Part 8

Tyynnyttyäni tarkastelin lähemmin pirtin rauniota. Siinä oli kiukaassa vielä jäljellä ne kaksi harmaata kiveä, joitten raoista minä pienenä paitaressuna kaivelin savea imeskelläkseni. Tulipalo ei mökkiä ollut hävittänyt, sillä hiiltynyttä kekälettä ei näkynyt missään. Kotini oli siis varastettu, mutta kuka sen oli tehnyt ja koska?

Ensi hetkessä otaksuin että maanomistaja ehkä on sen hävittänyt, mutta sitten muistin hänen sanoneen että mökki saa seistä paikoillaan kunnes lahoaa, sillä töyry ei kelvannut mihinkään muuhunkaan tarkoitukseen.

Arveltuani asiaa moneen suuntaan läksin raskaalla mielellä astuskelemaan kylää kohden. Päätin käydä siinä talossa, missä äidilläni oli tapana olla työssä. Kysyin talonväeltä tiesivätkö kuka oli repinyt ja poiskuljettanut minulle laillisesti kuuluvan äitini mökin. Kaikki hämmästyivät sanattomiksi minun äkillisestä ilmaantumisestani. Syntyi pitkällinen äänettömyys.

Vihdoin emäntä vastasi: "Täällähän on kerrottu sinun silloin nälkävuosina matkustaneen engelsmannin laivalla Amerikkaan. Me luulimme ettet sieltä enää näille maille palaa, ja kun meidän vanha saunamme oli jo aivan mätä, sanoin minä pojille, että menkää sinne takamaalle ja tuokaa se Leena-vainaan pirtti sieltä saunaksi. Sattui se Leena olemaan meille vähän velkaakin, maksoimme nimittäin hänen viimevuotisen henkirahansa, niin ajattelin että ei kai se mikään synti ole, jos otamme pirtin siitä velastamme."

"Te ette typeryydessänne tienneet minkä kalliin aarteen olette minulta ryöstäneet! Se pirtti oli ainoa rengas minun elämäni ketjussa, joka vielä yhdisti minut tähän kotiseutuuni. Nyt kun se on katkaistu, tuntuu niinkuin ei minulla kotia olisi ollutkaan. Näille maille en enää koskaan palaa. Hyvästi!"

Harmista masentuneena läksin majataloon. Kävin kumminkin talonväen tietämättä ensin katsomassa, miten he olivat menetelleet pyhättöni kanssa.

Mikä häväistys! Vanhoja haisevia kylpyvihtoja siellä täällä nurkissa mätänemässä, permanto rikki ja kallellaan sinne ja tänne! Ei mikään enää muistuttanut sitä entistä siistiä pirttiä, joka minulle oli ollut niin rakas. Seinätkin olivat kauttaaltaan niin nokiset ettei savurajaakaan enää eroittanut.

Seuraavana aamuna ajoin majatalosta läheisimmälle asemalle. Koska venäläistä pääsiäisjuhlaa vielä jatkui, tein samalla pienen kiertomatkan Helsinkiin tuttaviani tervehtimään.

* * * * *

Päästyäni takaisin Pietariin tuli talon dvornikka (talonmies) seuraavana päivänä ilmoittamaan, että passini ja ololippuni olivat vanhentuneet ja siis uusittavat ensi tilassa. Siitä tulisi minulle kuuden ruplan menoerä, ja minulla oli "matti kukkarossa". Se onneton huvimatkani kotiseudulle oli vienyt viimeisenkin kopeekan!

Kaduin katkerasti että olin koko matkalle lähtenytkään. Olisi ollut paljoa parempi että olisin säilyttänyt lapsuuteni kodin ehjänä mielikuvituksessani, siten olisin säästynyt kaikesta harmista, minkä siitä nyt sain. Nyt ei ollut muuta neuvoa rahansaantiin kuin viedä talvipalttoo panttiin, sillä mestarille olin jo ennestään vähän velkaa.

Päätin ruveta oikein ahkeraksi saadakseni raha-asiani jälleen kuntoon. Siihen kehoitti minua myöskin eräs kirje, minkä sain hyvältä ystävältäni, joka vuosia takaperin oli matkustanut etelä-Venäjälle, Mustanmeren rannalle, Odessan kaupunkiin.

Hän kirjoitti että suomalaiset suutarit ansaitsevat siellä äärettömän hyviä palkkoja, että meikäläiset käsityöläiset ovat kovin haluttuja sekä että ilmasto on siellä niin leuto ettei talvesta juuri ole tietoa ja hedelmiä niin runsaasti että niitä saa melkein ilmaiseksi.

Tästä kirjeestä minun mustalaisvereni taasen kuumeni ja päätin ensi tilassa matkustaa Odessaan, jahka vain olisin saanut tarpeelliset matkarahat säästöön.

Mutta ihminen päättää, Jumala säätää! Niin kävi minunkin matkatuumieni. Sattuma tuli taas väliin.

Ennen olen jo maininnut että suomalaiset käsityöläiset ammatti- ja toveriasioissa aina pitivät yhtä.

Vanhoista ajoista oli ollut tapana, varsinkin niissä verstaissa, missä suomalaiset olivat enemmistönä, että kun mestari tarvitsi uuden sällin, ilmoitti hän siitä vanhimmalle miehelle verstaassa, joka sitten neuvotteli toisten sällien kanssa siitä, kuka otettaisiin tahi "vedettäisiin", niinkuin sitä silloin sanottiin. Toiset sällit olivat myös jonkunlaisessa siveellisessä edesvastuussa uuden tulokkaan työn kelvollisuudesta.

Muutamia vuosia takaperin oli samassa verstaassa työskennellyt eräs saksalainen sälli nimeltä Stockmann. Hän oli käyttäytynyt suomalaisia kohtaan röyhkeästi ja halveksivasti, sitä paitsi hän oli ollut mainio kielenkantaja verstaan ja myymälän välillä. Silloin olivat meikäläiset pakottaneet hänet muuttamaan, uhkaamalla että muutoin kaikki suomalaiset sanoutuisivat irti.

Mutta nyt tapahtui että eräänä maanantaiaamuna, kun me tulimme verstaaseen, istui Stockmann siellä työssä erään tiskin ääressä, hyräillen kaikessa rauhassa itsekseen erästä saksalaisten mielilaulua "Deutschland, das grosse Vaterland"... Me ällistyimme aikalailla, mutta maltoimme kuitenkin mielemme iltaan saakka.

Illalla menimme ravintolaan pitämään asian johdosta neuvottelua. Siellä päätettiin esittää mestarille "ultimaattumi" että ellei saksalainen muuta pois, niin me muutamme yhdellä kertaa kaikki. "Lakko"-sana oli silloin vielä tuntematon.

Minua vähän epäilytti näin jyrkkä päätös, mutta nahkapoika kun olin, sain tyytyä vanhempien ratkaisuun. Seuraavana päivänä meni ikänsä puolesta vanhin sälli ilmoittamaan mestarille uhkavaatimuksemme.

Ukko oli varmaan tätä odottanutkin, koska hän aivan rauhallisena oli vastannut: "Muuttakaa vaan, kyllä minä työväkeä saan, siitä ei nykyään ole puutetta". Tätä emme olleet odottaneet, olimme varmasti siinä luulossa että saksalainen saisi muuttaa, ennenkun koko suomalainen miehistö, mutta nyt hän jäi kuin jäikin aseman herraksi.

Meitä hävetti myöskin päätöksemme purkaminen. Hajosimme siis yksi itään toinen länteen. Tähän päättyivät myöskin minun Odessan haaveeni.

Nyt täytyi etsiä mistä tahansa uusi työpaikka, jotta saisimme rahaa välttämättömiin tarpeisiin, sillä lakkolaisilla ei ollut niinkään helppo saada työtä.

Monen pettymyksen jälkeen sain eräältä toiselta saksalaiselta mestarilta "kortteerityötä", mutta silläkin oli suuret hankaluutensa. Täytyi hankkia oma asunto, joka ei ollut niinkään helppoa oudossa ja vieraskielisessä kaupungissa sekä siihen kaikki muut tarpeet ja työaseet.

Vihdoin onnistuimme erään toisen lakkotoverin kanssa, pitkien etsiskelyjen perästä, kaukaa laitakaupungilta saamaan eräältä inkeriläis-suomalaiselta ukolta vuokratuksi pienen yksinäisen komeron, jonka muodostimme työ- ja makuuhuoneeksi niin hyvin kuin olosuhteet sallivat.

Huonekaluiksi hankimme vanhoja pakkalaatikoita, permantoa pidettiin sänkynä ja vanhoja niinimattoja sänkyvaatteina. Oli onni että oli kesäaika, joten ei tarvinnut pitää huolta polttopuista.

Syksyyn eli siihen asti kunnes ilmat kylmenivät työskentelimme tällä tavoin, mutta sitten kyllästyimme alituiseen kaiken hankkimiseen. Milloin puuttui yhtä, milloin toista. Ruokakomento oli kaikkein vaikeinta. Ruoan valmistamiseen kului meiltä itseltämme liian paljon aikaa ja lisäksi tarvittiin siihen kaikenlaiset keittokapistukset. Ravintoloissa-syömiseen eivät meidän ansiomme taas riittäneet.

Tuumimme siis että taitaa olla paras että lopetamme koko puulaakin, ennenkun teemme konkurssin!

Toverini matkusti kotipuoleensa Aunukseen, minä muutin Hiekoille, eräälle suomalaiselle mestarille, nimeltä Tolkki. Hiekoin kaupunginkulmalia ei niihin aikoihin ollut juuri kiitettävää mainetta. Siirtyminen Hiekon kaupunginosaan merkitsi melkein samaa kuin Helsingissä lausetapa "hän on muuttanut Antipoffille".

Tolkilla tehtiin työtä Gastinnyidvorin makasiineihin myytäväksi. Työn ei tarvinnut olla vahvaa, kunhan se vain oli "näköisää" ja halpaa.

Uudet toverini olivat, toiset enemmän toiset vähemmän rappiolle joutuneita viinamäen palvelijoita. Ne olivat niitä aito pietarilaisia, jotka eivät viitsi väsyttää itseään turhilla kävelyillä, vaan joille matka työpaikasta kapakkaan on tarpeeksi. Sillä matkalla ei tarvinnut huolehtia muusta vaatetuksesta kuin että päällä oli tavallinen arkipuku sekä venäläisille tuiki välttämätön esiliina. Kansallisuudeltaan oli yksi sälleistä venäläinen, toinen virolainen, kaksi muuta suomalaisia.

Tässä seurassa oli oltava lujatahtoinen mies, sillä kapakkaelämä nieli monta kokematonta nuorukaista.

Ikävimpänä puolena tässä uudessa paikassa oli se että puhtaudessa oli paljon toivomisen varaa. Makuusijat, muusta puhumattakaan, olivat niin täynnä syöpäläisiä että minun oli niissä väliin mahdoton nukkua. Usein nousin yöllä ylös ja rummulla istuen torkuin siksi kunnes toverit tulivat töihin. Siinä pimeässä istuessani muistui mieleeni, niinkuin ennen muinoin tuhlaajapojalle, että eiköhän siellä kotimaassa olisi ollut työtä minunkin varalleni.

Helsingistä lähtiessäni oli rouva luvannut että häneltä aina saisin työtä ja ruokaa, tulin sitten takaisin koska vaan. Parasta on kai siis, tuumin itsekseni, matkustaa joksikin aikaa takaisin Suomeen, kunnes tuo ikävä lakkojuttukin unohtuu. Olihan minulla vapaus tulla takaisin Pietariin koska vain halutti ja asianhaarat sen sallivat. Tulevaisuudensuunnitelmani oli siis valmis, ainakin joksikin aikaa eteenpäin. Kävikö kaikki suunnitelmani mukaan saamme pian nähdä.

Mutta nyt oli ensin selvitettävä päivän polttavin ongelma, nimittäin kysymys mistä saada ruplia matkaa varten ja palttoon lunastamiseksi pantista, jossa se oli virunut keväästä asti.

Onneksi kävi siinä joulun-edellisellä viikolla Karalovin kenkämakasiinissa hyvä kauppa. Ukko Tolkilla oli kiire ja hoppu saada riittävä määrä saappaita valmiiksi. Sällit saivat työskennellä ahkerasti yötä päivää, kapakankäynnit saivat siirtyä tuonnemmaksi. Siitä syystä minunkin kopeekkani karttuivat ja muuttuivat vähitellen rupliksi. Palttoo haettiin pantista ja rahat matkaa varten olivat koossa.

Takaisin Suomeen.

Venäläisenä jouluaattona kiirehdin siis Suomen rautatienasemalle. Mutta nyt minua ei elähyttänyt sama innostus kuin viime kerralla. Masentuneena viimeaikaisista vastoinkäymisistäni astelin nyt tietäni alakuloisena, mieli matalalla. Olinhan Helsingistä lähtiessäni kehunut ystävilleni, etten tule lakaisin, ennenkun minulla on majavannahkaturkit yllä ja kultaa kosolta kukkarossa, ja nyt olikin "matti" ottanut siellä tyyssijan.

Helsingistä sain työtä entisessä oppipaikassani. Rouva otti minut ystävällisesti vastaan, niinkuin oli luvannutkin.

Työskentelin vanhassa verstaassani kevääseen saakka. Mutta rauhaton sieluni kaipasi vaihtelua ja sentähden muutin eräälle vasta-alkavalle mestarille värkkisälliksi. Pietarin-opintomatkani ja vähäinen venäjänkielentaitoni minut ylensivät tähän kadehdittavaan asemaan.

Samoihin aikoihin sattui elämässäni tärkeä käänne joka muutti koko tulevaisuudensuunnitelmani.

Tuli näet juuri silloin elämäni polulla vastaani mielestäni viehättävin ja parhain lukemattomista Eevan tyttäristä. Se oli hän, joka pysäytti vaellukseni näkymättömistä langoista punottuun lemmenverkkoon, ja minulle kävi samoin kuin kärpäselle, joka kirkkaan auringonvalon huikaisemana lentää hämähäkinverkkoon. Mitä enemmän se pyristelee, sitä lujemmin se takertuu!

Silloin kun se lumous, jota sanomme rakkaudeksi, ottaa meidät valtoihinsa, olemme me miehet, Jumala paratkoon, kuuroja ja sokeita. Ja vaikka ystävämme sekä omaisemme parastamme tarkoittaen meitä kuinkakin neuvoisivat ja varoittaisivat, niin me itseviisaasti vastaamme heille, että "se on meidän yksityinen asiamme, johon kellään ei ole mitään sanomista."

Minulla tosin ei ollut mitään omaisia, orpopoika kun olin, mutta kylläkin ystäviä, jotka varoittivat ja sanoivat: "Älä anna leikata siipiäsi liian nuorena, sillä leikkosiipisenä et kykene enää lentämään. Sinähän olet aikonut lähteä etelä-Venäjälle, kuinkas sen lähdön nyt käy?"

Mutta minä olin siihen määrin lumouksen vallassa etten ottanut heidän neuvojansa kuuleviin korviini. Enkä kyennyt edes ajattelemaan sitäkään, miten voisin elättää vaimon ja ehkä puolitusinaa ruokahaluisia lapsia, kun kerran miehellä ei ollut muuta omaisuutta kuin kaksi paljasta kättä. Mutta niin lopulta vain kävi, että vihkituoliin koko urani päättyi.

Tähän loppui myöskin minun kiertolaiselämäni.

* * * * *

Nyt olin perheellinen mies, vaikka tuskin vielä kuiva korvien takaa. Tästäpuolin oli yhden asemesta elätettävä kaksi henkeä. Tähän asti oli ollut täysi työ yhdessäkin -- vuoden perästä ilmestyi yksi leukapari lisää eikä jonon loppupäätä näkynytkään.

Suutarintyöllä oli vaikea perhemiehen tulla toimeen. Vaikka istuikin rummulla käyränä kuin kysymysmerkki viisitoista tuntia vuorokaudessa ei sittenkään voinut ansaita enemmän kuin seitsemän-kahdeksankymmentä markkaa kuussa.

Niihin aikoihin alkoi Suomen metsistä virrata maahamme noronaan ulkomaan kultaa. Mutta kullan vanavedessä tulvi myös uudenlainen ylellisyys, niinkuin, konjakit, liköörit, kaiken maailman viinit ja hajuvedet. Näihin asti olivat monet ylellisyystavarat olleet kansalle melkein tuntemattomat. Talonpoika ei nyt enää viitsinyt itse valmistaa lypsinkiulua, vaan se ostettiin kauppiaalta. Vaimoväki ei enää kehdannut kulkea kotikutoisissa hameissa, ne piti nyt tuotaman suoraan ulkomaan tehtaista. Rahaa kun oli! Mutta näistä syistä elintarpeet myöskin kohosivat huimaaviin hintoihin. Muistan että niihin aikoihin voinaulasta maksettiin 1 markka 50 penniä ja sokerinaulasta 80 penniä, jotka hinnat siihenastisiin verraten olivat kuulumattomat.

Minun ammattiini tämä ylöllinen rahatulva ei suurtakaan parannusta tuonut. Ehkä mestari sai joltain tukkipomolta, joka oli hyljännyt kuluneet saapasrajansa, tilauksen lisää. Siinä kaikki!

Elintarpeiden kallistuminen ja huonot raha-ansiot ammatissani johtivat siihen että puute ja köyhyys tuli kotimme jokapäiväiseksi vieraaksi.

Nyt aloin tosissani etsiä uutta edullisempaa tointa. Se ajatus ei enää uusi ollutkaan, se oli kytenyt mielessäni vuosikausia.

Kävin näillä kuulustelumatkoillani muitten muassa kolkuttamassa rautatien virastojen oville. Olisin mielelläni ruvennut vaikka koneitten rasvaajaksi, aikaa myöden olisi siitä kyllä lukemalla kehittynyt koneenkäyttäjäksi. Mutta puuttuva ruotsinkielentaito oli ainaisena kompastuskivenäni, mihin ikänä yritinkin. Insinööri vastasi että oli välttämättömästi osattava ruotsia, jos aikoi rautatien palvelukseen. Sitäpaitsi, kuului jatko, lähettävät senaattorit ja muut korkeassa asemassa olevat herrat tänne elähtäneet pikenttinsä, ja meidän on varattava etusijassa heille paikat.

Lopulta kuitenkin onnistuin saamaan sellaisen toimen, jossa ei pantu ruotsinkielentaitoa pääsyehdoksi.

Niihin aikoihin olivat täällä kielitaistelun aallot alkaneet vyöryä korkeina. Vainolaiset olivat lähettäneet pääkaupungista maanpakoon korkeamman suomenkielisen oppilaitoksen, suomalaisen Normaalilyseon. Suomenkielen ystävät tästä vääryydestä kimmastuneina huusivat koko Suomen kansan avukseen ja apua tulikin. Ei kestänyt kauan, ennenkun pääkaupunkiin ilmestyi ilman muukalaisten apua uusi ja komea opinahjo: Suomalainen Alkeisopisto. Siinä minunkin vähäpätöinen persoonani sai "palkeittenpainajan" paikan.

Vihdoin siis toteutui kauan kytenyt unelmani saada semmoinen homma, jossa jäisi aikaa kirjallisuuden lukemiseen ja harrastamiseen. Siitä päivin kun olin kirjalle oppinut oli mielihaluni lukemiseen vuosi vuodelta yltynyt. Nyt kun vaellusretkeni olivat päättyneet ja olin sidottu paikoilleni perheellisen miehen leipätyöhön, annoin ajatusteni sensijaan retkeillä historian ja runouden loppumattomilla mailla.

Unelmissani kiertelin yhä maailmaa -- kävin Odessassa ja Odessan takana!

* * * * *

Tarinani viimeisistä tapauksista on nyt jo kulunut puolen viidettäkymmentä vuotta. Sillä ajalla on ollut elämän suuren koulumestarin johdolla käytävänä monenmoisia taisteluja. On saatu joitakin voittoja, mutta on kärsitty myös tappioita. Kun ajattelen kaikkea, niin hyvää kuin huonoa, mitä olen kokenut, tekee mieleni sanoa: hyvä on voitolla. Tyytyväisenä voin vaellukseni päättää.

Olen ehtinyt sille nuoruutta vastapäätä olevalle kukkulalle, jota sanomme vanhuudeksi. Elämän aurinko vaipuu jo vähitellen lännen taivaanrannan taa, sen viimeiset säteet vielä kultaavat vuoreni huippua. Kukkulani juurella lainehtii rauhaton elämän meri, jossa riehuu ikuinen taistelu olemassaolosta. Sen meren ylitse ainoastaan harvat saapuvat onnellisesti tälle toiselle huipulle.

Kun täältä ylhäältä katselen taakseni, niin en voi olla hiljaisina hetkinä kysymättä itseltäni, mikä on ollut se näkymätöin voima, joka on ohjannut elämäni purren kaikkien noiden raivoavien kuohujen lävitse.

Semmoisena luotsina ovat olleet rakkaan äitivainajani neuvot ja varoitukset, jotka sain häneltä maailmalle lähtiessäni. Ne olivat minun perintöni, minun ainoa pääomani. Ne ovat olleet kirkkaana kointähtenä, joka on valaissut väylän elämäni haakselle ylitse pohjattomien syvyyksien ja ohi väijyvien salakarien.