja oli jo tekemäisillään lähtöä, mutta kuinka lienee tullut puhetuulelle ja jäi istumaan. Minua vaivasi kuume; aavistin unetonta yötä ja iloitsin saadessani jutella hyvän ihmisen kanssa. Tee tuotiin huoneeseen, lääkärini alkoi pakinoida. Hän oli pienenläntä, älykäs, puheli reippaasti ja huvittavasti. Kummallista on maailman meno: toisen ihmisen kanssa elät kauan yhdessä, olet hänen kanssaan ystävällisissä suhteissa, mutta et milloinkaan antaudu hänen kanssaan avomieliseen, sydämelliseen keskusteluun; toiseen tuskin olet ehtinyt tutustua -- ja katso: ei aikaakaan niin olet sinä hänelle tai hän sinulle puhunut, kuin korvarippiä tehden, elämäsi sisimmät, jopa arimmatkin asiat. En tiedä millä ansaitsin uuden ystäväni luottamuksen, -- mutta niin kävi, että hän, kuten sanotaan "otti" ja kertoi minulle sangen merkillisen tapahtuman; ja nytpä minä aion sen tässä vuorostani kertoa suosiolliselle lukijalleni. Koetan puhua lääkärin omilla sanoilla.

-- Ette taida tuntea, -- alkoi hän heikolla, väräjävällä äänellä: -- ette taida tuntea täkäläistä tuomari Mylovla, Paavo Lukitsh'ia?... Ette tunne... No, samantekevä. (Hän yskäsi ja hieroi silmiään). Katsokaas, jos saan sanoa, se sattui, puhuakseni asian tarkalleen, suuren paaston viikolla, pahimman kelirikon aikaan. Istuin hänen luonaan, tuomarimme luona, preferansia [Muuan vanha korttipeli kolmen henkilön kesken. Alkuaan saksalainen. Suoment. muist.] pelaten. Tuomarimme on hyvä mies, ja pelaa mielellään preferansia. Yht'äkkiä (lääkärini käytti usein sanaa yht'äkkiä), sanovat minulle, teitä kysyy muuan mies. Sanon: mikä hänellä asiana? Sanovat hänen tuoneen kirjelapun, -- luultavasti sairaalta... No, hyvä, -- tämä, ymmärrätte, on meidän leipäämme... Niin, nähkääs, asia oli seuraava: minulle kirjoitti muuan leski, tilanomistajatar: tyttäreni on kuolemaisillaan, tulkaa Herran, Jumalamme nimessä, olen lähettänyt hevoset vastaanne. No, sehän ei vielä ollut mitään... Mutta tiesin hänen asuvan kahdenkymmenen virstan päässä kaupungista, oli lisäksi yön aika, ja tiet sellaiset, että hui! Ja leski oli köyhä, tiesin saavani korkeintaan kaksi hopearuplaa vaivojeni palkkioksi, liinaisia tulisi tuskin olemaan vuoteessani, ja illalliseksi olin saava tyytyä kuiviin leivänsyrjiin. Mutta velvollisuus ennen kaikkea, kuten ymmärrätte: -- ihminen on kuolemaisillaan. Katson, portaiden edessä odottavat pienet kärryt; talonpoikaiset hevoset siinä lihavina, karvaisina seisovat, ja ajaja on kunnioituksesta paljastanut päänsä. No, ajattelen: herrasväkesi eivät näköjään aja kullassa kulisten... Te suvaitsette nauraa, mutta sanon teille, meikäläinen mies ei ole rikkauksilla pilattu, vaan arvioipi kaikki paikalleen... Jos kuski istuu kuin ruhtinas, ei rypistä lakkiaan ja vielä nauraa partansa takaa ja heiluttelee piiskaansa -- silloin voit toivoa kelpo palkan vaivoistasi! Mutta nyt ei ollut hajuakaan sellaisesta. Kuitenkin, ajattelin, minkä sille mahtaa: velvollisuus ennen kaikkea. Otin välttämättömät lääkkeet ja läksin matkaan. Uskotteko, tuskin pääsin perille. Tie aivan helvetillinen: puroja, lunta, kuraa, lätäköitä, ja vielä yht'äkkiä pato pääsi aukeamaan -- saakeli! Kuitenkin pääsin perille. Talo pieni, olkikattoinen! Akkunoista tuikki valoa: siis, odottavat. Vastaani tuli vanha rouvasihminen, kunnianarvoisan näköinen, myssyssä; pelastakaa, sanoi, kuolee. Minä sanoin: älkää olko levoton... Missä sairas on? -- Kas tänne, olkaa hyvä! -- Katson: huone näyttää puhtaalta, nurkassa on lamppu, vuoteella makaa neitonen, noin 20-vuotias, tiedotonna. Hänestä hehkuu kuume ja hän hengittää raskaasti: kuumetta siis. Lähellä on kaksi muuta neitosta, sisarukset, -- perin säikähtyneinä, itkettyneinä. -- Ajatelkaa, sanovat, eilen vielä oli aivan terve ja ruokahalu oli hyvä. Aamulla valitti päätään, mutta illalla jo oli, katsokaa, missä tilassa... Minä taas sanon: älkää olko huolissanne, -- se on näet lääkärin velvollisuus, -- ja menin lähemmäksi. Iskin suonta, käskin panemaan sinappikääreen, mikstuuraa määräsin. Samalla katson häntä, katson, tiedättekö: -- Jumalani, sellaisia kasvoja, en ole tavannut... kaunotar, sanalla sanoen! Sääli minussa herää. Piirteet niin miellyttävät, silmät... Mutta, Luojan kiitos, hän rauhoittui; alkoi hikoilla, tuli tajuihinsa, katseli ympärilleen, hymyili, nosti kätensä, pyyhki kasvojaan... Sisaret kumartuivat häneltä kyselemään: mikä sinun on? -- Ei mitään, sanoo, ja kääntyi pois päin... Katselen -- nukahtanut. No, sanon, nyt on aika jättää sairas rauhaan. Kas niin, hiivimme kaikki varpaillamme ulos; sisäkkö jäi yksin sinne, kaiken varalle. Mutta vierashuoneessa jo teekeittiö ja jamaika odottavat; meidän askareissamme ei tule näet ilman toimeen. Tarjottiin teetä, pyysivät minua jäämään yöksi... Minä suostuin: mikäpä tästä yön selkään! Eukko yhä huokailee. "Mitä te?" sanon: "paraneehan se, älkää olko huolissanne, vaan mieluummin levätkää itse: kahta jo käy kello." -- "Olkaa hyvä herättäkää minut, jos jotain sattuu!" -- "Käsken, käsken!" -- Eukko lähti, ja tyttäret myös menivät huoneeseensa; minulle tekivät vuoteen vierashuoneeseen. Ka, niin menin levolle, -- mutta en voinut nukahtaa, -- mitä ihmettä! No, mikä minua valvottaa. Yhä vaan sairas ei mene mielestäni. Vihdoin, en kestä kauemmin, nousen, menen katsomaan, miten sairas tulee toimeen. Hänen huoneensa oli vierashuoneen vieressä. Niin, minä nousin, avasin hiljaa oven, -- mutta sydämeni sykkii rauhattomana. Katson: palvelustyttö nukkuu suu ammollaan, kuorsaa senkin elukka! Mutta sairas makaa, kasvot minuun päin, levittelee käsiään, raukka. Lähestyin häntä... Aivan yht'äkkiä hän avaa silmänsä, katsoo minuun!... "Kuka olette? kuka olette?" -- Minä tulin hämilleni. -- Älkää peljästykö, olen lääkäri; tulin vaan katsomaan, kuinka te voitte. "Tekö tohtori?" Tohtori... tohtori... Äitinne lähetti minua kaupungista noutamaan. Olemme iskeneet suontanne, neiti; suvaitkaa nyt levätä rauhassa, niin päivän parin kuluttua, Jumalan avulla, olette jalkeilla.-"Ah, niin, niin, tohtori, älkää antako minun kuolla... älkää, älkää." -- Miksi te niin, Jumala kanssanne! -- Nyt hän on taas kuumeessa, arvelin; koetan valtimoa; niin aivan, kuumeessa. Hän katsoo minuun, tarttuu käteeni. -- "Minä sanon teille, miksi en tahdo kuolla... sanon teille sen. Olemme kahden; mutta te älkää kellekään... kuulettehan"... Minä kumarruin, hän kuiskaa huulet melkein kiinni korvassani, hänen hiuksensa hivelivät minun poskeani, -- tunnustan, päätäni huimasi, -- hän kuiskasi... En ymmärtänyt mitään... Ah, hän hourailee varmaankin... Hän kuiskasi, kuiskasi, niin sulavasti, lopetti, vavahti, pää painui tyynylle ja uhkasi minua sormellaan. -- "Muistakaa, tohtori, älkää kellekään..." Koetin häntä rauhoittaa, annoin hänelle juoda, herätin palvelijattaren ja menin ulos.

Samassa tohtori kiihtyneenä nuuskasi ja hetkeksi vaikeni.

-- Kuitenkaan, -- jatkoi hän: -- ei sairas toiseksi päiväksi vastoin otaksumaani, toipunut. Minä arvelin, arvelin, ja yht'äkkiä päätin jäädä, vaikka minua muut sairaat odottivat... Te tiedätte, mitä laiminlyöminen tässä suhteessa merkitsee. Mutta ensinnäkin, sairas oli totisesti epätoivon partaalla; mutta toisekseen, puhuakseni totta tunsin itse suurta mieltymystä häneen. Sen ohessa koko perhe minua miellytti. He olivat tosin vähävaraista väkeä, mutta sivistyneitä, voipa sanoa, harvinaisessa määrässä. Heidän isänsä oli oppinut mies, kirjailija; hän oli kuollut tosin köyhyydessä, mutta oli ehtinyt hankkia lapsilleen erinomaisen kasvatuksen; ja hyvän kirjaston jätti lapsilleen perinnöksi. Senkötähden, että niin hartaana hoitelin sairasta, vai mistä syistä, he minuun, uskallanpa sanoa, kiintyivät kuin omaiseensa. Sillä välin oli tullut kauhea kelirikko; kaikki kulkuneuvot olivat suoraan sanoen kuin kelpaamattomiksi tulleet; vieläpä oli vaikea hankkia lääkkeitä kaupungista... Sairas ei toipunut... päivä meni, toinen tuli ja katsokaa... siinä sitä... (lääkäri vaikeni). En tiedä, en löydä sanoja sitä kuvatakseni... (hän alkoi uudelleen askaroida nuuskarasiansa kanssa, rykäsi ja otti kulauksen teetä.) Sanon teille kiertelemättä, minun sairaani... aivan tuota niinkuin... no, rakastui, mikäpä siinä on sanoessa... minuun... tahi ei niin että rakastui... mutta, muuten tosiaan, kuinka lienee ollut, tuota... (Lääkäri sotkeutui sanoihinsa ja punastui.)

-- Ei, jatkoi hän vilkkaasti: -- kuinka rakastui! Hän ei ollutkaan mikään tavallinen nainen. Hän oli sivistynyt, viisas, lukenut nuori nainen, mutta minä, mitäpä minun tiedostani, latinanikin olin unohtanut, voinpa sanoa, kokonaan. Ja mitä tulee ulkomuotooni (lääkäri katsoi hymyillen itseensä) niin siitäkään ei sovi juuri kerskua. Mutta tyhmyriksi ei Herra Jumala kuitenkaan ole minua luonut: en sano mustaa valkeaksi; jotain minäkin käsitän. Minä, näettekös ymmärsin varsin hyvin, että Aleksandra Andrejevna -- (hänen nimensä näet oli Aleksandra Andrejevna) -- ei tuntenut minua kohtaan rakkautta, vaan ystävällisiä, niin sanoakseni tunteita, kunnioitusta ja niin... Vaikka hän itse ehkä erehtyi tässä suhteessa, niin olihan hänen asemansa sellainen, te itse ymmärrätte. Muuten, -- lisäsi lääkäri, joka oli nämä katkonaiset puheet puhunut melkein henkeä pidättäen ja hämillään: -- minä nähtävästi olen puhunut hiukan järjettömiä... ehkä ette minua käsitä... mutta suokaa minun kuitenkin kertoa kaikki oikeassa järjestyksessä.

Hän joi lasinsa pohjaan ja alkoi puhua levollisemmin.