Part 4

Majaa oli käytetty pajana poria terotettaessa, koska siellä oli ahjo ja muita sepän työkaluja.

Mitäs muuta, tein työtä käskettyä, raapasin tulitikulla tulen ja pistin sen kuiviin kuusenoksiin, jotka syttyivät kuin tappurat ja suuri tuliroihu oli valmis.

Rautatiemiehet kokoontuivat lämmittelemään. Sammutuksesta ei ollut puhettakaan; pelastivat vain varastot ja muut työkalut.

Tuli siihen varttesmannikin ja kysyi, kuka majan oli sytyttänyt? "Minä sen sytytin tuon miehen käskystä", sanoin osottaen miestä. Mies sai ankaran läksytyksen päällysmieheltä, minä selvisin pelkällä säikähdyksellä.

Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, sanoo sananlasku, ja niin kävi minunkin suhteeni. Muistui mieleeni lämmin kotipirttini ja sitä kohti lopulta suuntasin askeleeni.

Oli iltahämärä kun saavuin kotikylääni. Poikkesin vanhastaan tuttuun taloon. Sydämeni hiukan pamppaili ajatellessani että siellä ehkä tapaisin äitini, sillä hän oli usein siinä talossa töissä. Enkä erehtynytkään. Astuessani pirttiin istui äiti uunin luona lihtaamassa pellavia.

Nähdessään minut hän virkahti: "No, johan sinä tulit". Siinä kaikki.

Äiti raukka! Varmaankin hänen ajatuksensa askaroivat ensi talven leipähuolissa, sillä olihan meitä taas kaksi pöydässä.

Seuraavana päivänä tallustelimme korven kainaloon, vanhaan tuttuun mökkiin, joka meidät avosylin otti vastaan. Kahvi- ja sokerinauloista ei virketty sanaakaan. Äiti ei niitä kysynyt enkä minäkään tehnyt minkäänlaisia selityksiä.

Rukkini pääsi taasen kunniaan. Sen kiulu pyöri niinkuin edellisenä talvenakin. Kuluihan aika minulta nyt sentään vähän rattoisammin kuin ennen, sillä olinhan maailmalla nähnyt ja kokenut niin paljon ja niitä muistellessa ja äidille kertoillessani vierivät päivät hauskasti.

Paimenpoikana.

Seuraavana keväänä toimitti äitini minulle eräässä pitäjämme syrjäkulman kylässä paimenpojan paikan. Hän pelkäsi että jos taas pääsen maailmaa kiertämään, nielee se minut kokonaan.

Kylä oli kaukana metsäkulmalla, suurten korpien takana. Siinä oli vain viisi taloa ja niistä oli kolmen talon karja minun paimennettavanani, yhteensä noin kolmekymmentä nautaa. Karjalaitumet olivat näillä taloilla yhteiset; laitumia oli kaksi, Mustakorpi ja Lehmiaro, joita käytettiin vuorotellen.

Paimen oli siihen aikaan melkein kuin orja, sillä hänellä ei ollut koko kesänä ainoatakaan vapaata päivää. Pyhät ja aret, juhlat ja juhannukset aina yhtä ja samaa. Kello viideltä aamulla ylös, oli sade tai pouta. Emäntä oli siihen aikaan jo lypsänyt lehmät ja laittanut eväspussin kuntoon. Ei siis muuta kuin lähteä taipaleelle!

Kauniilla ilmalla tämä toimi kyllä meni mukiin, mutta sadesäällä se ei ollut hauskaa kun mekko läpimärkänä sai tallustella karjansa jälessä ja odotella illan tuloa.

Aamuisin heti kujalle päästyäni tarkastin eväspussini sisältöä. Jos pussissa oli mieluista särvintä, söin sen matkalla ennen perilletuloa. Sain sitten pureskella kuivaa leipää lopun päivää ja juoda metsälähteestä vettä palan paineeksi.

Metsänpetoja oli siihen aikaan vielä paljon Hämeen metsissä, etenkin susia. Kerran ne tekivät minulle aika kolttosen. Se tapahtui eräänä kauniina heinäkuun päivänä. Heinäniityllä, joka oli aivan laitumeni vieressä, oli väki paraillaan työssä. Minua oli ankarasti kielletty jättämästä karjaa hetkeksikään yksin, mutta nähdessäni heinäväen pitävän päivällislomaa, en voinut vastustaa kiusausta, vaan menin hetkeksi niitylle juttelemaan. Lehmäni jäivät aidan taakse. Tuskin olin viittä minuuttia ollut niityllä kun lehmät rupesivat surkeasti mylvimään. "Meneppäs katsomaan onko susi karjassa!" huusivat heinämiehet. Minä juoksemaan ja hoilaamaan minkä kurkusta lähti, mutta sittenkin myöhästyin. Susi oli jo ehtinyt reväistä mullikan vatsan auki. Mullikkaraukka makasi henkihieverissä kahden mättään välissä ja katsoi moittivasti minuun. Peto kyllä painui tiehensä, mutta verityö oli jo tehty.

Itku puristautui väkisinkin kurkustani. Ensi säikähdyksestä selvittyäni rupesin suunnittelemaan pakoa viimekesäisille laitumille, mutta tarkemmin asiaa ajateltuani hylkäsin karkusuunnitelmani, koska eväspussini oli tyhjä ja tiet sitäpaitse korven kautta olivat minulle tuntemattomat. Kylän läpi en tietystikään olisi voinut mennä.

Siinä tuumiessani suuntaan ja toiseen, muistuivat mieleeni äitini neuvot. Hän oli näet sanonut että paras oli aina puhua totta, olipa asiat miten hyvänsä. Niinpä päätin minä nytkin alistua kohtalooni, tuli mitä tahansa.

Illalla kotiin tultuani kaipasi emäntä heti ruskeata mullikkaansa ja kysyi mihin se oli joutunut. Sanoin suoraan että susi oli sen tappanut ja selitin tarkalleen paikan. Emäntä alkoi parkua ja voivotella, riensi siihen hätään isäntäkin ja kuultuaan asian rupesi hänkin torumaan ja voivottelemaan sekä uhkasi pidättää koko kesäisen palkkani vahingonkorvaukseksi. Paimenen palkkana oli siilien aikaan kappa viljaa kustakin naudasta sekä puoli kappaa mullikasta.

Muutamia viikkoja myöhemmin ilmestyi peto taas karjaani. Astelin huoletonna metsäpolkua, karjani pureskeli aholla saraheinää kun elukat yht'äkkiä rupesivat kiivaasti ammumaan. Tiesin heti mitä se merkitsi. Rupesin huutamaan voimaini takaa ja juoksin pienelle töyräälle paremmin nähdäkseni, mistäpäin vaara uhkasi. Töyräällä oli kivi, aioin juuri hypätä kivelle, kun olin säikähdyksestä lentää selälleni, sillä kiven takaa loikkasi susi vastaani. Peto ei liene sen vähemmin pelästynyt, koskapa jo seuraavassa silmänräpäyksessä katosi metsään. Henki kurkussa kiirehdin katsomaan oliko susi ehtinyt tehdä vahinkoa ja suuri oli iloni kun kaikki lehmäni olivat hengissä. Ainoastaan parin lautasia oli susi vähän raapaissut. Onnettomuudekseni osuivat ne olemaan saman talon lehmiä kuin viime kerralla.

Viikkoja kului, olimme jo ehtineet syyspuoleen, päivät lyhenivät ja kuusen varjot pitenivät. Aurinko paistoi sentään vielä lämpimästi. Sudet eivät olleet pitkään aikaan häirinneet rauhaamme, olivat kai menneet paremmille laitumille.

Eräänä helteisenä iltapäivänä, lehmien maatessa märehtien aholla, rupesi minua hirveästi raukaisemaan. Tarkastelin ympärilleni, näkyisikö mitään epäiltävää, mutta kaikki oli rauhallista. Ei kuulunut muuta kuin silloin tällöin kellon kilahdus, milloin kellokas hätyytti liian tunkeilevia kärpäsiä. Kiipesin isolle kivelle, heittäydyin pitkäkseni ja vaivuin melkein heti sikeään uneen... Näin unta, että olin Helsingissä, Nikolainkirkon katolla, jossa edellisenä kesänä niin monta kertaa olin paistattanut päivää. Mutta nyt oli apostoli Pietari äkäisellä tuulella. Hän ravisteli avainkimppuaan aivan nenäni edessä ja komensi minut lähtemään sieltä, muutoin hän heittäisi minut alas penkereelle. Koetin väistyä hänen tieltään, mutta samassa jalkani luiskahti ja minä syöksyin huimaavaa vauhtia alas syvyyteen. Sydäntäni vihloi niin että siihen paikkaan heräsin. Olin pudonnut kiveltä alas kanervikkoon. Ponnahdin ylös ja huokasin helpotuksesta. Kaikki olikin siis ollut vain unta!

Mutta uusi tuska täytti sydämeni. Lehmät! Missä olivat lehmät? Kuuntelin henkeä pidättäen, mutta kellon kilahdusta en erottanut. Jostain läheisestä männystä kuului vain rastaan yksitoikkoinen rääkätys. Katsoin aurinkoon -- se oli jo paennut metsän taa.

Kauhuissani läksin juoksemaan kylään vievää tietä. Arvelin lehmien sinnepäin painuneen ja aivan oikein! Siellä ne kaikessa rauhassa järsivät ruohoa. Lähemmäksi tultuani huomasin kuitenkin että kolmannen talon karja ei ollut toisten mukana. Juoksin metsän ristiin rastiin, huutelin ja huhuilin, kiipesin pitkän männyn latvaan, mutta lehmistä ei näkynyt sorkkaakaan.

"Kun hätä on suurin, on apu lähinnä." Suuressa hädässäni muistui mieleeni äitini neuvot maailmalle lähtiessäni. Muistin hänen sanoneen, että kaikessa hädässä ja ahdistuksessa piti kääntyä taivaallisen isän puoleen. Niin lankesin polvilleni viheriäiselle aholle ja lähetin sydämestäni korkeuteen hartaan rukouksen että taivaallinen isä johtaisi karjani jälleen kotiin. Nousin ylös ja kuivasin kyyneleeni mekkoni hihalla ja uskoin vahvasti että kyllä ne lehmät nyt löytyvät, tulkoonpa sitten vaikka taivaasta tippuen.

Illan tultua kokosin jälelläolevan karjani ja lähdimme kotia kohti. Tultuamme naapurien laitumenveräjän kohdalle, mitä näinkään! Siellä minun kadonneet lehmäni seisoivat ynisten ja odottaen veräjän aukaisemista! Ei se evankeliumin hyvä paimen löytäessään korvesta kadotetun lampaansa suinkaan ollut iloisempi kuin minä sinä päivänä!

Loppukesä kului ilman muita kommelluksia. Lokakuun mukana päättyi paimenvuoteni. Eräänä aamuna isännän lähtiessä myllyyn sai minunkin säkkini sijan rattailla. Kolmannestakin talosta sain puolet palkkaa, vaikka isäntä oli uhannut sen kokonaan pidättää.

Olinpa mielestäni koko mies, kun toin viidenkolmatta kapan jauhot äidilleni talvieväiksi, Särpimestä sai taas rukin kiulu pitää huolen.

Mestarin opissa.

Hiljalleen kului tämäkin talvi Otavan sarvia tarkastellessa ja rukin pirtissä pöristessä.

Joskus poikkesi kyläläisiä pärepuumatkoillaan äitini mökille. Heiltä saimme tietää pitäjän uutiset.

Tällaisella metsämatkallaan pistäytyi Heinilänkin isäntä meille eräänä päivänä kevättalvella.

Juteltuaan ensin yhtä ja toista kysyi hän eikö äitini tahtoisi minua panna suutarinoppiin. Heillä oli hiljan ollut suutareita töissä ja mestari oli silloin tiedustellut poikaa, joka olisi halukas tulemaan hänen oppiinsa. "Ehdotin hänelle tätä teidän Aatua. Onhan tämä Aatu hyvä lukemaankin, saihan se kirjankin viime lukusilla. Mestari valitteli että hänelle on aina osunut huonolukuisia poikia, joita on täytynyt käyttää rippikoulussa useita kertoja ja siitä on hänellä ollut vain harmia ja ajanhukkaa. Ja onhan poika niin heikko ruumiinrakennukseltaan ettei hänestä kumminkaan tule oikeata maatyöntekijää".

Äiti ihastui ikihyväksi isännän esityksiin.

Minulta ei mitään kysytty, sain vain kuunnella, vaikka minun nahastani juuri kauppaa tehtiin.

Äitini kanssa oli usein ollut keskustelua siitä, mihin toimeen ryhtyisin seuraavana kesänä.

Paimeneksi ei minulla enää ollut halua. Minussa oli taas herännyt entinen kiihko päästä kiertämään ja näkemään maailmaa ja äiti oli siihen jo puolittain suostunutkin.

Tämän uuden ehdotuksen kautta menisivät kaikki suunnitelmani myttyyn, ja itsekseni päätin että niin ei saa tapahtua.

Mutta niinpä kumminkin kävi! Eräällä kirkkomatkalla poikkesimme pitäjän suutarimestarin Kalle Kuulan luo ja siellä äitini minun puolestani teki suutarin kanssa suullisen kontrahdin viideksi ja puoleksi vuodeksi.

Ehdot olivat: kolme kertaa päivässä ruokaa, vapaa asunto, yhdet rohtimiset housut, kaksi varttista paitaa ja nahka-aineet yhteen pariin saappaita, jotka itse saisin valmistaa. Muista tarpeista lupasi äitini pitää huolen.

Se puolivuosi lisättiin niinkuin kaupanpäällisiksi ja siitä lupasi suutarinemäntä minulle puolivillaiset vaatteet.

Niin oli kauppa tehty ja siihen oli minun tyytyminen. Sellainen on elämän laki.

Äitini oli kaupasta kovasti mielissään, sillä olinhan minä nyt leipähuolilta turvattu moneksi vuodeksi eteenpäin.

Vapunpäivänä muutin uuteen asuntooni. Ensi aikoina sain olla kotona emännän apuna ja tehdä kaikenlaisia kotiaskareita: kantaa vettä, hakata puita ja kitkeä rikkaruohoja ryytimaasta. Nämä työt ne sentään menivät mukiin, mutta kun väliaikoina sain olla lapsenpiikanakin, kävi mieleni katkeraksi ja ajattelin että yhtä hyvin olisin voinut olla kotona kehräämässä.

Sillä aikaa mestari ja vanhin oppipoika kiertelivät pitäjällä, viipyen kussakin talossa tarpeen mukaan.

Mestari oli jo ikämies, noin viidenkymmenen korvilla. Hän oli vähän viinaanmenevä ja sentähden oli sopu kodissa huononlainen.

Emäntä oli kymmenkunnan vuotta miestään nuorempi, pieni tihrusilmäinen, häijy ja pahansisuinen eukko.

Usein usutti hän miestään meidän poikien kimppuun.

Paitsi minua oli suutarilla toinen oppipoika, Iso-Aatu nimeltään. Hän oli kookas ja vahva, jonkatähden mestari ei usein uskaltanut häntä löylyyttää, mutta minä sain sensijaan nekin selkäsaunat, jotka olivat Isolle-Aatulle aiotut -- kun kerran olimme Aatuja molemmat.

Suutarilla oli itselläänkin poika, joka oli minua vähän nuorempi. Me oppipojat emme katsoneet häntä hyvällä silmällä, sillä hänen kielittelyänsä aina uskottiin, vaikka hän meistä olisi puhunut kuinka perättömiä tahansa.

Mainitsen tässä erään tapahtuman, joka kuvaa mestarin perhe-elämää.

Oli elonkorjuun aika. Mestari oli tapansa mukaan vähän juopotellut ja perhesopu oli jo useita päiviä ollut huono.

Olimme ahtaneet saunanparven täyteen ohranlyhteitä. Ne piti puitaman parin päivän perästä.

Me pojat menimme siksi aikaa pitäjälle neulomaan, ukko jäi kotiin riihtänsä kuivaamaan. Mutta jo seuraavana päivänä tuli poika hakemaan meitä kotiin. Siellä olivat kaikki asiat hullusti. Mestari oli illalla lämmittäessään riihtä ollut vähän humalassa ja pidellyt tulta varomattomasti niin että vilja-ahdos oli syttynyt palamaan ja olivat sekä pirtti että ohralyhteet mennä tuhaksi. Ukolla oli sentään hädissäänkin niin paljon mielenmalttia, että huomasi siepata porstuasta eukkonsa livepytyn, jonka paiskasi kiukaaseen. Näin sai hän syntymään hikilöylyn ja sen avulla tulen tukahutetuksi.

Meitä haettiin kotiin purkamaan ahdosta ja puimaan mitä puitavissa oli. Seuraavana aamuna oli määrä nousta aikaisin työhön. Ukko lupasi itse tulla herättämään.

Kukko oli jo aikoja sitten veisannut aamuvirtensä kun mestari ja hänen emäntänsä tulivat pirttiin.

Levitettyämme sitomukset lattialle aioimme juuri ruveta niitä puimaan, kun jostakin vähäpätöisestä asiasta tuli aviopuolisoille riita. Eukko karkasi kuin ukonnuoli miehensä tukkaan ja repi sitä niin vimmatusti että luulimme päänahan heltiävän, mutta kun ukko sai kiinni vaimonsa pahnikosta, niin silloin vasta eukolta poru pääsi.

Toverini Iso-Aatu katseli syrjästä tätä temmellystä ja sitten sanoa jyräytti: "Älkää siinä olkia sotkeko, menkää muualle tappelemaan."

Ehkäpä asianomaisia itseäänkin hävetti vai mitä lie ollut, mutta kiireesti he luikkivat ulos pirtistä ja sille tielle he sillä kertaa jäivätkin.

Puimme yksin puoleksikärventyneen ohran niin hyvin kuin taisimme. Työmme lopetettuamme menimme aamiaista hakemaan.

Mustelmat ja naarmut pariskunnan kasvoissa todistivat tappelun kuumuutta.

Erään kerran -- silloin oli jo Iso-Aatu päässyt opista ja muuttanut pois -- sattui toinen tuima yhteentörmäys.

Oli noin viikko ennen joulua. Mestari oli myllyssä joulujauheita jauhattamassa. Minä työskentelin tiskin ääressä ja emäntä oli leipomishommissa, kun mestari tuli sisään jauhoisena ja väsyneenä ja ehkäpä oli hän myllärin kanssa vähin maistellutkin. Ainakin emäntä niin luuli, sillä tuskinpa oli mestari ehtinyt sisään ovesta kun hän kiukkuisena kivahti: "No kauniistipa sinä otat Kristuksen syntymäjuhlan vastaan, kun tuollaisena tulet myllystä kotiin!" Mestari ei ollut kuulevinaankaan, istahti vain pöydän päähän kahvia juomaan. Emäntä yhä haukkua motkotti. Vihdoin isännän tyyneys loppui, julmistuneena hän sieppasi kupit pöydältä heittäen ne uunia vasten tuhansiksi sirpaleiksi. Mutta silloinpa vasta emäntä äityi ja sähisi kuin palava katajapensas. Ukko sai käsiinsä jostain uuninluudan, jolla alkoi vimmatusti luutia vaimoaan. Emäntä katsoi parhaaksi lähteä karkuun ja siepaten lapsen kehdosta ja huutaen täyttä kurkkua juoksi hän naapuritaloon.

Kauhistuksesta jähmettyneenä katselin minä tätä näytelmää. Jäätyämme kahden lähetti ukko minut hakemaan korttelin viinaa Kankaan Eevalta ja sen juotuaan vielä toisenkin. Ukko joi kiukuissaan, kunnes kaatui pöydän alle. Silloin vasta uskalsin minä vapaasti hengittää.

Emäntä palasi seuraavana päivänä, kasvot mustelmia täynnä. Taikina oli tietysti vedeltynyt, joten se oli uudestaan sotkettava.

Mutta oli sillä suutarin matamilla hyviäkin puolia! Lattia oli aina kuin vastahöylätty, pyykki valkoista kuin helmikuun lumi. Ruoassa ei myöskään ollut moittimisen varaa, vahinko vain että se usein loppui kesken.

Pitäjällä liikkuessamme tulimme tekemiseen monenlaisten ihmisten kanssa. Oli paikkoja, joihin menimme halusta, ja taas toisia, joita koetimme välttää niin paljon kuin suutarien on mahdollista.

Minusta olivat hauskimmat ne paikat, joihin tuli sanomalehti, mutta niitä ei Jumala paratkoon ollut monta meidän pitäjässämme.

Juuri näinä vuosina sarasti maassamme uusi aika. Pitkän odotuksen perästä kokoontuivat ensimmäiset valtiopäivät 1863. Niillä pohdittiin monia asioita, joita talonpoikakin mielenkiinnolla seurasi. Varsinkin oli kysymys kotipolton lopettamisesta yksi niitä, josta kansankin keskuudessa paljon keskusteltiin. Kun näistä asioista ei muuten saatu tietää, tilattiin sanomalehtiä. Valinnan vara ei ollut suuri, pääkaupungissa ilmestyi näet ainoastaan yksi suomenkielinen lehti, Suometar.

Näihin asti eivät talonpojat olleet maailman menosta paljon välittäneetkään. Käviväthän he kirkossa ja kuulivat siellä kuulutukset ja niistä olivat tärkeimmät tiedonannot siitä, milloin oli veronmaksu, milloin holliin mentävä sekä milloin pidettiin lukukinkerit. Nyt sensijaan oli alkanut uusi ajanjakso, tahdottiin tietää jo jostain muustakin.

Tuntui niin hauskalta kun isäntä astuskeli tupaan äsken tullut sanomalehti kourassa ja rupesi tekemään selkoa sen sisällyksestä. Ja milloin hän luki siitä ääneen jonkun kohdan, silloin olivat suutaripojankin korvat auki. Etenkin ne kaunokirjalliset pätkät, joita aina oli lehden alakerrassa, ne ne olivat hauskaa tekstiä! Niissä kerrottiin kaikenlaisia seikkailuja Amerikan metsästäjien ja kullankaivajien elämästä, josta siihen aikaan oli liikkeellä satumaisia juttuja, mitkä sitten sanomalehtien avulla levisivät ympäri maailmaa.

Tämmöiset ja monet muut hauskat kertomukset ne kiihoittivat minun lukuhaluani. Sattuipa sitten niin että jostain rantakaupungista muutti paikkakunnalle uusi värjärimestari.

Mestari itse oli aivan ruotsalainen, mutta vaimo oli suomalainen ja he olivat kumpikin hartaita valistuksen ystäviä. Heidän alotteestaan koottiin pieni rahasto, jolla perustettiin vähäinen lainakirjasto pitäjään. Se oli siemen, joka kylvettiin sopivaan aikaan.

Kirjasto ei, niinkuin sanottu, ollut suuren suuri, olihan vain vähäinen kaappi värjärin konttorin nurkassa ja konttoripoika sen hoitajanakin oli.

Kirjastossa taisi olla edustettuna koko senaikainen suomenkielinen kirjallisuus. Luettelen tässä muistostani muutamia teoksia: Eero Salmelainen, Suomen kansan satuja ja tarinoita; Varelius, Enon opetuksia; Gummerus, Suomalaisia uuteloita; Frans Hoffman, Kertomuksia, useampiakin. Muistan vielä elävästi millaisella ihastuksella luin Hoffmannin "Hovin Roosaa" ja "Jäämerellä". Niitä lukiessani ajattelin itsekseni että kuinkahan hyviä ihmisiä ne ovatkaan, jotka osaavat niin kauniita kirjoja kirjoittaa.

Vielä oli kirjastossa muutamia laulukirjoja, joiden tekijöitä en enää muista.

Mutta parhaan olen jättänyt viimeiseksi. Se oli Paavo Korhosen runot. Niitä luettiin siihen aikaan melkein joka mökissä. Olihan niiden tekijä suomalainen talonpoika, joka osasi mestarillisesti ivata juoppoa vallesmannia sekä muita röyhkeitä korkean kruunun virkamiehiä.

Sellaiset kuvaukset ne aina löysivät vastakaikua kansan sydämessä. Me pojatkin innostuimme Paavon runoista niin että päätimme itsekin ruveta runoja sepittelemään, mutta unohdimme yhden seikan, joka on välttämätön jokaiselle runoilijalle ja se on -- kirjoitustaito.

Kansassa ei siihen aikaan ollut monta kirjoitustaitoista. Kun nimeä tarvittiin tultiin hyvin toimeen piirtämällä puumerkki. Paikkakunnalla oli kyllä herraskartanoita, joiden asukkaat tietysti osasivat kirjoittaa ja viljelivät kirjallisuuttakin, mutta ruotsinkielisiä kun olivat ei heillä ollut mitään yhteistä kansan kanssa. Miten siis oppia kirjoittamaan ja kuinka päästä ensin alkuun? Siinä tärkeitä kysymyksiä. Puute oli kaikkein välttämättömimmistä apuneuvoista, niinkuin paperista, kynistä, musteesta ja ennen kaikkea opettajasta. Mistä saada sellainen? Mutta kyllä hätä keinon keksii, sanoo sananlasku. Niin nytkin.

Ensimmäisenä vapaa-aikanani menin värjärin "puukhollarin" tykö ja pyysin häntä kirjoittamaan minulle kirjoitus-aakkoset malliksi. Sen hän mielellään tekikin ja sitten alkoi ankara opetteleminen. Ahkerasti piirtelin puustaveja aina kun oli vähänkin aikaa. Sileä päreen pinta ja puhdas laudanpalanen tekivät usein paperin virkaa, kesy hanhi luovutti sulkansa kyniksi ja padan kyljestä sai nokea, jota sekotettiin sokeriveteen ja niin oli oivallinen muste valmis.

Jonkun ajan kuluttua oli kirjoitustaito opittu, ainakin alkeet. Mutta runoilusta ei sittenkään tullut mitään.

Oli minulla sentään muitakin huvituksia vapaa-aikoinani kuin kirjoittaminen. Sellaisia olivat kalastus ja ravustus.

Kotipaikallani oli pieni metsäjärvi, jossa ei ollut muita kaloja kuin haukia. Kesäisin kun työt lauantai-iltana olivat loppuneet, hankin itselleni ongen ja pytyn ja menin onkimaan syöttikaloja noin parin virstan päässä olevasta toisesta järvestä. Sitten siirryin pyttyineni metsäjärvelle. Siellä oli vanha laho tukkiruuhi, jonka savella ja sammalilla paikkasin vedenpitäväksi. Sillä sitten laskin rautalangasta tehdyt koukkuni järveen. Itse istuin rantatöyräälle odottamaan, kunnes hauki tarttui syöttiin. Illalla kotiin palatessani oli monta suurta hauenköllisköä vitsalenkissä olkapäälläni. Möin ne suutarin emännälle, joka niistä maksoi kaksi kopeekkaa naulalta.

Vaikka minulla oli muitakin hommia, niin kotiani siellä metsän kainalossa rakastin aina yhtä hellästi kuin ennenkin. Sinne lensivät usein ajatukseni. Etenkin iltaisin muistui mieleeni, miten äiti ennen sulki minutkin ehtoorukouksiinsa.

Sattui usein pyhäpäivisin, kun olin poikaparven kanssa kiekkoa heittämässä, että yks' kaks' heitin kiekkoni sekä tavini siihen paikkaan ja läksin suorinta tietä livistämään läpi metsien äitini mökille. Joskus sattui niin että lähestyessäni mökkiä näin ovensalvan olevan poikittain... Silloin tiesin että äiti ei ollut kotona. Se oli suuri pettymys. Istuessani siinä kotikivellä, tunsin itseni niin yksinäiseksi ja hyljätyksi, tuntui niin ahdistavan rinnan alta että kyyneleet puristautuivat silmistäni. Murhemielin ja raskain askelin tallustelin takaisin työpaikkaani. Mutta sitten ei leikki enää maistunut.

Mainitsemista ansaitsee vielä miten tarkka suutarin vaimo oli ruoka-aterioittensa suhteen. Kun oli tulossa useampia juhlapäiviä perättäin, sain minä pyytämättäni luvan lähteä kotiin äitini luokse. Minusta nämä luvat kyllä olivat mieluisia, sillä sainhan taas olla jonkun päivän rakkaassa metsässäni. Mutta äiti ei näistä vierailuista ollut erikoisesti mielissään, sillä olihan yksi leukapari lisää kuluttamassa hänen jo ennestään niukkoja juhlaeväitään. Mutta näitä asioita en minä vielä silloin ymmärtänyt.

Näin kului oppiaikani ja vuodet vierivät.

Tällä ajalla oli tapahtunut suuria yhteiskunnallisia muutoksia maassamme. Ruplat olivat muuttuneet markoiksi ja viinapannut vaihdettu kahvipannuihin. Oli käynyt niinkuin emännät olivat toivoneetkin.

Kansa- ja sunnuntaikouluja ruvettiin hommaamaan joka pitäjään.

Kauppiaita ilmestyi joka kylään eikä tarvinnut enää olla kirjoitusneuvojen puutteessa.

Lainakirjastokin oli lisääntynyt niin että täytyi hankkia uusi kaappi entisen lisäksi.

Olin jo ehtinyt siihen ikään että oli mentävä rippikouluun. Siellä ei minulla ollut mitään vaikeuksia, kaikki kävi kahdessa viikossa, niin ettei mestarinkaan tarvinnut valittaa kalliin ajan hukkaankulumista. Muutama sana itse rippikoulupapista. Hän kutsui itseään matkamieheksi, en tiedä siitäkö syystä, että oli vain armovuoden saarnaaja, vai tarkoittiko hän jotain korkeampaa. Mutta niin omantunnontarkkaa sielunpaimenta on harvoin tavattavissa.

Joukossamme eli eräs Juho niminen poika. Hän oli kaukaa takamaan torpasta, jossa ei tarvitse paljon puhua, vielä vähemmän ajatella, mutta sitä enemmän vääntää kiviä sekä irroittaa kantoja.

Hän oli yrittänyt jo useita kertoja ripille, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Nyt oli hän jo ikämies, morsiankin hänellä oli, vieläpä sanoivat olevan perillisenkin. Asia oli siis hyvin tärkki.

Mutta pappi ei ottanut huomioon morsiamia eikä lapsia, vaan vaati huoneentaulut ja uskonkappaleet ulkoa opittaviksi.