Part 3

En tiedä kuinka kauan olin nukkunut, kun heräsin hirveään meluun. Ovia paiskeltiin niin että kappaleet sinkoilivat, kirouksia, huutoja ja valituksia kuului. Oli onni että olin kangaspuitten alla, muuten olisin tullut sotketuksi miesten jalkoihin.

Vähitellen melu hiljeni ja huone jäi aivan pimeäksi. Minä pelkäsin niin etten uskaltanut jäsentäkään liikuttaa. Jonkun ajan perästä tuli sisälle pari miestä seurassaan mökin eukko. Puheista kuulin että he olivat kruununmiehiä, jotka tulivat tutkintoa pitämään. Hiivin piilopaikastani ovelle ja heti kun miehet käänsivät selkänsä, kippasin ulos.

Ulkona oli hämärä. Päästyäni maantielle lähdin juoksemaan minkä jaksoin. Juostuani ja vuoroin käveltyäni noin pari virstaa saavuin korkealle mäelle n.k. Kauraholman mäelle ja sieltä näin ensikerran Suomen pääkaupungin. Se ei tosin ollut sama Helsinki, joka sieltä nykyään katsojan eteen leviää.

Pääkaupunki oli silloin aivan vähäpätöinen nykyiseen verrattuna. Se käsitti pääasiassa Nikolainkirkon kullattuine kupooleineen, muutamia kolmikerroksisia kivitaloja Estnäsin niemellä sekä parikymmentä hökkelipahasta siroteltuina sinne tänne. Melkein koko Siltasaari ja Katajanokka olivat rakentamatta, ainoastaan Katajanokan itäisellä kärjellä törrötti yksinään meriväen kasarmi.

Olin vihdoinkin päässyt salaisten unelmieni päämäärään.

Seisoin Unioninkadulla Nikolainkirkon kohdalla ja ihmettelin, niinkuin ennenmuinoin Möhlö Melkonen Aurajoen sillalla Turun kaupungissa.

Rupesi sataa tihuuttamaan, jota tihutusta sitten kesti koko keskipäivän. Menin sateensuojaan erään kivitalon porttikäytävään. Siinä seisoin vilusta väristen, vaatteeni kun olivat läpimärät.

Ihmisiä kulki ohitse suuntaan ja toiseen, kaikilla näkyi olevan hirveä kiire ja kukaan ei minuun kiinnittänyt vähintäkään huomiota.

Kaivelin povestani kuivettuneen leipäpalasen, jota sitten lämpimäkseni rupesin jyrsimään.

Iltapäivällä sade lakkasi. Lähdin liikkeelle tarkastamaan uutta ympäristöäni.

Menin ensin laivarantaan. Siellä oli varmaan jotain nähtävää, koska taaja ihmisjoukko seisoi laiturilla.

Meri oli hiljattain vapautunut talvikahleistaan, muutamia jääkappaleita uiskenteli vielä siellä täällä.

Rannassa seisoi lähtövalmiina suuri musta laiva, ehkä ensimmäinen sinä keväänä ja se oli houkutellut uteliaita ihmisiä rantaan.

Olipa siinä korvenpojalle ihmettelemistä. Se laiva se olikin mielestäni oikea kummitus. En edes unissani ollut semmoista nähnyt. Eikä edes reppuryssä, joka monta kertaa oli Helsingissä käynyt, ollut semmoisesta mitään maininnut.

Se ähkyi ja puhkui kuin vihainen sonni ja välillä kiljasi niin että korvia vihloi. Sillä oli sivuilla pyörät, jotka olivat isommat kuin kotipitäjäni myllynrattaat. Myllynrattaita pyöritti vaahtoava koski,; mutta nämä pyörivät itsestään.

Ja se meri, se sininen ulappa, se se vasta mahtava oli. Näin sen silloin ensi kerran ja ensihetkestä se minut tenhosi ja se tenho on seurannut minua läpi elämäni.

Aikani siinä katseltuani veneitten ja ihmisten häärinää rupesi nälkä ahdistamaan, samoin uni ja väsymys, sillä olinhan ollut liikkeellä siitä asti, kun yökortteeristani aamun sarastaessa karkasin. Oli siis aika ruveta ajattelemaan ruokaa ja yösijaa.

Taloja oli kyllä joka puolella, mutta kaikki ne minusta näyttivät niin kylmiltä ja kolkoilta.

Ei auttanut muu kuin lähteä tallustelemaan samaa tietä takaisinpäin kuin olin tullutkin.

Vähän matkaa kaupungin tulliportin ulkopuolella oli kaksi venäläisten sotilaiden jauhomakasiinia. Niitten takana oli kaupungin kaatopaikka, josta levisi mitä inhottavin haju läheiseen ympäristöön. Aivan kaatopaikan vieressä seisoi mökkipahanen, jonne nyt ohjasin askeleeni. Ainoastaan pieni tuikku valaisi tupaa, lattialle oli levitetty olkia ja niiden päällä makasi miehiä rivissä kuin sillit tynnyrissä. Miehet olivat lannanajajia, jotka yöksi lähtivät siivottomaan työhönsä. Etsin itselleni rauhallisen nurkan, jonne sitten paneuduin pitkäkseni.

Seuraavana aamuna, kun miehet palasivat yötöistään, heräsin minäkin. Kaikki matkalla säästetyt leivänpalaset olivat jo loppuneet, joten minun täytyi kiiruumman kaupalla lähteä ruoan hakuun.

Oli mitä ihanin kevätpäivä; aurinko paistoi täydellä terällään niin ettei vilukaan enää hätyyttänyt. Astelin siis reippain mielin kaupunkia kohden. Siitä ovesta, jonka yläpuolella näin ensimmäisen kullatun rinkilän, menin sisälle.

Puotimamsseli arvasi heti asiani, koska ilman pyytämättä latoi eteeni muutamia kuivuneita ranskanleipiä, jotka minä kiitollisena työnsin poveeni. Lisäksi sain vielä lakkini täyteen korpunmurusia.

Kävelin sitten katua ylös toista alas jyrsien ranskanleipiäni ja katsellen ympäristöäni.

Näin kiertelin viikon päivät Helsinkiä ristiin rastiin ja yöksi menin aina samaiseen mökkipahaseen, jossa olin ensimmäisenkin yöni nukkunut.

Mökkiä kutsuttiin "Jaanssonin saunaksi", kertoivat miehet. He olivat minulle hyvin ystävällisiä kuultuaan mistä olin kotoisin ja kuinka olin karannut Helsinkiin ja ihmettelivät kovasti, miten niin pieni pojannaskali oli yksin uskaltanut lähteä moiselle retkelle.

Eräänä aamuna kierrellessäni huvikseni kaupungin torilla tapasin kaksi poikaa kotipitäjästäni. He olivat tulleet kauroja myymään ja nähdessään minut he kysyivät, tahtoisinko palata kotiin heidän kanssaan. Saisin heiltä vapaan kyydin ja elatuksen matkalla. Tuumiskelin että samahan tuo taitaa olla ja pääsenhän takaisin tänne, jos mieleni tekee, kun kerran osaan tien.

Neljännen päivän illalla Helsingistä lähdöstäni olin siis taasen kotipaikoillani, mistä kaksi viikkoa sitten olin niin mahtavana lähtenyt. Niin päättyi minun ensimmäinen Helsingin-matkani.

Äitini sattui olemaan siinä samassa talossa villoja kehräämässä, mihin minä poikien kanssa astuin sisään. Sanoa paukutin "terveisiä Helsingistä".

Äiti ei ollutkaan erikoisen mielissään minun kotiintulostani, vaikka niin olin itsekseni kuvitellut. Vasta kerrottuani kaikista ihmeellisyyksistä, jotka olin nähnyt ja kuullut Helsingissä sekä mainittuani että aikomukseni oli lähteä pian uudelleen reisuun, kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän lupasi tehdä minulle uudet rohtimiset housut ja mekon.

Sitten lähdimme taas yhdessä astelemaan kotimökkiä kohden.

Yritin tämän jälkeen taas jonkun aikaa pyörittää rukin kiulua, mutta se työ oli yhtä vastenmielistä kuin ennenkin, joten mielessäni kypsyi päätös lähteä niin pian kuin suinkin uudelleen Helsinkiin.

Toinen Helsingin-matkani.

Noin kuukauden päivät viivyttyäni kotona, olin taas matkalle lähdössä. Äitini saattoi minut tällä kertaa valtamaantielle saakka. Siinä sain äidiltä viimeiset neuvot matkaani varten. Hän kehoitti minua olemaan nöyrä ja kuuliainen ja lukemaan tarkoin ehtoo- ja aamurukoukset. Jos sen tekisin, niin kyllä maailmassa kaikki kävisi hyvin. Niin hän saneli siinä lähtiessäni pyyhkien silmiään esiliinan nurkalla.

Ennen olimme jo sopineet äitini kanssa että syksyllä kotiin tullessani toisin naulan kahvia, toisen sokeria tuliaisiksi.

Sanoin hätäiset jäähyväiset ja lupasin muistaa kahvit ja sokerit. Vilkaisin vähän väliä taakseni. Äiti seisoi vielä samalla paikalla ja kuivaili kyyneleitään.

Rupesi tuntumaan raskaalta rinnassa, kyyneleet tuppasivat minunkin silmiini, alkoi melkein jo kaduttaa koko reisu. Kiiruhdin sentähden askeleitani minkä jaksoin. Käveleminen olikin helppoa, kun matkatamineet olivat kevyet. Vaatetuksenani oli vain paita, mekko, housut ja lakki sekä kaksi tyhjää pussia: toinen niinkutsuttu haarapussi oli vaatekappaleiden säilyttämistä varten, toinen oli pienempi ja riippui sivulla; siihen keräsin kaikki leivän ja särpimen jäännökset.

Matka kului hupaisesti, kun tiekin oli tuttu niin ettei tarvinnut kysellä, minnepäin milloinkin piti kääntyä kun osui tienhaara vastaan.

Ilma oli mitä ihanin suvisää. Apilapellot tuoksuivat, ruisvainiot heilimöivät molemmin puolin tietä ja ilmassa leijaili kevyt sininen autere.

Tuntui kuin olisivat kaikki hyvät hengettäret olleet minua saattamassa. Jalka nousi keveästi ja mieli oli valoisa kuin kesäpäivä ympärilläni.

Ajatukseni pyörivät lakkaamatta matkani päämäärässä. Kuvailin mielessäni kuinka sininen aava meri kimaltelee auringon paisteessa ja kuinka Nikolainkirkon kultatähdet paistavat kilpaa auringon kanssa.

Pari päivää myöhemmin tapasin eräässä talossa, jossa olin yöpynyt, eukon, joka myös oli matkalla Helsinkiin kahden pienen poikansa kanssa. Koska meillä oli sama tie niin lyöttäydyimme yhteen, joten taival kului hauskemmin kuin ensi kerralla.

Tultuamme Helsinkiin opastin eukon poikinensa samaan "Jaanssonin saunaan", jossa itse olin majaillut. Eukko saikin kitkemistyötä koko kesäksi samoilla Jaanssonin viljelysmailla.

Kiitokset tekivät siihen aikaan hyvin kauppansa. Milloin nälkä kiristi suolia ei tarvinnut muuta kuin kiivetä johonkin suuremman talon keittiöön niin sai ruokaa vatsansa täydeltä ja vielä vähän evääksikin.

Puuttuva ruotsintaito teki tosin vähän haittaa, mutta palvelijat, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, osasivat ainakin vähän suomea.

Eräänkin kerran, kun vatsani rupesi vaatimaan vaihteeksi keittiöruokaa, kiipesin kauppatorin varrella olevan kivitalon kolmanteen kerrokseen. Kyökissä oli pari naispalvelijaa ja minunkokoiseni herrasmamsseli. Mekkopukuni ja paljaat jalkani kai ilmaisivat etten ollut vieras tavallista laatua, koska mamsseli pyörähti heti sisähuoneisiin, josta palasi takaisin tuoden äitinsä ja koko siskoparven muassaan. Kaikki asettuivat ympärilleni piiriin ja tarkastelivat minua kiireestä paljaisiin kantapäihini saakka. Tarkastus ei mahtanut lapsia oikein tyydyttää, koska rupesivat kiihkeästi keskustelemaan äitinsä kanssa, aina välillä osottaen minua. Vilkkaan neuvottelun seurauksena oli höyryävä vadillinen perunakeittoa, jonka palvelija asetti eteeni ja jonka ihmettelevän lapsijoukon töllistellessä pistelin poskeeni.

Syötyäni tuli rouva takaisin keittiöön käsivarrellaan iso vaatemytty, jonka asetti eteeni pöydälle ja palvelija selitti että ne kaikki kuuluvat minulle.

Siinä oli koko vaatetus paidasta aikain sekä useampia pareja mamsselin sukkia ja kenkiä. Kiitin ja kumarsin, niinkuin äiti oli minua opettanut ja kokosin kaikki syliini. Rappusia alas tullessani juoksi pienempi tytöistä perässäni ja viittasi minua tulemaan mukaansa kellarikerrokseen. Siellä asui perheen kuski ja pikentti, niille hän lausui muutamia sanoja ja poistui. Pikentti käski minun riisuutua. Ensin vähän pelkäsin, mutta kun he vakuuttivat, ettei mitään peljättävää ollut niin tein työtä käskettyä.

Riisuttuani veivät he minut huoneeseen, jossa oli suuri kylpyamme täynnä vettä. Siinä käskivät he minun peseytyä.

Pestyäni leikkasivat tukkani oikein kaupungin malliin ja sitten puin uudet vaatteet päälleni. Talosta lähtiessäni tuntui minusta kuin olisin vallan uusi ihminen.

Vanhan Venäjän kirkon rappusilla tapasin muutamia tuttuja poikia. He eivät olleet minua tuntea, niin muuttunut olin heidän mielestään. Siinä kirkon rappusilla tehtiin saaliistani ensimmäinen tasajako.

Ruokaa ja vaatteita siis kulkuripoika siihen aikaan kyllä sai, mutta yösijan saanti ei ollut yhtä helppo asia. Sai tuumia päänsä ympäri monta kertaa, ennenkun arvasi lähteä kolkuttelemaan vieraille oville. Sentähden olikin minulla mitä eriskummallisimpia makuusijoja. Katajanokalla, meriväen kasarmin luona oli maalle vedettynä pitkä rivi suuria soutuveneitä, niin kutsuttuja barkasseja. Ne seisoivat rivissä pylväitten tukemina ja ohuen lautakatoksen peittäminä. Katon ja veneen perän väliin oli jätetty pieni aukko, parahiksi niin suuri että minunkokoiseni pojannappula mahtui siitä sisälle. Yhden veneistä valitsin itselleni kortteeriksi ja siellä makasin monta yötä niinimatto allani ja toinen peitteenä.

Täytyi vain pitää varansa ja pujahtaa reijästä sisään juuri sillä hetkellä kun sotilas käänsi selkänsä. Veneessä oli kyllä turvassa kuin rotta kiven kolossa.

Minulla oli muitakin samallaisia itsevaltaamiani makuupaikkoja. Yksi sellainen oli niinkutsuttu narinkkatori, mikä sijaitsi siinä paikassa, missä nykyään on Suomen pankki kultakassoineen ja holvineen.

Siihen aikaan niillä main häärivät köyhät venäläiset ja juutalaiset tehden kauppaa vanhoilla vaatteilla ja kaikenlaisella muulla romulla.

Torilla oli joukko lautahökkeleitä, joita markkina-aikoina käytettiin rihkamatavaran myymälöiksi. Väliajoilla olivat ne tyhjinä.

Niissä hökkeleissä nukuin monen monta yötä, vaikka ne eivät olleet niin rauhallisia kuin veneet Katajanokalla. Narinkan seutu taas oli huonomaineinen ja siellä vilisi poliiseja kuin Vilkkilän kissoja ja kun poliisit eivät olleet silloin, enempi kuin nykyäänkään, maankiertäjien ystäviä, sai pitää tarkasti varansa ettei joutunut nappiherrojen tielle.

Uusi virka.

Eräänä päivänä kiipesin leivän haussa erään ison kivitalon keittiöön. Kyökkipiika, iso roteva nainen, aito suomalainen, juro, mutta silti hyvänsuopa ihastui suuresti nähdessään minut. Hän kertoi etsineensä minunkokoistani poikaa paimeneksi, joka ajaisi perheen lehmän aamuisin Pitkänsillan lehmitarhaan, missä kaupungin paimen sen sitten ottaisi huostaansa sekä illalla sen taas hakisi kotiin. Suostuin Tiltan (se oli piian nimi) ehdotukseen, vaikka se säännöllisyys minua vähän peloittikin, etenkin kun oli noustava aikaisin aamulla ylös.

Alotin siis uuden virkani jo samana päivänä hakemalla lehmän kotiin yöksi. Vietyäni sen navettaan menin kyökkiin ja sain istua pöydän ääreen ja piika latoi ruokaa eteeni. Eväspussinikin hän vielä täytti seuraavaksi päiväksi.

Vastenmielisyyteni tointa kohtaan katosi pian, sillä nyt minun ei tarvinnut koskaan olla nälissäni.

Ainoastaan aamulla nouseminen oli usein hyvin vaikeata. Sattui sentähden väliin että tullessani lehmitarhaan muut olivat jo lähteneet. Silloin ei auttanut muu kuin lähteä kippasemaan lehmineni perässä, kunnes saavutin toiset. Se juokseminen ei ollut kaikkein hauskinta, sillä lehmä ei ollut tottunut moiseen juoksuun yli kivien ja kantojen.

Kaupungin yhteisenä laitumena oli siihen aikaan Söörnäisten niemi sekä Vallilan ja Kauraholman seudut aina Kumtähden porttiin asti.

Oli minulla tovereitakin, useampiakin, mutta kaksi oli oikein vakituista. Toinen oli Iitistä, toinen Kangasalta kotoisin. He odottivat tavallisesti porttikäytävässä, kun menin Tiltan luo syömään, ja kun tulin ulos pussi täynnä eväitä seuraavaksi päiväksi, panivat he toimeen tasajaon, jossa minun osalleni aina jäi ihmeellisen vähän. Mutta se ei minua suuresti surettanut, sillä minulla oli monta hyvää ruokapaikkaa, kuten kaartin ja meriväen kasarmit, puhumattakaan venäläisestä hospitaalista, Unioninkadun varrella, jossa sain niin hyvää kaalikeittoa että muistaissani sitä vieläkin vesi suuhuni herahtaa.

Muistan hyvin elävästi sen vanhan luomiposkisen kokkiryssän, joka aina niin ystävällisesti hymyili minun sisäänastuessani. Hän arvasi kohta asiani, koska oitis asteli hyllyn luo, otti sieltä punaisen puukulhon, jonka täytti höyryävällä happamella kaalilla, minkä sitten leipäviipaleen kanssa asetti eteeni pöydälle.

Päivisin kun ei ollut mitään tekemistä, kiertelin aikani kuluksi ympäri kaupunkia, toisten poikain kanssa. Mieluummin olin sentään yksin, sillä silloinhan en tarvinnut jakaa saalistani muille.

Nikolainkirkon torni oli yksi lempipaikoistani, sillä sieltä oli laaja näköala yli kaupungin ja saariston välkkyvine ulapoineen ja salmineen. Siellä minä loikoilin usein tuntikausia auringonpaisteessa "apostolien jalkojen juuressa". Pääsy sinne oli aivan esteetön, pieni ovi postikonttorin puolella oli aina lukitsematta.

Useasti oli ollut puheena toverieni kanssa että lähtisimme merille, vaikka laivapoikana, ja sehän olikin ainoa keino päästä kaukomaille. Kiertelimme sentähden yhdessä kaupungin satamia, joissa kauppalaivat olivat ankkurissa. Siihen aikaan oli Helsingissä ainoastaan muutamia kauppiaita, jotka välittivät kauppaa omilla purjelaivoillaan ulkomaitten kanssa. Kiipesimme jokaiseen alukseen mikä satamassa oli kysellen laivapojan paikkaa, mutta aina saimme kieltävän vastauksen, vieläpä useassa naurettiinkin, ja minua osottaen sanottiin: "Luuleeko tuollainenkin tiitiäinen laivapojaksi kelpaavansa".

Siihen oli koko suunnitelmamme raueta, kun Kangasalan Heikki, joka oli vanhin joukosta, muisti kuulleensa että Turussa on paljon suurempi laivaliike kuin Helsingissä ja että siellä on englantilaisiakin laivoja, jotka mielellään ottavat suomalaisia laivapojikseen.

Mitäs muuta kuin kiiruumman kautta Turkuun ennen syksyn tuloa!

Ainoana vaikeutena oli, miten selviytyisin paimenpaikastani. Illalla vietyäni lehmän kotiin ilmoitinkin kyökkipiialle että aioin lähteä kotiin äitiäni tervehtimään. Hänellä ei, vastoin luuloani, ollut mitään sitä vastaan. Lehmän hän lupasi pitää navetassa päivisinkin. Hän käski minun odottaa kunnes ilmoittaisi asian herrasväelle.

Jonkun ajan odotettuani tulikin vanha herra keittiöön käsivarrella iso vaateröykkiö, josta hän yksitellen lateli eteeni vaatekappaleita, toistellen vähän väliä "sidu poikken", sillä suomea ei hän osannut. Siinä oli takkeja, liivejä ja housuja, pari saappaita sekä hyvin kaunis harmaa huopahattu.

Viimeiseksi kaivoi hän taskustaan kahdenkymmenen kopeekan hopearahan, jonka antoi minulle matkarahaksi. Kiitin ja kumarsin niinkuin parhaiten taisin.

Toverini odottivat portilla, niinkuin tavallista. Siinä tehtiin heti ensimmäinen tasajako. Kangasalan Heikki sai housut ja Iitin Kalle takin, loput vaatteista minä tovereitteni kehoituksesta möin seuraavana päivänä torilla maalaisille muutamasta kymmenestä kopeekasta.

Turun-matka.

Oli kaunis elokuun päivä, kun päätimme että nyt sitä on lähdettävä jos aijomme ajoissa ehtiä perille. Mutta meidän maantietomme oli niin hatara ettemme tienneet kummastako tullista oli lähdettävä ulos. Siinä sitä tuumittiin päät moneen kertaan ympäri. Kangasalan Heikki oli siinä asiassa viisain meistä, hän sanoi löytävänsä Hämeenlinnasta Turkuun, kunhan vaan joku osaisi tien Hämeenlinnaan. No, senhän minä kyllä tunsin, olinhan sitä jo pari kolme kertaa taivaltanut.

Yhteiseksi päätökseksi tuli siis että menisimme ensin Hämeenlinnaan. Ei kellekään pälkähtänyt päähän että Espoon tullista, rannikkoa pitkin olisi paljon lyhempi matka Turkuun.

Sanoimme hyvästit Helsingille ja läksimme patikoimaan Hämeen kautta kohti Turkua.

Alussa kävi kaikki hyvin. Minä, joka olin nuorin joukosta, sain kunnian hankkia elatuksen matkatovereillenikin, sillä kun he olivat jo suuria poikia ei heille kerjäämällä mitään annettu, vaan käskettiin työhön.

Kolmantena päivänä Helsingistä lähdön jälkeen saavuimme n.k. Hyrylän Malmille. Se oli monta virstaa pitkä asumaton honkanummi. Eväspussimme oli tyhjä ja nälkä alkoi suolia kurnia. Pysähdyimme pienelle mäentöyräälle, josta oli vähän laveampi näköala. Jonkun matkan päässä huomasimme pienen torpan. Minun oli taas, niinkuin tavallista, lähdettävä leivän hakuun, mutta tällä kertaa teinkin tenän ja sanoin että nyt on teidän vuoronne.

Syntyi kiivas kinastelu, toverini uhkasivat minua selkäsaunalla, jollen lähtisi. Minä pidin puoliani, rupesinpa vaatimaan Iitin Kallelta takaisin harmaata huopahattuani, jonka olin hänelle lainannut, siksi kun pääsisimme Turkuun.

"Tuosta saat hattusi!" sanoi Kangasalan Heikki, antaen minulle semmoisen korvapuustin, että tuperruin siihen paikkaan. Samalla toverini lähtivät livistämään takaisin Helsinkiä kohden, minkä koivista saivat.

Siinä minä istuin nälkäisenä ja yksinäni kuivalla honkanummella itkien. Sinne meni minun kaunis hattuni sekä vilpilliset matkatoverini, joita sen kerran perästä en ole tavannut.

Ensin en ollut oikein selvillä lähteäkö toverieni perään sovintoa rakentamaan, vai jatkaako yksinäni matkaa Hämeenlinnaa kohden. Päätin lähteä eteenpäin, sillä olinhan ennenkin yksinäni toimeentullut.

Tosin Turku ja engelsmannien laivat nyt häipyivät edemmäksi, mutta se ei minua suuresti surettanut.

Jonkun aikaa tallusteltuani loppui kangas. Menin ensimmäiseen mökkiin, joka tielleni osui, leipää pyytämään. Eukko antoikin leivänpuolikkaan, särvintä ei sanonut itselläänkään olevan.

Nakerrellen leivänpuolikastani lähdin taas liikkeelle. Oli ruvennut sataa tihuuttamaan, vaatteeni kastuivat läpimäriksi, ennenkun ehdin ihmisten ilmoille. Oli jo melkein pimeä kun saavuin kylään, missä menin ensimmäiseen taloon pyytäen yösijaa, joka luvattiinkin. Neuvoivat menemään riiheen itseäni kuivailemaan, sanoivat että myöhemmin tulee yksi rengeistä sinne kanssani yöksi.

Riihi oli toisella puolella maantietä pienellä mäkitöyräällä.

Tein niinkuin käskettiin ja märkä ja väsynyt, kun olin heittäydyin heti oljille uimin eteen. Uunista heijasti sammuvan hiilloksen viimeinen punerrus.

En tiedä kuinka kauan olin maannut, kun heräsin hirveään mörinään. Hyppäsin kauhistuneena pystyyn, mutta voi hirmua! Edessäni seisoi jättiläiskokoinen haamu, joka sanoi olevansa riihen haltija. Hän uhkasi, ellen silmänräpäyksessä poistuisi, heittää minut hehkuvaan uuniin.

Säikähdyksissä ja unenpöpperössä kun olin en löytänytkään ovea. Pimeässä hapuillen tapasin vihdoin riihen ja luvan välisen aukon, ryntäsin siitä ulos, mutta putosin nurin niskoin luvan permannolle. Luvan lattia oli näet paljon alempana kuin riihen. Onneksi en loukkaantunut pahoin. Luvan ovi oli auki niin että pääsin ulos mäelle. Niin nopeaan kuin pimeässä taisin juoksin takaisin taloon. Väki oli parhaillaan illallisella kun kauhistuneena syöksyin sisälle.

Kerroin mitä olin nähnyt, mutta he nauroivat minulle ja sanoivat että olin vain nähnyt pahaa unta.

Emäntä laittoi minulle sijan tuvan penkille ja siinä sitten nukuin lopun yötä,

Ilman muita seikkailuja saavuin jonkun päivän perästä Vanajan kirkolle. Siellä oli hiljan alettu rakentaa Helsingin-Hämeenlinnan rautatietä ja sitä varten täytettiin erästä järvenlahtea.

Menin katsomaan hiekkakuopalle, jossa miehet hiessäpäin työskentelivät. Varttesmanni kysyi osasinko ajaa hevosta. Myönsin vähän ajaneeni kotikylässäni. Hän käski koettaa. Vein kuorman kaatopaikalle ja kun se onnistui hyvin, varttesmanni lupasi ruuan ja yökortteerin jos rupeaisin hänelle ajomieheksi.

Suostuin kauppaan. Sain syödä silliä ja perunoita ja ryssänlimppua sekä nukkua pienessä saunapahasessa.

Kaksi viikkoa olin siinä työssä, sitten se alkoi tuntua vähän yksitoikkoiselta, varsinkin kun kello kuusi aamulla täytyi olla työmaalla. Niinpä sanoin hyvästit isännälleni ja läksin taas taivaltamaan Hämeenlinnaa kohden.

Suuri oli pettymykseni saavuttuani mainittuun kaupunkiin. Olin mielessäni kuvitellut jotain Helsingin tapaista, mutta näinkin isommanpuoleisen maalaiskylän. Olihan siellä tosin kirkko ja muutamia muitakin taloja kivestä sekä kymmenkunta kauppapuotia, mutta siinä olikin melkein kaikki, mikä Hämeenlinnalle antoi kaupungin nimen!

Minun ammatilleni oli semmoinen kaupunkipahanen kova kolahdus. Kiersin kaikki kauppapuodit ja rikkaammannäköiset talot, mutta tulos oli huono: pari puolenkopeekan ropoa. Niillä ei pitkällekään eletty.

Kiertelin kaupunkia ja sen ympäristöä pari päivää, mutta onni ei ollut sen myötäisempi. Tuskin sain henkeni pitimiksi.

Kävin venäläistenkin kasarmissa Poltinaholla, mutta ryssät eivät olleet täällä ensinkään niin ystävällisiä kuin Helsingissä. Hapankaalikin oli paljon huonompaa. Rupesi jo kaduttamaan että olin jättänyt hyvän Helsingin.

Turkua en enää ajatellut; tuumailin että jos Turku on samanlainen kuin Hämeenlinna, niin eipä taida maksaa vaivaa lähteä sinnekään.

Niin pudistin eräänä sateisena syyskuun päivänä Hämeenlinnan tomun jaloistani ja läksin tallustelemaan kotiini päin.

Kylissä kiertelin talosta taloon ruokaa pyytäen. Toisissa annettiin, toisissa ei, mutta nälkää en sentään tarvinnut nähdä.

Eräässä talossa tarjottiin minulle paimenen paikkaa muutamaksi viikoksi. Paimenta ei tarvittu susien varalta, vaan pitämään huolta etteivät lehmät pääsisi tekeillä olevalle rautatieradalle.

Koska minulla ei ollut erikoista kiirettä suostuin ehdotukseen ja siinä toimessa olin pyhäinmiestenpäivään asti.

Eräs tapaus muistuu mieleeni siltä ajalta.

Oli kylmä ja sateinen syyspäivä. Seisoin vilusta väristen suuren kuusen alla. Tuli siinä luokseni muuan rautatietyömies ja sanoi, osottaen erästä havuista tehtyä majaa: "Viritäppäs poika tuo palamaan, niin saamme vähän lämmitellä".