Part 7

Varhain joka aamu tuli hän saksalaisille laivoille rukoilemaan kapteeneja -- turhaan. Hän oli itsepintainen kuten kaikki talonpojat. Mutta hänen voimansa heikkenivät ja hän tunsi, että jollei hän pian pääse lähtemään, niin hän kuolee kuten kaikki hänen omaisensa ja ystävänsä.

Eräänä aamuna pani hän liikkeelle kaikki voimansa, sillä hän tunsi, että se on viimeinen kerta, huomenna ei hän enään jaksa. Hän ei enään rukoillut, vaan päätti hiljaa piiloutua jonnekin Eurooppaan menevään laivaan. Kun sitte ollaan matkalla ja he löytävät hänet, niin eivät toki veteen viskaa ja entä jos viskaisivatkin! Samahan se on miten kuolee, koska kerran kuoleman pitää. Mutta laivaan johtavaa siltaa vartioitiin tarkasti, hän saatiin paikalla kiinni ja ajettiin pois. Silloin hän istuutui pölkylle veden varrelle ja tunsi kuinka kuume kävi hänen päähänsä. Hän rupesi nauramaan ja mutisi hiljaa itsekseen...

-- Minä olen talollisen tytär, Jasko. Mutta minä olen pysynyt sinulle uskollisena. Etkö tunne minua?

Tyttö raukka luuli sairastuneensa kuumeeseen, mutta hän oli tullut mielipuoleksi. Senjälkeen hän joka päivä läksi satamaan tervehtiäkseen Jaskoa. Ihmiset tottuivat näkemään hänet ja antoivat hänelle tuontuostakin almuja. Hän kiitti nöyrästi ja hymyili kuin lapsi. Niin kului kaksi kuukautta. Eräänä aamuna ei häntä kuulunut satamaan ja senjälkeen ei kukaan nähnyt häntä. Seuraavan päivän poliisilehti vaan tiesi kertoa, että sataman perältä oli löydetty tuntemattoman naisen ruumis.