Part 6

Tuli vihdoin kevät. Ankaran talven valta taittui, lumet sulivat, vedet vapautuivat kahleistaan. Oltiin toukokuun lopulla, ilmat olivat päivisin jo lämpöiset, vaikka yöt vielä olivat kylmät.

Hyvät helsinkiläiset riensivät kesäisin, siihen aikaan niinkuin nytkin, ulos raittiiseen meri-ilmaan.

Saaristoliikenne ei tietysti ollut niin vilkasta kuin nykyään.

Täällä oli siihen aikaan eräs yhdistys, jonka nimi oli "Helsingfors Hantvärkareförening". Siihen kuuluivat kaikki kaupungin käsityöläismestarit ja osa kauppiaista sekä muita porvareita.

Seuralla oli tapana viettää kevätjuhlaansa toisena helluntaipäivänä ja tällä kertaa se oli päätetty pidettäväksi Degerössä.

Degerö oli kaupunkilaisten suosituin huvipaikka. Siellä oli tasainen ruohokenttä, joka oli kuin luotu ulkoilmahuveja varten. Pieni "Degerö"-niminen höyrypursi välitti liikennettä kaupungin ja saaren välillä.

Mestari juomaveikkoinensa lähti tietysti myöskin, ja me pojat saimme luvan mennä huviretkelle mestarin omalla soutuveneellä, vaikka ei tosin pitemmälle kuin Korkeasaareen.

Neljä vanhempaa poikaa otti veneen haltuunsa. Minulla oli kunnia päästä heidän seuraansa.

Korkeasaarella oli siihen aikaan huonomaineinen merimieskapakka. Poikkesimme sinne, koska mestari oli niin määrännyt, mutta siellä ei ollut muuta nähtävää kuin juopuneita merimiehiä. Päätimme kiellosta huolimatta pyrkiä Degeröhön. Sovimme keskenämme ettemme näyttäytyisi juhlapaikalla. Ettei mestari ympäri saarta samoilisi, siitä olimme varmat. Kun hän kerran istui juomapöydän ääreen, niin kyllä hän siinä myöskin pysyi. Sananparreksi oli käynyt: "Ingen bråska, sa skomakarmästar Åska, då han satt vid toddyglaset".

Yhtäkaikki jouduimme kiinni tottelemattomuudestamme.

Kaikessa rauhassa astelimme metsänviertä aikoen kiertää juhlakentän toiselle puolelle siinä hurskaassa toivossa ettei meitä huomattaisi. Mutta voi kauhistus! Mestari tulla köntysti samaa polkua vastaamme toisen herran kanssa. Huomasimme heidät liian myöhään, ei ennättänyt enää minnekään piiloutua.

Ei auttanut muu kuin rohkeasti astua suden suuhun. Nähtyään meidät tiukisti mestari katseensa ja sanoi: "Kuinka te olette uskaltaneet tulla tänne ilman lupaa?" Vanhin pojista vastasi hätääntyneenä että Korkeasaaressa oli niin tyhjää ja että aikomuksemme oli juuri kiireesti lähteä takaisin.

Suureksi ihmeeksemme ei ukko ensinkään näyttänyt vihastuvan, vaan päinvastoin lahjoitti meille suosionsa osoitukseksi kaksi pulloa olutta, kehoittipa vielä kotiin palatessamme ottamaan matkustajiakin mukaan, sillä laivalla tulisi varmaankin aika tungos.

"Herra ei taida enää kauan elää", sanoivat pojat, "sillä näin hyvällä tuulella ei hän milloinkaan ole ollut". Ja pojat ennustivat oikein.

Kotimatkalle lähdimme myöhään yöllä. Mukaamme otimme kaksi lihavaa herrasmiestä, toivoen voivamme ansaita heidän kuljetuksestaan jonkun pennin. Mutta sitä ei meidän olisi pitänyt tehdä!

Ensiksikin olivat herrat niin humalassa että vene ei tahtonut mitenkään pysyä pystyssä.

Toiseksi oli se hiljan lykätty vesille, ja -- niinkuin nyt vasta huomasimme -- ylhäältä pahoin ravistunut. Nyt kun tuli lisää painoa alkoi vene arveluttavasi vuotaa. Vesi pursui joka laudan raosta koskena sisään.

Onnettomuudeksemme olimme vielä lähtökiireessä unohtaneet äyskärin Katajanokan sillalle.

Joukossamme oli poika, jota me verstaassa kutsuimme Merimies-Kalleksi, sentähden että hän oli kyntänyt valtamerta kapteeni Ahlforssin kokkipoikana Hoppet-nimisellä laivalla, useampia vuosia, vaikka nyt välitöikseen oli ruvennut suutarinoppiin.

Kalle sanoi että olisi häpeä sille, joka on purjehtinut monessa valtameren myrskyssä ja niistä kaikista kunnialla suoriutunut, upota tämmöiseen porolätäkköön kuin on tämä lahti.

Sitten hän komensi kaksi poikaa soutamaan, minkä käsivarsista lähti, toiset ajamaan saappaillaan ja lakeillaan vettä veneestä, minkä ennättivät. Ankarasta ponnistuksesta väsyneinä saavuimme vihdoin kaupungin rantaan.

Kello taisi olla noin kolmen paikkeilla kun pääsimme kotiin. Nukkumisesta ei sinä yönä tullut mitään, kun kello viisi oli istuttava rummulla.

Aamuisin verstaaseen tullessamme oli ensimmäinen työmme vilkaista leikkuukamarin ovireikään. Niin teimme nytkin. Siinä näkyikin lasiruutua vasten mestarin litteäksi puristunut pöhönaama. Vasta sitten kun hän näki että kaikki pojat olivat työn hommassa, meni hän nukkumaan. Sinä aamuna ukko kurkistelikin tavallista kauemmin aukostaan. Mutta se oli hänen viimeinen vakoilunsa.

Mestari oli luultavasti öisellä paluumatkallaan vilustunut. Näihin aikoihin liikkui kaupungissa kuumetauti, joka teki tuhojaan melkein joka perheessä.

Kun ukko sinä aamuna meni levolle sai hän heti niin ankaran taudinkohtauksen, että tajuihinsa tulematta viikon perästä makasi kylmänä ruumislaudalla.

Vainajalle pidettiin komeat hautajaiset. Saattoväkeä oli paljon, mutta kaipauksen kyyneliä en nähnyt kenenkään vuodattavan.

Kukkia ja seppeleitä ei siihen aikaan vainajille käytetty. Ainoa viheriäinen hautajaiskoriste oli kuusen tai myrtin oksista sidottu köynnös, joka ympäröi kirstua.

Siihen aikaan oli toinen tapa, joka nykyään on jäänyt pois: käskettiin vainajan kaikki sukulaiset ja tuttavat surutaloon viettämään jälkijuominkeja, jotka usein jatkuivat seuraavaan aamuun ja joskus vielä kauemminkin.

Vieraiden poislähtiessä annettiin jokaiselle hautajaisrinkeli. Se oli erityisesti tätä tarkoitusta varten safranijauhoista leivottu. Siihen oli sekoitettu kaikenlaisia karvaita maustimia, varmaankin siinä tarkoituksessa että se muistuttaisi vainajan sukulaisia ja ystäviä siitä katkerasta surusta, joka heitä oli kohdannut.

Ja nyt kun suutarimestari Anders Åska on kätketty maan poveen on paikallaan pieni muistopuhe hänestä ja hänen aikakaudestaan.

Mestari Åska oli niitä ammattikuntalaitoksen aikuisia mestareita, jotka olivat saaneet mestarikirjansa ammattikunnan puheenjohtajalta ja tehneet porvarisvalan korkean maistraatin edessä. Siitä syystä piti hän talossaan itseään rajattomana itsevaltiaana. Hän ei sallinut oppipoikien edes itsenäisesti ajatella. Heillä ei saanut olla minkäänlaisia omintakeisia pyrinnöitä, heidän piti olla vain yksinkertaisia työjuhtia. Hän luuli olevansa alaistensa sekä ruumiin että sielun herra.

Siellä hän nyt lepää, herra mestarimme, rikkaruohojen peittämän kummun alla. Ajan hammas on kuluttanut pois aikoinaan kiveen hakatun muistokirjoituksen ja harmaa sammal peittää tyystin uteliaalta ohikulkijalta hänen nimensä. Pian tulee kalmiston puutarhuri ja tasoittaa kummun jäännöksen sekä siirtää kiven romukasaan. Sitten hän pystyttää paikalle valkoisen paalun, jossa luetaan: "myytävänä".

Ja niin on Anders Åska astunut unhoitettujen joukkoon.

* * * * *

Me pojat olimme melkeinpä mielissämme mestarimme kuolemasta. Tiesimme että oli yhtä itsevaltiasta mestaria vähemmän maailmassa. Tiesimme myös että rouva oli aivan toisenlainen ihminen, hänen kanssaan voi keskustella asioista tarvitsematta pelätä tulevansa ulosajetuksi.

Kun hautajaishommat olivat ohi, menimme rouvan luo pyytämään työpäivän lyhennystä, johon hän heti hyväntahtoisesti suostuikin. Työt aloitettiin tästä lähtien kello kuusi aamulla ja lopetettiin kello kahdeksalta. Siis melkoinen askel eteenpäin senaikaisissa oloissa.

Ruokajärjestykseenkin tuli tuntuva parannus. Voita oli pöydällä joka sunnuntaiaamu, sen sijaan kun ennen saimme sitä vain suurina juhlapäivinä.

Kuumetauti raivosi yhä edelleen joukossamme, vaikka viikatemies ei vaatinutkaan uusia uhreja.

Tuli se viimein minunkin vuoroni. Sairastelin kotona viikon päivät, vuoroin selvänä, vuoroin houreissa. Kun makuuhuoneemme oli eri rakennuksessa eikä myöskään ollut mitään erikoista hoitajaa, sain kaiket päivät olla yksin ja niin tein hourepäissäni kaikenlaisia hullutuksia. Kerrankin karkasin paitasillani ulos kadulle, josta vieraat ohikulkijat minut toivat kotiin.

Meillä oli kyllä kotilääkärinä entinen sotilashaavuri, mutta kun hän ei minussa saanut mitään paranemista aikaan, toimitti rouva minut sairashuoneeseen.

Yksi tovereistani kyyditsi minut lasarettiin. Mennessämme alas Vladimirin mäkeä tuumiskelin itsekseni että tämä kai on viimeinen mäkeni tässä elämässä ja mitäpä sillä olisi ollutkaan väliä. Eihän minua kukaan kaivannut. Ainoa, joka olisi kaivannut, oli jo vuoden ajan maannut turpeen alla.

Sairashuone, jonne minut vietiin, sijaitsi lähellä meren rantaa läntisellä laitakaupungilla. Kuumetaudin riehuessa oli täytynyt vuokrata yksityisiä taloja sairashuoneiksi, mistä vain oli saatavissa.

Sänky, johon jouduin makaamaan, oli aivan akkunan alla. Siitä oli laaja näköala yli viheriäisen ruohokentän. Kauempaa näkyivät kaupungin hautausmaan valkoiset puuristit. Sopiva näköala sairaille kuumetautisille!

Sali oli muuten suuri, siisti ja valoisa. Sängyt olivat rivissä pitkin akkunanpuoleista seinää, niin että päätäni kääntämättä näin yli koko sänkyrivin. Ja surullinen näky se tosiaan oli.

Uusia hourailevia sairaita tuotiin joka päivä ja toisia, joiden elämänlanka oli katkennut, kannettiin joka aamu ruumishuoneeseen.

Minua ei tauti pahoin ahdistellut. Oli päiviä jolloin olin täydessä tajussa, vaikkakin voimiltani heikko.

Kesä oli juuri ehtinyt kauneimmilleen. Avonaisesta akkunasta toi tuulenhenki vasta puhjenneitten koivujen suloisen tuoksun ummehtuneeseen sairashuoneeseen.

Tuli juhannusilta. Juhannus oli silloin niinkuin nytkin nuorten juhla. Mainitsin jo että sairashuoneen pohjoispuolella oli tasainen ruohokenttä. Sen olivat kaupungin nuoret valinneet karkelokentäkseen.

Juhannusillan lähestyessä alkoi tautini arveluttavasti kiihtyä. Luulin jo itselläni olevan viimeiset hetket käsillä. Kuume oli ankara ja hengitys kävi kovin raskaasti.

Tuskissani kääntelin ja vääntelin vuoteessa, niinkuin onkimato koukussa. Ulkoa kuuluva melu ja hälinä lisäsi vielä tätä kauheata tuskaa. Jokainen pyssynpamaus, hurraahuuto koski minun kuumeesta ärtyneisiin hermoihini, niinkuin olisi niitä tuhansilla veitsillä viilleskelty. Odotin vain että loppuni tulisi. Koko kulunut elämäni kiiti nuolen nopeudella ohitseni. Koetin anoa Jumalalta anteeksi kaikkia pahoja tekojani, jotka muistuivat mieleeni. Sitten vaivuin pitkäaikaiseen kuumehoureeseen.

Houreissani liitelin kauas metsäpirtille, kotimökilleni.

Mutta pirtti ei ollut enää entisen näköinen. Se oli muuttunut kultakupooliseksi linnaksi. Äitini istui sen parvekkeella kehräten villoja. Nähtyäni hänet huusin: Äiti, äiti, tule alas ottamaan minut sinne, olen niin kovin sairas, mutta äiti vain viittasi merkitsevästi kädellään ikäänkuin sanoen ettei hän voi tulla minun tyköni. Tästä epätoivoisena vaivuin linnan kynnykselle.

Heräsin vasta seuraavana päivänä siinä puolenpäivän rinnassa. Kuume ja tuskat olivat hävinneet, tuntui kuin olisin ollut aivan terve. Yritin jo noustakin, mutta se oli voimilleni vielä mahdotonta.

Kun hoitaja-matami, vanhanpuoleinen hyväntahtoinen eukko, kiertomatkallaan tuli luokseni, kerroin hänelle yöllisistä tuskistani. "Kiittäkää Jumalaa että olette vielä nuori, sillä nuoruutenne teidät pelasti. Tämä oli taudinkäänne, josta vain harvat pelastuvat." Kun kuume oli hävinnyt, edistyi paranemiseni nopeaan.

Kahden viikon kuluttua olin niin terve että pääsin kotiin. Mitään jälkiä ei tauti minuun jättänyt, paitsi että pellavatukkani lähti tyynni pois, mutta lohdutuksekseni kasvoi uusi tummempi sijaan.

Kotona olivat asiat sujuneet parempaan päin. Värkkimestariksi oli otettu entinen pietarilainen mestari, joka vanhuudenpäiviksi oli siirtynyt Helsinkiin. Hän oli herttainen, hyväntahtoinen ukko, joka ei halunnut ketään sortaa. Ukko asuikin kaupungilla ja oli siten verstaassa vain työaikoina, niin että meillä pojilla oli paljon vapaampi liikkua. Ei tarvinnut enää hiipiä pitkin seinänviertä akkunan alatse kaupungille mennessään, niinkuin ennen mestarivainaan aikoina oli täytynyt.

Vakoilureiän veralle oli kerääntynyt paksu tomukerros. Näkyi ettei sitä viime aikoina enää oltu käytetty. Rahapenninkin sai irti paljon helpommin, kun viraapelityö ei enää ollut niin jyrkästi kiellettyä.

Näihin aikoihin alkoi muutamien asiaaharrastavien käsityöläismestarien alkuunpanosta toimia eräänlainen sunnuntaikoulu oppipoikia varten. Siellä minäkin seuraavana talvena kävin sunnuntaipäivin useamman viikon ajan. Se onkin ainoa koulunkäynti, josta voin kehua.

Ikävänä seikkana tässä koulussa oli vain se, että opettajat osasivat niin huonosti suomea. Etenkin laskennonopettaja oli suomenkieleen kokonaan pystymätön.

Elämämme kulki muuten entistä rataansa. Kävimme Eemelin kanssa teatterissa, niinkuin ennenkin, samoin taideyhdistyksen kokoelmissa, jotka siihen aikaan oli vielä hyvin vaatimattomat. Kokoelmia säilytettiin Fabianin ja Hallituskatujen kulmatalossa, samassa paikassa, jossa nykyään asustaa venäläinen tyttökoulu.

Kuumetautikin alkoi hiljalleen Helsingistä peräytyä, samoin maaseudultakin ja vuodentulon kerrottiin v. 1869 olleen tyydyttävän. Valoisammat ajat koittivat taas Suomen kansalle.

Olin ollut nykyisessä paikassani lähemmäs puolenkolmatta vuotta. Sillä ajalla oli ilmestynyt uusi elinkeinolaki, joka määräsi ettei oppipoika päässyt kisälliksi, ellei hänellä ollut päästötodistusta sunnuntaikoulusta.

Eräänä sunnuntaina, muutamia viikkoja ennen joulua, käski rouva minut puheilleen. Kun olimme ensin sopineet seuraavan viikon työjärjestyksestä, ilmoitti hän että voisin päästä opista vaikka jo ensi uutena vuotena ja tulla kisälliksi, jos vain siihen mennessä hankkisin hyväksyttävän todistuksen sunnuntaikoulusta ja tekisin n.k. stykin (opinnäytteen), jona tavallisesti oli saapaspari.

Olin tästä asiasta keskustellut jo ennen hänen kanssaan, mutta rouva ei ollut ottanut varteen ehdotuksiani.

"Stykin" tekemisessä ei minulla ollut mitään vaikeuksia. Toista oli todistuksen hankkiminen. Mutta kun rouva oli vähän kunnianhimoinen ja tahtoi näyttää etteivät hänen oppipoikansa olleet huonompia kuin muidenkaan määräsi hän minut millä neuvoin tahansa hankkimaan tuon todistuksen itselleni. Jos onnistuisin, olisin ensimmäinen hänen verstaassaan, joka koulutodistuksella pääsee kisälliksi.

Nyt tuli siis eteen kysymys: kuinka saada todistus? Historia ja maantiede olivat minun lempiaineitani ja niistä kyllä luulin suoriutuvani, mutta laskennossa oli kova pähkinä purtavana.

Ei ollut muuta neuvoa kuin iskeä kiinni luvunlaskukirjaan, niinkuin kissa hiireen, ja vaikeimmissa kohdissa hakea Eemeli avuksi. Olihan puolen vuoden lyhennys oppiajastani kysymyksessä.

Viikkoa ennen joulua ilmoitin itseni sunnuntaikoulun opettajille kuulusteltavaksi. Kuulustelun päätyttyä sain kun sainkin todistuksen. Eihän se juuri loistava ollut, mutta ehkä sen avulla sentään pääsisin kisälliksi. Todistus oli kokonaan ruotsinkielinen ja vain Eemelin avulla sain siitä selvän.

Vihdoin koitti neljäs päivä tammikuuta v. 1870. Se oli minulle vapautuksen päivä. Silloin katkesivat ne orjankahleet, jotka lyhyttä väliaikaa lukuunottamatta olivat sitoneet minun levotonta sieluani puolen kahdeksatta vuotta. Mainittuna päivänä Helsingin kaupungin korkea käsityöläisneuvosto julisti minut kypsäksi omalla vastuullani harjoittamaan jaloa suutarinammattia. Toisin sanoen olin julistettu kisälliksi.

"Kisällibreivi" se siihen aikaan häämöitti vaivojen palkintona oppipojan mielessä, niinkuin nykyään ylioppilaslakki koulupojan.

Nyt olin saavuttanut kauan ikävöimäni vapauden.

Ensi töikseni tein tilit rouvan kanssa. Velkani hänelle oli kuusikymmentä markkaa, mikä summa oli keräytynyt sauna- ja pyykkimaksuista ynnä muista pienistä lainoista. Tämä velka oli minun ensi tilassa työlläni maksettava.

Sälliksi päästyäni olin sivuuttanut taas yhden rajapyykin nuoressa elämässäni. Nyt olin siirtynyt uuteen, minulle vieraaseen seuraan. Ensimmäinen tehtäväni tässä seurassa oli juoda veljenmaljat kaikkien sällien kanssa, olivat ne sitten tuttuja tai tuntemattomia. Sillä se kaunis tapa heillä oli että kaikki olivat veljiä keskenään, olipa toinen sitten kummoinen renttu hyvänsä, kunhan hänellä vain oli "kisällibreivi" taskussaan.

Kerran olin saada olutlasin päähäni eräältä vanhalta harmaapäiseltä sälliltä, kun erehdyksestä tulin häntä teititelleeksi. Niin arkoja olivat he vanhoista perintätavoistaan. Juomista ei siihen aikaan pidetty minään häpeänä, päinvastoin sai kuulla monta halveksivaa sanaa, jos tahtoi itseänsä siitä vähän pidättää. "Jollet juo, niin kaadan päällesi!" oli tavallinen morkkaus juomaseurassa.

Kisällien elämä ei ollut niin ihanteellista, kuin miksi minä olin oppiajallani sen kuvitellut. Juoppous ja sitä seuraava siveettömyys, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, rehoitti heidän keskuudessaan. Mutta eihän heiltä parempaa voinut vaatiakaan kun ajan henki oli sellainen.

Minua ei tämä elämä ensinkään miellyttänyt. Oli saatava aikaan olojen muutos tavalla millä hyvänsä.

Jäitse Pietariin.

Pietari oli siihen aikaan suomalaisten käsityöläisten luvattu maa. Siellä sai lisää kokemusta ja maksettiin hyviä palkkoja.

Olikin yleisenä tapana että nuoret sällit opista päästyään matkustivat Pietariin kehittämään ammattitaitoaan. Sällillä, joka oli ollut työssä Pietarissa, vaikkapa lyhyenkin ajan, oli aina tilaisuus saada parempia työpaikkoja kotimaassa.

Nyt kun olin kaikista siteistä vapaa minun jonkun aikaa uinaillut kulkurivereni läikähti, ja minä päätin ensi tilassa lähteä maata kiertämään. Ja tällä kertaa matkani määrä ei ollutkaan vähempi kuin itse Venäjän pääkaupunki, Pietari.

Talvella matkustaminen oli silloisissa oloissa kovin vaivaloista. Muita kulkuneuvoja ei ollut valittavana kuin apostolin hevoset tahi hollikyyti. Kun minulla ei ollut varoja ajaa hollikyydillä saisin käyttää ensinmainittua matkailutapaa s.o. kiertää Viipurin kautta jalan Pietariin.

Mutta sattuikin tapaus, joka muutti matkasuunnitelmaani.

Verstaaseen ilmestyi eräänä päivänä mies, joka sanoi olevansa viipurilainen rahdinkuljettaja. Rahtimiehet olivat ainoat, jotka talvisaikaan välittivät tavaraliikennettä Pietarin ja Helsingin välillä. Mies sanoi tulleensa kuulustelemaan eikö kukaan sälleistä olisi halukas lähtemään Pietariin, sillä nyt olisi hyvä tilaisuus päästä sinne halvalla hänen seurassaan.

Sovimme miehen kanssa heti kaupoista. Kolme hopearuplaa piti minun maksaa hänelle kyydistä ja ylihuomenna, joka oli sunnuntai, piti olla valmis lähtemään matkalle. Taipaleelle lähdettäisiin jäitse kauppatorin rannasta.

Nyt alkoivat kiireet hommat. Ensin oli rouvan kanssa selviteltävä raha-asiat. Tiesin itselleni jäävän vähän säästöä, kun velka oli poistettu. Rouva oli ensin kovin lähtöäni vastaan ja ihmetteli, miksi minulla oli niin kiire lähteä talvipakkasella matkaan, kun keväällä höyrylaivalla pääsisin paljon mukavammin. Mutta muuten oli hän minulle erinomaisen ystävällinen, käski olemaan varuillani etten hukkuisi miljoonakaupungin pyörteisiin ja lupasi koska hyvänsä antaa työtä ja kortteerin kun tulisin takaisin.

Rahalaskuista selvisin hyvin. Olin saamassa viisikolmatta markkaa. Passi maksoi kahdeksan markan vaiheilla, viipurilaiselle meni kaksitoista markkaa (hopearupla oli silloin neljä markkaa), vielä muutamia pikku ostoksia matkaa varten, loput vaihdoin Venäjän rahaksi.

Reisukassani ei siis ollut suuren suuri, mutta sitä en surrut. Olinhan vanha kiertäjäpoika, joka ei ollut tottunut suuria summia pitelemään. Muut matkavalmistukseni olivat pian suoritetut. Kaikki vaatteeni panin päälleni, sillä niitä Jumala paratkoon ei ollut paljon. Matkalaukun virkaa teki pieni mytty, joka sisälsi rouvan antaman pyyheliinan, sekä muutamia voileipiä matkaa varten. Siinä kaikki!

Sunnuntaiaamuna lähdettiin matkalle Helsingin etelä-satamasta. Sinne oli kokoontunut rahtimiehiä pitkä karavaani, kokonaista toistakymmentä hevosta, kaikilla vankat kuormat tapetteja Ricksin tapettitehtaalta. Ilma oli kaunis vaikka kylmä, aurinko paistoi täydellä terällä valkoiselle lumiaavikolle, niin että oli vaikea nähdä eteensä.

Pian olimme sivuuttaneet Viaporin ja sitä ympäröivät saaret ja edessämme oli silmänkantamattoman laaja lumiaavikko.

Ensimmäinen levähdyspaikkamme oli pieni kalastajamökki Sipoon ulkosaaristossa.

Illemmällä kiristyi pakkanen. Vastaan puhalsi pureva viima. Nyt vasta huomasin kuinka puutteellinen vaatetukseni oli ja kuinka kevytmielisesti olin lähtenyt näin vaivaloiselle jäämatkalle. Mutta tässä ei auttanut itku eikä valitus.

Oli jo ollut kauan pimeä, kello taisi olla yhdeksän seuduissa, kun vihdoin saavuimme määräpaikkaan, kalastajamökille Porvoon ulkosaaristoon. Talo, johon yövyimme oli mäkitöyräällä, liki meren rantaa, niin että hevoset olivat riisuttavat jäälle, jossa ne peitettiin vällyillä ja loimilla.

Sitten kiivettiin mäen rinnettä taloon. Väki oli juuri levolle menossa kun toistakymmentä viluista matkamiestä lappautui tupaan. Rannikkoasukkaat olivat varmaankin tottuneet tällaisiin yövieraisiin, koska nurkumatta toivat pari olkilyhdettä makuutilaksi lattialle.

Illallista syötyämme kellistyimme koko seurue olkilyhteille. Ei kestänyt kauan ennenkun kuului joka taholta äänekästä kuorsausta ilmaisten että miehet olivat nukkuneet.

Minulle vain ei tullut unta, olin liiaksi rasittunut päivän ponnistuksista, sillä pitääkseni itseäni lämpimänä olin kävellyt kymmeniä virstoja hevosten perässä.

Luultavasti olin hetkeksi nukahtanut kun heräsin ovenkäyntiin. Kyytimieheni, joka näkyi olevan joukon johtaja, oli käynyt hevosia katsomassa. Hän herätti miehet ja sanoi ulkona olevan niin kovan pakkasen että hevoset paleltuvat, jollei heti lähdetä matkaa jatkamaan.

Miehille tuli sen kuultuaan kiire saada matkatamineensa kuntoon. Lähtiessään tuvasta jätti jokainen viisikopeikkasen pöydälle maksuksi yösijasta. Rantaan ehdittyäni olivat kaikki siellä jo lähtövalmiina. Oli vielä pimeä, kello taisi olla viiden korvilla. Minä puolestani olin kovin uninen ja väsyksissä vielä eilisestä ponnistuksesta. Jalkani olivat niin kankeat että tuskin jaksoin siirtää niitä paikoiltaan. Onneksi kyytimiehelläni sattui olemaan matkassa kahdet lammasnahkaturkit. Nähdessään surkean tilani tuli hänen kai minua sääli, koska riisui toiset turkit päältään ja kietoi minut niihin kuin pienen lapsen sekä asetti istumaan paperikuorman päälle.

Nyt ei ollut enää pelkoa paleltumisesta. Vähitellen alkoi päiväkin sarastaa ja kohtapa aurinko saapuisi avuksi.

Unohtumaton näky todella oli auringonnousu jääaavikolla. Loistavan sädekehän ympäröimä tulipunainen pallo kohosi majesteetillisena verkalleen jääreunan takaa taivaanlaen korkeuteen.

Rahtiukot sanoivat että tulee lumipyry, koska aurinko nousee "pyhimyssäteet päässä".

Karavaanin kulku oli hidasta, kun kuormat olivat suuret ja raskaat. Juhlallista hiljaisuutta jääaavikolla ei häirinnyt muu kuin hevosten tahdikas astunta ja tiukujen vieno helinä. Väliin tuli vastaan leveämpi railo. Silloin täytyi riisua hevoset valjaista ja antaa niiden vapaasti loikata railon ylitse ja kuormat hilattiin miesvoimalla jälestä.

Askel askeleelta katkeaa taival. Itäisellä taivaanrannalla häämöttää jo keidas, nimittäin toinen levähdys- ja syöttöpaikka. Hevosetkin tietävät sen ja jouduttavat askeleitaan.

Saari, johon nyt saavuimme, oli isonpuoleinen. Asukkaat olivat suomeapuhuvia, sillä olimme jo sivuuttaneet ruotsalaisen asutuksen rajan. Talo oli siisti, punaiseksi maalattu ja muutoin hyvinvoivan näköinen.

Talossa oli entiseltään toinen rahtikaravaani, joka kulki päinvastaiseen suuntaan kuin meidän. Rahtimiehet olivat kaikki tuttavia keskenään. Siinä sitä sitten pakistiin ja kyseltiin kuulumisia kummaltakin puolelta sekä jutun höysteeksi juotiin kahvia monta pannullista. Väkijuomia en nähnyt rahtimiesten ollenkaan käyttävän.

Aurinko oli jo liukunut hyvän joukon alamäkeä, ennenkun taas olimme taipaleella.