Part 7

Seuraavaksi yöksi oli aikomus ehtiä Tammioon. Päivä rupesi hämärtämään, aurinko oli jo aikoja sitten vaipunut jääreunan taa. Minua rupesi hirveästi väsyttämään. Kiedoin turkit paremmin ympärilleni, kiipesin jälkimmäisen kuorman päälle ja asettuen siihen niin mukavasti kuin mahdollista, koetin pysytellä valveilla, mutta väsymys sentään voitti. -- Näin unta että olin Hämeen takamailla, lapsuuteni kodissa. Äitini tuli pirtin ovella vastaani ihmetellen, missä niin kauan olin viipynyt. Vastasin olleeni vieraalla maalla, niin etten ole ennen ehtinyt tulla. Kysyin miksi äiti ei ollut lämmittänyt pirttiä, vaikka tiesi minun tulevan kotiin. "Ei ole ollut aikaa, kun on täytynyt kaiket päivät olla kartanon töissä", vastasi äitini.

Hän kehoitti minua nousemaan lavalle, siellä kai olisi vielä vähän lämmintä. Kiipesin vanhoja tuttuja portaita parvelle ja asetuin sinne levolle. Mutta parvi rupesi huojumaan sinne ja tänne, lauta laudan perästä putosi alas, viimein ei ollut kuin yksi kapea lauta, mutta sekin irtaantui, ja minä vierähdin lattialle. -- Silmieni auettua huomasin makaavani lumihangella.

Herättyäni olin vielä niin unenpökerryksissä etten heti muistanut missä olin.

Ponnahdin pelästyneenä pystyyn ja huomasin saapuneemme saaren läheisyyteen. Tie ei ollut enää niin tasaista kuin jäällä, sentähden olin pudonnut kuormalta.

Hevosia ei näkynyt, mutta tiukujen helinä kuului läheisestä metsästä. Sieppasin turkkini kainalooni ja lähdin juoksemaan perässä.

Toisella puolella mäkeä oli rahtimiesten majatalo, laajojen peltojen ja niittyjen ympäröimänä. Siellä rahtilaiset pihalla jo riisuivat hevosiaan, kun minä ankarasta juoksusta hengästyneenä heidät vihdoinkin saavutin.

Talonväki oli illallishommissa kun toistakymmentä nälkäistä ja viluista rahtilaista työntäytyi sisään. Kuka pyysi ostaa suolakalaa, kuka leipää, kuka kauroja ja heiniä. Kaikki kelpasi väsyneille matkamiehille.

Tuvassa oli useampia verkkopukkeja, joista näkyi että talossa maanviljelyksen ohella myöskin kalastettiin.

Illallista vähän haukattuamme oikaisimme väsyneet raajamme pehmoiselle olkivuoteelle.

Yöllä nousi ankara lumipyry, niinkuin rahtiukot olivat aamulla ennustaneet. Se tukkosi kaikki tiet niin umpeen että olimme pakoitetut viipymään talossa puoleen päivään asti. Keskipäivällä, kun lumisade vähän helpotti, läksimme taipaleelle, koettaen kinosten halki pyrkiä eteenpäin. Emme olleet kulkeneet montakaan virstaa, kun pyry uudelleen yltyi, ja tällä kertaa niin rajuna, ettei nähnyt eteensä kuin muutaman sylen verran.

Jouduimme tukalaan asemaan. Ei voinut kulkea eteen- eikä taaksepäin. Tuisku peitti kaikki jäljet. Ei ollut muuta neuvoa kuin seistä paikallaan ja odotella pyryn taukoamista. Onneksi oli pakkanen lauhtunut, muutoinhan olisimme muuttuneet jäätönkiksi tässä lumi- ja jääerämaassa.

Illan suussa taukosi pyry. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin pyrkiä hätäsatamaan, johonkin luotsi- tai kalastajamökkiin.

Rahtimiehet tiesivät hiukan sivulla tiestä, pienessä lahden poukamassa löytyvän vähäisen kalastajamökin. Sinne lähdimme nyt kahlaamaan syvässä lumessa, pimeän tähden kun oli enää mahdoton jatkaa eteenpäin.

Kalastajan asunto oli ahdas tällaiselle miesjoukolle, mutta sopu sijaa antaa, sanoo sananlasku. Lattia oli niin täynnä matkamiehiä että tuskin kämmenen leveyttä siitä oli vapaana.

Tuvassa oli iso leivinuuni, minulle vanha tuttu jo Hämeestä. Kiipesin uunin päälle, siellä oli ainakin lämmin maata vaikka kylkiluita vähän pakottikin. Tämä oli viimeinen yö, jonka kalastajien luona vietimme.

Yleensä huomasin että saaristolaiset ottivat rahtilaiset ylen ystävällisesti vastaan. He tiesivät että nämät eivät mitään ilmaiseksi pyytäneet, vaan että heillä oli rahaa millä maksaa, kun vaan kalastajilla oli jotain myytävää.

Seuraavana päivänä -- se oli jo keskiviikko -- läksimme hyvissä ajoin yrittämään eteenpäin. Kulku olikin nyt helpompaa kun lumi suojan ilman tähden oli ehtinyt painua.

Puolenpäivän tienoissa tulimme tienhaaraan, jossa vietettiin pieni erojaisjuhla. Miehet panivat tupakaksi ja hevosille annettiin kauroja välipalaksi. Tässä oli karavaanin määrä hajota kolmeen osaan, yksi lähti Koiviston salmen kautta Pietariin, toinen Uuraan tietä Viipuriin. Minun kyytimiehelläni taas oli kotonaan toimitettava jotain tärkeitä asioita, jonkatähden me suuntasimme matkamme suoraan maihin päin.

Erotessaan päättivät miehet kokoontua seuraavana tiistaina Pietarissa talvipalatsin kohdalle Nevan jäälle, josta sitten taas yhdessä lähtisivät paluumatkalle Helsinkiin.

Minä ja isäntäni läksimme suorinta tietä Säkkijärven Kallolaan, missä hänen kotitalonsa oli.

Vasta iltamyöhällä saavuimme perille. Emäntä otti meidät ystävällisesti vastaan ja minut vietiin heti porstuakamariin, jossa tarjottiin tervetuliaiskahvit.

Talossa oli kolme poikaa. Kyytimieheni oli vanhin veljeksistä, kaikki kolme olivat naimisissa ja asuivat vaimoineen lapsineen isossa, yhteisessä pirtissä. Ja hyvin he siinä näkyivät sopivankin, jokaisella perhekunnalla kun oli oma rajoitettu nurkkansa. Kanat ja kukot tepastelivat vapaasti ympäri huonetta, laskien sinne tänne puumerkkinsä. Vaimoväki hoiti tavallisesti kaikki kotityöt, miehet kun alituisesti olivat rahdinajossa.

Seuraavana aamuna lähti nuorin veli viemään paperikuormaa Viipuriin. Isäntäni jäi kotiin, niinkuin jo mainitsin, asioitansa järjestämään.

Olin talossa vieraana kokonaista kaksi päivää. Sillä ajalla sen haltijat kestitsivät minua parhaansa mukaan. Emäntä toi pöytään kaikkea, mitä talossa löytyi. Ikävä vain että minulla ei ollut varaa palkita heidän vieraanvaraisuuttaan. Eivätkä ne kunnon ihmiset sitä vaatineetkaan, he pitivät sitä velvollisuutenaan, kun matkani vähän viivästyi heidän tähtensä.

Lauvantai-aamuna, ennen kukonlaulua, olimme jo matkalla Venäjän pääkaupunkia kohden. Ja nyt sitä kuljettiinkin oikein herroiksi! Levännyt valakka juoksi niin että lumi tuprusi ympäri reen. "Dragomannini" vakuuttikin että jos tätä menoa mennään niin ollaan illalla Pietarissa.

Puolenpäivän seuduissa häämöttivät edessämme Kiuskerin ääriviivat, eikä kestänyt kauan ennenkun olimme Suomenlahden vilkkaimmalla talvikalastusalueella.

Siinäpä oli elämää ja liikettä! Luuli melkein tulleensa jonkun pienen kaupungin markkinatorille.

Kalastajien telttoja oli jäällä riveissä niinkuin ruiskykkiä maanviljelijän pellolla. Rivit ulottuivat niin pitkälle kuin silmä kantoi.

Jää oli jaettu suuriin sarkoihin ja saroilla oli rivissä kalastajien nuotta-apajat. Välimaalla vilisi kauppasaksoja, jotka tekivät kalakauppoja. Jäällä oli isot hailikasat jokaisen nuotta-apajan vieressä. Ostajasaksat ajelivat ristiin rastiin ja tekivät tarjouksiaan, kalojen hinnat vaihtelivat aina sen mukaan, kuinka suuri saalis oli ollut sinä päivänä. Kun ostaja sai reslansa täyteen Ahtolan hopealta hohtavia asukkaita, peitti hän ne likaisilla niinimatoilla ja antoi mennä huristaa Pietaria kohden, jossa ne seuraavana päivänä jo olivat venäläisten herkkusuiden pöydällä.

Koivistolla syötimme hevosta viimeisen kerran, sieltä ajaa vilistimme Kronstadtia kohden. Pimeä ennätti meidät, ennenkun saavuimme "Pietarin avaimen" kohdalle. Linnoituksesta ei pimeän tähden muuta eroittanut kuin mustat hahmoviivat.

Kaikesta näkyi että oli tultu suurkaupungin läheisyyteen. Jäällä oli rivissä lyhtytolppia yhtä taajassa kuin siihen aikaan Helsingin kaduilla. Kauppakojuja oli jäällä vähän päästä. Niissä oli kaupaksi vehnäleipää, teetä sekä kaikenlaista rihkamaa.

Erääseen kojuun mekin poikkesimme teetä juomaan. Sinne meni minun viimeinen viisikopeekkaseni. Mutta sitä en surrut, olinhan kohta matkani määrässä, jossa kultakasat minua odottivat -- niinkuin luulin.

Oli jo pimeä, kun ajoimme Nevan jäätä. Rannat molemmin puolin lainehtivat yhtenä valomerenä, lyhtytolppia oli niin taajassa että pitemmältä matkalta näytti niinkuin kaupungissa olisi ollut ilotulitus.

Ajoimme suoraan Viipurborgin puolelle. Siellä oli majatalo, jota nimitettiin "Suomen kortteeriksi".

Kortteeri, johon jouduimme, oli suuri avara huone, ihmisvilinää täynnä, niinkuin jossakin markkinahallissa. Siellä kuuli kaikkia muita kieliä, mutta hyvin vähän suomea. Mahorkan savua oli niin paksulta, ettei voinut nähdä yhdestä nurkasta toiseen.

Sisäänastuessa sattui silmään ensiksi katossa käryävä öljylamppu, joka näkyi olevan valmis nukahtamaan millä hetkellä hyvänsä.

Ympäri huonetta oli kolmenkerroksiset puiset makuulavitsat. Siellä täällä joku rääsyinen väsynyt matkamies nukkui lakki päänsä alla. Lautojen raoissa kihisi punatakkisia syöpäläisiä, kiistellen mustien torakoitten kanssa saaliista.

Kahdessa pöydässä, vaivaisen talikynttilän valossa, pelasi kaikenlaisista kansallisuuksista kokoonpantu miesjoukko korttia. Seisahduin yhden tällaisen seurueen luo katselemaan pelin kulkua. Pöydällä oli isot kasat hopea- ja kuparilantteja, jotka aina tuon tuostakin jokin kiihkoisa pelaaja pyyhkäisi avaraan taskuunsa.

Tämä ensimmäinen havaintoni Pietarin elämästä ei ollut erikoisen miellyttävä.

Kyytimieheni selitti että majatalossa oli kyllä parempiakin huoneita, mutta ne olivat kalliimpia, jonka vuoksi rahtimiehet käyttävät tätä kymmenen kopeekan kortteeria.

Mutta minulta puuttui se välttämätön kymmenkopeekkakin, joka oli maksettava yösijasta. Seuralaiseni oli jo matkalla tehnyt uhrauksia hyväkseni niin etten rohjennut häneltä lisää pyytää.

Kaikeksi onneksi olin Helsingistä lähtiessäni saanut eräältä tuttavaltani hänen sisarensa osoitteen. Tämän henkilön piti asua jossain Pietarporin puolella. Pyysin hyvää dragomanniani tekemään minulle vielä yhden palveluksen ja tulemaan oppaakseni mainittuun paikkaan.

Kierrettyämme outoja katuja noin tunnin ajan tulimme oikeille perille. Etsimäni henkilö asui kellarikerroksessa, pari kolme kyynärää maan alla, erään suutarin luona. Minut otettiin täällä ystävällisesti vastaan sekä luvattiin ohjata toisten suomalaisten luokse.

Tässä erosin todellisella kaipauksella matkatoveristani, joka tällä pitkällä ja vaivaloisella matkalla oli minua hoivannut kuin omaa poikaansa.

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, lähti mainittu suutari opastamaan minua n.k. isolle puolelle. Siellä eräässä suuremmassa verstaassa tapasin paljon suomalaisia sällejä, jotka ottivat uuden tulokkaan avosylin vastaan.

Vielä samana päivänä hankkivat uudet toverini minulle työpaikan ja kolme ruplaa palkastani etukäteen, jolla rahalla sitten pidettiin tervetuliaiskekkerit.

Siihen aikaan oli suomalaisilla käsityöläisillä taitonsa puolesta Pietarissa hyvä maine; itse hovisuutarilla ja -räätälillä oli kaikki työväki suomalaista, mestarit vain olivat saksalaisia. Mutta käytöksen suhteen meikäläisissä oli paljonkin toivomisen varaa.

Juopottelu oli yksi suomalaisten pahimpia vikoja ja se alensi heidän arvoaan toisten kansallisuuksien silmissä. Jos joku joukosta tarmokkaalla työllä ja lujalla tahdolla sekä ankaralla säästäväisyydellä kohosi varallisuuteen niin että hän voi ruveta omintakeisesti harjoittamaan ammattiaan -- "mestaroimaan" niinkuin oli tapana sanoa -- silloin alkoi hän heti vieroa omaa kansallisuuttaan, hänestä tuli joko ruotsalainen tai saksalainen. Näitten kansallisuuksien nimen varjossa luuli hän sitten paremmin menestyvänsä.

Eräälle tällaiselle nousukasmestarille minäkin ensiksi Pietariin tultuani jouduin työhön.

Hän oli kotoisin jostakin Itä-Suomesta, mutta oli jo nuoruudesta asti ollut Pietarissa. Täällä oli hän nainut saksalaisen tytön, niin että heidän kotikielensä nyt oli saksa. Suomea en kuullut hänen koskaan puhuvan.

Oudolta minusta vähän tuntui tulla noin vaan yhtäkkiä aivan vieraskieliseen ympäristöön, mutta harvoinhan se kulkuripoika tuttavan seuraan saapuu.

Elämä tässä uudessa paikassa oli muutoin niinkuin olisimme kaikki olleet saman perheen jäseniä. Mestari työskenteli samassa huoneessa kuin kisällit ja oppipojat. Rouva itse, erään vanhemman palvelijan kanssa, hoiti koko talouden.

Ruokapöydässä puhuivat mestarin väki ja vanhemmat sällit keskenään saksaa. Minulle puhui mestari tavallisesti ruotsia ja oppipojille venäjää, niin että perheessä käytettiin joka päivä kolmea kieltä.

Palkkaa luvattiin minulle yhdeksän ruplaa kuukaudessa sekä vapaa ruoka ja asunto. Nahkapoika kun olin ei ollut ensi alussa parempaa pyytämistäkään.

Suomesta tullessani oli vaatetukseni, niinkuin jo olen maininnut, kovin puutteellinen, niin etten kehdannut juuri kadulla liikkua. Sentähden istuin kotona sekä pyhät että aret.

Onneksi antoi mestari aina sunnuntaiksi ylimääräistä työtä. Tällä tavalla ansaitsin jo ensimmäisenä pyhänä itselleni uuden paidan. Vanhan hautasin täysinpalvelleena kaikkine elävine lisäasukkaineen syvälle likakaivoon. Näin sain aina vähitellen jonkun pienemmän vaatekappaleen hankituksi.

Venäjän vapuksi olin jo säästänyt niin paljon rahaa että voin tovereitteni kanssa lähteä vaatekauppiaalta ostamaan uutta pukua. Nyt kehtasin toverieni seurassa mennä ravintolaan teetä juomaan, joka on aivan yleinen tapa Venäjällä.

Työskentelin sitten tässä pienessä vaatimattomassa verstaassa koko kesän. Sillä ajalla aloin jo vähitellen tottua Pietarin elämään.

Ruokajärjestykseen oli ensin hiukan vaikea mukautua, minä kun olin tottunut syömään kovaa hapanta leipää siellä kotona Suomessa. Nyt tuotiin pöytään vastaleivottua limppua, joka ei aina ollut edes tarpeeksi kystäkään. Ja päälle päätteeksi olivat viipaleet niin ohuita kuin haavan lehdet kotikorvessani niin että niitä piti asettaa ainakin kolme päällekkäin, ennenkun sai hampaalle jotakin vastusta. Saksalaiseen tapaan näytti keskustelu päivällispöydässä olevan pääasiana ja syöminen vain sivuseikkana.

Onneksi syötiin ainoastaan päivällisateria pöydässä, aamiaisen ja illallisen toi oppipoika tiskille ja silloin ruokaa ainakin sai riittävästi.

* * * * *

Puoli vuotta oli jo kulunut siitä kun saavuin Venäjän pääkaupunkiin. Koko tämän ajan olin työskennellyt laitakaupungin saman vaatimattoman pikkumestarin luona, kaukana kaikesta keskikaupungin meluavasta elämästä. Mutta nyt päätin ystävieni kehoituksista jättää tämän rauhallisen poikkikadun ja muuttaa erääseen keskikaupungin saksalaiseen verstaaseen.

Verstaan omistaja oli Viron saksalaisia, joita niihin aikoihin tapasi Pietarissa kaikilla toimialoilla.

Suomalaiset olivat hänelle antaneet pilanimen "Viinanvetäjä". Nimitys johtui siitä että virolaiset siihen aikaan harjoittivat vilkasta viinan salakuljetusta Suomeen.

Olin jo ennen useita kertoja käynyt mainitussa työhuoneessa tuttaviani tapaamassa. Silloin oli ollut salaisena toivonani päästä sinne työhön.

Ukko Ekberg -- se oli pikkumestarin nimi -- oli kovin pahoillaan poismuutostani. Hän lupasi lisätä palkkaanikin kolmella ruplalla kuussa jos jäisin, mutta minä en suostunut, kun kerran olin sanani antanut. Jouduin siis taas uusiin oloihin, uusia tapoja ja vieraita naamoja sain joka päivä oppia ja nähdä.

"Viinanvetäjän" liike oli Ison-Morskoin ja Nevskin katujen kulmauksessa, siis kaupungin vilkkaimmassa liikekeskuksessa.

Sällien työhuoneet olivat kolmannessa kerroksessa pihan puolella. Työväkeä oli kaksitoista suomalaista sälliä ja puolitusinaa venäläisiä oppipoikia. Minusta tuli se kolmastoista, jota lukua taikauskoiset ihmiset pitävät onnettomuutta ennustavana ja jälkeenpäin näemme, minkä verran ennustuksessa on perää. Näiden kahdentoista sällin joukossa oli useita sellaisia, jotka vuosikymmenien kuluessa olivat ehtineet harmaantua saman tiskin ääressä.

Puhelin kerran myöhemmin erään tällaisen veteraanin kanssa, jota yleisesti kutsuttiin "Porin Villeksi", syystä että hän oli Porista kotoisin.

Kysyin oliko hän käynyt kotiseudullaan sen perästä kun sieltä Pietariin lähti.

Ukko pudisti surullisena päätään ja kertoi tulleensa Pietariin nuorena ja toivorikkaana, niinkuin minä nyt, mielessään vakaa päätös palata jonkun ajan kuluttua takaisin Suomeen, kotiseudulleen. Mutta toisin oli käynyt. Monta kertaa hän oli yrittänyt, kerran oli lippukin jo taskussa ja matkalla laivarantaan oli hän poikennut kapakkaan viimeiselle lähtöryypylle -- ja siihen se matka päättyikin, niinkuin moni edellisistä yrityksistä. "Sen jälkeen en ole enää yrittänytkään", lisäsi ukko surullisesti huokaisten.

Niinkuin jo mainitsin oli verstas piharakennuksessa, niin että mestari itse tuli siellä harvoin käymään. Tavallisesti toi leikkaaja työn sälleille verstaaseen, ja kun saapaspari oli valmis, lähetettiin se pojan mukana puotiin, jolloin saatiin numero työkirjaan. Kaikki työ oli kappaletyötä. Työnteossa vallitsi täydellinen vapaus.

Ahkera sälli ansaitsi kiireellisellä työajalla noin viisikolmatta ruplaa kuussa. Hopearuplia siis kyllä ansaittiin koko hyvin, mutta kyllä ne seuroissa pian hupenivatkin. Korttipeli oli yksi meikäläisten paheita. Viikkopalkka siinä hävisi kuin tuhka tuuleen. Tavallisesti pelattiin kolmen kortin nakkia viiden kopeekan panoksilla.

Mutta eihän meikäläisten keskuudessa mistään paremmasta ajanvietteestä siihen aikaan tiedettykään. Yrittäjiä ei sentään kokonaan puuttunut.

Maisteri Tyko Hagman-vainajalle tulkoon kunnia siitä, että hän ensimmäisenä yritti Pietarin suomalaisten keskuudessa virittää valon soihtua julkaisemalla suomenkielistä sanomalehteä nimeltä "Pietarin Sanomat". Tälle uudelle tulokkaalle ei, ikävä kyllä, oltu suotu pitkää vaikutusaikaa, sillä jo kahden vuoden kuluttua se kannatuksen puutteessa kuoli. Vaikka Pietarin paikallisen suomalaisen väestön jo silloin arveltiin nousevan kahteenkymmeneen tuhanteen henkeen, ei se kyennyt elättämään kahdesti viikossa ilmestyvää sanomalehteä!

Oli kyllä suomalaisilla oma lainakirjastonsakin, mutta sen olinpaikasta ei monella meikäläisistä ollut tietoa. Se sijaitsi venäläisen kirjaston nurkkakaapissa ja ummikkovenäläinen sitä hoitikin. Kirjat olivat siellä samoja kuin Helsingin kirjastossa, sillä mistäpä sinne olisi uudempiakaan saatu. Lainausehdot olivat seuraavat: lainanottajan oli ensikerralla jätettävä hopearupla panttiin kirjan katoamisen varalta, jonka nojalla hän sitten sai yhden niteen kerrallaan lainaksi. Lopettaessaan lainauksen sai hän ruplansa takaisin ja muita maksuja ei kirjasto vaatinut.

On kiitoksella mainittava että Pietarin suomalaiset, kaikista huonoista tavoistaan ja alhaisesta sivistyksestään huolimatta täällä vieraitten kansallisuuksien joukossa aina olivat melkein kuin saman perheen jäsenet keskenään. He avustivat heikompia tovereitaan hankkimalla ja valloittamalla näille kunnollisia työpaikkoja. Samoin avustivat he toisiaan sairaus- ja hautaustapauksissa.

Kun sattui viimemainitunlainen tapaus lähetti lähin tiskitoveri heti listan kiertämään ympäri kaupunkia. Jos vainaja oli pitemmän aikaa työskennellyt Venäjän pääkaupungissa ja niin ollen oli laajemmin tunnettu, niin karttui hautausrahoja monia kymmeniä ruplia, väliin satojakin. Jos kaikki ei kulunut hautajaiskustannuksiin niin vietettiin loppurahoilla lähimmässä ravintolassa lasia kilistellen peijaiset vainajan muistoksi.

Olin kerran saattamassa viimeiseen lepoon erästä tällaista Pietarissa harmaantunutta työtoveria. Saatto oli kerrassaan suuremmoinen: parikymmentä kahden hevosen vetämää umpivaunua kulki siinä jonossa Mitrofanon hautuumaata kohden.

Ohikulkija varmaankin arveli että siinä viedään hautaan entistä ravintoloitsijaa, koska kaupungin vanhat juomaveikot ovat häntä niin miehissä saattamassa.

Käynti kotiseudullani.

Eräänä kylmänä maaliskuun iltana tulin kotiin muutaman tuttavani luota, joka asui Pietarporin puolella. Tieni kulki leveämmältä kohdalta poikki jäätyneen Nevan. Seisahduin katselemaan Pohjolan tähtikirkasta taivasta, joka kaareili ylläni korkeana säteilevänä holvina. Luonto tuntui yön hiljaisuudessa niin juhlalliselta nyt kun sitä ei häirinnyt miljoonakaupungin melu ja hälinä. Tuuli toi tosin korviini kaukaista kohinaa, josta tiesi että suurkaupungin sydän siellä sykähteli.

Seisoin tarkastellen taivaan tähtitarhaa.

Tuolla säteili komeana vanhastaan tuttu Otava, sarvet kääntyneenä pohjoista kohti. Niin, Otava se oli ollut äitini ja minun ajanmittarina siellä syvällä Hämeenmaan korvessa.

Tuolla toinen vanha tuttu, Seulaset, jotka öisellä kiertomatkallaan aina pysähtyivät kiikkumaan Pitkänmäen rahkakuusen latvaan, ennustaen pikaista päivän tuloa.

Siinä muistuivat mieleeni entiset ajat. Tuumiskelin että vieläköhän ne tupsupäiset teerikukot käyvät syömässä kotikoivuni latvasta niitä herkullisia urpuja, jota näytelmää minä pienenä paitaressuna olin ihaillen pirtin akkunasta katsellut.

Vieläköhän ne valkoiset jänöjussit käyttävät oikopolkunaan äitivainajani perunamaata, käydessään aterioimassa Riitaniityn haavikossa?

Näitä aprikoidessa palasivat mieleeni kaikki entisajan muistot. Tunsin eräänlaista katumusta siitä että olin viime aikoina tässä miljoonakaupungin hyörinässä kokonaan unohtanut rakkaan lapsuudenkotini.

Kotimatkalla tein vahvan päätöksen käydä omin silmin katsomassa, vieläkö kotipuolessani kaikki on entisellään. Venäläisinä pääsiäispyhinä, joihin vielä oli kuusi viikkoa, olisi sopiva aika lähteä tälle huvimatkalle, sillä pyhäähän silloin oli joka tapauksessa pidettävä.

Kun Venäjän pääsiäinen lähestyi oli minulla säästössä noin neljäkymmentä ruplaa. Tällä rahalla oli ensin ostettava muutamia välttämättömiä vaatekappaleita, sillä enhän voinut mennä kotiseudulleni itseäni näyttämään aivan arkipuvussa.

Tuhannet kellot sadoista kirkontorneista Venäjän pääkaupungissa antoivat tietää että Kristus on ylösnoussut. Tämä ilosanoma kaikui suusta suuhun yli kaupungin. Kadut olivat tungokseen saakka täynnä juhlamielistä kansaa ja jokainen lausui vastaantulijalle samat sanat: "Hristos vaskrist" (Kristus on ylösnoussut).

Minuun tämä juhlahumu ei paljon vaikuttanut. Minulla oli vain yksi ajatus: päästä lähtemään niin pian kuin mahdollista. Venäläisten juhla-aamuna riensin Suomen rautatieasemalle.

Ostin arviokaupalla lipun Hollolan Lahteen, sillä en ollut oikein selvillä, mikä asema oli lähinnä kotiseutuani, Pietarin-Riihimäen rata kun vasta hiljan oli avattu liikenteelle.

Lahdesta otin hollikyydin ja lähdin yötä myöden ajamaan kotiseutuani kohden. Sairakkalan kestikievarissa lepäsin keskiyöllä parisen tuntia. Kyytipoika ihmetteli että minnekkä herralla on sellainen kiire, kun ei edes yölläkään malta nukkua.

Noin puolenpäivän korvilla seuraavana päivänä saavuin kotipitäjääni. Tultuani metsäkulman tienhaaraan maksoin kyytimieheni antaen hänen kääntyä takaisin. Itse lähdin jalkapatikassa taivaltamaan kotiperukoilleni.

Keli oli huono, paikoin oli lumisohjoa, paikoin sulaa, mutta sitä tuskin huomasinkaan kiire kun oli ennen pimeän tuloa ehtiä äitini mökille. Ajatuksissani jo iloitsin kuvitellessani, miten hupaista minulla perille päästyäni tulisi olemaan. Lämmittäisin pirtin oikein lämpimäksi ja nauttisin päivän tai kaksi entisistä lapsuudenmuistoistani.

Polttopuita oli äidillä tapana pitää orsilla kuivumassa. Kai niitä siellä olisi vielä jäljellä. En tullut edes ajatelleeksi semmoista mahdollisuutta, ettei pirtti olisi entisellä paikallaan, sillä tiesin ettei äitivainajallani ollut suurempia velkoja, joiden maksuun kotini olisi mennyt.

Saavuttuani näkömatkalle kiipesin tutulle Hakamäen kivelle tähystämään eikö mökkiä jo näkyisi. Nousin varpailleni, hieroin silmiäni, terästin katsettani, mutta haamuakaan ei näy pyhätöstäni. Ihmeellistä, ajattelin itsekseni, olinhan sen satoja kertoja ennen juuri tältä samalta kiveltä nähnyt. Mihinkä maan uumeniin se nyt on hautaantunut!

Paremmin mietittyäni arvelin että lepikkö ehkä on poissaollessani kasvanut korkeaksi ja tiheäksi näreiköksi. Saadakseni mitä pikimmin asiasta selvän juoksin koko loppumatkan.

Mutta voi kauhistus mikä näky minua kohtasikaan!

Pirtistäni ei ollut muuta jäljellä kuin pieni kiviraunio, osoittaen paikkaa, missä kiuas oli ennen ollut ja kiukaan vieressä pieni maakuoppa, jossa äitini oli säilyttänyt kaljatynnyriä.

Ei köyhä torppari seistessään ankaran hallayön jälkeen peltotilkkunsa pientareella tunne itseään köyhemmäksi ja orvommaksi kuin minä seistessäni siinä hävitetyn lapsuudenkotini raunioitten ääressä!

Istuin porraskivelle, jonka raastajat ehkä kelpaamattomana olivat jättäneet paikoilleen ja siinä annoin kyyneleitteni vapaasti virrata ihmisten saaliinhimon tähden.