Part 2

Puolenpäivän rinteessä saavuimme eräälle joelle. Siinä nousi tie pystyyn. Torpassa oli aamulla kerrottu, että niillä seuduin olisi poikki joen kaatunut puu, jota myöden pääsee ylitse. Hetken etsimisen jälkeen löysimmekin ennenmainitun puun. Se oli oikea aarniometsän jättiläinen, minkä juurien alta petollinen kevättulva oli kuluttanut hiekan pois. Niin oli vanhus kellistynyt poikki joen. Kun joku ohikulkijoista oli karsinut oksat puusta, oli silta valmis. Äitini meni kantamuksineen edeltä käskien minun tulla varovasti perässä. Mutta ehdittyäni keskikohdalle en malttanut olla hieman keinumatta, kun kerran oli näin hyvä tilaisuus.

Loiskis! Samalla hetkellä pulikoitsin savisessa joessa. Luulenpa että elämäni vaellus olisi päättynyt tähän jokeen, ellei äidilläni olisi ollut senverran mielenmalttia että älysi hakea maalta seipään, jonka pään kurkotti minulle. Tartuin seipääseen; aika olikin jo täpärällä, sillä jalkani painuivat yhä syvemmälle pohjaliejuun. Vesi ulottui jo leukani tasalle, mutta seipään avulla pääsin kun pääsinkin kuivalle. Mutta minkänäköisenä! Silmät, korvat savea täynnä! Entä mekkoni sitten, jonka äiti oli juuri matkaa varten pessyt ja silittänyt! Äiti torui ja siunaili tottelemattomuuttani.

Vähän matkaa kuljettuamme saavuimme kartanon vesisahalle. Siinä äiti riisui vaatteeni, virutti ne sahan rännissä ja ripusti puun oksalle päivänpaisteeseen kuivamaan. Sillä aikaa juoksentelin minä läheisyydessä Aatamin asussa. Enemmittä seikkailuitta saavuimme illalla perille kartanoon. Yökortteerin saimme suuren kivinavetan ylisiltä. Siellä majaili jo ennen meitä paljon muitakin työn ja ansion hakijoita.

Aamulla meni äiti toisten kanssa metsää puhdistamaan, minä jäin omiin hoteisiini. Läksin tarkastelemaan uutta ympäristöäni. Mommila-Hietain kartano sijaitsee kauniilla eteläänpäin viettävällä päivänpaisteisella niemekkeellä. Samanniminen järvi kiertelee ympäri niemen.

Tarkastusmatkoillani jouduin kartanon puutarhan portille. Portti ei ollut lukossa. Uteliaisuuteni oli niin voimakas etten malttanut olla menemättä sisälle. Mikä kukkaismeri! Kaikki omena-, marja- ja kirsikkapuut olivat täydessä juhlapuvussa. Koko ilma lemusi mitä suloisinta kukkaistuoksua. Puutarhasohvalla istui vanhanpuoleinen rouvasihminen hypistellen jotakin ompelusta. Hänen vieressään leikitteli käytävähiekalla minunkokoiseni pieni kalpea herraspoika. Aioin juuri pyörähtää pois tältä luvattomalta alueelta, kun poika ehkäisi minut juosten heti luokseni ja pyytäen minua kanssaan leikkimään.

Hoitaja kyllä kutsui Akselia takaisin -- se oli hänen nimensä -- mutta poika ei ollut kuullakseen, ennenkun sai luvan ottaa minut mukaansa. Dadda, joksi Akseli hoitajaa nimitti, tarkasteli sierottuneita jalkojani ja rohtimista mekkoani samalla kysellen kuka ja mistä olin.

Koetin vastata parhaani mukaan. En tiedä mikä minussa rouvaa miellytti, seuraus oli joka tapauksessa että hoitaja kääntyi pojan puoleen sanoen hänelle jotakin vieraalla kielellä. Poika tuli luokseni, tarttui käteeni ja sitten sitä juostiin puutarhaan niin että minun pellavainen hämäläistukkani tuulessa hulmusi.

Voi ihanaa lapsuuden aikaa! Silloin voivat säätyrajatkin joskus unhottua ja hävitä.

Uusi leikkitoverini antoi kaikki leikkikalunsa vapaasti käytettäväkseni. Siinä oli jos jotakin: erisuuruisia kumipalloja, pyörärenkaita, koreita palikoita ja oikein nyörinpunojan tekemät punaiset leikkiohjakset. Nyt alkoivat minulle hauskat päivät. Aamusella kun kartanon ruokakello kutsui väkeä suurukselle minäkin menin puutarhaan tapaamaan leikkitoveriani. Ensi alussa oli hoitaja aina läsnä, mutta vähitellen jäi hän seurastamme pois, paitsi milloin toi meille voileipiä ja makeisia. Ruokahalua minulla olikin niin että kelpasi katsella. Toverini oikein nautti kun näki miten nopeasti voileivät ja piparikakut katosivat nälkäiseen vatsaani.

Sanotaan että esimerkki tarttuu. Ainakin kävi niin että Akselinkin ruokahalu kasvoi. Ensi aikoina syötti hän minulle omatkin eväänsä, lopulta ei häneltäkään jäänyt mitään rästiksi. Akselin posket alkoivatkin punoittaa niinkuin mansikan kylki.

Kolmisen viikkoa kesti tätä lystiä. Eräänä päivänä tuli siitä odottamaton loppu. Olin taas menossa puutarhaan tapaamaan leikkitoveriani, kun kartanolle alkoi vyöryä ajopelejä. Kaikki ne pysähtyivät talon kaksikerroksisen päärakennuksen eteen. Kuormat sisälsivät kaikenlaista muuttotavaraa. Palvelijat nostelivat niistä jos jonkinlaista sälyä. Joukossa oli useita hirveän raskaita matkakirstuja. Ajattelin että ne kaikki sisältävät hopea ja kultarahaa. Mikä rikkaus! Tavarakuormain jälessä saapui kuomivaunuja. Etumaisen vaunun kuskipukilla istui kaksi suurta herraa. Molemmilla oli kullalla koristetut vaatteet. Ajattelin itsekseni että kumpikohan noista on suurempi herra. Samalla toinen heistä hyppäsi ketterästi alas ja avasi vaunun oven. Vaunusta astui vanhanpuoleinen sotaherra, jolla oli kullatut olkalaput ja rinnassa riippui pitkä rivi rahan- ja ristinmuotoisia koristeita. Sotaherran jälestä ilmestyi vaunuista rouvia, mamsseleita ja kauniisti puettuja lapsia. Tätä kaikkea komeutta katselin ja ihmettelin toiselta puolelta pihaa. Näin miten leikkitoverini ilo oli rajaton hänen tavatessaan äitinsä ja siskonsa lapsenmielessäni aavistaen että juhlapäiväni nyt olivat lopussa. Alakuloisena astuskelin vaatimattomaan ullakkokortteeriini.

Seuraavana päivänä yritin vielä kerran puutarhaan tapaamaan leikkitoveriani. Mutta paratiisin portti oli nyt lukossa. Enkelin sijasta vartioi porttia ketaleilla koristettu lakeija, jolla tulisen säilän asemasta oli kädessään pitkä koiranruoska.

* * * * *

Loppukesä kului kaikenlaisissa pikkuhommissa, väliin marjassa, joskus heinäniityllä.

Marjojen poiminta oli mieluista ja hauskaa lyötä. Poimin tavallisesti ison tuokkosellisen, jonka sitten vein varakkaimpien talojen emännille. Näiltä sain maksuksi saman tuokkosellisen jauhoja, joskus voileivänkin kaupanpäälliseksi.

Heinäniitylle pääsin jonkun kerran äidin kanssa. Ne olivat oikeita ilonpäiviä minulle. Varsinkin milloin kuivia heiniä ajettiin latoihin, sillä silloin sai mellastaa heinissä mielin määrin.

Kiireimmällä työajalla oli äitini hyvin vähän kotona, tavallisesti vain öisin. Hän tuli myöhään illalla, kun olin jo unen helmoissa ja lähti aamulla minun vielä nukkuessani.

Leivänpuolikkaasta, joka oli jätetty pöydälle minua varten, tiesin hänen käyneen kotona.

Siihen aikaan maksettiin työpäivästä tavallisesti kappa rukiita tai ohria. Meidän talviseen elantoomme meni noin neljäkymmentä kappaa viljaa, joten äitini ei paljon ehtinyt kotona olemaan.

Lukukinkerit.

Seuraava merkkitapaus kirkkomatkani jälkeen oli lukukinkerit eli papistot, niinkuin niitä meidän puolessa nimitettiin. Ne olivat suuri rasitus niille talollisille, joiden vuorolle sattuivat. Pitäjä oli jaettu lukupiireihin, noin kymmenkunnan taloa kussakin piirissä, ja papistot olivat siis aina kymmenen vuoden väliajalla samassa talossa. Yleinen tapa oli sellainen että talossa, jossa papistot olivat, kestittiin koko piirin väki, vieläpä saapuivat kaikki sukulaiset sekä läheltä että kaukaa papiston ajaksi vierasille taloon. Ei siis ollut ihme, että ne talolliset, joille papisto osui, valittivat aina, että "tänä vuonna meille tulee papistot, täytyy säästää", kun tuli kysymys jostakin uhrauksesta.

Papilla, lukkarilla ja suntiolla oli omat hevosensa ja niilläkin piti olla täysihoito, isännistä puhumattakaan.

Minä olin tätä tilaisuutta odottanut hyvin sekavin tuntein, iloitsin ja pelkäsin vuoroin. Lukea minä kyllä osasin, siitä olin varma, mutta voisihan sitä hyvälle lukijalle sattua sekaannusta, ajattelin.

Kun äitini sitten eräänä päivänä sanoi: "Huomenna menemme Leinilään lukusille", minä vallan pelästyin, mutta samalla iloitsin, sillä saisinhan nähdä ihmisiä pitkästä aikaa.

Seuraavana aamuna lähdimme aikaisin matkalle. Tiet olivat huonoja ja matka pitkä. Kahdeksan ajoissa olimme perillä ja menimme väenpirttiin odottamaan toimituksen alkamista.

Sinne oli kerääntynyt paljon väkeä ennen meitä. Vilkas puheensorina ei katkennut hetkeksikään. Puheltiin edellisistä papistoista muissa kylissä. "Kuuluu kovasti ankara olevan se maisteri (apulaista kutsuttiin maisteriksi) tänä vuonna vaatimuksissaan. Jos ei vaan osaa vähääkatekismusta ulkoa niin kieltää ripillepääsön", tiesi eräs eukoista kertoa. "Niinhän tuo kuuluu olevan", vahvisti toinen eukko, "kielsihän se siltä Suoniemen Annaliisaltakin Herranehtoolliselle pääsyn, ennenkun se käy pappilassa suorittamassa laiskanläksyn, vaikka tyttö kuuluu laskettavan katkismustaan kuin paras pappi. Vaikka kyllähän minä tiedän, minkätakia se niin teki. Kuuluu pastori näet olleen paistillaan Suoniemessä tässä joulun alla eikä ollut muuta saanut kuin kuivan lyöppijuuston. Mistäs köyhä antaa, kun ei itselläänkään ole. Eipä kiellä pääsyä niiltä, jotka syytävät pellavat, villat, kynttilät ja lampaanpaistit papin pohjattomaan säkkiin".

"No ne nyt on niitä akkain juoruja", vastasi vanha järeä talonisäntä, "sattuuhan se hyvällekin lukijalle että sekaantuu ja unohtaa kaikki ja mistäpä se pastori tietäisi kuka kotonansa on osannut, kuka ei".

"Mutta se suntio, sehän niitä lapsia kuuluu tukasta ravistavan niin että hampaat suussa kalisevat, elleivät kangertamatta lukea osaa". Nyt rupesi minunkin sydämeni pamppailemaan pelosta, sillä suntion edessähän minunkin lukeman piti.

Samassa ilmestyi tuvan ovelle joku talonväestä ja huusi että papit ja lukkari ovat saapuneet, joten pitää tulla aamurukouksiin isoon vierastupaan.

Iso vierastupa oli väkeä täynnä, miehet seisoivat oikealla, vaimot ja lapset vasemmalla puolella. Papit, kirkkoherra ja apulainen, istuivat pöydän takana, suntio ja lukkari sivuilla.

Kirkkoherra oli vanha valkohapsinen vanhus. Ei hän enää saarnannut eikä toimittanut muitakaan papillisia tehtäviä, paitsi juhlatilaisuuksissa, niinkuin nytkin.

Lukkari veisasi ensin virrenvärssyn, senjälkeen luki apulainen rukoukset, sitten käski kirkkoherra lapsia ja rippikoulun käymätöntä nuorisoa siirtymään väentupaan, jossa lukkari ja suntio kuulustelisivat heidän lukutaitoaan, aikuiset taas jäisivät maisterin kuulusteltaviksi.

Minä lähdin toisten lasten kanssa väentupaan. Heti kun astuin sisään vilkaisin pöydän alle, että mahtoikohan siellä jo joku olla. Mutta kun ei näkynyt olevan, niin rauhoittuneena asetuin suntion pöydän viereen.

Siinä kävimme kaikki riviin ja kuulustelu alkoi. Suntio huusi vuoronperään kaikkia nimeltään. Ensikertalaisilta luetettiin ulkoa joku luku aapisesta ja Jumalan kymmenet käskyt, vähän vanhemmilta vähäkatkismus ja huoneentaulut. Minä kun olin metsäkulmalta sain odottaa kauemmin, mutta tulihan se viimein minunkin vuoroni. Sain lukea ulkoa isämeidän sekä erään toisen rukouksen ja neljännen käskyn. Kaikki sujui ilman kompastuksia, joten pelkoni kokonaan hävisi.

Siirryimme sitten toiselle puolelle huonetta odottamaan, kunnes sisäluvun kuulustelu alkaisi. Kun lukkari oli kuulustellut kaikkia, saimme pienen loman, jonka jälkeen sisäluvun kuulustelu alkoi. Saimme lukea kukin värssyn uudesta testamentista. Siinä moni poika kompasteli ja sai ankaria nuhteita.

Päivä oli kulunut puolilleen, kun vihdoin kaikki kuulustelu oli lopussa. Jälellä oli vielä loppurukous ja palkinto-kirjasten jako. Niitä jaettiin parhaimmille lukijoille kehotukseksi ahkeroimaan edelleenkin.

Kokoonnuttiin siis taas kaikin vierastupaan. Kirkkoherra piti lyhyen puheen, jonka jälkeen hän jakoi mainitut kolme uutta testamenttia parhaille katkismuksen osaajille. Sitten tuli pikkukirjasten vuoro, niitä jaettiinkin runsaammasti. Tätä toimitusta seurasin jännityksellä. Tuumailin itsekseni että onkohan minun nimeni niiden joukossa, jotka saavat kirjan. Kuuntelin tarkasti, ketä kulloinkin huudettiin. Oli jo ehditty melkein loppuun, kun kirkkoherra huusi: "Aatu Leenasohvin poika, Töyrylän metsäkulmalta". Puristin lujasti äitini kättä, etten lyyhistyisi kokoon, äiti työnsi minua niskasta ja kuiskasi samalla: "Muista kiittää pappia".

En muista kiitinkö, mutta kirjan minä sain ja sekös minun itserakkauttani kutkutti.

Pappi käski nyt lapsia siirtymään toisiin huoneisiin, sillä hän aikoi pitää raamatunselityksen aikuisille.

Voimani olivatkin jo vallan lopussa, tunsin ankaraa väsymystä, jota en ennen ollut huomannut. Äiti vei minut väenpirttiin ja asetti rengin sänkyyn nukkumaan. Kyllä se tarpeen olikin, kun olin aamusta varhain ollut yhtämittaisessa jännityksessä. Äiti meni raamatunselitykseen ja minä nukuin autuaitten unta.

En tiedä kuinka kauan olin nukkunut, kun äiti tuli, herätti minut ja sanoi: "Kolmas pöytäkunta on jo syömässä. Emäntä sanoi että mekin saisimme ruokaa, nouse nyt niin menemme tupaan."

Se ruoka se se vasta hyvältä maistui! Oli sianlihan kanssa keitettyä perunaruokaa ja pannukakkua päälle. Ai, kuinka se pannukakku maistui hyvältä! En raskinnut sitä purrakaan, vaan imeskelin sitä, että se kestäisi oikein kauan.

Aika lähenteli jo puoliyötä kun ehdimme kotiin. Pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen tuntui suloiselta päästä omaan lämpöiseen pirttiin.

Elämämme painui taas arkiuomaansa. Mutta sitten sattui minulle odottamaton yllätys. Se tapahtui eräänä syyspäivänä, kun äiti kotiin kylältä tullessaan toi rukin mukanaan. Ihmettelin kovasti, mitä äiti kahdella rukilla tekee, sillä olihan meillä jo rukki ennestään.

"Toin sen sinulle; sinun täytyy ruveta ansaitsemaan lisää elatusapua. Minä vanhenen päivä päivältä eikä minun rukkini enää voi elättää meitä molempia, sinun täytyy siis ruveta kanssani kehräämään. Olen sopinut Takalan emännän kanssa siitä että sinä kehräät hänelle tappurat, minä aivinat ensi talvena".

Ensin se kehrääminen oli minusta erinomaisen hauskaa, varsinkin kun oli oma rukki ja oma tappuratutti. Olin jo vähän harjoitellut äitini rukilla, niin ettei se minulle vallan outoa ollut.

Mutta pian minä siihen kyllästyin. Minun vilkkaalle, rauhattomalle luonteelleni oli kerrassaan kauheata istua päiväkaudet rukin ääressä venyttämässä rohtimista lankaa. Mutta oli pakko tottua siihen, sillä olihan kysymys henkeni ylläpidosta.

Ja siitä hetkestä alkoi se taistelu leivästä, taistelu olemassaolosta, jota on jatkunut tähän asti ja jatkuu yhä.

Kehrääminen oli minusta vallan vastenmielistä ja ala-arvoista työtä, sillä olinhan poika ja eihän se semmoinen työ pojalle sopinut. Tästä johtuikin alituisia selkkauksia minun ja äitini välillä. Äitini mielestä minä en ollut tarpeeksi ahkera. Kun äitini joskus lähti kylään asioille, määräsi hän kuinka paljon minun oli sillä aikaa kehrättävä. Siis tinkityö!

Väliin tuli kiusaaja ja kuiskasi: "Polta se tutti, niin äitisi luulee että olet sen kehrännyt." Mutta hyvä henki kuiskasi toiselta puolelta: "Jos ei äitisi näekään, niin näkeehän Jumala". Eikä se kiusaaja koskaan voittoa saanut.

Iltapuhteet, istuessamme pärevalkean ääressä, olivat minusta hirveän pitkät.

Kävin vähän väliä ulkona katsomassa eikö Otavan pyrstö jo kääntyisi pohjoiseen, niin että olisi aika mennä nukkumaan. Äitini rukki pörräsi taukoamatta toisella puolen pihtiä. Hän ei ollut tietävinäänkään minun levottomuudestani.

Kuluu aika ajatellessa, päivä päätä pidellessä, sanoo sananlasku. Niin ne meidänkin päivämme vierivät niin että pian olimme helmikuussa, jolloin päivät jo alkavat pidentyä ja tuntee kevään tulon ilmassa.

Rukin polkeminen oli minusta nyt kahta kauheampaa. Kun äitini huomasi kuinka minä kiusaannuin rukin ääressä, sanoi hän eräänä päivänä: "Ehkä on parasta, että lähdet maailmalle, koska se rukin polkeminen on niin raskasta sinusta. Saat lähteä ensin villoja keräämään, että saat itsellesi sukkia ja tumput. Laitan teinin ja kaulapussin valmiiksi niin voit lähteä jo huomenna. Lähde ensiksi sinne Kärkölän puoleen, siellä on paljon rikkaita taloja ja kuuluvat olevan kovin anteliasta väkeä."

Matkavalmistukset olivat pian tehdyt. Tallukat jalkaan ja mekko päälle ja mekon alle rinnan kohdalle äidin vanha villaliina, tumput käteen ja kaulapussi olalle, siinä kaikki. Niin lähti poika kahdeksan vanhana yksin tepastelemaan maailmalle.

Matkani kulki, äitini neuvoja seuraten, metsien halki, oikoteitä naapuripitäjään.

Hämärän tullessa saavuin naapuripitäjässä Orihaaranjärven rannalla olevaan samannimiseen taloon, joka minusta näytti hyvinvoivalta. Päätin siellä ensin yrittää.

Astuin varovasti sisään. Emäntä paistoi juuri leipiä. Tein hyvän päivän ja pysähdyin oven suuhun.

"Mistäs kaukaa olet?" kysyi emäntä. "Olen sieltä Kosken puolelta. Äitini lähetti minut villoja keräämään", vastasin. Sitten sain selvitellä sukuni niin tarkkaan kuin minun ikäiseni taisi. Emäntä käski istumaan antaen lämpimän leivänpalan käteeni. Siinä syödessäni katselin vähän ympärilleni. Tuvan peränurkassa oli jykevä honkapöytä, penkit olivat samoin suuria honkalankkuja. Akkunalla kasvoi tuohiseen istutettu turkinpippuri. Pöydällä oli pieni sinikantinen kirja. Otin arkaillen kirjan käteeni. Huomattuaan sen emäntä tiedusteli, osasinko lukea. Kirjan kansilehdeltä luin "Genoveva eli yhden hurskaan kreivinnan elämäkerta, jonka julma kreivi oli luulevaisuudesta vienyt erämaahan kuolemaan". Aloin lukea ääneen, emäntä kuunteli ja ihmetteli ja sanoi: "Niinhän sinä luet kuin pappi".

Vähän ajan kuluttua saapuivat isäntä ja pojat rankakuormineen kotiin metsältä. Emäntä rupesi säälimään ruokaa pöydälle, niin että minun lukuni keskeytyi sillä kertaa. Sain uudelleen ruveta tekemään selkoa itsestäni, suvustani ja kotipaikastani. Talon väki, syötyään ja toimitettuaan ilta-askareet, rupesi puhdetöihin, joita siihen aikaan vielä tehtiin joka talossa. Höyläpenkit ja työkalut löytyivät joka talon pirtissä. Se ei ollut mies eikä mikään, joka ei osannut tehdä työrekeä tai saavia, milloin tarve vaati.

Isäntä otti uunin päältä puoleksi valmiin saavin, pojista vanhempi kiskoi päreitä, nuorempi halkoi säleitä ja renki viimeisteli rekeä. Emäntä ja piikakin ottivat nurkasta rukkinsa ja istuutuivat pihdin ääreen. Niin oli koko väki ahkerassa työssä, minä vaan en keksinyt muuta tehtävää kuin muutella pärettä pihtiin aina, kun edellinen oli loppuun palanut. Aika alkoi minusta tuntua vähän pitkältä siinä päreen loppuunpalamista odotellessani. Emäntä huomattuaan minun levottomuuteni sanoi: "No otahan se kirja sieltä akkunalta, niin voit lukea meille ääneen, niin aikasi kuluu hauskemmasti, koska olet niin hyvä lukija". Siihen ei minua tarvinnut kahdesti käskeä, hain kirjan ja rupesin ääneen lukea paukuttamaan ja talonväki kuunteli hartaana.

Olin siinä talossa kaksikin yötä. Sain talonväestä hyviä ystäviä ja se oli lukutaitoni ansio.

Kävin samassa kylässä useissa muissakin taloissa ja kun rikas antoi liiastaan, köyhä hyvästä sydämestään, niin oli teinipussini pari viikkoa kierrettyäni villoja pullollaan ja kaulapussissa oli yhtä ja toista suuhunpantavaa.

Kotiin tultuani oli äitini mielissään minun hyvästä saaliistani. Villat tosin eivät olleet parhaita, mutta sentään mukiinmeneviä. Äiti tahtoi, että lähtisin sinä talvena vielä toiselle keruumatkalle, kun ensimmäinen onnistui näin hyvin, mutta minä olin sen ensi matkani johdosta saanut uusia ajatuksia päähäni. Aikomukseni oli kevään puolella, kun ilmat lämpenevät ja päivät pitenevät, ulottaa matkani aina Helsinkiin asti.

Ilmoitin tästä aikomuksestani äidillenikin, mutta hän suuttui kovasti ja kielsi minua semmoisia hullutuksia ajattelemastakaan. Valittavanani oli siis vain rukin pyörittäminen tai lähteminen lyhyelle kerjuumatkalle.

Tartuin koetteeksi rukkiin. Välit äitini kanssa kävivät päivä päivältä kireämmiksi. Minä en taaskaan hänen mielestään ollut tarpeeksi ahkera. Varsinkin lauantaisin, kun viikon työt punnittiin, huomasi äiti minun työni aina kovin köykäiseksi.

Kevät läheni, ilmat lämpenivät, vedet vapautuivat kahleistaan ja purot hyppelivät iloisesti kiveltä toiselle. Silloin minun kauan hautomani matkatuuma kypsyi päätökseksi.

Eräänä kauniina sunnuntai-aamuna huhtikuussa, istuessani pirttimme edustalla odotellen savun hälvenemistä (lämmitettiin nimittäin parhaillaan pirttiä) minut äkkiä valtasi hirveä matkustamishalu, halu nähdä maailmaa vähän kauempaakin ja se halu oli niin kiihkeä että päätin karata kotoa ja että nyt se oli tapahtuva jos koskaan.

Kurkistin pirtin ovesta sisälle. Äiti siellä istui uunin edessä lämmitellen. Huusin ovesta: "Hyvästi, nyt minä lähden", sieppasin lakin ovenpielestä ja porhalsin juoksuun. Äiti ei edes kääntänyt päätään, vaan istui tuijottaen tuleen.

Astelin kiivaasti lumisohjuista tietä, vilkaisten vähäväliä taakseni, sillä pelkäsin äidin tulevan jälessä ja tekevän lopun minun matkastani. Mutta äitiä ei näkynyt.

Tultuani valtamaantielle, näin eräässä tienristeyksessä pylvään, jonka päässä oli kolme valkoista siipeä. Niissä luettiin: Hämeenlinnaan, Viipuriin ja Helsinkiin. Ihastuin ikihyväksi, sillä siinähän oli viitta, joka osotti mihin suuntaan minun oli kuljettava, minulla kun ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, missäpäin Helsinki on. Tuumani patikoida Helsinkiin oli jo pitkät ajat askarrellut aivoissani. Olin kuullut Helsingistä kerrottavan mitä ihmeellisimpiä juttuja. Kerrottiin että sieltä rakennetaan rautaista tietä Hämeenlinnaan asti, jota tietä pitkin vaunut kulkevat itsestään, ilman hevosia. Että siellä on äärettömän suuri kirkko, jonka katto on koristettu kultatähdillä ja että veden päällä kulkee kummallisia laivoja, joissa ei ole purjeita eikä airoja.

Sellaiset ihmeelliset kertomukset ne painuivat syvälle minun lapsenmieleeni ja päätin itsekseni että niitä on minun päästävä omin silmin näkemään, keinolla millä hyvänsä. Ja niin läksin sinä huhtikuun aamuna taivaltamaan lumisohjoista tietä pitkin tuota ihmeiden kaupunkia Helsinkiä kohden.

Kello taisi olla noin kahden vaiheilla, kun olin ehtinyt Kärkölän kirkolle. Vatsani näki tarpeelliseksi muistuttaa itsestään. Poikkesin sentähden erääseen tien varrella olevaan taloon.

Väki oli tuvassa juuri päivällisellä. Emäntä teki heti tavanmukaiset kysymykset, mistä olin ja minne olin matkalla. Vastasin että aikomukseni oli kävellä Helsinkiin. Emäntä ravisteli päätään ja siunaili ettei niin pieni poikapahanen ikänä jaksaisi kävellä Helsinkiin asti.

Sain ison kupillisen perunaruokaa ja leivänkannikan, jotka mainiolla ruokahalulla pistelin poskeeni.

Syötyäni kiitin ja läksin taas taipaleelle. Rupesi jo hämärtämään kun saavuin erääseen suureen kylään, mihin päätin jäädä yöksi. Kylläpä olinkin väsynyt, sillä olinhan taivaltanut sinä päivänä yli kolme peninkulmaa.

Menin heti ensimmäiseen taloon pyytäen yösijaa, minkä myöskin sain. Neuvottiin menemään uunin päälle. Siellä oli jotain vanhoja räsyjä, joiden päälle heti kallistuin. Sinä iltana ei tarvinnut suinkaan kauan odottaa unta.

Seuraavana aamuna minä vasta pulassa olin, kun en tahtonut voida jaloillani astua. Ne olivat kankeat kuin puuseipäät ja anturat rakkoja täynnä. Liikkeelle minä kumminkin läksin ja kuluihan se matka sittenkin, vaikka tosin hitaammin kuin siihen asti.

Keskiviikkona, illansuussa, olin ehtinyt Helsingin Malmille. Poikkesin siellä erääseen mökkiin, vähän syrjään maantiestä.

Mökissä oli jo ennen minua useita miehiä. Olivatko ne paikkakuntalaisia vai matkustavaisia, sitä en tiennyt. Yhdessä nurkassa oli kangaspuut, toisessa oli suuri pöytä, jonka päällä miehet pelasivat korttia, joutilaiden seistessä ympärillä ja seuratessa jännityksellä pelin kulkua.

Oven puolella oli iso uuni, jonka ääressä vanha rokonarpinen akka hääräili kahvipannunsa kanssa. Eukko kaateli miehille kahvia ja otti nurkkakaapistaan isovatsaisen viinapullon, jonka asetti pöydälle.

Huone oli tupakan savua ja päreen käryä niin täynnä, että sain pitkät ajat seistä ovensuussa kenenkään minua huomaamatta. Tuuppasin lähinnä seisovaa miestä kylkeen ja pyysin yösijaa. Mies vastasi ettei hän ole isäntä talossa, mutta lisäsi: "Menehän vain tuonne kangaspuitten alle maata, siellä et ole kenenkään tiellä." Tein työtä käskettyä, kömmin kangaspuitten alle, panin lippalakkini päänalukseksi ja nukuin paikalla.