Part 10

En ehtinyt ilmoittaa paroonille katua ja talomme numeroa, kun roteva neekeri, joka oli puettu silmiin asti ulottuvaan viittaan lähestyi häntä takaa päin ja laski kätensä kevyesti hänen olalleen. Parooni kääntyi häneen päin ja virkkoi: ahaa vihdoinkin! ja nyökäten minulle päätään lähti yhdessä neekerin kanssa kahvilaan. Minä jäin paikalleni, halusin näet odottaa paroonin paluuta kahvilan ovesta, en varsin sentähden, että saisin hänen kanssaan uudestaan puhella -- (sillä en tosiaankaan tiennyt, mistä saattaisin enään hänen kanssaan keskustella) -- vaan tullakseni uudestaan vakuutetuksi ensi vaikutelmastani: -- Mutta kului puoli tuntia, kului tunti... Paroonia ei näkynyt eikä kuulunut. -- Menin kahvilaan, kulin kaikkien huoneiden läpi, mutta en nähnyt missään paroonia enkä neekeriä. He olivat siis molemmat poistuneet taka-ovesta.

Minun päätäni hieman särki ja vilvoitellakseni läksin kävelemään meren rantaan kaupungin takaiseen, suureen puistoon päin, joka oli noin kahdensadan vuoden vanha. Käveltyäni pari tuntia jättiläistammien ja plataanien varjossa, palasin kotia.

VII.

Palvelijamme riensi hätääntyneenä ja huolestuneena vastaani, kun tulin eteiseen. Hänen kasvojensa ilmeestä päätin heti tapahtuneen jotain ikävää minun poissa ollessani. Ja oikein arvasin, sillä sain kuulla, että tunti sitten äitini makuusuojasta oli yht'äkkiä kuulunut hirvittävää kirkunaa; sisään rientävä palvelija tapasi hänet lattialla pyörtyneenä ja hän tointui vasta muutaman hetken kuluttua. Tultuaan tajuihinsa täytyi äitini ruveta vuoteeseen, ja hän oli edelleenkin säikähtyneen ja oudon näköinen. Hän ei puhunut sanaakaan, ei vastannut kysymyksiin, yhä vaan katseli ympärilleen ja vavahteli. Palvelija lähetti puutarhurin lääkäriä noutamaan. Lääkäri tuli ja määräsi rauhoittavaa lääkettä, mutta hänellekään äitini ei mitään puhunut. Puutarhuri vakuutti, että vähän sen jälkeen, kun äitini huoneesta oli kuulunut huutoa, oli tuntematon mies kiireimmän kautta juossut puutarhan kukkaislavojen yli katuportille päin. (Me asuimme yksikerroksisessa talossa, jonka ikkunat olivat suurenlaiseen puutarhaan päin). Puutarhuri ei ollut ehtinyt eroittaa miehen kasvoja, saattoi ainoastaan kertoa, että hän oli laihanlainen, matalassa olkihatussa ja pitkäliepeisessä takissa. "Paroonin puku!" välähti heti mieleeni. Puutarhuri ei voinut saavuttaa häntä, etenkin kun hänet kutsuttiin heti sisään ja lähetettiin lääkäriä noutamaan. Menin heti äitini luokse. Hän makasi vuoteellaan kalman kalpeana. Nähtyään minut hän heikosti hymyili ja ojensi minulle kätensä. Istuin hänen vuoteensa viereen ja aloin kysellä äskeistä tapahtumaa; ensiksi hän ei tahtonut mitään kertoa, mutta vihdoin hän kuitenkin tunnusti nähneensä jotain sellaista, josta oli kovin säikähtynyt. "Kävikö joku täällä huoneessa?" -- "Ei", vastasi hän hätäisesti: "Eikö todellakaan kukaan käynyt, mutta minusta aivan näytti siltä... minusta tuntui siltä"... Hän vaikeni ja kaihtoi kädellä silmiänsä. Minua halutti kertoa hänelle puutarhurilta kuulemani asian ja samalla kohtaukseni paroonin kanssa. Mutta en tiedä miksi sanat takertuivat kurkkuuni. Päätin kuitenkin huomauttaa äidilleni, että haamut eivät tavallisesti ilmesty päivällä... "Jätä minut, -- kuiskasi hän: -- ole niin hyvä; älä kiusaa minua, joskus saat sen tietää"... Hän vaikeni taaskin. Hänen kätensä olivat kylmät ja valtimo oli nopea ja epätasainen. Annoin hänelle lääkettä ja väistyin kauemmaksi antaakseni hänen olla rauhassa. Koko päivänä hän ei noussut, vaan liikkumatta makasi silloin tällöin vaan syvään huokaisten ja arasti raottaen silmiään. Kaikki olimme neuvottomina.

VIII.

Yötä vasten äitiä alkoi hieman viluttaa ja hän lähetti minut pois. Minä en kuitenkaan mennyt huoneeseeni, vaan asetuin pitkäkseni viereisen huoneen leposohvalle. Joka neljännestunnin kuluttua nousin, ja menin varpaillani ovelle kuuntelemaan... Kaikkialla vallitsi hiljaisuus... mutta äitini tuskin ummisti silmänsä sinä yönä. Kun aikasin aamulla menin hänen luoksensa, näyttivät hänen kasvonsa ajettuneilta, silmistä sädehti luonnoton loiste. Päivän kuluessa hän tunsi helpoittavan, mutta illaksi kuume taas nousi. Siihen saakka hän oli itsepintaisesti vaiennut, mutta nyt hän äkkiä alkoi puhua kiihtyneesti ja katkonaisesti. Hän ei houraillut, hänen sanoissaan oli ajatusta, mutta ei minkäänlaista yhtenäisyyttä. Vähän ennen puolta yötä hän äkkiä suonenvedontapaisesti nousi istumaan vuoteessa (minä istuin hänen vieressään), ja samalla kiihtyneellä äänellä hän silloin tällöin juoden kulauksen vettä lasista, heikosti käsiään liikutellen ja kertaakaan minuun katsomatta, alkoi kertoa... Tuon tuostakin hän pysähtyi, ponnisti voimiaan ja jatkoi uudelleen. Tämä oli kaikki niin eriskummallista, aivan kuin hän olisi tehnyt tätä kaikkea unessa, aivan kuin hän itse olisi ollut kaukana ja joku toinen olisi puhunut hänen suullaan tahi pakoittanut hänet puhumaan.

IX.

-- Kuule, mitä sinulle kerron, -- alkoi äitini: -- ethän enää ole lapsi; sinun tulee jo kaikki tietää. Minulla oli kerran hyvä ystävätär... Hän meni naimisiin miehen kanssa, jota hän rakasti ja hän oli sangen onnellinen. Avioliiton ensimmäisenä vuonna he molemmat lähtivät pääkaupunkiin viettääkseen siellä muutaman viikon huvituksissa. He asettuivat hienoon hotelliin, kävivät usein teattereissa ja muissa tilaisuuksissa. Ystävättäreni oli kaunis, kaikkialla hänet huomattiin, nuoret miehet eivät suoneet hänelle rauhaa, ja niiden joukossa oli eräs -- -- -- upseeri. Hän kulki lakkaamatta ystävättäreni jälessä, ja missä hän ikinä olikin, hän kaikkialla näki tämän mustat ilkeät silmät. Hän ei tutustunut häneen, eikä kertaakaan puhellut hänen kanssaan, -- mutta tuo mies yhä katseli häntä hurjan ja omituisen näköisenä. Pääkaupungin kaikki huvitukset tärveltyivät tämän miehen läsnäolon takia; ystävättäreni alkoi pyydellä miestään lähtemään hänen kanssaan pois, ja he päättivätkin jo jättää kaupungin. Kerran hänen miehensä lähti klubiin, upseerien kutsuihin -- jotka kuuluivat samaan rykmenttiin kuin tuo mainittu upseeri - pelaamaan korttia... Ystävättäreni jäi ensi kerran yksin, hänen miehensä ei pitkään aikaan palannut kotiin, hän laski pois palvelijattarensa ja meni levolle... Mutta yht'äkkiä hänen tuli vaikea olla, niin että hänen koko ruumistaan puistatti ja kylmi. Hän kuuli kevyttä kopinaa seinän takaa -- aivan kuin koiran raappimista -- ja hän alkoi katsella seinään, sinne, mistä kopina kuului. Nurkassa paloi yölamppu ja huoneen seinät olivat pehmeillä tapeteilla päällystetyt. Yhtäkkiä siellä jotain liikahti, jokin näyttäytyi ja taas piiloutui... Ja suoraan seinästä ilmestyi kaikessa tummuudessaan ja pituudessaan sama hirvittävä mies ilkeine silmineen! Ystävättäreni aikoi huutaa, mutta ei voinut. Hän aivan jähmettyi kauhistuksesta. Mies lähestyi häntä nopeasti kuin villipeto, heitti jotakin hänen päänsä päälle, jotain tukahuttavaa, valkoista, raskasta... Mitä sitten tapahtui, en muista! Se oli kuin kuolema, kuin murha... Kun hirvittävä usva vihdoin haihtui, kun minä... kun ystävättäreni tuli tajuihinsa, ei huoneessa ollut ketään. Hän taaskaan -- pitkään aikaan -- ei jaksanut huutaa, vihdoin huusi... sitten taas kaikki meni sekaisin.

Vihdoin hän näki vieressään miehensä, joka kello kahteen yöllä oli viipynyt klubilla... Hänen muotonsa oli aivan muuttunut, hän alkoi kysellä, mutta ei saanut mitään vastausta... Sitten hänen vaimonsa sairastui... Kuitenkin, muistaakseni, jäätyään yksin huoneeseen, hän tarkasti tuota paikkaa seinässä... Pehmeän kangastapetin alta hän saattoi eroittaa salaoven. Mutta häneltä itseltään oli sormesta hävinnyt kihlasormus. Tämä sormus oli muodoltaan sangen erikoinen: siinä oli vuoroin seitsemän kultatähteä seitsemän hopeatähden kanssa. Se oli ikivanha sukumuisto. Hänen miehensä kysyi mihin se oli joutunut, mutta hän ei voinut mitään vastata. Hänen miehensä luuli, että hän oli sen johonkin pudottanut, etsi sitä kaikkialta, kuitenkaan löytämättä. Hänen miehensä tuli alakuloiseksi, hän päätti lähteä kotiin niin pian kuin mahdollista, ja heti kun tohtori antoi luvan -- he jättivät pääkaupungin. Mutta, voitko ajatella mitä! Juuri heidän lähtöpäivänänsä he kadulla yht'äkkiä tapasivat paarit kantajineen... Näillä paareilla makasi vast'ikään murhattu mies, jonka päässä oli ammottava haava, -- ja ajattele, tämä oli sama hirvittävä, yöllinen vieras hirvittävine silmineen. Hän oli murhattu korttipelissä.

Sitten minun ystävättäreni matkusti maalle, tuli äidiksi ensi kertaa... ja eli miehensä kanssa muutaman vuoden. Hän ei milloinkaan saanut mitään tietää ja mitä hänen vaimonsa olisikaan voinut sanoa, eihän hän itsekään mitään tiennyt.

Mutta entinen onni oli hävinnyt. Heidän elämänsä pimeni -- eikä tullut enää koskaan valoisaksi... Muita lapsia heillä ei ollut ennen eikä jälkeen... mutta tämä poika...

Äiti vapisi ja peitti kasvonsa...

-- Sano nyt, -- jatkoi hän kuin uusia voimia saaden: -- oliko tuttavani jollain tavoin syyllinen? Mistä hän saattoi itseään soimata? Häntä oli rangaistu, mutta eikö hänellä ole oikeutta Jumalan kasvojen edessä julistaa, että häntä kohdannut rangaistus oli epäoikeutettu? Miksi hänelle kuten rikokselliselle, jonka sielussa omantunnonvaivat risteilevät, miksi hänelle elämän entisyys näyttäytyi niin hirvittävänä muistona niin monen vuoden jälkeen? Macbeth tappoi Bankon -- ei ole ihmeteltävää, että elämä hänen edessään synkkänä kangasti... mutta minä...

Tässä äitini puhe kävi niin sekavaksi ja hämäräksi, etten saata sitä enään muistaa. Minä en enää epäillyt, että hän hourailee.

X.

Minkä tärisyttävän vaikutuksen äidin kertomus minuun teki -- sen saattaa jokainen ymmärtää. Hänen ensimmäisestä sanastaan ymmärsin hänen puhuvan itsestään, eikä mistään tuttavasta, hänen salaperäisyytensä vaan vakuutti minun arveluni oikeaksi. Silminnähtävää oli, että mies, jota olin unessa etsinyt ja jonka olin nähnyt valveilla, oli isäni! Hän ei ollut tapettu eikä murhattu, kuten äitini otaksui, vaan ainoastaan haavoittunut. Isäni oli tullut hänen luoksensa ja juossut pois säikähtyneenä hänen huudostaan. Kaikki selveni minulle yht'äkkiä ja vaistomaisen vastenmielisyyden tunne minua kohtaan, joka toisinaan heräsi äidissäni sekä hänen alinomainen surunsa ja meidän yksinäinen elämämme... Muistan kuinka päätäni pyörrytti -- ja minä tartuin siihen molemmin käsin, aivan kuin haluten pitää sitä paikallaan. Minulle selvisi se ajatus, että minun välttämättä hinnalla millä hyvänsä, täytyi uudestaan löytää tämä mies. Miksi? Missä tarkoituksessa? -- Siitä minä en ehtinyt tehdä itselleni tiliä, mutta etsiä... etsiä häntä -- se oli minulle tullut elämän tai kuoleman kysymykseksi. Seuraavana aamuna äiti vihdoin rauhoittui... kuume katosi... hän vaipui uneen. Jätettyäni hänet isäntäväkemme ja palvelijain huostaan läksin etsiskelylle.

XI.

Ensi työkseni läksin kahvilaan, jossa olin paroonin tavannut; mutta kahvilassa ei kukaan tuntenut eikä edes ollut huomannut häntä. Hän oli ollut siellä tilapäinen vieras. Neekerin isäntäväki oli tosin huomannut, sillä hän oli siksi eriskummallisen näköinen. Mutta kuka hän oli, ja missä hänen olinpaikkansa oli -- siitä ei kellään ollut vähintäkään tietoa. Jätettyäni kaikkien sattumusten varalle osoitteeni kahvilaan, läksin kuljeskelemaan kaupungin katuja ja rantakujia laivasillan ympäristöjä, bulevardeja, katselin tarkoin kaikkia julkisia laitoksia, mutta en missään löytänyt edes paroonin näköistä miestä enkä hänen toveriansa... En ollut kuullut paroonin sukunimeä, enkä siitä syystä saattanut kääntyä poliisin puoleen; kuitenkin annoin tiedon parille kolmelle järjestyksen valvojalle (tiedonantoni herätti heissä suurta kummastusta, eivätkä he oikein minua uskoneet) että olisin palkitseva auliisti heidän toimensa, jos heille onnistuisi päästä noiden kahden henkilön jäljille. Parhaani mukaan koetin heille kuvata noiden muukalaisten ulkomuotoa. Etsittyäni sillä tavalla koko aamupäivän palasin kotiin uupuneena. Äitini nousi vuoteesta, mutta hänen tavalliseen suruunsa liittyi jotain uutta, jotain mietiskelevää neuvottomuutta, joka aivan viilsi sydäntäni. Illan istuin hänen luonansa. Emme puhuneet sanottavasti mitään: hän pelasi pasianssia ja minä katselin vaieten kortteihin. Hän ei sanallakaan maininnut taannoisesta kertomuksestaan, eikä siitä, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Olimme ikäänkuin salaisesti sopineet olla koskettelematta näitä arkaluontoisia ja ihmeellisiä tapauksia... Hän oli kuin närkästynyt itselleen siitä, minkä hän oli tahtomattaan puhunut; mutta ehkei hän oikein muistanutkaan kaikkea, mitä oli sanonut kuumehoureissa -- ja toivoi minun häntä säästävän... Niin kyllä, minä säästin hänet siitä, ja hän tunsi sen. Hän oli eilisestä asti välttänyt minun katsettani. Koko yönä en saanut unta silmiini. Ulkona nousi äkkiä hirvittävä myrsky. Tuuli ulvoi ja reutoi vimmatusti, ikkunanruudut helähtelivät, jopa paikoin särkyivätkin, ilmassa kaikui epätoivon ulvahduksia ja valituksia aivan kuin ylhäällä ilmassa olisi jotain särkynyt ja raivoisasti parkuen lentänyt järkkyviä taloja vastaan. Päivän laskiessa tyyntyivät ajatukseni suloiseen uneen... Yht'äkkiä valtasi minut ihmeellinen tunne, oli aivankuin joku olisi astunut huoneeseeni ja kutsunut minua, maininnut nimeni, ei kovalla, vaan päättävällä äänellä. Nostin pääni, mutta en nähnyt ketään, mitä kummaa! En ensinkään säikähtynyt -- päinvastoin ilostuin; minussa heräsi äkkiä vakuutus siitä, että nyt aivan varmasti saavutan päämääräni. Kiiruhdin pukeutumaan ja niin olin taaskin pian ulkona.

XII.

Myrsky tyyntyi... mutta vielä tuntuivat luonnossa sen viimeiset vavistukset. Oli aikainen aamu -- kaduilla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, mutta monin paikoin oli maahan ajautunut savupiipun palasia, tiilikiviä, luhistuneiden aitojen kappaleita, taittuneita puiden oksia... "Mitähän onkaan merellä tapahtunut viime yönä?" -- tuli väkisinkin ajatelleeksi noita myrskyn tuhotöitä katsellessa. Olin jo vähällä mennä satamaan, mutta jalkani veivät ikäänkuin jostain selittämättömästä voimasta minut toiselle suunnalle. Ei ollut kulunut kymmentä minuuttiakaan kun olin kaupunginosassa, jossa en milloinkaan ennen ollut käynyt. Astelin kiirehtimättä, mutta pysähtymättä askel askeleelta eteenpäin kummallinen tunto sydämmessä; odotin jotakin tavatonta, mahdotonta ja samalla olin vakuutettu, että tämä tavaton on tuleva.

XIII.

Ja se tulikin, tuo tavaton, tuo tuntematon! Yht'äkkiä, noin kaksikymmentä askelta edessäni näin saman neekerin, joka kahvilassa, minun läsnäollessani oli puhutellut paroonia. Puettuna samaan viittaan kuin silloinkin, hän aivankuin kohosi esiin maasta ja kääntyen minuun selin alkoi kiireesti kulkea käyrän sivukadun kapeata jalkakäytävää. Minä koetin parastani saavuttaakseni hänet, mutta hän kiiruhti samassa määrässä katsomatta taakseen ja yht'äkkiä katosi erään talon nurkan taakse. Juoksin nurkalle saakka, ja kiersin sen yhtä nopeasti kuin neekerikin... Mutta ihme ja kumma! Edessäni oli pitkä ja kapea mutta aivan tyhjä katu; se oli vielä aamu-usvan peitossa, mutta katseeni saattoi kuitenkin tunkeutua sen päähän saakka, niin että saatoin eroittaa sen kaikki rakennukset. Eikä yhtään elävää olentoa liikkunut missään. Kookas neekeri viittoineen oli yhtä pian hävinnyt, kuin hän oli ilmestynytkin. Jouduin ymmälle... mutta ainoastaan silmänräpäykseksi. Uusi tunne heti valtasi minut; tämän kadun, joka mykkänä ja kuolleena avautui eteeni, -- tunsin ennestään. Tämä oli minun uneni katu. Minä vavahtelin, ja sydäntäni melkein kouristi -- aamu oli näet viileä -- ja heti taas vähääkään epäröimättä, mutta melkein pelokkaana asiani vakuudesta riensin eteenpäin. Aloin etsiä silmilläni... ja kas tuossa se oli: kas tuossa oikealla uneni talo. Ja kas tuolla vanha portti kivisine tukipylväineen molemmin puolin. Totta tosiaan, talon ikkunat eivät olleet pyöreät, vaan nelinurkkaiset... mutta se ei ollut niin tärkeää. Koputin porttiin, koputin kerran, kaksi, kolme, yhä kovemmin ja kovemmin... Portti avautui verkkaan, raskaasti naristen, aivan kuin valittaen. Edessäni seisoi nuori palvelustyttö hajallahapsin, unisin silmin. Hän oli nähtävästi juuri herännyt. -- Asuuko täällä parooni? -- kysyin, ja katselin nopeasti pihan joka soppeen... Sama; kaikin puolin sama paikka... kas tuossa laudat ja hirret, jotka unessa näin.

-- Ei, vastasi minulle palvelijatar: -- parooni ei asu täällä.

-- Miksi ei? Se ei ole mahdollista!

-- Nyt hän ei ole täällä. Hän matkusti eilen.

-- Mihin?

-- Amerikkaan.

-- Amerikkaanko? -- toistin väkinäisesti. -- Niin, hän palaa kaiketi?

Palvelija katsoi minuun epäluuloisena.

-- Sitä emme tiedä. Ehkä hän ei milloinkaan palaa.

-- Kauanko hän asui täällä?

-- Ei kauan, noin viikon. Nyt hän on aivan poissa.

-- Mutta mikä on tämän paroonin sukunimi?

Palvelija katsoi minuun merkitsevästi.

-- Ettekö tiedä hänen sukunimeään? Me kutsuimme häntä yksinkertaisesti parooniksi. Hoi, Pietari! -- huusi hän nähdessään, että minä tulin yhä tunkeilevammaksi. -- Joudu tänne: mikä muukalainen tuo on, joka tuossa kaikkea kyselee.

Sisähuoneesta ilmestyi kookas, kömpelö työmies.

-- Mitä tahdotte? Mikä on asiana? -- kysyi hän käheällä äänellä -- ja jurona kuunneltuaan minua toisti palvelijan jo äsken lausumat sanat.

-- Mutta kuka täällä asuu? -- kysyin minä.

-- Meidän isäntämme.

-- Mutta kuka hän on?

-- Puuseppä. Tämän kadun varrella asuu vaan puuseppiä.

-- Saako häntä tavata?

-- Ei nyt, hän nukkuu.

-- Eikö saa mennä sisälle?

-- Ei saa. Menkää.

-- No mutta eikö teidän isäntäänne saa tavata myöhemmin?

-- Miksei? voipi. Aina voipi... Mutta menkää nyt jo.

-- Entä tuo neekeri? -- kysyin minä äkkiä. Työmies katsoi neuvottomana ensiksi minuun, sitten palvelijattareen.

-- Mikä neekeri? -- kysyi hän vihdoin. Menkää, herra. Myöhemmin voitte tulla ja puhua isännän kanssa.

Menin kadulle. Portti paukahti kiinni jälkeeni raskaasti ja tiviisti, tällä kertaa narahtamatta.

Minä panin tarkoin mieleeni kadun, ja talon ja menin pois, mutta en kotiin. Pettymyksen tunne valtasi minut. Kaikki mitä minulle oli tapahtunut oli niin ihmeellistä, niin tavatonta -- mutta samalla, kuinka lyhyeen kaikki oli päättynyt! Olin varmasti uskonut ja ollut vakuutettu näkeväni tässä talossa minulle ennestään tutun huoneen, -- ja huoneessa isäni, paroonin, aamuviitassa ja piippu hampaissa...

Mutta isäni oli lähtenyt Amerikkaan ja mitä minun nyt on tehtävä?... Kertoisinko kaikki äidille -- vai pitäisinkö ikuisesti salassa muiston tästä kohtauksesta? En saattanut mitenkään tyytyä siihen ajatukseen että sellaiselle yliluonnolliselle, salaperäiselle alulle tulisi niin järjetön, niin jokapäiväinen loppu! En tahtonut palata kotiin, vaan menin minne vaan tieni vei minut pois kaupungista.

XIV.

Kuljin allapäin, ajatuksia, melkeinpä vaistoja vailla kokonaan omaan itseeni vaipuneena. Tasainen, kumea ja vihainen kohina herätti minut lumouksestani. Nostin pääni, siellä kohisi ja loiski meri kaartaen rantojaan noin viidenkymmenen askeleen päässä minusta. Minä huomasin kulkevani rantahietikkoa myöten. Yöllisen myrskyn nostattamana meri aaltoili vielä valkopäinä, aivan kuin taivaanrantaan saakka valkoiset oinaat olisivat toisiaan takaa ajaneet, ja jyrkät jättiläisaaltojen harjat vuorotellen vyöryivät eteenpäin ja särkyivät mereen kalliorantoja syleillessään. Menin lähemmäksi vyöryäviä aaltoja -- ja kuljin aivan sitä kaartuvaa viivaa myöten, jonka ne olivat rantaa huuhdellessaan muodostaneet uurteiseen hietaan, missä oli täynnä merenruohojen kuivuneita korsia, näkinkengän kuoria ja kiemurtelevia jälkiä. Suipposiipiset lokit vihaisesti kirkuen lensivät kuin tuulen kannattamina esiin ilman pohjattomasta syvyydestä, liitelivät lumivalkoisina hohtaen harmaalla, pilvisellä taivaalla, putosivat jyrkästi mereen, ja pyyhkäisten aallolta aallolle lensivät jälleen pois ja katosivat hopeanhohtoisina kipinöinä etäisten aaltojen tyrskyävään leikkiin. Muutamat niistä lepattelivat itsepintaisesti suuren kiven yläpuolella, joka yksinäisenä kohosi yksitoikkoisesta rantapenkereestä. Sakea merenruohikko rehoitti epätasaisina pensastoina kiven toisella puolen; mutta siellä, missä sen korret sekaisina kohosivat keltaisesta lätäkköliejusta, oli jotain mustaa, jotain pitkulaista, pyöreätä... Aloin katsella... Joku tumma esine makasi liikkumattomana kiven vieressä. Tämä esine tuli yhä näkyvämmäksi, yhä selvemmäksi kuta lähemmäksi sitä tulin...

Kiven luokse oli enää kolmekymmentä askelta...

Mutta sehän on ihmisruumiin näköinen möhkäle! Se on ruumis; varmaankin se on mereltä ajautunut hukkuneen ihmisen ruumis! Menin vielä lähemmäksi.

Sehän oli paroonin, isäni ruumis! Jäin seisomaan kun kivettyneenä. Silloin vasta ymmärsin, että minua olivat aamusta alkaen johtaneet tuntemattomat voimat -- että olin niiden vaikutuksen alainen -- ja muutaman hetken sielussani ei ollut muuta kuin kumean meren kohinaa -- ja mykkää pelkoa tuntemattoman, valtavan kohtalon edessä.

XV.

Hän makasi seljällään hieman toisen kyljen varassa, vasen käsi pään alla, toinen oli jäänyt vierähtäneen ruumiin alle. Märkä lieju oli peittänyt hänen jalkansa, joissa oli pitkävartiset merimiessaappaat, lyhyt, sininen takki oli kostean merisuolan tahraama ja napittamattomana; punainen liina oli hänellä kaulassa. Tummat kasvot, jotka katselivat taivasta kohti, ikäänkuin hymyilivät; kohonneen ylähuulen alta näkyivät valkoiset, pienet hampaat; puoleksi sulkeutuneiden silmien terät tuskin eroittautuivat tummuneista valkuaisista; vaahtokuplien peittämät saviset hiukset olivat valloillaan maassa ja jättivät paljaaksi sileän otsan, josta näkyi sinertävä arpi; kapea nenä kohosi terävänä, valkoisena viivana litistyneiden poskien välistä. Viime yön myrsky oli tehnyt tehtävänsä... hän ei saavuttanut Amerikkaa! Siinä makasi mies, joka oli solvaissut äitiäni, turmellut hänen elämänsä -- minun isäni -- niin! -- minun isäni -- siinähän ei ollut mitään epäilystä -- makasi voimattomana, liassa, jalkojeni juuressa. Minä tunsin tyydytetyn koston surkeuden, inhon, kauhistuksen ja ennenkaikkea... ajatellessani sitä, mitä olin nähnyt -- ja ajatellessani sitä mitä oli tapahtunut. Se pahuus, se rikoksellisuus, -- josta jo olen puhunut, ne käsittämättömät tunteet heräsivät jälleen minussa... ahdistivat minua. Ahaa! ajattelin; miksi minä olen sellainen... sentähden, että veri niin vaatii! Minä seisoin ruumiin vieressä, katselin ja odotin... eivätkö nuo kuolleet silmäterät liikahda, eivätkö nuo mykistyneet huulet värähdä? -- Eivät! Kaikki on liikkumatonta, kuollutta; tuo ruohikkokin, johon myrsky oli hänet heittänyt, oli kuin jähmettynyt, lokitkin olivat lentäneet pois -- ei ainoatakaan sirpaletta missään, ei laudan pätkää, eikä ainoatakaan särkynyttä esinettä. Tyhjyys kaikkialla... hän yksin -- minä -- ja etäällä kohiseva meri. Katsoin taakseni, sama tyhjyys sielläkin, elottomien kukkuloiden jono taivaan rannalla... siinä kaikki! Tukalalta tuntui jättää tämä onneton yksinäisyyteen, rannikon liejuille kalojen ja lintujen ruuaksi; sisäinen ääni sanoi minulle, että olin velvollinen kutsumaan ihmisiä, ellei auttamaan -- mitäpä se enää hyödyttäisi! -- niin edes senvuoksi, jotta hänet saisi viedyksi ihmisasuntoon... Mutta sanomaton pelko yht'äkkiä yllätti minut. Minusta näytti, että tämä kuollut ihminen tietää minun tänne tuloni, että hän itse on toimeenpannut tämän viimeisen kohtauksen -- olin vielä kuulevinani tuon tutun, kumean murinan... Minä juoksin syrjään, vilkasin vielä kerran... Jotain hohtavaa pisti silmääni: se pysäytti minut. Se oli kultasormus ruumiin kädessä... Tunsin äitini kihlasormuksen. Muistan vielä, kuinka pakoitin itseni lähestymään ruumista, kumartumaan... muistan kylmien sormien tahmean kosketuksen, muistan kuinka olin tukahtua, kuinka siristin silmiäni, purin hammasta riuhtoessani irti itsepintaista sormusta...

Vihdoinkin se irtautui ja minä juoksen, juoksen pois henkeni edestä, -- ja joku kiitää jälessäni, ajaa minua takaa ja tavoittelee minua.

XVI.