Part 1

LEIVÄN JA SEIKKAILUN HAUSSA

Hämäläisen mökinpojan tarina

Kirj.

AATU KOSKELAINEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

Lukijalle. Kotiseutuni. Äitini. Pirttimme. Ensi kerran kirkkoon. Lukukinkerit. Toinen Helsingin-matkani. Uusi virka. Turun-matka. Paimenpoikana. Mestarin opissa. Nuorukaisena. Helsingin verstaassa. Jäitse Pietariin. Käynti kotiseudullani. Takaisin Suomeen.

Lukijalle.

Tämä kirja kertoo tekijänsä, hämäläisen mökinpojan, elämäntarinan tahi varsinaisesti vain hänen elämänsä ensimmäisen ja vaiherikkaimman kolmanneksen historian, koristelematta ja sillä taidolla, johon tekijä pystyy. Se on oikeastaan paperille pantu tekijää itseään varten ijällä, jolloin nuoruuden muistot viimeisiä kertoja selkeinä kangastuksina näyttäytyvät näköpiirissä, vähitellen painuakseen unhotuksen mereen. Kun kuitenkin muut, luettuaan nämä muistelmat, ovat katsoneet niillä ajankuvina ja ehkä muutenkin olevan jotain arvoa, on tekijä jättänyt ne painettavaksi, hyvin tietäen etteivät hänen kyhäelmänsä vastaa kirjallisia vaatimuksia, mutta toiselta puolen arvellen että ehkäpä sietää tulla muistoon merkityksi jotain niistäkin tuhansista kansamme jäsenistä, jotka miespolvi takaperin, suomalaisessa ylämaassa syntyneinä, vaelsivat leivän ja uudenlaatuisen elämän haussa ruotsalaiselle meren rannikolle ja sinne koteutuivat. Aika oli silloin toinen kuin nyt. Kansanlapsella oli kaupungissa joka taholla vastassaan jyrkkä muuri: vieras kieli. Ja jos sen muurin jotenkuten sai murretuksi, oli yltäkyllin muita vastuksia. Mutta että kaikkina aikoina ja kaikissa kansankerroksissa, ja noina menneinä päivinä ehkä tiheämmässä kuin nykyään, on tavattavissa ihmisiä, joilla on sydän paikallaan, siitä on tämäkin tarina todistuksena. Olkoon nämä piirrelmäni muistomerkkinä niille nimeltä tuntemattomille hyville ihmisille, jotka tekijä on taipaleellaan kohdannut ja joille hän on kiitollisuuden velkaa.

Aatu Koskelainen.

Kotiseutuni.

Olenpahan sieltä etelä-Hämeen takamailta, olen niinkutsuttu "lehtolapsi". Isästäni en muuta tiedä kuin että hän on ollut olemassa, äitini oli pienen uudistalon viides lapsi.

Uudistalo ei mahtanut olla kovin suuri, koska se oli arvioitu vain viidenkymmenen hopearuplan arvoiseksi.

Kun veljet näkivät äitini hairahduksen, niin pistivät hänelle kymmenruplasen käteen ja sanoivat: "Mene häpeäsi kanssa matkaasi!" Silloin siirtyi äitini erääseen läheiseen torppaan ja samaisen torpan saunassa minä ensikerran näin päivänvalon. Se tapahtui elokuussa vuonna 18-.

Veljiltään saamallaan kymmenruplasella osti äitini pienen pirtin, josta sitten tuli minun lapsuuskotini ja kaikkien lapsuusmuistojeni keskus.

Sillä pienellä pirtillä on silläkin oma historiansa. Pirtin osti äitini vanhalta korvenkääntäjältä, jota nimitettiin Laakerin Antiksi. Hän oli raivannut ja rakentanut kokonaista kolme uudistorppaa. Ensimmäisen torppansa rakensi hän vähäisen matkan päähän kylästä, mutta kun naapureita ilmestyi joka puolelle, suuttui hän moisesta tungettelevaisuudesta ja siirtyi vähäisine tavaroineen kauemmaksi metsään. Mutta eipä hän sielläkään saanut kauan yksin olla, kirveen kolketta alkoi pian kuulua lähiseudulta. Laakerin Antti kokosi omaisuutensa ja otti entistä pitemmän askeleen kohti korpia ja erämaita, ja siellä hän kai vihdoin löysi etsimänsä rauhan.

Sen Laakerin Antin toisen torpan pirtin äitini sitten osti.

Mainita voi myöskin että siihen aikaan ei tehty minkäänlaisia välikirjoja, vaan maanomistaja sanoi työnhaluiselle rengilleen tavallisesti tähän tapaan: "Ota Liisa mukaasi ja rakenna torppa sinne Kaurajärven mäkeen, saat viisi vuotta olla veroista vapaana. Kontio siirtyköön loitommalle."

Ensimmäinen tapaus, joka selvemmin on jäänyt muistoon aivan varhaisimmasta lapsuudestani, oli eno-vainajani hautajaiset. Muistan vielä hyvinkin elävästi, kuinka minut asetettiin uuninloukkoon jakkaralle istumaan ja ryynipuurokuppi pantiin syliini. Äitini sanoi minun silloin olleen kolmen vuoden ikäisen.

Sitten seurasi noin kolmisen vuotta hämärän aikaa, josta en muista juuri mitään. Ensimmäinen merkkipäivä nuoressa elämässäni sattui minun ollessani kuuden vuoden vanha. Se oli tapaus, jolla on ollut tärkeä merkitys koko elämääni. Se oli se päivä, jolloin äitini savusta mustuneen ja kolhitun arkun pohjalta kaivoi esiin äitini isävainajan ostaman aapisen. Aapinen oli ajanhampaan ja monen sukupolven käsien pitelystä muuttunut vähän ulkonäöltään. Muistan sentään elävästi kansilehden, jolla suurin kirjaimin luettiin "Aapiskirja, opiksi ja huviksi Suomen lapsille." Takimmaisella kansilehdellä taas oli se tavanomainen aapiskukko, pyrstön alla tuokkosellinen munia.

Kirjainten oppiminen tapahtui hyvin yksinkertaisella tavalla. Äitini istui kehräämässä, minä istuin jakkaralla hänen vieressään kirja polvillani ja noin kuusi tuumaa pitkä tikku kädessäni. Asetin tikun kärjen ensimmäisen kirjaimen kohdalle, äitini vilkasi kirjaan ja sanoi a, minä toistin aa, sitten siirsin tikun kärjen seuraavalle kirjaimelle, äitini sanoi b, minä toistin sen ja niin sitä jatkettiin siksi kunnes tultiin ö:hön, jolloin alettiin taas alusta. Minulla oli harvinaisen hyvä muisti, joten opin kirjaimet parissa päivässä. Tavaaminen kävi samalla tavalla, äitini sanoi ensi tavuun ja minä äänsin perässä pitkään ja suurella äänellä, niinkuin Jukolan veljekset lukkarin tuvassa. Sillä tavalla jatkettiin jonkun aikaa ja niin oli minulla koko lukutaidon salaisuus tiedossani.

Olen kertonut tästä lukemisen opettamisesta vähän seikkaperäisemmin sentähden, että varmaan suurin osa Suomen kansasta on oppinut lukutaitonsa samalla tavalla. Kansakoululaitosta ei silloin ollut olemassa. Opittuani lukemaan alkoi minulle hauskat ajat. Aamusilla herättyäni hain heti käsiini aapisen, josta sitten luin aamurukouksen. Äitini oli nimittäin hyvin harras uskovainen. Joka aamu ja ehtoo luettiin rukoukset, samoin ruualle ruvetessa ja ruualta päästyä kädet ristissä kiitettiin Jumalaa, kaiken hyvän antajaa. Virsikirjaa ja uutta testamenttia käytettiinkin hyvin ahkeraan varsinkin pyhäpäivinä. Edellisessä näistä löytyi eräs historiallinen kertomus Jerusalemin hävityksestä. Tätä lukiessani tunsin turmeltumattomassa oikeuskäsityksessäni sydämellistä iloa siitä että Jumala oli roomalaisten kätten kautta kostanut juutalaisille sen kauhean verityön, jonka he olivat tehneet ristiinnaulitessaan meidän herramme ja mestarimme.

Äitini.

Äiti! Mikä kaunis, mikä hellyyttä uhkuva sana! Sinä, äiti, hoitelit minua hellien, niin varovasti. Sinä annoit kaikkein parhaimman mitä sinulla oli, sinä annoit minun imeä elämän nestettä rinnoistasi, vaikka ne olivat työstä ja rasituksesta kuihtuneet. Sinä valvoit monta yötä minun tähteni, vaikka olit väsyksissä päivän raatamisesta ihmisten pelloilla ja niityillä. Sinä kannoit minua selässäsi työstä palatessasi kosteitten niittyjen ja kivisten mäkien poikki, kun jalkani olivat niin rohtuneet etten voinut niillä astua. Sinä kylvetit minua lauantaisin ja pesit pääni, ettei sinne syöpäläisiä kasvaisi. Sinä ompelit minun paitani ja mekkoni ja pesit ne lumivalkeiksi.

Tästä kaikesta et saanut koskaan kiitosta etkä sinä sitä pyytänytkään. Tämä olkoon sinulle kiitokseksi sanottu, kun minä nyt vuosien perästä sinua muistelen!

* * * * *

Ulkomuodoltaan oli äitini lyhyenläntä, lihavanlainen tyllerö. Kasvot rokonarpiset, silmät surunvoittoiset, sinisen harmaat, katse joskus hyvinkin terävä ja läpitunkeva.

Luonteeltaan oli hän alakuloinen, harvasanainen, sanoisinko melkein synkkämielinen. En muista hänen koskaan nauraneen, korkeintaan muistan hänen hymyilleen surunvoittoista hymyään, joka sekin katosi heti ilmestyttyään.

Äiti parka! Kuinkahan paljon sinäkin olit toivonut ja odottanut elämältä, ja kuinkahan mahdoit kärsiä nähdessäsi kaikkien nuoruudenunelmiesi särkyvän pirstaleiksi!

Pirttimme.

Me kutsuimme sitä pirtiksi, vaikka se oli vain tavallinen sisäänlämpiävä sauna. Siinä oli kaksi akkunaa, jos niitä niin voi nimittää. Yksi oli etelän puolella, siinä oli kolme pientä vihertävää lasiruutua, neljäs ruutu oli päreillä ja tuohella tukittu. Lännen puolella oli samansuuruinen ja samanlainen akkuna sillä erotuksella vain, että siinä ei ollut enää yhtään ehjää ruutua.

Vasemmassa nurkassa oli harmaasta kivestä muurattu kiuas, jonka raoista minä lapsena kaivelin saviruukin pois ja, niin oudolta kun se kuuluukin, imeskelin minä sitä mielelläni. Kiukaan yläreunalla oli kaksi mustunutta lautaa, jotka palvelivat astinlautoina kylvettäessä. Mikä mainio löyly, mikä suloinen lämpö siitä kiukaasta lähti! Sitä ei voi kuvitellakaan se, joka ei itse ole ollut muassa. Porras, jota myöten lavalle noustiin, oli ympyriäinen tukki, johon kirveellä oli hakattu muutamia lovia, askelmien virkaa toimittamaan. Kun kiuasta lämmitettiin tuli koko pirtti savua täyteen, jolloin äiti aukaisi oven että savu pääsisi ulos. Pienenä ollessani minä kiipesin vällyjen alle sänkyyn siksi aikaa kun ovi oli auki.

Pirtin seinähirret olivat alempana kutakuinkin puhtaat, ylempänä sitävastoin ne olivat pikimustat ja nokihahtuvia riippui niistä alas.

Huonekaluista ei ole juuri paljon sanottavaa: pöytäkaappi, joka seisoi kolmella jalalla, sänky, jossa oli olkia pohjalla, vällyt, yksi tuoli ja lavitsa, siinä koko kalustomme! Olinhan vähällä unohtaa tärkeimmän, nimittäin rukin. Se oli äitini leipäpuu.

Jokapäiväinen elämämme talviseen aikaan oli hyvin yksitoikkoista. Kun lumipyryt tukkosivat tiet ja polut sylenkorkuisilla nietoksilla, saimme olla eroteltuina muista ihmisistä pitkät ajat, väliin useita kuukausia. Kevätpuolella talvea tulivat kyläläiset takamailta noutamaan hirsiä ja pärepuita ja silloin he tavallisesti poikkesivat meille lämmittelemään ja pitäjän kuulumisia kertomaan.

Ajan kulusta ei meillä ollut paljon tietoa, kelloa tai kukkoa kun ei ollut. Eipä noita sentään suuresti kaivattukaan: söimme kun oli nälkä, menimme nukkumaan kun tuli uni ja nousimme ylös, kun oli tarpeeksi nukuttu. Selkeällä ilmalla sentään päiväseen aikaan auringosta ja yöllä tähdistä arvioimme ajan kulun kutakuinkin tarkkaan.

Pimeän tultua puhallettiin hiilloksesta tuli päreeseen, joka asetettiin seinällä olevaan pihtiin. Kun se oli loppuun palanut sytytettiin toinen ja maata mennessämme oli tavallisesti pihdin alla iso kasa karsia ja pirtti päreen savua täynnä.

Äiti kehräsi hyvin ahkeraan talon emännille sekä villasia että rohtimisia lankoja; niistä saimme sitten särvintä. Leivän oli äiti hankkinut jo kesällä päivätöillä heinäniityillä ja elonkorjuussa.

Syksyisin oli äitini myöskin usein riihi- ja pellavanpuhdistustöissä kylässä. Silloin lähti hän jo illalla kotoa, sillä "päivä" alkoi tavallisesti kello kahdeltatoista yöllä. Minä en päässyt mukaan kuin ani harvoin, tavallisesti sain jäädä yksin kotiin ja ne yöt ne vasta olivat pitkiä ja pimeitä! Tulta ei minulle koskaan jätetty, ettei tulenvaarasta olisi pelkoa. Tulitikkujakaan ei ollut; ne olivat siihen aikaan vielä ylellisyystavaraa.

Niinkuin jo mainitsin oli äitini uskovainen, ja Jumalan pelkoon hän koki minutkin kasvattaa. Hän neuvoi minua aina kääntymään hyvän Jumalan puoleen, milloin jotakin tarvitsin ja varsinkin hädässä ja ahdistuksissa. Nämä hänen neuvonsa painuivat minun lapsenmieleeni niin syvästi, että ne ovat seuranneet minua läpi koko elämäni.

Kun äiti talvisaikaan joskus kävi kylässä asioita toimittamassa, viipyi hän huonojen teitten ja pitkän matkan tähden toisinaan kauemmin kuin oli sovittu. Silloin tuskalliset ajatukset rupesivat risteilemään minun pienissä aivoissani: onkohan äidille tapahtunut joku onnettomuus, ehkä ovat sudet hänet syöneet taikka ehkäpä hän kuoppaisella ja kivisellä polulla on taittanut jalkansa. Silloin äitini opetukset paraiten tulivat mieleeni, silloin asetin käteni ristiin ja hartaasti pyysin hyvää Jumalaa tuomaan äitini kotiin poikansa tykö.

Rukouksen jälkeen tunsin itseni taas turvalliseksi. Vetäen seinäluukun vähän raolleen minä asetin korvani siihen kuullakseni milloin tutut askeleet lähestyisivät ja kun sitten pitkän odotuksen jälestä kuulin routaisen lumen narskahtelevan tiellä, silloin minun pieni sydämeni sykki rajattomasta ilosta, ja kun äiti joskus vielä tuliaisiksi toi kourallisen herneitä tai muutaman nauriin, oli iloni rajaton, ja kaikki surut ja pelot olivat unohdetut.

Jokapäiväinen ruokajärjestyksemme oli hyvin vaatimaton. Aamulla pirttiä lämmitettäessä keitettiin hiilillä pieni padallinen perunoita, joita saimme omasta akkunan alla olevasta peltotilkustamme. Hienonnettua suolaa tai suolavettä, hapanta reikäleipää ja kokonaisia perunoita sekä palan painikkeeksi kaljaa, siinä jokapäiväinen ruokalistamme! Maidosta ei voinut olla puhettakaan; joskus keväisin sentään kun äiti vei kehruuta kotiin, toi hän tullessaan minulle maitotilkan lekkerin pohjassa. Pyhinä ja juhlapäivinä keitettiin kuitenkin tavallisesti "perunaruokaa", se on kuorituista perunoista, lihan-luusta ja kauranryyneistä valmistettua keittoa. Puolukoita poimimme syksyllä talvenkin varaksi; niistä äiti sitten pyhäisin laittoi jauhopöperöä ja pani uuniin paistumaan ja vaikkei siinä ollut sokeria eikä siirappia niin kerrassaan hyvältä se maistui.

Parhaimmat palat säästettiin jouluksi. Silloin oli läskisoppaa, jopa voita ja juustoakin, ja talikynttilä loisti pöydällä juhlaillan kunniaksi. Vaikka ei meillä herkkuja ollut niin ruokahalu minulla oli vallan erinomainen, niin että moni kaupunginäiti olisi lastensa puolesta kadehtinut sen nähdessään. Äitiäni monta kertaa huolestutti minun ainainen nälkäni, vaikken minä puolestani syytä hänen huoleensa silloin ymmärtänyt. Edelläkuvatut elintavat olivat sen paikkakunnan mökkiläisillä aivan yleiset.

Ensi kerran kirkkoon.

Eräänä kevätpäivänä kun talven selkä jo oli taittunut ja aurinko sulatteli lunta pirttimme päivänpuoleiselta multapenkiltä minä itkien odotin äitiä kotiin kylältä, jonne hän oli mennyt kehruita viemään. Palatessaan vihdoin hän lohduttaakseen minua sanoi: "Jos luet oikein ahkeraan, niin että osaat aapisesi ulkoa, pääset juhannuksena kirkkoon". Siitäkös minulle vasta ilo nousi. En ollut oikein korviani uskoa! Äitini oli aina minun kirkkoon menopyyntöihini vastannut että "kun tulet suureksi niin pääset". Nyt olin siis tarpeeksi suuri ja se, se eniten kohotti minun iloani. Mutta lyhyeen se ilo loppuikin, kun äiti ilmoitti ettei sinne kirkkoon voi ilman housuja mennä, sillä puvustooni kuului ainoastaan rohtiminen mekko, varttinen paita ja tallukat talvisaikoina jalassa. Nähdessään haikean suruni äitini lohdutteli että "ehkäpä tästä joku neuvo keksitään. Minulla on vanha puolivillainen alushame ja ensi kerran kun menen Anttilaan, pyydän Mikko-setää leikkaamaan siitä housut sinulle, kylläpähän ne itse sitten neuloa osaan. Pyydän myös että hän ostaa reppuryssältä sinulle lakin". Tähän asti ei minulla ollut minkäänlaista omaa päähinettä. Kesällä ei tuota tarvinnutkaan, talvella, kun joskus pääsin äidin mukana kylään, sitoi hän oman huivinsa päähäni, jolloin irvihampaat saivat tilaisuutta ilkkua, että tyttöhän siitä pojasta on tullutkin.

Aapisen ulkoa oppiminen ei minua suuresti surettanut, sillä osasinhan jo melkein puolet. Aamulla aikaisin, kun äitini nousi kehräämään, nousin minäkin lukemaan ja pian olikin aapinen kannesta kanteen päässäni. Vähän ajan kuluttua sain housut ja lakin ja niin aloin hartaudella odottaa juhannuspäivää. Aika kului mielestäni hirveän hitaasti; melkein joka päivä tiedustelin äidiltäni, että eikö se juhannus jo pian tule. "No kyllähän tuo tulee kuin kerkiää", vastasi äitini yksikantaan.

Aika kuluu odotellessa, sanoo sananlasku ja vihdoin koitti juhannuslauantai. Olin viimeaikoina semmoisella jännityksellä odottanut tätä päivää, ettei ruokakaan enää maistunut.

Äiti lämmitti pirtin että saimme kylpeä ja pestä jalkani, jotka olivat pahasti sierottuneet. Voitelimme ne talilla, että ne kykenisivät huomiseen ponnistukseen. Sinä yönä en paljoa nukkunut. Nousimme aamulla ennen päivää ehtiäksemme kunnolla pestä kasvomme ja pukea yllemme puhtaat vaatteet, ja olihan matkakin pitkä. Valkoiset pumpulisukat ja kengät pani äiti nyyttiin, mutta nenäliinan ja virsikirjan kantoi hän kädessään.

Tiemme kulki ensin poikki peltojen ja niittyjen, yli aitojen ja ojien. Kaste niityillä ei ollut vielä kuivunut ja minun jalkojani rupesi kauheasti kirveltämään, mutta kestin sen miehuullisesti. Saavuimme sitten kyläläisten karjakujalle ja siitä käännyttiin kylätielle. Nyt rupesi näkymään muitakin kirkkoonmenijöitä, jotka tulivat oikoteitä peltojen ja niittyjen poikki, kaikki yhtyen samaan joukkoon. "No onhan se Aatukin päässyt mukaan", ihmettelivät muutamat, "ja vallan uusissaan näkyykin olevan", sanoivat toiset. Minä olin hyvin mielissäni siitä huomiosta, joka tuli minun vähäpätöisen persoonani osaksi. Matka kului hiljakseen väkijoukon puhellessa. "Mahtaakohan se Kuistilan Juho saarnata tänäkin pyhänä, kuuluu saarnanneen menneenä", sanoo joku joukosta. "Saarnaa, saarnaa se tänäkin pyhänä, ja hyvin kuuluukin paukuttavan", vastaa toinen. "Sehän se on sen Vappulan Leenan poika, jonka vanha kirkkoherra kouluun toimitti", sanoo joku. "Niin, sehän se on", vastataan. Äitini ei ota osaa keskusteluihin, ja minä kuuntelen korvat hörössä.

Kävelin äitini vieressä ja pitelin kiinni hänen hameestaan ja kyselin, vähän päästä että eikö se kirkko jo pian tule, sillä minua rupesi kovasti väsyttämään, vaikken kehdannut sitä sanoa.

Vihdoin kun saavuimme pienelle metsäkummulle, näkyivät kirkon katto ja kellotapuli puiden lomasta. Siihen äitini pysähtyi, istahti kivelle ja rupesi vetämään sukkia ja kenkiä jalkaansa. Minä istuin seuraavalle kivelle ja rupesin ahneesti syömään äitini antamia eväitä.

Yht'äkkiä kuului niinkuin olisi soitettu viittä ruokakelloa yhtä aikaa. Hypähdin ihmeissäni pystyyn kysyen, mitä se oli. "Suntio se huomenkelloja soittaa", vastasi äitini, "kello on nyt kahdeksan, tunnin päästä alkavat kirkkomenot".

Olin uteliaisuudesta pakahtua. Kiirehdin äitiäni lähtemään, mutta hän istui levollisena kivellä aterioiden. En voinut enää pysyä paikoillakaan, vaan juoksin vähän matkaa rinnettä alas, ja jo näin puitten välistä vähän punaista. Riensin innoissani äidin luo kertoen että näin kirkon ja se oli punainen. "Ei lapseni, ei kirkko ole punainen", sanoi äitini, "taisit nähdä vain hautuumaan aidan".

Vihdoin oli äitikin valmis ja niin lähdimme lopputaipaleelle. Pian näkyi kirkko, tapuli ja hautausmaa kokonaisuudessaan. Siinä oli minulla ihmettelemistä ja katsomista. Kirkko ei ollutkaan punainen, vaan sen seinähirret olivat vuosisatain tuulista ja sateista muuttuneet tumman harmaiksi. Katto oli pienistä laudanpäistä, paanuista, jotka vanhuuttaan olivat sammaltuneet. Kirkon ympärillä oli hautausmaa, jossa oli paljon valkeita ristejä.

Kirkkoväkeä keräytyi kaikilta haaroilta yhtämittaa, toiset hevosella, toiset jalan. Minä en enää välittänyt kirkosta enkä ihmisistä enkä edes piitannut hevosista, vaikka ne tavallisesti ovat miehenalun ihailun esineenä. Ei, minä seisoin ihmeissäni töllöttäen suurta matalaa pöytää, jonka päällä oli valkoinen vaate ja ihmeellisen näköinen musta laatikko. "Se on ruumisarkku", selitti äitini. "Mitäs sillä tehdään?" utelin. "Kohta näet", sanoi äitini. "Ole siinä kyselemättä, kyllähän sitten näet."

Vaimot vieressäni odottaessaan puhelivat yhtä ja toista. Heristin korviani, ehkäpä saisin siltä taholta jotain selvyyttä kysymykseeni.

"Niinhän se Takalistonkin emäntä kuolla kupsahti parhaassa iässään, eikä edes perillistä jättänyt rikkauksiaan perimään", sanoi yksi vaimoista. "Eihän se kuolema katso, onko rikas vai köyhä. Tämäkin vainaa kokosi ja säästi ja oli niin kitsas, ettei olisi almua antanut, vaikka kanssaihminen olisi ovensa eteen kaatunut. Eikä sentään mukaansa saanut muuta kuin lipun liinaa, lapun lautaa", vastasi toinen.

Kiirehdin äitiä kirkkoon lähtemään, mutta hän sanoi: "Odotetaan nyt siksi kunnes saatto lähtee". Samalla alkoivat kellot soida ja kantajat lähtivät liikkeelle, pappi asteli arkun perässä mustassa kauhtanassaan. Lukkari kulki kirstun edellä ja veisasi niin että männikkö raikui: "Mä nukun haavoihin Kristuksen".

Saattoväki asteli hiljakseen jälessä, äiti ja minä liityimme myöskin joukkoon. Surusaatto kulki erään huoneen läpi, joka samalla oli porttina hautuumaalle; äitini selitti että sitä sanottiin "läpikäytäväksi". Toisella puolella siinä oli pitkä penkki, jossa kirkkoväki tavallisesti odotti ovien aukaisemista. Vastakkaisella puolella seinän vieressä oli pitkä hirsi, jossa oli kuusi lovea ja sen päällä oli toinen pienempi hirsi, jossa myöskin oli lovia. Kyselin ihmeissäni, mikä se semmoinen laitos on. "Se on jalkapuu, johon kaikki, jotka eivät osaa lukea tai ovat tottelemattomia papille ja seurakunnan vanhemmille, pannaan", selitti äitini.

Lähdimme nyt kirkkoon, äiti ja minä, muut lähtivät saattoväen mukana haudalle. Menimme ylös lehterille, vastapäätä alttaria. Sieltä näimme hyvin koko kirkon. Koska oli juhannus oli Herran huone koristettu koivun, tuomen ja pihlajan oksilla, joten sen täytti väkevä, nukuttava tuomenkukkien tuoksu.

Vähitellen tuli kirkko täyteen väkeä, vaimot istuutuivat vasemmalle, miehet oikealle.

Viimein nousi lukkari penkkiinsä ja alkoi veisata "Sen suven suloisuutta", johon koko seurakunta hartaana yhtyi.

Minä olin kiihkeällä jännityksellä odottanut tätä hetkeä, ja kun se nyt oli tullut, niin jännitys laukesi ja sijaan tuli painostava väsymys. Silmäni painuivat kiinni -- -- pääni kallistui äidin syliin ja minä nukuin hurskaan unta.

En kuullut kuka saarnasi enkä nähnyt rippilapsia, vaikka olin hartaasti toivonut näkeväni.

Väki poistui juuri kirkosta, kun äitini herätti minut ja sanoi: "Nyt lähdetään kotiin."

Kotimatka oli paljon vaivaloisempi kuin tulomatka aamulla. Lopputaipaleen täytyi äitini kantaa minua selässään ja niin päättyi minun ensimmäinen kirkkoreisuni.

* * * * *

Valoisana muistona ja poikkeuksena lapsuuteni arkielämän harmaudesta on mieleeni jäänyt muuan matka naapuripitäjään, jolle pääsin yhdessä äitini kanssa.

Tekee mieleni kertoa siitä hiukan laajemmin.

L:n pitäjässä sijaitseva Mommilan-Heitoisten vanha sukukartano oli oston kautta joutunut pietarilaisen eversti R:n haltuun.

Sananlasku sanoo että uudet luudat lakaisevat parhaiten.

Niinpä tahtoi uusi omistaja että kaikki vanha törky hänen kartanostaan ja puistostaan oli poistettava. Hän kuulutti kirkoissa että mainittuun kartanoon otetaan rajaton määrä naisia sekä varttuneempia lapsia puhdistamaan kartanon kotipuistoa.

Kun äidilläni ei siihen aikaan ollut muita kiireellisiä töitä päätti hänkin lähteä Mommilaan raha-ansiolle.

Minun oli tietysti päästävä mukaan. Äiti kyllä pelkäsi että minusta matkalla olisi pelkkää haittaa, mutta suostui kuitenkin lopulta pyyntööni.

Matkavalmistuksemme olivat pian tehdyt. Teinipussin toiseen puoleen vähä vaatetta, toiseen evästä ja niin sitä lähdettiin. Päätimme suunnata matkamme suoraan erämaan halki. Tästä olisi se etu että pääsisimme perille päivää ennen kuin valtamaantietä kiertäen. Poikkesimme yöksi erääseen metsätorppaan, josta seuraavana aamuna painuimme korpipolulle. Tiestä ei ollut paljon tietoa, paitsi mitä karja ja metsän pedot olivat polkeneet.

Torpassa kerrottiin että näillä seuduilla kierteli väliin mesikämmen ja sanottiin että peto oli repinyt tänä keväänä erään torpan mullikoista.

Mutta äitini kun oli harras uskovainen vakuutti ettei hiuskarvaakaan katoa päästämme "ellei Jumala niin salli".

Painuimme Suomen aarniometsään. Pitkiä honkia ja naavaisia kuusia kasvoi kahden puolen polkua niin taajassa että keväinen taivas vaan sieltä täältä vähän pilkoitti. Sen sijaan olivat kaikki Pohjolan laululinnut niinkuin yhteisestä sopimuksesta valmistaneet meille oikein juhlakonsertin tässä luonnon omassa avarassa salissa.