Part 6

-- Sille, joka sinut kihlasi et sinä mene, sillä hänet minä tapan. Minulle sinun täytyy tulla tai et kenellekään, puhui Kotka. -- Kaikki täällä hukkuvat ja sinä hukut myöskin, ellen minä sinua pelasta.

Musta-Kotka oli puhunut totta. Perikato oli ovella. Viikot vierivät, ruokavarat loppuivat. Ruvettiin teurastamaan työjuhtia. Kuume vei yhä uusia uhreja. Vuorotellen ihmiset kiroilivat korpea, vuorotellen korottivat äänensä huutamaan pelastusta taivaasta. Eräänä sunnuntaina heittäysivät miehet, naiset ja lapset nurmikolle veisaamaan ja sadoista suista nousi nyt huokaus: "Pyhä Jumala, Pyhä ja voimakas ja kuolematon, armahda meitä!" Metsä lakkasi heilumasta, lakkasi humisemastakin ja jäi kuuntelemaan. Vasta kun veisuu vaikeni, alkoi taas kuulua huminaa, äreää ääntä, ikäänkuin metsä olisi puhunut: minä täällä olen herra, minä täällä olen valtias.

Mutta Musta-Kotka, joka tunsi metsän, avasi mustat silmänsä selkosen selälleen ja loi siihen ylpeän katseen.

-- No, no, huusi hän ääneen, -- pannaan hampaankoloon.

Ihmiset katselivat kaikki Kotkaan ja jonkillainen lohdun tunne hiipi heidän sydämiinsä. Ne, jotka hänet tunsivat Texasin ajoilta, luottivat häneen suuresti, sillä hän oli Texasissakin kuuluisa pyssymies. Se poika oli elänyt arojen villiä elämää, hän oli jykevä kuin tammi. Karhunkin kanssa hän rupesi kaksintaisteluun. Sant-Antoniossa, missä hän sittemmin oli asunut, tiedettiin, että kun hän heitti pyssyn olalleen, saattoi hän viipyä erämaassa pari kuukautta, mutta aina hän palasi terveenä ja reippaana. Häntä oli ruvettu sanomaan "mustaksi" sentähden, että aurinko oli polttanut hänen ihonsa ihan tummaksi. Oli kerrottu hänen rosvonneen Mexicon rajoilla, mutta se ei ollut totta. Hän kävi aina puettuna eläinten nahkoihin ja oli käyttänyt indiaanilaista päänahkaakin koristuksenaan, kunnes paikkakunnan rovasti oli uhannut häntä pannakirouksella. Täällä Borowinassa ei hän ollut huolehtinut eikä välittänyt mistään. Metsä hänelle antoi sekä ruuan että juoman ja vaatteet. Mutta kun muut ihmiset rupesivat epäilemään ja joutuivat suunniltaan, niin hän ryhtyi työhön ja toimeen ja oli kuin kala vedessä. Texasilaiset pysyttelivät hänen ympärillään. Kun hän sitte rukouksen aikana keskusteli metsän kanssa, ajattelivat ihmiset: kyllä siitä nyt jotakin tulee.

Aurinko laski. Korkealla, mustien sykomorien oksien välillä paloi vielä jonkun aikaa loistava iltarusko. Vähitellen se himmeni ja sammui. Tuuli kääntyi etelään, pimeä lankesi maille. Kotka otti pyssynsä ja läksi metsään.

Oli jo yö, kun ihmiset syvältä metsän sisästä äkkäsivät suuren kultaisen tähden, ikäänkuin aamuruskon eli nousevan auringon. Se kasvoi hirvittävällä nopeudella ja sen väri kävi veren karvaiseksi.

-- Metsä palaa! metsä palaa! nousi leirissä huuto.

Suurissa parvissa tulla liihotteli lintuja joka taholta, rääkkyen, kirkuen ja vikisten. Karja leirissä rupesi surkeasti mylvimään, koirat ulvoivat, ihmiset juoksivat sinne tänne, peläten että kulovalkea leviää leiriin päin; mutta kova etelätuuli vei liekit päinvastoin pois aukealta. Metsään syttyi jo toinen punainen tähti, syttyi kolmaskin. Molemmat valautuivat pian ensimmäiseen ja tulipalo leveni hirvittävällä nopeudella. Liekit juoksivat kuin vesi, karkelivat villin viinin ja köynnöskasvien kuivaneita runkoja myöten ja ravistelivat lehtiä puista. Tuuli tarttui palaviin lehtiin, nosti ne tulisina lintuina ilmaan ja läksi lennättämään yhä etemmäksi.

Sykomorit kaatuivat paukkuen ja rytisten liekkien keskellä. Punaiset tulikäärmeet kiertelivät pitkin korven povea. Rätinä ja räiskinä, taittuvien oksien pauke, valkean kumea tohina, lintujen kirku ja petojen karjunta täytti ilman. Taivasta tavottelevat puut, muuttuneina tulisiksi patsaiksi ja pylväiksi, huojuivat. Syttyneet köynnöskasvit irtaantuivat puista, vääntyivät kiemuroiksi, heiluivat edestakaisin ja kuljettivat tulta ja kipinöitä puista puihin, ikäänkuin olisivat olleet saatanallisia käsivarsia. Taivas kävi tulipunaiseksi, olisi luullut tulipalon raivoavan sielläkin. Yö oli valoisa kuin päivä. Vihdoin kaikki liekit valautuivat yhdeksi ainoaksi tulimereksi ja lensivät metsän läpi kuin kuoleman huokaus eli Jumalan vihan myrsky.

Savu, kuumuus ja palaneen käry täytti ilman. Vaikkei leiriä uhannutkaan vaara, niin ihmiset kuitenkin huusivat ja kirkuivat, kunnes äkkiä kulon laidasta, liekkien ja kipinöiden joukosta astui esiin Musta-Kotka. Hänen synkät kasvonsa olivat ihan noessa. Kun ihmiset kokoontuivat hänen ympärilleen, nojausi hän pyssyynsä ja virkkoi:

-- Ei teidän enään tarvitse raataa. Minä olen polttanut metsän. Huomenna tapaatte tuolta puolen peltomaata niin paljon kuin vaan haluatte.

Sitte hän kääntyi Marysian puoleen:

-- Nyt sinun täytyy ruveta omakseni, sillä minä olen polttanut metsän. Kuka täällä on minua väkevämpi?

Tyttö vapisi kuin haavan lehti, sillä kuu paistoi Kotkan silmiin ja hän oli hirveä katsella...

Ensi kertaa Marysia Amerikassa kiitti Jumalaa siitä, että Jasko oli kaukana Lipincessä.

Tohisten eteni valkea etenemistään; päivä valkeni raskaassa pilvessä. Aamun tullessa koettivat muutamat miehet liketä kulomaata, mutta kuumuus teki sen mahdottomaksi. Seuraavana päivänä oli ilmassa niin paksulta sumua, ettei ihminen parin askelen päästä voinut toista erottaa. Yöllä rupesi satamaan vettä ja pian uhkasi siirtolaisia täydellinen vedenpaisumus. Mahdollisesti tulipalo oli saattanut ilman väräjämään ja vaikuttanut pilvien kerääntymiseen. Sitäpaitsi on huomattava, että oli kevät, jolloin Missisipin ja Arkansasin soisten jokien varsilla tavallisesti sataa tavattoman runsaasti. Kun lisäksi kaukaisilla vuorilla lumet sulavat, niin paisuvat Arkansasin suot, pienet järvet ja joet. Maa Borowinan kentällä pehmeni ja muuttui ainoaksi suureksi lammikoksi. Ihmiset, joitten päivät pääksytysten täytyi pysyä märkinä, sairastuivat. Muutamat läksivät taasen liikkeelle siirtolasta, päästäkseen Clarcsvilleen, mutta palasivat pian takaisin, tuoden sen viestin, että joki on tulvillaan ja pääsy ulospäin mahdoton. Nyt kävi siirtolaisten tila kamalaksi, sillä heidän tulostaan oli jo kulunut kokonainen kuukausi, ruokavarat olivat loppumaisillaan eikä Clarcsvilleen päässyt noutamaan uusia. Wawrzonia ja Marysiaa kalvoi nälkä vähemmin kuin muita, sillä heitä suojeli Mustan-Kotkan käsi. Joka aamu toi hän heille otuksen, jonka joko oli ampunut tai pyydystänyt ansaan. Seinustalle, jossa Wawrzon makasi, pystytti hän telttansa, suojellakseen vanhusta ja hänen tytärtään sateelta. Täytyihän heidän kiitollisuudella käyttää hyväkseen hänen avuliaisuuttansa, sillä hän itse tarjosi heille apuaan eikä huolinut mistään korvauksesta. Marysiaa vain hän tahtoi.

-- Olenko minä nyt ainoa tyttö maailmassa, sanoi Marysia hänelle, -- mene ja hae toinen, tiedäthän että minä rakastan toista.

Mutta Kotka vastasi:

-- Vaikka vaeltaisin maailman ääriin asti, niin en tapaa sinun kaltaistasi. Sinä olet ainokaiseni maan päällä ja minun täytyy saada sinut omakseni. Miten sinä tulet toimeen, kun vanhus kuolee? Sinä tulet minun turviini, tulet vapaasta tahdosta, ja minä otan sinut niinkuin susi ottaa lampaan, ja kannan metsään, mutta en raatele. Olethan sinä minun omani, ainokaiseni. Kuka minua kieltää sinua ottamasta? Ketä minä täällä pelkäisin? Jos sinun Jaskosi tulee, niin sitä parempi!

Wawrzonin sairauteen nähden taisivat Kotkan sanat vaan osata oikeaan. Vanhus kävi yhä huonommaksi, kuumehoureessaan puheli hän usein synneistään, Lipincestä ja Jumalan tahdosta, joka ei salli hänen nähdä syntymäseutuaan. Marysia itki sekä isäänsä että itseään. Kotka lupasi kihlata hänet ja lähteä hänen kanssaan vaikkapa Lipinceen asti, mutta se oli hänestä kauheaa eikä suinkaan hauskaa. Palata Lipinceen, missä Jasko oli, ja toisen kanssa -- ei ikinä! Parempi panna puun alle kuolemaan. Ja sellainen kai hänen loppunsa onkin oleva.

Siirtolaa odotti vielä uusi onnettomuus.

Sadetta tuli kuin kaatamalla. Eräänä synkkänä yönä, kun Kotka, kuten tavallisesti läksi metsälle, alkoi leiristä kuulua hirveitä hätähuutoja: "vettä, vettä!" Kun ihmiset heräsivät unestaan, saattoivat he erottaa suuren, kiiltävän pinnan, joka ulottui silmänkantamiin asti, aaltoillen tuulessa ja loiskien sateen alla. Yön väräjävä, himmeä kajastus valaisi kiitäviä laineita. Rannalta, missä seisoi puunrunkoja, ja palaneesta metsästä, kuului uusien laineiden tohina ja kohina. Ne tulla viilättivät ikäänkuin suuren voiman takaa-ajamina. Leirissä nousi hirveä huuto. Naiset ja lapset rupesivat kiipeämään vankkureihin, miehet juoksivat minkä jaksoivat aukean eteläsyrjälle, missä kasvoi puita. Vesi ei vielä ulottunut polviinkaan asti, mutta se nousi nopeasti. Tohina metsästä päin yhä kasvoi. Sen seasta erottautui hätähuutoja, ihmiset huutelivat omaisiaan ja rukoilivat taivaalta apua. Pian pienemmät eläimet rupesivat juoksemaan edestakaisin, paetakseen aaltojen voimaa, joka kasvamistaan kasvoi. Lampaat uiskentelivat, surkeasti määkien, vedessä, kunnes katosivat metsän puolelle. Vettä tuli kaatamalla, hetki hetkeltä kasvoi hätä. Aaltojen kaukainen kohina paisui mahtavaksi ryskeeksi. Jo alkoivat vankkurit huojua. Tämä ei ollut tavallista kevätsadetta: Arkansas-joki kaikkine sivuhaaroineen oli paisunut yli äyräittensä. Tulva riisti puut juurineen maasta, kaatoi metsät, vei ihmisasunnot, levitti kaikkialle pimeyttä, hävitystä, kuolemaa.

Eräät vankkurit, jotka sattuivat olemaan likinnä palanutta metsää, kaatuivat. Kun naiset, jotka olivat paenneet sinne, rupesivat huutamaan apua, viskautui useita miehiä alas puista. He eivät sentään päässeet auttamaan huutavia, sillä aallot tarttuivat heihin ja veivät pois metsään hukkumaan. Muutamien vankkurikuormien palttinaisille katoillekin oli paennut ihmisiä. Sadetta yhä tuli kuin saavista kaatamalla, pimeys kasvoi kasvamistaan, peittäen vaippaansa surullisen vesimaiseman. Tuontuostakin purjehti näkyviin puunrunko, jolle ihmisolento oli päässyt pelastumaan, milloin pulpahti vedestä esiin joku eläin tai ihminen, milloin vain käsi, samassa painuakseen veteen -- ainiaaksi.

Veden yhä kasvava pauhu voitti hukkuvien eläinten mylvinän ja ihmisten äänet, jotka huusivat: "Jeesu, Jeesu, Maaria!"

Entä Wawrzon ja Marysia? Puinen seinä, jolla vanhus lepäsi Kotkan teltan alla, pelasti heidät ainakin hetkellisesti, sillä se pysyi lastuna veden pinnalla. Aallot kuljettivat sitä yli koko aukean ja veivät metsään. Pari kertaa se tarttui kiinni puuhun, irrottui sitte ja läksi purjehtimaan pimeyttä kohti. Tyttö oli polvillaan isän vieressä. Hän nosti kätensä taivasta kohti ja rukoili pelastusta, mutta vain aaltojen pauhu ja tuulen ulvonta vastasivat hänen rukouksiansa... Teltta repesi... lauttakin saattoi hajota minä hetkenä hyvänsä, sillä sekä edessä että takana uiskenteli pölkkyjä, jotka uhkasivat sekä särkeä että kaataa sen...

Vihdoin se tarttui johonkin puuhun, jonka latva vain näkyi vedestä ja samassa kuului samaisesta latvasta ihmisen ääni:

-- Ottakaa tämä pyssy ja lähtekää toiselle laidalle, ettei lautta kaadu, kun minä hyppään...

Tuskin olivat Wawrzon ja Marysia ehtineet noudattaa kehotusta, kun joku olento oksien välitse pujahti lautalle.

Se oli Kotka.

-- Marysia, puhui hän, -- sinä näet, etten heitä sinua. Kautta Jumalan! Pelastan minä teidät tästäkin hädästä.

Hänellä oli kirves matkassaan, sillä hän silmänräpäyksessä hakkasi oksat nuoresta puusta ja rupesi melomaan ja ohjaamaan lauttaa.

Heidän päästyään joelle, alkoi lautta kulkea tavattoman nopeasti. Mihin? Sitä eivät he tietäneet. He vaan kiitivät eteenpäin. Välistä Kotka tyrkkäsi syrjään kantoa tai oksaa tai käänsi lauttaa, jotta se pääsisi puun ohitse. Hänen jättiläisvoimansa näyttivät vaan kasvavan. Hänen silmänsä äkkäsi pimeästäkin kaikki vaarat. Tunnit kuluivat. Toinen ihminen olisi jo nääntynyt, hän vaan ei näyttänyt tietävän rasituksesta mitään. Aamulla huomasivat he päässeensä pois metsästä, sillä kaikki puunlatvat katosivat näkyvistä. Koko seutu oli ainoana merenä, jonka pinnalla liankarvaiset, vaahtoavat vedet mylvien vyöryivät. Päivä valkeni. Kun Kotka huomasi, ettei puunkannoista tällä haavaa ole vaaraa, lakkasi hän hetkeksi melomasta ja kääntyi Marysian puoleen:

-- Nyt sinä olet minun, sillä minä olen riistänyt sinut kuoleman kidasta.

Hän oli paljain päin, kasvot hiestyneinä ja ahavoituneina ponnistuksesta. Hänessä asui sellainen voima, ettei Marysia uskaltanut vastata olevansa toisen morsian.

-- Marysia! huudahti nuori mies hellästi, -- oma kultaseni!

-- Minne me kuljemme? kysyi Marysia, joka tahtoi vaihtaa puheainetta.

-- Sama se minne! Olethan sinä luonani, rakastettu!

-- Melo, muuten paha meidät perii.

Kotka rupesi melomaan. Wawrzon oli sillaikaa käynyt yhä huonommaksi. Toisinaan hänessä oli kuumetta, toisinaan se hänet heitti, mutta yhä hänen voimansa heikkenivät. Hänen vanha, vaivattu ruumiinsa oli saanut kestää liiaksi rasitusta. Loppu likeni, ikuinen lepo teki tuloaan. Päivällisaikaan hän heräsi ja lausui tyttärelleen:

-- Marysia, en minä enään näe huomista päivää. Voi lapseni, lapseni, kunhan en olisi lähtenyt Lipincestä, kunhan en olisi sinua sieltä kuljettanut! Mutta Jumala on armollinen! Minä olen paljon kärsinyt, ehkä hän antaa anteeksi syntini. Haudatkaa minut, jos suinkin voitte ja saata sinä, Kotka, tyttö vanhan herran luokse New-Yorkiin, Hän on hyvä herra, hän kyllä säälii sinua ja antaa sinulle rahaa, niin että pääset matkustamaan Lipinceen. Minä en enään sinne palaa. Oi armollinen Jumala, anna edes minun sieluni saada lintuna lentää Lipinceen, jotta minä edes kerran vielä sen näkisin.

Siinä kuume taas ennätti hänet ja hän rupesi puhumaan: "sinun turviisi minä pakenen, pyhä Jumalan Äiti!" Hetkisen kuluttua hän äkkiä kirkasi: "älkää heittäkö minua veteen, en ole mikään koira!" mutta sitte hänen mieleensä mahtoi muistua, että hän kerran hädissään oli ollut hukuttamaisillaan Marysian, sillä hän alkoi rukoilla: "lapsi, anna anteeksi, anna anteeksi!"

Tyttö raukka oli polvillaan hänen päänsä pohjassa ja itkeä nyyhkytti ääneensä. Kotka meloi ja kyynelet kirvelivät hänen kurkussaan.

Illemmalla kirkastui taivas. Ennen laskuaan näyttäytyi aurinkokin. Hetkisen loisti se täydeltä terältään tulvan tuhoamaan maisemaan, luoden veteen pitkän, kullankarvaisen vyön. Vanhukselle tuli lähdön hetki. Jumala armahti häntä todella ja soi hänelle hyvän lopun. Ensin hän surullisella äänellä tuontuostakin virkkoi: "voi minua, että läksin Puolasta, omasta maastani!" mutta kuumehoureessa alkoi hänestä sitte tuntua siltä, että hän on paluumatkalla Puolaan. Kas, vanha herra New-Yorkissa antoi heille matkarahat ja osti uutispaikan, ja nyt he molemmat, hän ja Marysia, ovat kotimatkalla. He ovat laivalla, laiva kulkee yöt, päivät, merimiehet laulavat. Sitte tullaan samaan Hampurin satamaan, josta lähdettiinkin, kaupungit vaan kiitävät silmien ohitse, saksankieli soi korvissa ja juna lentää eteenpäin. Wawrzon tuntee, että koti likenemistään likenee, sanomaton riemu täyttää hänen rintansa, toinen, tuttu, rakas ilma löyhyttelee häntä vastaan kotoisilta seuduilta. Entä mikäs tämä on? Ka, raja! Talonpojan sydän-raukka alkaa takoa kuin vasara. Matka joutuu. Jumala, Jumala! Tuossahan jo ovat Matin pellot, ja päärynäpuut... tuossa harmaat mökit ja kirkko. Tuossa astuu mies, lammasnahkalakki päässä, auran takana. Wawrzon ojentaa vaunun ikkunasta käsivartensa häntä vastaan. Vaari, vaari!... eikä enään löydä sanojakaan. Kuljetaan eteenpäin. Entä mikä se tuolla on? Ka Przyremblen kaupunki. Ja Przyremblen takana on Lipince. Itkien he astelevat tietä pitkin. On kevät. Ruis kukkii... hyönteiset surisevat ilmassa... Przyremblen kirkossa soitetaan iltakelloja... Oi Jeesu, Jeesu, että sinä annat syntiselle näin paljon onnea! Tuon mäen takaa tulee näkyviin risti ja tienviitta ja Lipincen raja. Eivät he enään kävele... he lentävät ikäänkuin siivillä, pääsevät mäelle, ristin luo, tienviitalle asti. Vanhus heittäytyy maahan, huutaa ilosta ja suutelee maata. Hän konttaa ristin juurelle ja kietoo molemmat käsivartensa sen ympärille: nyt hän on Lipincessä! Niin kyllä. Hän on Lipincessä, sillä vain hänen kuollut ruumiinsa lepää ajelehtivalla lautalla. Sielu on liitänyt sinne, missä sen on hyvä ja rauhaisa olla...

Turhaan tyttö huutelee: "isä, isä!" Marysia raukka, ei hän enään palaa luoksesi! Hänen on niin hyvä Lipincessä.

Tuli yö. Kotkan käsistä rupesi jo melapuu vaipumaan ja nälkä ahdisti kovasti. Marysia luki itkunsekaisella äänellä rukouksia isänsä ruumiin ääressä. Ympärillä ei näkynyt mitään muuta kuin vettä, sitä ulottui taivaan äärimmäisiin rantoihin asti.

He olivat mahtaneet joutua jonkun suuremman joen väylään, sillä virta kuljetti taas suurella nopeudella lauttaa. Sitä oli mahdoton ohjata. Ehkä he mahdollisesti olivat joutuneet pyörteisiin, jotka liikkuivat kuoppapaikkojen päällä, sillä lautta pyöri ympyrässä. Kotka tunsi voimiensa alkavan loppua. Äkkiä hän hypähti pystyyn ja huusi:

-- Totta totisesti! tuolla on tulta!

Marysia seurasi hänen kätensä liikettä ja huomasi todella kaukaa tulen, joka välkkyi ja heijastui veteen.

-- Se on vene Clarcsvillesta, puhui Kotka nopeasti. -- Yankeet ovat lähettäneet sen pelastamaan hädänalaisia. Kunhan eivät soutaisi ohitsemme... Marysia, minä pelastan sinut. Hohooi!

Hän rupesi melomaan voimiensa takaa. Tuli suureni heidän silmissään ja sen punaisessa valossa olivat he erottavinaan suuren veneen. Se oli vielä kaukana, mutta se likeni. Äkkiä huomasi Kotka, ettei vene enään likennytkään.

He olivat joutuneet leveään virtaan, joka vei heitä ihan vastakkaiseen suuntaan.

Äkkiä katkesi Kotkan kädestä seiväs.

Nyt he kulkivat ihan umpimähkää. Virta vei heitä yhä etemmäksi, valkea pieneni pienenemistään. Onneksi lautta jonkun ajan perästä kävi kiinni puuhun, joka yksinään seisoi arolla.

Molemmat rupesivat nyt huutamaan apua, mutta virran kohina voitti heidän äänensä.

-- Minä ammun, sanoi Kotka, -- niin he näkevät tulen ja kuulevat laukauksen.

Hän tähtäsi jo ilmaan pyssyn piipun. Mutta laukauksen asemasta kuului vain kumea läppäys. Ruuti oli päässyt kastumaan.

Kotka heittäytyi pitkäkseen lautalle. Nyt he olivat hukassa. Hetkisen hän siinä makasi kuin kuollut; mutta sitte hän nousi ja puhkesi puhumaan:

-- Marysia... Toisen tytön minä jo aikoja sitte olisin ottanut ja vienyt metsään, sama se hyvällä vaiko pahalla. Niin aioin sinutkin ottaa, mutta en ole uskaltanut, sillä minä rakastan sinua. Sutena olen kulkenut ihmisten joukossa ja ihmiset ovat pelänneet minua. Sinä vaan sait sen aikaan, että minä miltei... pelkäsin sinua... Mutta jollet sinä minua rakasta, niin on paras, että kuolen. Minä pelastan sinut tai hukun, ja jos hukun, niin muista minua ja rukoile edestäni. Millä lailla minä olen rikkonut sinua vastaan?... Enhän ole tehnyt sinulle mitään pahaa. Marysia, Marysia, hyvästi rakastettuni, sinä elämäni aurinko...

Ennenkuin Marysia edes käsitti hänen aikomuksensa, oli hän jo heittäytynyt veteen ja ruvennut uimaan. Hetkisen hän pimeästä saattoi erottaa hänen päänsä ja käsivartensa, kun hän voimakkaasti halkasi virtaavaa vettä, sillä hän oli erinomainen uimari. Mutta pian hän katosi näkyvistä. Hän ponnisti venettä kohti, hakemaan pelastusta tytölle. Veden vuolas juoksu ehkäsi hänen liikkeitänsä, oli kuin häntä olisi vedetty niskasta tai työnnetty taaksepäin. Mutta hän riuhtoi ja pyrki eteenpäin. Kunpa pääsisi tuosta virrasta edes toiseen, niin varmaan pääsisi perille! Mutta huolimatta yli-inhimillisistä ponnistuksistaan, pääsi hän vaan hitaasti eteenpäin! Samea, kellertävä vesi viskasi vähäväliä vaahtoa hänen silmiinsä, mutta hän nosti päätänsä, veti henkeään ja iski katseensa pimeyteen, nähdäkseen missä vene ja valo olivat. Välistä joku voimakkaampi aalto veti häntä taaksepäin, välistä se taas kohotti häntä pinnalle. Hengitys kävi yhä raskaammaksi, hän tunsi polviensa kangistuvan. "En pääse perille", ajatteli hän, mutta silloin oli hän kuulevinaan Marysian rakkaan äänen kuiskaavan: "pelasta minut!" Ja uudestaan alkoi hän epätoivoisilla voimilla halkoa vettä käsillään. Hänen poskensa pullistuivat, hän sylki vettä suustaan ja silmät pinnistyivät... Jos hän nyt kääntyisi takaisin, niin hän vielä jaksaisi myötävirtaa uida lautalle, mutta sitä ei hän ajatellutkaan, sillä vene ja valo tulivat yhä likemmäksi. Vene todella soluikin häntä kohti, sillä sitä toi sama virta, jota vastaan hän taisteli. Äkkiä hän tunsi, että hänen polvensa ja jalkansa täydellisesti kangistuivat. Vielä muutamia vimmatuita ponnistuksia... Vene yhä likenee. "Auttakaa, auttakaa!" Viime sanan tukehutti vesi, joka tunkeutui hänen kurkkuunsa. Hän upposi, aalto valautui hänen päänsä yli, mutta hän pääsi uudelleen pinnalle... Vene on jo tuossa vieressä. Hän kuulee jo veden loiskuvan ja airojen vikisevän laitoja vastaan. Hän ponnistaa vielä viimeisen kerran ääntänsä ja huutaa apua. Nyt ovat kuulleet, sillä aironloiske kiihtyy. Mutta Kotka painuu veteen, hänet tempaa väkevä pyörre. Hetken perästä hän vielä häämöttää aallon harjalla, vielä nousee käsi, vielä toinenkin... Sitte hän katoaa syvyyteen...

Sillaikaa istui Marysia yksin lautalla isänsä ruumiin ääressä, silmät taukoamatta käännettyinä valoa kohti.

Virta toi sitä yhä likemmäksi. Pian näkyi vene ja airot olivat tulen valossa kuin suuren hyönteisen punaiset raajat. Marysia alkoi vimmatusti huutaa apua.

-- Hei, Smith! virkkoi englanninkielellä joku ääni, -- hitto minut vieköön, jollen kuule hätähuutoja. Taas!

Hetken perästä nostivat väkevät käsivarret Marysian veneeseen, mutta Kotkaa ei siinä veneessä ollut.

Kaksi kuukautta myöhemmin pääsi Marysia Little-Rockin sairashuoneesta. Hyvät ihmiset keräsivät hänelle matkarahaa, niin että hän saattoi lähteä New-Yorkiin.

Mutta rahat eivät riittäneet. Osa tietä oli kuljettava jalkaisin. Koska hän sentään jo osasi vähän englanninkieltä, saattoi hän rukoilla konduktöörejä, että he veisivät häntä ilmaiseksi. Ihmisten kävi sääli kalpeaa, sairasta tyttö-raukkaa, jonka silmät olivat niin suuret ja siniset ja niin täynnä kyyneliä, kun hän anoi almua. Hän oli niinkuin haamu eikä niinkuin elävä ihminen. Eikä hänen onnettomuutensa ollut ihmisten syy, eivät _he_ olleet liittoutuneet häntä vastaan, vaan elämä ja maailman meno. Mitä tuolla kalpealla kukkasella Lipincen kedoilta olikaan tekemistä Amerikan hyörinässä ja pyörinässä? Miten se siellä olisi voinut elää? Hänen hennon ruumiinsa täytyi mennä murskaksi uuden maailman jättiläisvaunujen alla, niinkuin aina vaunun pyörät litistävät kukkasen, joka sattuu niiden tielle...

Laiha, heikko käsi tarttui soittokelloon Water-streetin varrella New-Yorkissa: Marysia oli päässyt perille ja tuli nyt etsimään turvaa vanhan herran luota, joka oli kotoisin Posenista.

Vieras mies avasi hänelle oven.

-- Onko herra Zlotopolski kotona?

-- Kuka se on?

-- Vanha herra.

Tyttö näytti nimikorttia.

-- Hän on kuollut.

-- Kuoliko? Entä hänen poikansa... herra William?

-- Matkusti pois.

-- Entä neiti Jenny?

-- Matkusti myöskin.

Ovi sulkeutui. Tyttö istuutui kynnykselle ja rupesi pyyhkimään kasvojaan. Taasen hän oli New-Yorkissa, yksinään, avutonna, neuvotonna, ilman rahoja, ainoastaan Jumala turvanaan.

Tännekö hän jää? Ei ikinä! Hän lähtee satamaan, menee saksalaisille laivoille, heittäytyy kapteenien jalkoihin ja rukoilee heitä ottamaan mukaansa. Jos armahtavat, niin hän kerjää ja kulkee sillä lailla Saksan läpi Lipinceen asti. Siellä on Jasko. Hän on hänen ainoa ystävänsä koko avarassa maailmassa. Jollei hän tunnusta omakseen, jos hän on unohtanut ja hylännyt, niin saahan edes kuolla hänen likeisyydessään...

Marysia läksi satamaan ja heittäysi saksalaisten kapteenien jalkoihin. Olisivathan he ottaneet hänet, onhan se sievä tyttö, kunhan tuosta hiukan voimistuisi. Kyllähän he mielellään, mutta... asetukset kieltävät, siitä voisi syntyä rettelöjä... Paras lähteä pois vaan...

Tyttö vietti yön saman sillan alla, jossa olivat nukkuneet isän kanssa sinä unohtumattomana yönä, jolloin isä oli aikonut hukuttaa hänet. Hän eli sillä ruualla, minkä meri heitti rannalle, kuten ennen isänkin kanssa. Onneksi oli lämmin kesä.