Part 5

Poikaparka tuumasi että eiköhän tähän sielunpaimeneen voisi vaikuttaa muilla keinoilla kun uskonkappaleilla ja päätti koettaa.

Seuraavana maanantaina kun kokoonnuimme ajasta harmaantuneeseen ristikirkkoon aloittamaan viikon töitä, astui pappi hyvin juhlallisena kuoriin ja huusi: "Vikin Juho, tulehan tänne vähäsen". Kaikkien silmät kääntyivät Juhoon, joka papin puhuessa oli sävähtänyt tulipunaiseksi korvia myöten. Pojan tultua kuoriin jatkoi pastori juhlallisella äänellä: "Sinä olet tuonut vaimolleni kolme tiuta munia ja sentähden tahdon kysyä sinulta, mikä oli tarkoituksesi? Lahjuksia minä en ota vastaan, enkä myy armon välikappaleita tuoreisiin kananmuniin!" Sitten hän jatkoi lempeämmin: "Tule huomenna meille niin saat rahan munistasi".

Ellei pastori olisi ollut niin juhlallinen, ei mikään olisi estänyt meitä remahtamasta iloiseen nauruun. Juho palasi nolona paikalleen ja tapaus antoi hänelle liikanimen "Munaheikki".

Nuorukaisena.

Olin käynyt rippikoulun. Sitähän pidetään rajapyykkinä lapsuusajan ja täysi-ikäisyyden välillä. Ei tarvinnut enää lukukinkereillä seistä lasten joukossa lukea lopottaen ulkoa, vaan sai olla isossa tuvassa aikaihmisten kanssa. Kelpasipa sitä jo vieraaksimieheksikin ja lapsen kummiksi; viimeksi-mainitun tahtoi suutari heti näyttää toteen kutsumalla minut nuorimman lapsensa kummiksi.

Mestarin huono kotielämä oli kotipolton loputtua huomattavasti parantunut. Mustelmat ja naarmut puolisoiden kasvoissa tulivat yhä harvinaisemmiksi. Mestaria ei nähty kuin joskus poikkeukselta humalassa.

Mutta vaikka kotipoltto olikin kielletty, ei viina silti maailmasta loppunut. Salapolttajien kuskit kiertelivät ympäri kyliä ja taloja ilolientään kaupitellen, niinkuin maitokuskit kaupungeissa.

Kruununpalvelijat niitä kyllä ahdistelivat ja usein korjasivat viinat talteenkin, mutta kun kansa ei tahtonut esiintyä ilmiantajana, joutuivat salapolttajat harvoin oikeuden käsiin,

Aika riensi eteenpäin. Kirjoitettiin 1867, joka vuosi samoinkuin sitä lähinnä seuraavat vuodet ovat tulleet niin surullisen kuuluisiksi aikakirjoissamme, Ne olivat kauheita nälkä- ja tautivuosia.

Kerjäläisiä ilmestyi etelä-Hämeeseen heti joulun jälkeen yksi ja toinen pienempi joukko, mutta niihin ei kiinnitetty erikoista huomiota. Mutta sitä mukaan kun talvi edistyi kasvoivat kerjäläislaumat. Ensin ne olivat suurten kylien asukkaat, valtamaantien varsilla, joiden rasitukseksi kulkurit joutuivat. Mutta sitä mukaa kun tulva paisui, eivät säästyneet syrjäisemmätkään salokylien asukkaat.

Rääsyihin käärittyjä lapsiraukkoja, joita väsynyt isä tai äiti veti kelkassa perässään, tapasi kyläteillä vähän päästä. Ja heidän kantapäillään kulki viikatemies, kuumetaudin hahmossa, katkaisten heikoimpien mierolaisten elämänlangan.

Talolliset pitivät aina riihensä ja saunansa lämpiminä voidakseen noille onnettomille antaa edes lämpimän yösijan.

Sattui usein, kun talon renki aamulla ajoi hevosensa riihen eteen kyyditäksensä sairaat ja vanhukset seuraavaan taloon, että yksi tai parikin joukosta oli yöllä jättänyt maallisen majansa.

Silloin ei muu neuvoksi kuin kyhätä kokoon ruumisarkku ja kääntää matka kirkkomaalle päin.

Siellä kotipitäjäni kirkkomaalla lepääkin monta, joiden nimestä ja kotipaikasta ei kellään ole aavistustakaan.

Kaikki nämä kulkijat kertoivat järkyttäviä asioita kotipuolestaan, pohjois-Suomesta. Miten halla oli edellisenä vuonna vienyt kaiken kylvön niin että täytyi enemmän kuin puoleksi sekottaa ruumenia ja männyn kuorta leipään, ja kun viimeinen kotieläin oli teurastettu ja syöty, ei auttanut muu kuin panna lapset kelkkaan ja lähteä vaeltamaan etelää kohden, niinkuin Lapin sopulit.

Kotiseudullani eivät asiat vielä olleet niin huonosti. Vaikka edellisen vuoden sato olikin ollut huono, syötiin sentään vielä sekulileipää venäläisten n.k. mattojauhojen höystämänä.

Oli onni että Helsingin-Hämeenlinnan rautatie oli valmistunut niin että sen avulla saatiin venäläisiä jauhoja maaseudulle.

Talvea seuraava kevät oli pitkä ja kylmä.

Kun lumi vihdoin suli pelloilta, ei oraista näkynyt jälkeäkään.

Silloin ihmiset vaipuivat epätoivoon ja kirkot täyttyivät hartaista sanankuulijoista. Papit kyllä tekivät parastaan lohduttaakseen kansaa. He sanoivat ettei Herra hylkää, vaikka hän koetteleekin.

Nämä huonot ajat vaikuttivat muutoksen minunkin elämässäni. Vaikka sananlasku sanoo, että niin kauan kun on jalkoja, niin kauan tarvitaan saappaita, ei se tällä kertaa pitänyt paikkaansa. Mestarilta väheni työ vähenemistään. Työn puutteen tähden päästi hän minut opista puoli vuotta ennen määräaikaa.

Köyhyys ja puute olivat kutsumattomina vieraina tulleet mestarinikin perheeseen ja sentähden mestari ilmoitti että pääsisin opista puoli vuotta ennen aikaa, ehdolla etten vaatisi niitä puolivillaisia vaatteita, jotka olivat luvassa.

Ilolla suostuin ehdotukseen. Menetettyjä vaatteita en surrut. Pääsisinhän ikeestä, joka viisi pitkää vuotta oli minun levotonta sieluani pitänyt kahleissa.

Ensimmäisenä vapaahetkenä kiiruhdin kertomaan äidilleni tämän mielestäni hauskan uutisen. Mutta suurestipa petyin luullessani että äiti ilostuisi uutisestani. "Vai niin", hän hymähti, "vai ovat ne nyt huonojen aikojen tultua ajaneet sinut maantielle. Hyvinä vuosina et saanut päivääkään lomaa. Kylläpä se suutarin muori keksi keinon, millä päästä eroon siitä puvun lupauksesta."

Vappuna muutin takaisin äitini mökille. Silloin olin tasan viisi vuotta ollut suutarin opissa. Mestari kirjoitutti oikein jahtivoudilla minulle erokirjan.

Jo pitkät ajat olin mielessäni tuumaillut että heti kun pääsen opista, lähden Helsinkiin. Nyt siis voisin toteuttaa tuumani ja pikemmin kun osasin arvatakaan. Äitini oli ensin kovin lähtöäni vastaan, mutta kun lupasin lähettää hänelle rahaa, niinpian kun onnistuisin saamaan jotain työtä, suostui hän viimein tuumaani.

Mutta nyt ilmestyi eteeni vaikeampi pulma kuin äidin voittaminen. Mistä saada matkarahoja, sillä eihän seitsemäntoistavuotiaan pojan sopinut enää kerjätä leipäänsä?

Kotipitäjässäni oli uuden kivikirkon rakennushanke ollut jo kauemman aikaa vireillä, mutta työ oli aina lykkäytynyt jostain syystä.

Nyt päätti kirkkoneuvosto panna alulle perusmuurin kaivamisen jonkunmoisena hätäaputyönä, josta köyhä kansa saisi raha-ansiota. Palkka, joka työmiehelle maksettiin, ei ollut suuri, ainoastaan 60 penniä päivältä. Sinne minäkin menin hiekkaa ja kiviä kaivamaan.

Kuukauden työskenneltyäni olin saanut säästöön kymmenen markkaa, jonka jaoimme kahtia äitini kanssa.

Äitini oli tällävälin neulonut minulle teinipussin, jonka toiseen puoleen pantiin pari puhdasta paitaa sekä sukat ja tumput talven varalle, toiseen puoleen leipää matkaevääksi. Särvintä piti ostaa rahalla.

Helsingin verstaassa.

Muutamia päiviä ennen juhannusta lähdin matkaan. Äitini tuli saattamaan samoin kuin seitsemän vuotta sitten, mutta silloin lupasin äidilleni palata syksyllä, nyt sitävastoin en tiennyt palaamisestani mitään sanoa. Tulevaisuuden peitti synkkä verho, sillä nälkä, puute ja kuumetauti kurkistivat joka suunnalta vastaan.

Tiemme kulki läpi synkän metsän, jossa linnut visertelivät ja käki kukahteli kuusen latvassa, muistuttaen että vihdoinkin, kylmän kevään jälkeen, oli tullut kesä.

Luonnon kauneutta emme me paljon huomanneet. Ajatuksemme askartelivat vakavissa asioissa.

Valtamaantielle tultuamme ojensi äiti minulle kätensä, vaikka se ei ollenkaan kuulunut meidän tapoihimme ja sanoi: "Jumalan haltuun". Samalla katsoi hän minua kiinteästi silmiin ja lisäsi: "Minä aavistan, että emme enää koskaan tapaa toisiamme tässä maailmassa..." Hän jatkoi: "Muista ettet koskaan petä etkä tee vääryyttä kenellekään, sillä taivaallisen isän silmä näkee kaikkialle". Nämä tulivat olemaan viimeiset sanat, jotka kuulin äitini suusta. Sitten istui hän maantien viereen kivelle kuivaamaan kyyneleitään. Äitini ennustus tuntui minusta niin masentavalta, etten voinut askeltakaan ottaa, ja jos äitini puolellakin sanalla olisi pyytänyt minua jäämään, en tiedä kuinka koko lähtöni olisi käynyt. Mutta sitä hän ei tehnyt, kehoitti minua vain kiirehtimään matkalle. Erotessamme hän vielä kielsi minua huolehtimasta tähtensä sanoen että kyllä Jumala hänestä huolen pitää.

Vähän matkaa kuljettuani katsahdin taakseni. Äitini istui siellä vielä samassa asennossa, esiliinan nurkka silmillään. Sitten katosi hän tien mutkan taakse... katosi minulta ainiaksi. Vasta kun jäin yksin annoin kyynelteni vapaasti virrata.

Muutamien päivien perästä saavuin Hyvinkään asemalle. Juna juuri tulla pöllyytti pohjosesta päin.

En voinut vastustaa kiusausta saada koettaa tätä uudenaikaista kulkuneuvoa. Olinhan ollut seitsemän vuotta takaperin sitä itsekin rakentamassa!

Kukkaroni kyllä teki vastaväitteitä semmoiseen tarpeettomaan tuhlaukseen, mutta en ollut sitä kuulevinani. Lunastin lipun seuraavalle eli Järvenpään asemalle ja maksoi se kahdeksankymmentä penniä -- tuntuva lovi minun jo ennestään pieneen matkakassaani.

En voinut kyllin ihmetellä miten nopeaan puut ja aidanseipäät kiitivät junan akkunoitten sivu.

Kotona ollessani olin kyllä kuullut kerrottavan ihmeellisiä juttuja tästä uudesta rautahevosesta, joka hirnuikin niin kimeästi että se kuului peninkulmien päähän, mutta rohkeimmatkin mielikuvat saivat nyt väistyä todellisuuden tieltä.

Lyhyt se lysti oli, mutta suureksi merkkipäiväksi se sentään muodostui nuoren korvenpojan elämässä.

Konduktööri huusi: Järvenpää! Oli siis kiireesti poistuttava junasta ettei joutuisi liputta matkustamisesta rangaistussäännön alaiseksi.

Matkaani jatkoin Järvenpäästä taas omilla kulkuneuvoillani.

Pääkaupunkiin tultuani päätin ensin kuulustella, olisiko saatavissa jotain muuta tointa kuin suutarin. Puotipojan työ minua varsinkin houkutteli, hän kun mielestäni sai seistä kaiket päivät rusina- ja veskunalaatikon vieressä.

Kiertelin siis ensin kaikki venäläiset kopeekkakauppiaat, mutta en onnistunut. Ruotsinkielen taitamaton kun olin, ei minusta kukaan huolinut.

Venäläiset olivat melkein ainoat, jotka Helsingissä siihen aikaan siirtomaantavarakauppaa harjoittivat.

Nyt ei siis jäänyt muu neuvoksi kuin pyrkiä uudelleen suutarin oppiin, sillä sen tiesin ettei maasuutarin työ täällä kelvannut, vaan oppiin oli mentävä uudelleen.

Kolkuteltuani useille oville, missä vain näin kullatun saappaan roikkumassa portin päällä, tulin etsiskelymatkallani Mikonkadulle, jossa erään portin päällä komeili oikein hieno vormusaapas.

Menin vähän arkaillen siitä portista sisälle ja raotin varovasti erästä ovea tiedustellakseni oliko se verstaan ovi, kun kuulin käheän, äkäisen äänen karjasevan: "Mite sine hake!" Edessäni seisoi suuri lihava herra, jolla oli pöhöttyneet kasvot ja verestävät silmät.

Vastasin reippaasti hakevani suutarin oppipojan paikkaa ja samalla työnsin hänelle käteen maasuutarin antaman "ulossetelin".

Herra tarkasteli sitä hieman aikaa. En tiedä oliko se paperin ansiota vai liukas kielenikö häneen vaikutti, mutta tulos oli kumminkin se että hän työnsi verstaan oven auki ja sanoi: "Tule siseen".

Sisälle tultuani näin pitkän rivin tiskejä sekä niiden ääressä koukussa istumassa kuin kysymysmerkkejä toistakymmentä suutaria, kaikki mustia kuin nokikolarit. Lihava herra osotti minulle tyhjää paikkaa lähimmäisen tiskin ääressä lausuen samalla ruotsiksi jotain pojalle, joka istui saman työpöydän luona. Sitten poistui hän viereiseen huoneeseen.

Odotellessani silmäilin ympärilleni. Verstas oli suuri pitkänomainen huone, yksi pitkistä seinistä oli täynnään lestihyllyjä, joiden välissä liikkui kuhisemalla torakoita. Siellä ne pasteerailivat kaikessa rauhassa, väliin huviksensa pudotellen itseään hyllyltä toiselle.

Ei kuulunut muuta kuin vasaran yksitoikkoista koputusta. Kukaan ei virkkanut sanaakaan, katselivat vain kulmiensa alta minun paljaita jalkojani ja karkeata mekkoani.

Äänettömyyden katkaisi vihdoin ovi, joka avautui toisessa päässä huonetta ja kimakka ääni huusi: "Gesellerna äro goda och komma å äta!" (kisällit ovat hyvät ja tulevat syömään).

Kaikki sällit ponnahtivat äkkiä kuin vieterillä pystyyn, puhdistivat nahkalastut vaatteistaan ja katosivat yksi toisensa perästä samasta ovesta, mistä ääni oli kuulunut.

Jälelle jääneet oppipojat, joita oli noin kymmenkunnan, nostivat samassa silmänräpäyksessä hälinän, kysymyksiä tuli satamalla ja kaikki kuin yhdestä suusta. "Mistäs sinä moukka olet tänne löytänyt?" "Mistäs sinä moukka olet kotoisin?" "Mikä on nimesi?" "Oletkos ennen ollut opissa, häh?" Joku huomautti että "kyllä sinä nyt olet joutunut orjien joukkoon". Äkkiä lentää suhautti pääni ohitse pyöreä pallo, jonka joku taas koppasi ilmasta ja lennätti samaa tietä takaisin. Vihdoin lensi mytty minunkin syliini ja harmikseni huomasin että pallo oli äitini ompelema haarapussi, jonka pojanriiviöt olivat vääntäneet pyöreäksi mytyksi. Sisään tullessani olin laskenut pussin kädestäni oven nurkkaan, josta sen joku veitikoista oli keksinyt.

Kaikki tämä tapahtui yleisen naurun ja riemun raikuessa.

Tunsin miten veri läikähti kasvoihini, ja vähällä oli etten paiskannut saappaalla päähän lähinnä istuvaa irvistelevää poikaa, mutta maltoin kuitenkin mieleni.

Onneksi kisällit vähitellen lappautuivat takaisin paikoilleen ja melu taukosi heti kuin taikaiskusta.

Pienen ajan perästä ilmestyi sama naama kuin edelliselläkin kerralla ovenrakoon ja sama ääni huusi: "Gossarna komma å äta!" (pojat tulkaa syömään).

Kun kaikki kävi ruotsiksi en ymmärtänyt sanaakaan tästä. Seurasin sentään kutsumatta toisten muassa ja niin jouduin ensimmäiselle aterialle uudessa työpaikassani.

Ruokahuone oli kangasverholla erotettu avarasta kyökistä. Verhot olivat poikien syödessä vedetyt syrjään, mutta kisällien ruokaillessa tiiviisti yhteensidotut.

Mestarin rouva oli, niinkuin myöhemmin sain kuulla, kovin mustasukkainen piikojensa puolesta. Hän pelkäsi että kisällien silmäniskut häiritsisivät tyttöjen kyökkihommia. Senvuoksi tämmöinen järjestys.

Pojat eivät nähtävästi olleet niin vaarallisia, koska verhot saivat olla syrjässä heidän syödessään. Arkena oli ruoaksi tavallisesti suolakalaa, ympyriäisiä perunoita ja leipää sekä illalliseksi tattariryynipuuroa kotkeltuneen maidon kanssa.

Sunnuntaisin oli päivälliseksi eräänlaista lihalientä, jossa jokunen rasvahelmi uiskenteli siellä ja täällä, niinkuin ankanpoika vesilammikossa.

Juhlapäivisin saimme vähän parempaa, muunmuassa oli silloin voitakin pöydällä.

Istua eivät oppipojat syödessään saaneet, se kunnia oli suotu vain ulosoppineille ja kisälleille.

Kello yhdeksältä loppui päivän työ ja silloin saimme illallista.

Päiväjärjestys oli muuten seuraava: kello kymmeneltä illalla nukkumaan ja kello viideltä aamulla työhön. N.k. värkkisälli piti huolen siitä että määräystä tarkalleen noudatettiin.

Tasan kello viisi aamulla potkaisi hän makuuhuoneemme ovea sellaisella voimalla, että kuolleenkin olisi luullut siihen heräävän, ja jollei viiden minuutin kuluttua ollut rummulla saapas sylissä, niin kyllä polvihihna pian vinkui ilmassa.

"Värkkipaasi", joksi häntä nimitimme ei ollut juuri erityisesti suosittu. Röyhkeän ja ylpeän käytöksensä tähden oli hän kisällien ja poikien vihaama ja yleisenä toivona oli, että joku onnellinen sattuma pelastaisi meidät hänen tyrannivallastaan.

Semmoinen sattuma tulikin.

Makuuhuoneemme sijaitsivat toisella puolella pihaa. Niitä oli kaksi, toinen kisälleille toinen, oppipojille. Akkunat olivat noin kyynärän levyiseen palokujaan päin, niin ettei valoa suinkaan ollut liiemmälti.

Sängyt olivat seinustoilla kolmessa kerroksessa, niinkuin tavallisessa hollituvassa ja sänkyvaatteet olivat niin liasta ja hiestä kiiltävät, ettei ensi hetkessä voinut huomata olivatko ne nahasta vai kankaasta.

Kisälleillä oli kyllä lakanat, joita muutettiin kerran kuussa, mutta pojille ei semmoista ylellisyyttä suotu.

Koeaikani kesti muutamia viikkoja. Varmaankin oltiin minuun tyytyväisiä, koska minut sen kuluttua hyväksyttiin oppipojaksi.

Oppiaikani tulisi kestämään kolme vuotta. Tavallisesti se oli viisi vuotta, mutta koska olin ollut maalla opissa, katsottiin kolme vuotta riittäväksi.

Palkkaa ei oppiajalta luvattu penniäkään muuta kuin tietysti ruoka ja asunto.

Saunan ja pyykinpesun lupasi mestari maksaa, kuitenkin sillä ehdolla, että opista päästyäni korvaisin nämä menot hänelle.

Ehdot olivat siis ankarat, mutta nälkävuosi kun oli, täytyi pakostakin suostua.

Näin jouduin siis uudelleen kahleisiin. Nämä uudet kahleet olivat monessa suhteessa vielä kovemmat kuin entiset, vaikka vanhat sällit kertoivat että olot olivat entisestään paljon parantuneet. Ei ollut harvinaista, kertoivat sällit, että mestari pienen vallattomuuden tähden lähetti kirjeen poliisikamariin pannen syyllisen sitä viemään, ja kun konstaapeli aukaisi kirjeen, määrättiin siinä että sen tuojalle oli annettava esim. kymmenen paria raippoja.

Kotonaan mestari oli itsevaltias sanan täydessä merkityksessä. Rouva kyllä oli hyvä ihminen, mutta hänellä ei ollut mitään sanomista verstaanpuolella, tuskinpa kyökissäkään.

Oppipoikia kohteli mestari kuin tahdottomia olentoja, jolla ei saanut eikä voinut olla mitään omaa ajatusta ja joiden tuli sokeasti noudattaa kaikkia mestarin määräyksiä.

"Herra mestari", joksi häntä jokapäiväisessä puheessa nimitimme, oli komea ja ryhdikäs mies. Kun hän silkkipytty päässään liikkui kadulla, ei kukaan olisi voinut aavistaa, että siinä liikkui entinen pikinen suutarinsälli.

Pojilla oli vuoroviikkonsa. Viikkomiehen tehtäviin kuului nukkua yönsä verstaan vahtina ja istua pyhäpäivät kotona, kiillottaa mestarin ja sällien saappaat, hakata puut ja lämmittää makuuhuoneet sekä korjata sällien vuoteet. Me nimitimmekin sitä viikkoa orjaviikoksi, mutta kuluivathan ne päivät niinkin.

Iltahetket päivätyön päätyttyä olivat kaikkein hauskimmat. Silloin sai vapaasti antaa ajatustensa lentää sinne Hämeen takamaille. Mieleeni tulivat usein kysymykset: mitenkähän äiti siellä jakselee ja onkohan hänellä vielä leipää kylliksi. Mutta ne jäivät vastausta vaille.

Syyskuun alkupäivinä tuli kotipuolestani eräs tuttava poika Helsinkiin työnhakuun. Hän toi minulle sen surullisen uutisen että äitini oli elokuussa muuttanut ikuiseen lepoon. Hän kertoi että tämä oli löydetty kuolleena pellon ojasta, läheltä sisarensa taloa, jonne hän varmaankin oli ollut matkalla.

Kuumetauti ja puutteellinen ravinto olivat nähtävästi heikontaneet hänen voimansa ja ehkä halvaus sitten teki lopun.

Olin kyllä tätä mahdollisuutta monta kertaa ajatellut, sillä tiesin että rutto ja nälkä raivosivat ankarasti kotiseudullani, mutta sittenkin tuli sanoma niin odottamatta, niin musertavana iskuna. Nyt olin siis ypöyksin maailmassa. Murheissani menin puuvajaan ja annoin siellä kyynelteni vapaasti virrata.

Aika haavat parantaa, sanoo sananlasku. Vähitellen haihtui minunkin suruni.

Oppipoikien joukossa tapahtui muutoksia, jotka käänsivät minunkin harrastukseni uusille urille.

Kaksi joukostamme karkasi merille erään ulkomaalaisen purjelaivan mukana. Siitä nousi tietysti aika hälinä, mutta kaikista ponnistuksista huolimatta jäivät pojat sille tielleen. Uusia oppipoikia täytyi ottaa sijaan. Tulokkaiden joukossa oli yksi, Eemeli-niminen, jonka kanssa meistä heti tuli mitä parhaimmat ystävät.

Tutustuin häneen heti ensi iltana. Sattui näet niin että hän joutui sänkytoverikseni.

Eemeli oli jo ikämies, kahdenkymmenen seuduissa. Ikäänsä nähden hän oli jo paljon matkustellut ja kokenut yhtä ja toista maailmassa.

Iltaisin, kun muut jo olivat nukkuneet, kertoi hän minulle seikkailuistaan, joita seurasin suurella mielenjännityksellä. Kerron tässä yleispiirtein hänen menneisyydestään.

Eemeli oli kotoisin Hämeenlinnasta, jossa hänen isänsä oli vanginvartijana. Hyvän päänsä tähden pantiin hänet Hämeenlinnan ruotsalaiseen alkeiskouluun, sillä suomalaistahan ei silloin ollutkaan. Mutta yltiöpäisyytensä vuoksi hänet pian erotettiin, hän kun oli pannut rautanaulan pystyyn venäjänkielen opettajan tuoliin.

Erottamista ei Eemeli puolestaan paljon surrut, vaan tuli Helsinkiin ja antautui sokerileipurin oppiin. Tässä ammatissa hän työskenteli kolmisen vuotta. Sitten tuli taas muutto eteen. Mestarilla, joka oli saksalainen, oli tytär, jonka kanssa Eemeli oli joutunut rakkausseikkailuihin. Mestari, saatuaan asiasta vihiä, varusti Eemelin runsailla matkarahoilla ja lähetti hänet ensi avovedellä Pietariin jähdyttämään tulisia tunteitaan.

Pietarissa hän pian sai hyvän paikan, mutta ikävä tyttöön ja kotimaahan sai hänet etsimään lohdutusta lasista, josta lopulta oli seurauksena työpaikan menettäminen.

Eemeli jätti silloin Pietarin ja samoili kaupungista toiseen Suomenlahden eteläpuolella. Kun matkarahat loppuivat ja passikin vanheni lähetettiin hänet kruunun kyydillä Räävelistä Helsinkiin. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin hakea jotain uutta tointa ja niin joutui hän meille suutarinoppiin.

Kouluajoilta oli Eemeliin jäänyt kirjallisia harrastuksia. Hän luki ruotsalaisia kaunokirjallisia ja historiallisia kirjoja, joita hän sitten selosti minulle suomeksi. Kirjoja saatiin jo siihen aikaan lainaksi pienestä kirjastosta, jota eräs asiaa harrastava kansakoulunopettaja piti luokkansa nurkassa, Kasarminkadun 21:ssä.

Teatteriin hän myöskin oli erityisesti ihastunut. Sinne hän minutkin houkutteli. Pula oli vain siinä, mistä saada se viisikymmenpenninen, jonka gallerialippu maksoi. Ainahan sitä sentään jotain keinoja keksittiin. "Viraapelityö" oli tosin ankarasti kielletty, mutta salaa sitä sentään teimme.

Ruotsalaisessa teatterissa näytteli siihen aikaan etevä taiteilijapari Raa. Heitä kävi koko senaikuinen Helsingin hienosto ihailemassa.

Näyttelijäin puheista en minä tosin ymmärtänyt niin mitään, mutta kun Eemeli selosti tärkeimmät kohdat sain kappaleen sisällyksestä jonkunlaisen käsityksen.

Erään kerran nämä teatterissakäynnit tekivät minulle aika kepposen. Olimme Eemelin kanssa olleet katsomassa "Daniel Hjorthia". Näytäntö kesti myöhään yöhön. Kun sen loputtua palasimme kotiin, oli portti suljettu. Lyhyen neuvottelun pidettyämme kiipesimme naapuritalon katolle ja pudotimme sen matalimmalta kohdalta itsemme luminietokseen omalle pihalle. Temppu onnistuikin mainiosti, paitsi että aika kului niin myöhäiseen yöhön, ettei nukkumisesta tahtonut tulla mitään. Seuraavana päivänä oltiin hirveän väsyksissä.

Ovessa, joka johti verstaasta leikkuuhuoneeseen, oli pyöreä reikä, mistä mestari piti oppipoikia silmällä. Väsynyt kun olin, en osannut varoa vakoilureikää. En huomannut ennenkun mestari seisoi vieressäni ja sanoa jyräytti korvani juuressa: "Aatami ei saa tänään päivällistä, kun tekee niin laiskasti työtä". Tunsin kuinka veri läikähti kasvoihini. Ei sen kipeän, vaan sen häpeän vuoksi!

Oli onni että mestari sattui olemaan hyvällä tuulella, sillä tämä oli helpoimpia rangaistuksia, mitä tällaista rikosta seurasi.

Jos ukolla olisi sattunut olemaan paha tuuli, niin korvapuusteja olisi satanut ja minä vakuutan, etteivät ne olisi olleet sokeroituja.

Ei minun sentään tarvinnut nälkää nähdä, vaikka pöytään en päässytkään. Kun kyökkitytöt saivat kuulla asianlaidan niin ruokaa tuli yllin kyllin, vieläpä parempaakin kuin muille.

Sanotaan ettei mikään maailmassa ole pysyväistä. Sen mekin saimme nähdä.

Värkkisälli, joka kymmenkunnan vuotta oli ollut mestarin uskottu mies ja oikea käsi, menetti yks' kaks' koko paikkansa.

Eräänä yönä heräsimme hirveään meluun. Luulimme jo, että rosvojoukko oli hyökännyt rauhallisten suutarien kimppuun. Kirouksia ja sadatuksia kuului yön pimeästä.

Kun olimme saaneet valoa huoneeseen, näimme mestarin ja värkkisällin seisovan vastakkain kuin kaksi vihaista kukkoa syytäen suustaan sanoja, jotka eivät olleet juuri kohteliaisuuksia.

Mestari oli täysissä pukimissa, josta näkyi että hän juuri oli palannut juomaretkiltään. Värkkipaasi oli puolipukeissa. Riitaa jatkui koko ajan, minkä hän puki päälleen ja toraillen molemmat poistuivatkin huoneesta.

"No nyt olemme siitä painajaisesta päässeet!" kuiskasi Eemeli minulle. Ja niin olikin, sen kerran perästä emme häntä enää nähneet.

Jälkeenpäin kuulimme että mestari oli yllättänyt värkkipaasin yökengässä kyökin puolella. Siitä myrsky.

* * * * *