Part 28

Tuskin oli Alm temmannut auki tämän oven ja laskenut jalkansa kynnykselle, kun jättiläisentapainen henkilö ryntäsi sisältäpäin häntä vastaan verinen puukko kourassansa, mutta ennenkuin jättiläinen oli ennättänyt päästä häneen kiinni, horjui hän takaperin uudesta Alm'in kirveen antamasta iskusta. Mitä sitkeimmän vastarinnan perästä lannistui jättiläinen vihdoinkin ylivoiman alle.

"Se kuuluu minun kirottuun kovaan onneeni"' höpisi rosvo, sillävälin kun palvelijat raahasivat hänet ulos vuotavana verta useasta haavasta.

Joitakuita minuuttia tämän jälkeen seisoi Amandan kamarineitsyt vaaleana ja vapiseva kyntteli kummassakin kourassansa, lähellä salin sohvaa. Vieläkin lähempänä ja kumartuneena sen yli seisoi Alm hätäisesti puuhaten aukaisemalla virkanuttua eräältä nuorelta mieheltä, joka makasi pitkällänsä patjalla veristettynä ja kuollon leima kasvoillansa. Nojaten Alm'iin ja käsivarsi hänen vyötäisillänsä näkyi Amanda, tuijottaen tuohon onnettomaan.

"Rukoile!... rukoile!" röhelsi kuoleva ja hapueli molemmilla käsillänsä ikäänkuin etsien jotakin. Vihdoin tarttuivat hänen kylmät kätensä, toinen Alm'in, toinen Amandan käteen ja liittämällä heidän kädet toisiinsa sekä sulkemalla ne sitten omiinsa, levisi rauhan loisto noille kuihtuneille kasvoille, ja himojen uhri oli nyt uhri haudan.

Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

Jälkimuistelmia erään suruharson johdosta.

Noin viikko tämän jälkeen istui, nojaten sohvanselkään eräässä komeassa syrjähuoneessa, suurimmassa rakennuksessa Kuningattarenkadun varrella, muuan mies hopeanharmailla hiuksilla, jonka kasvot olivat syvissä, vähemmin kuitenkin vanhuudenheikkouden kuin murheen raskaan lyijykynän piirtämissä kurtuissa. Hänen sammuvat silmänsä tuijottivat erääseen akkunan vieressä olevaan jakkaraiseen, jonka päällä oli leveäreunainen, kiiltävästä silkkihuovasta tehty hattu, mutta joka enemmäksi kuin puoleksi oli peitetty mustalla, poimuisella harsolla.

Ett'ei vanhus tällä silmänräpäyksellä ajatellut mitään muuta kuin suruharsolla varustettua hattua, todisti se seikka, ett'ei hän kuullut ovea avattavan, eikä nähnyt, kuinka eräs huoneeseen tullut ja kynnyksen sisäpuolella seisova, repaleisiin puettu ihmisolento lakkaamatta kumarteli kerta toisensa nöyremmästi ja syvempään.

Tuo kumarteleva miesi näytti vihdoin väsyneen näihin turhiin kohteliaisuuden osoituksiin, jota ei ole ihmettelemistäkään, ja, lakaten tästä, seurasi hän sentähden pilkistelevillä silmillä vanhuksen silmäyksiä ja kiinnitti näiden mukana silmänsä tuohon akkunan vieressä olevaan hattuun.

Seurauksena tästä silmäilemisestä oli eräs sangen omituinen hymyily tuon kummallisen olennon huulilla.

"Moni on tutkinut tähtiä kaiken ikänsä", alkoi oven suussa oleva henkilö, "eikä kuitenkaan tullut muuhun johtopäätökseen, kuin että ne ovat niin ja niin monta kertaa suuremmat sitä kiertotähteä, jossa me elämme, ja että niillä on määrätyt ratansa, joilla ne ijäti ovat kulkeneet ja joiden ulkopuolelle ne eivät saa kulkea, ääretön yksitoikkoisuus ilman alkua ja ilman loppua, jota sitä paitsi ei koskaan opita käsittämään."

Tämän äänen kuultuansa säpsähti vanhus ylös sohvalta, mutta vaipui silmänräpäyksessä jälleen entiseen tylsämielisyyteensä.

"Siihen on syynä tuo siunattu kirkkaus", jatkoi kerjäläinen, jonka lukija luultavasti jo on tuntenut Skinnarvik'in maisteriksi, "sillä sielun silmän laita on sama kuin ruumiinkin: niitä huikaisee valoon katsottaessa, ja ne käännetään siitä vihdoin pois, ettei tultaisi sokeiksi kuin huuhkain päiväsydämenä... Ei, paljon parempi on tutkia yötä ja pimeyttä, sillä silloin saa sielu silmät, jotka ovat jonkin arvoiset, kissan ja ilveksen silmät... Mainitkaa minulle muita samanlaisia kuvia kuin ne, joita yöllä nähdään... Sentähden, herra kauppaneuvos ja tähdistön jäsen, on selvää, että te, joka nyt kurkistelette tuota mustaa harsoa tuolla, näette siinä monta eriskummaista seikkaa, vaikka te ette näe aurinkoa, joka tänään paistaa niin herttaisesti, ettekä huomaa minuakaan, joka myöskään ei ole herttainen poika."

Sohvalla oleva vanhus veti syvän, karmaisevan huokauksen, mutta tuijotti yhä samaan suuntaan.

"Tuo hattu on valmistettu tehtailija Söderström'illä", jatkoi maisteri, "ja se pikkunen, kaunis mamselli, joka istuu Ritarihuonetorin varrella olevassa myymälässä, on kiinnittänyt siihen suruharson... mutta ettei tämä ole tapahtunut teidän pyynnöstänne, vaan kohtalon tilauksesta, sen näen minä selvään vielä kuudesta poimusta... niin, niin, kummallisesti vaan käy tässä maailmassa."

Muutamain silmänräpäysten äänettömyys seurasi, jollavälin kerjäläinen näytti kokoilevan muistelmiansa.

"Kuuden vuoden vanhana ajettiin minut pois äitini huoneesta", jatkoi hän uudestansa, "kuusi vuotta tämän jälkeen syntyi minun velipuoleni... kuusi vuotta hänen syntymästänsä kuoli minun äitini... kuusi vuotta hänen kuolemansa jälkeen rupesin minä kaartilaiseksi ja vielä toisten kuuden vuoden kuluttua olin minä kerjäläinen, josta seuraa että kuusiluvulla saattaa olla suuri merkitys meille kummallekin... hitto vieköön, herra kauppaneuvos ja tähdistön jäsen! voitte suruharsosta lukea osan omaa historiaanne ja minun kokonansa... Mitäs minä sanon?... Pimeydessä ja yössä saadaan mitä terävimmät silmät... tuon mustan suruharson, kuolon ja haudan voittolipun, poimuista nousee nyt valo toisensa perään... mutta senlaisissa tilaisuuksissa kuin tämä on, ne eivät ainoastansa valaise, ne polttavat myöskin... Teidän pitäisi voiman sanoa minulle, kuinka monta palohaavaa teillä on omallatunnollanne... Jos minä pyydän teitä kauniisti, sanotte te sen kentiesi minulle kauppamiehen kunniavakuutuksella."

Kauppaneuvos höpisi joitakuita epäselviä sanoja, jonka jälkeen hän käänsi kasvonsa suruharsosta ja katki ne eräaseen sohvalla olevista patjoista.

"Te ette tahdo sanoa sitä minulle", lausui kerjäläinen. "Kentiesi onkin teille vaikeata antaa ajatuksillenne oikea juoksu... Klaaran kirkonkellon ääni kaikuu vielä teidän korvissanne... kentiesi tahdotte te minun olemaan teille avullinen?... tämä on minun velvollisuuteni, ollen vanha maisteri ja opettaja... Tahdotteko että teidän kanssanne käyn läpi jälkimuistelmia menneisyydestä?"

Kauppaneuvos oli vaiti, mutta nuot monet nytkähdykset hänen ruumiissansa todistivat, ett'ei hänen rinnassansa ollut yhtä vaitonaista.

"Ken valehtelee, hän myöntyy", sanoi maisteri, "noh, niin, olkaa siis tarkkaavainen, minä tulen puhumaan lyhykäisesti ja selvästi, enkä ottamaan äyriäkään vaivoistani... siis kaikissa tapauksissa puhdasta voittoa teille, herra kauppaneuvos!... teidän onnellinen tähtenne kauppamiehenä ei teistä koskaan luovu... koko maailman suruharsovarastot eivät voi pimittää sitä."

Kerjäläinen teki pienen pysähdyksen, jolla välin hän asettautui istumaan eräälle oven pielessä olevalle tuolille.

"Te olitte minun isävainajani, majurin, vanha ystävä", alkoi hän nyt jälkimuistelmiansa, "ja te olitte aina hänen oikea kätensä, joten minä kyllä käsitän, miten te voitte saada _hänet_ myöntymään tuohon pykälään testamentissaan, että jos hänen ainoasta Kristian-pojastansa tulisi tuhlari, kurja olento, raukka, lankeaisi minun isäni jälkeen jäänyt omaisuus lyhentämättä äidilleni ja muille perillisille... kaunis edellytys viisivuotiaasta lapsesta, joka hymyili auringolle ja leikki nurmen kukkasilla... mutta miten te voitte saada minun äitini suostumaan siihen, sen tiennee ijankaikkinen Jumala; mutta mitä koko maailma sai tietää, oli se, että tuskin oli ilma siinä huoneessa, jossa isäni oli maannut ruumiina, puhdistettu, kun minun äitini uusi morsiusvuode laadittiin... Te olitte kuitenkin ennustaneet minun tulevaisuuteni ja vieläpä sangen säntillensä... taivaskaan ei olisi voinut tehdä sitä paremmin... Te aavistitte minun tulevan sitkeähenkiseksi huolimatta kaikista tunnustelijoista siinä suhteessa ja sen vuoksi oli hyvä, että tuo pykälä oli olemassa.

"Miksi temmattiin minut kuuden vuoden vanhana äitini helmasta ja heitettiin vento vieraaseen syliin?... Kentiesi tullakseni paremmin vaalituksi... Te pelkäsitte äitini hemmoittelevan minut pilalle, mutta... mutta mitä se olisi tehnyt?... syöttöporsaistahan tulee aikaa myöten suuria sikoja ja sehän olisi vaan edistänyt teidän kasvatusaikeitanne minun suhteeni... Mutta te aavistitte itse joutuvanne isäksi ja te ehkä pelkäsitte minun liian kovaa tuutivan siskopuoliani, ja että minä, ikäänkuin kissa, voisin puraista heitä kaulaan heidän nukkuessansa... te aavistitte vastamunausta siltä, jonka elämälle te olitte valmistaneet munauksen... vai pelkäsittekö te kentiesi minun äitini rakkauden minuun tulevan vahvemmaksi kuin hänen heikkoutensa teitä kohtaan?... Te piditte varman epävarmaa parempana... sillä kerralla olitte te enemmän saivartelija kuin kauppamies, ja piru palkitsikin teidän varovaisuutenne.

"En tahdo puhuakaan, miten minun lapsuuteni laiminlyötiin, miten minun äitini, teidän rautakouranne alla, vihdoin kuoli, saamatta enää edes nähdäkään esikoistansa, jonka vallattomuudet, teiltä tuhansin tavoin edesautettuina, maine, teidän toimestanne ja teidän suurentamina, vei hänen korviinsa, myrkyttäen hänen viimeiset hetkensä, ja miten minut nuorukaisena ympäröitiin kaikenlaisten viettelysten paulollla, joiden äärimäiset langat olivat teidän tukevassa kädessänne.

"Ja kaikesta tästä huolimatta olin minä kuitenkin tyhjäksitekemäisilläni sen ennustuksen jonka te niin taitavalla kädellä ja terävällä silmällä olitte laatineet ja suunnitelleet. Onnettomuus satutti, että minulla oli terävä pää, kuten sanottiin, ja kuten minä, totta puhuen itsekin uskon. Minä oleskelin Upsalassa, ryypiskelin ja pelasin uhkapeliä öillä, minut kannettiin juopuneena kotiin aamuisilla, mutta istuinpa kuitenkin päivillä provessorein luona tutkinnoissa ja eräänä kauniina päivänä seisoin minä kaikkein ihmeeksi ja teidän hämmästykseksenne muiden kanssa parnassilla, tosin turmeltuneena sekä ruumiin että sielun puolesta, kantaen otsallani yhtä kauniin ja vahvan laakeriseppeleen kuin toisetkin. Tätä viimeksimainittua seikkaa ette te Ollut voineet aavistaakaan, sillä te olitte liian kehno luonnonhistoriassa tietämään, että putamankin rannalla rehoittaa puita sekä pensaita ja että rupaisimmallakin vedenpinnalla kasvaa lehtiä ja kukkia, jotka eivät ole kelvottomia auringon valaistavaksi.

"Tultuani lailliseen ikään aloin minä nyt tutkailemaan ympärilleni, nähdäkseni sekä isän- että äidin perintöäni, ja minä kurkailin pelkästä myötätuntoisuudesta minun monien karhujeni kurkkuihin sillä näiden viimeksimainittujen lisääntymisestä sekä laajentumisesta olitte te kyllä pitäneet isällisen huolen. Meidän ensimäinen kohtaamisemme monivuotisen erossaolomme jälkeen muuttui molemmanpuoliseksi hammasnäyttelyksi... mutta jospa minun torahampaani olivatkin kuin karhun, on teidän sitävastoin kuin norsun... asianomaisen oikeuden edessä syntyi hirmuinen näykkiminen... Mutta nyt sain minä osakseni jotakin, johon verraten teidän norsunhampaanne oli samassa suhteessa kuin nuppineula viirinsalkoon, nimittäin julman pitkän naaman, sillä minä sain tutkiakseni kaksi oivallista teosta, 1:ksi tuon hullunkurisen pykälän testamentissa ja 2:ksi erään sangen huvittavan tarkasti tehdyn laskun kaikista niistä rahamääristä, jotka minä öillä olin menettänyt uhkapelissä sekä joka kerrasta, jolloin munit aamuisilla juopuneena kannettiin kotiin... Pirunmoinen miesi, ajattelin minä heti ja nauraa hohotin, sen veitikan ottaisin minä heti salanuuskijaksi, jos minä olisin kuningas... Mutta ehdittyäni miettiä tarkemmin asiaa, ei minua enään naurattanutkaan... Minä huomasin, ett'ei ollutkaan vähempää kysymyksessä kuin lähteminen ikäänkuin varpunen tähkän äärestä ja pääliseksi ennenkuin minä vielä ollut päässyt sille istumaankaan... Sehän oli kauhea pelätti, kun oltiin ripustettu tuon laakeriseppeleen voittaneen nuorukaisen tulevaisuuden tien veräjäpieleen! pelätti, jolla oli malja jalkana, pelilaatikko vatsana ja perinnöttömyys päänä!... Ja mikä perinnöttömyys päälliseksi! perinnöttömyys, joka ei ollut päätetty irstaisuuden ä ö y:n johdosta, vaan määrätty jo aikoja ennen viattomuuden a e i:tä... Herra kauppaneuvos ja tähdistön jäsen, teillä oli sydän ja munaskuut kuin sarvikuonolla.

"Tästä syntyi tietysti tulenpalava riitajuttu asianajajainkin hyödyksi... minä sanon tahallani asianajajain, sillä te maksoitte ei ainoasti omalle asianajajallenne vaan myös minunkin... Nyt kuuluu mittaustieteen maisterin tutkintoon, että täytyy tupata päänsä täyteen kreikan- ja latinankieltä mutta sitävastoin olla tyhmä kaikessa, joka voisi olla hyödyksi käytännöllisessä elämässä!... Minä tiesin tarkalleen eroituksen attikalaisen ja dorilaisen murteen välillä, mutta tuskin oli minulla tiedossa, josko minun isänmaani oli saanut minkäänmoista uutta lakia sittemmin kun Wiger'in la'it säädettiin. Sentähden jätin minä kaikki asianajajani käsiin ja laskeuin sitte levollisesti nukkumaan. Nukkuvaa voi kärpänenkin vetää nenästä, ja mitä kärpänen voi, sitä voi kaiketi tehdä senlainen kauppaneuvoskin, kuin te olette... Minä menetin riitani alimmassa oikeudessa ja minun asianajajani, tuo kunnon miesi, menetti muistonsa, kun hänen piti vedota ylempään oikeuteen. Nyt heräsin minä vihdoinkin ja valmisteliihen kääntämään nurin taivaan ja maan; mutta juuri kuin syljin kouriini, saadakseni varman kiinni-iskun, otti minua kaksi oikeudenpalvelijaa kiinni nutunliepeestä ja vetivät minut velkavankilaan, jossa ei pääse käsiksi taivaasen eikä maahan. Siellä lasketaan sielu paarille, puetaan se varallisuuden ja tilaisuuden viittaan sekä eletään hyörinässä ja pyörinässä, viettäen täten sielun hautajaisia.

"Niinpä olin minäkin, kuu kerran pääsin pois tuosta Horn'ninkadun varrella olevasta paarihuoneesta, ainoastansa pelkkä ruumis, jossa tuon haudatun sielun haahmu välistä kummitteli. Eräänä päivänä päätti haahmu tehdä ruumiin kaartilaiseksi, koskas kaikki, mitä sotamieheltä vaaditaan on siinä, että hänellä on ruumista niin paljon kuin mahdollista, mutta sitävastoin sielua niin vähän kuin mahdollista; täytyy sanalla sanoen, olla jonkunlainen kone, joka saa toimeen kiväärinlaukauksia ja painettu pistoja ynnä muuta senlaista, joka tarkoittaa hengenottamista toisista joko sielulla varustetuista tahi sieluttomista ruumiista, aina sen mukaan kuin koneen haltija hyväksi näkee. Siis tottelin minäkin kuusi vuotta rumpun ääntä, vaikk'en ollutkaan ollut tottelematoin, en isälleni enkä äidilleni... He vaativat minua rupeamaan perinnöttömäksi, ja olinhan minä mukiinmeneväinen kuin lammas, vaikka nahkani laita oli varsin huonosti.

"Saatuani eräässä koetusampumisessa oikean käsivarteni vialliseksi, joka vihdoin tuli halvatuksi, sain minä eron sotapalveluksesta ilman eläkerahatta. Mitä minä sitten tähän päivään saakka olen ollut, tietää Tukholma, jolta minä joka päivä olen kerjännyt, ja te, jolta minä sitä vastoin en koskaan ole kerjännyt, vaan päinvastoin ollut teitä kohtaan niin nöyrä ja kohtelias, kuin konsanaan voi vaatiakaan mitä kiitollisimmalta poikapuolelta... Mutta te heitätte taaskin silmäyksenne tuohon suruharsolla peitettyyn hattuun, näen ma... hyvin, varsin hyvin! te todistatte minun sanojani noilla kuudella poimulla... se osoittaa teidän tarkkaavaisuudella seuranneenne näitä pieniä jälkimuistelmia... kiitoksia siitä, herra kauppaneuvos ja tähdistön jäsen! Tavarata ja kultaa olette te saaneet ilmaiseksi ja lähimäistenne kiitollisuuden aina kaupanpäälliseksi!"

Kauppaneuvos, joka jälkimuistelmain kestäessä oli peittänyt kasvonsa sohvanpatjaan, oli näiden loppupuolella katsahtanut ylös kääntämättä kuitenkaan silmäyksiänsä puhujaan, ikäänkuin ei hän olisi uskaltanut katsoa sinnepäin; mutta hänen kasvonsa vaalenivat vaalenemistansa.

"Onpa totisesti, hänkin siinä!" huudahti kerjäläinen vilkaisten suruharsoon; "eipä siis olekaan ihmettä, että te niin ahkeraan silmäilette noita kuutta poimua... ja minä, umpisilmä, joka en heti huomannut häntä!... sehän on itse kultapoika, minun velipuoleni, pikku Kustaa... seisoohan hän ihka elävänä täydessä loistossaan ylimmäisellä portaalla ja kiekahtelee korollansa vanhan, tapansa mukaan... hän avaa kauniin suunsa... eikö kauppaneuvos kuule, mitä hän sanoo?... Ettekö?... mutta minä kuulen sen, minä... niin, näin hän sanoo: kiitos, kiitos, kunnioitettu isäni kaikesta, mitä sinä olet tehnyt minun hyväkseni! sinä olet elänyt ainoastansa poikasi eduksi, ja kaikki olet sinä uhrannut hänen edestänsä... ihmisyyden, sydämen, omantunnon, kaikki, kaikki... ja minä tahdonkin kiitollisuudella viedä jälkimaailmahan sinun nimesi ja sinun miljoonasi!"

"Lakatkaa, lakatkaa!" tunki vihdoin kuuluviin vanhuksen huulilta.

"Mutta mihin, Herran nimessä, pikku Gustaf menee?" jatkoi kerjäläinen, "hän laskee ales hyveitä poimulta toiselle aivan kuin portaita myöten, mutta joka askeleella, jonka hän ottaa, putoaa kukkanen veripisaran muodossa hänen poskeltansa... Nyt seisoo hän alimaisella, kuudennella... ah, hän vaipuu, polvet, vatsa ja rinta katoavat... nyt on vaan hänen suunsa auki... hän puhuu... mitä hän sanoo?... Niin, näin sanoo hän: isä-parkani, alespäin menevät eikä ylöspäin sinun nimesi ja sinun miljoonasi, ja kaikesta, mitä sinä olet säästänyt ja haalinut kokoon, sait sinä vaan uljaalle, toivorikkaalle pojallesi komean, tammipuisen ruumisarkun... mutta kaikkein pahinta on ollut, että minun velipuoleni, tuon kerjäläisen, sormi on myöskin, huolimatta hänen halvatusta kädestänsä, vaikuttamassa. Eikö se ole hirveätä, isäni, että senlaisella raukalla pitää oleman halua ja kykyä kostamaan!... Hyvästi, isä, me tavataan kerran, se on varmaa; mutta missä, sitä en voi niin tarkkaan sanoa; kuitenkin tuntuu minun jalkojeni alla polttavan!"

Kerjäläinen nousi tuolilta ja heitti silmäyksen sohvalle. Sitten meni hän vaitonaisena huoneesta. Tultuansa saliin, kohtaisi hän yhden palvelijan, joka katseli häntä silmät seljällänsä, luultavasti hämmästyneenä senlaisesta talossakäymisestä.

"Kuka te olette? mitä te tahdotte? kuinka olette te päässeet sisään?" kysyi palvelija.

"Menkäätte herra kauppaneuvoksen ja tähdistön jäsenen luokse", vastasi kerjäläinen tyynesti, "sillä hän on kuolemaisillansa... ja totta se kait lienee, koska hän itse sen sanoo."

Kolmekymmentäkahdeksas luku.

Eräänä aamuna.

Lokakuun loppupuolella, eräänä näistä harvoista kirkkaista aamuista, joita aurinko lahjoittaa maalle korvaukseksi yhdestä ja toisesta suvella odotetusta, mutta tulematta jääneestä, astuskeli kauniin, äskensisustetun, eräässä suuremmista rakennuksista Pohjoismalmilla olevan huonekerroksen läpi muuan keski-ikäinen miesi voimakkaalla ruumiinrakennuksella, taluttaen käsivarrellansa erästä nuoruuden ja kauneuden täydessä kukoistuksessa olevaa naista. Tuo ihastuttava nainen oli vaatehittu kalliisen, lumivalkoiseen ja monilukuisista koristeista paisuilevaan aamupukuun ja mustankähäräisessä päässänsä oli hänellä valkoinen silkkimyssy, jonka vasemmalla puolella loisti mitä ihanin, pieni ruusunnuppu. Jokaiseen kuvastimeen, jonka ohi nuot molemmat astuivat, heitti hän silmäyksen, katsoaksensa miltä tuo kaunis myssy näytti, hepsahteleminen, joka on niin tavallinen, mutta niin anteeksiannettava ja viatoin nuorelle vaimolle hääpäivän jälkeisenä aamuna. Usein lähensi miesi huulensa siinä käsivarressa olevan käden lumivalkeaan samettinukkaan, joka oli kietounut hänen käsivarteensa senlaisella helleydellä, kun haluaisi se kasvaa kiinni tähän. Äkkiä pysähtyi nainen ja siis tietysti miesikin, jonka jälkeen nainen hiljaa irroitti kätensä hänen käsivarrestansa ja katosi erääsen syrjähuoneesen. Vaan pian palasi hän takasin, kaunis merenvahapiippu toisessa ja palava, ruusunpunainen sytytin-paperi toisessa kädessänsä.

"Sinä olet tottunut tupakoimaan kahvin juotuasi", sanoi hän, ojentaen piipun miehellensä.

Hymyillen otti miesi piipun, mutta aikoi heti panna sen pois, höpisten jotakin poika-miehen tavoista.

"Ah, ystäväni!" lausui nainen; "_sinun_ poika-miehen tapasi otan minä vastaan samalla riemulla ja kiitollisuudella, jolla olen vastaan ottanut sinutkin... minä soisin sinun olevasi onnellisemman, mutta kuitenkin saman."

"Lemmittyni! omanvoitonpyynnöstähän minä en tahdo tupakoida", sanoi miesi; "tupakansavu myrkyttäisi ruusujen tuoksun sinun huuliltasi."

"Eikö mitään muuta", vastasi nainen, sytyttäen itse piipun ja vetäen siitä muutamia hienoja savuja; "näetkös, nyt olen minä samassa kadotuksessa."

Nyt ei miesi viivytellyt viedä hammasluuta huulillensa; mutta pian sammui valkea piipusta. Ei mikään maallinen tuli pysy vireillä puhtaan lemmenliekin rinnalla.

Vastanaineet astuivat saliin ja pysähtyivät erään Rosenwall'in tekemän pianon ääreen, joka oli avattuna. Nuori vaimo istahtui pianon edessä olevalle tuolille, ja näppäimistä nousi tuhansittain kiihkoisia, eriskummaisia ääniä.

"Fridolf!" kysyi hän; "voitko sanoa, miten minä selvitän nämät epäsoinnut?"

Miesi arvaili useita kertoja, mutta, kuten näytti, ei laisinkaan tyydyttävästi.

"Kas näin minä ne selvitän", sanoi nainen, hypäten pois tuolilta ja istautuen miehensä polvelle; "oi, selvitköön kaikki elämän epäsoinnut niin!" lisäsi hän, kietoen kätensä tämän kaulalle ja nojaten hehkuvia kasvojansa hänen rintaansa vasten.

Näin istuivat he hetken aikaa vaitonaisina ja liittyneinä toisiinsa, kaksi ruumista, mutta ainoastansa yksi ainoa sielu.

Vihdoin kulkivat he, syleillen toisiansa, akkunaan, luultavasti kiittämään taivasta, joka oli tehnyt heidät kummankin niin onnelliseksi, niin autuaaksi.

"Fridolf, etkö näe?" huudahti nuori vaimo, kasvot lähellä akkunanruutua; "hän tuolla alahalla... hän, jota meidän lähinnä Luojaa tulee kiittää kaikesta!"

Kadulla, silmäykset kiinnitettynä samaan akkunaan, näyttäytyi Skinnarvik'in maisteri. Hän nyökkäsi iloisesti molemmille aviopuolisoille ja liikutti huuliansa ikäänkuin olisi hän sanonut jotakin.

Jos kivimuurit, jotka olivat kuunnelleet, mitä hän sanoi, olisivat voineet puhua, olisivat ne kertoneet seuraavan lauseen:

"Se on siis totta, että nähdessään toisten riemun voi unohtaa omat murheensa!"

Alm avasi akkunan, jolloin kerjäläinen kulki pois pitkin katua näkymättä kuulleensakaan sitä ystävällistä ääntä, joka kutsui häntä takasin. Erään poikkikadun kulmassa pysähtyi hän uudestansa ja kääntyi ympäri.

Eräs auringonsäde, joka samassa vilahti pitkin poikkikatua ja meni aivan kerjäläisen kasvojen ohitse, murtui silloin jonkin läpi, joka näytti monenväriseltä helmeltä hänen syvään painuneessa silmässänsä.

Kerjäläinen kaiveli sormellansa pois tämän helmen, nyökkäsi taaskin iloisesti akkunassa oleville ja katosi.