Part 5

Nähtävästi oli nimi keksitty edeltäpäin, lähtien siitä periaatteesta, että kun kerran on olemassa nimi, niin pitää itse esineenkin olla olemassa. Ensinnäkin julistivat puolalaiset lehdet, vieläpä englantilaisetkin, jotka ilmestyivät New-Yorkissa, Chicagossa, Buffalossa, Detroitissa, Milwaukeessa, Manitobassa, Denverissa ja Calumetissa, sanalla sanoen kaikkialla, missä puolankieltä saattoi kuulla, yleensä jokaiselle ja erittäinkin puolalaisille siirtolaisille, että joka tahtoo elää terveenä, rikkaana, onnellisena, syödä lihavasti, elää kauvan ja kuoleman jälkeen tulla autuaaksi, sen pitää rientää ottamaan haltuunsa kappale maallista paratiisia eli Borowinaa. Ilmoituksissa sanottiin, että Arkansas, josta Borowinan pitää nousta, vielä on autio, mutta maailman terveellisin maa. Tosin Memfis-niminen kauppala, joka on aivan rajalla, tuolla puolen Missisipiä, on keltakuumeen pesä, mutta ilmoitusten mukaan ei kelta- eikä mikään muukaan kuume voi uida niin leveän joen yli kuin Missisipi. Arkansas-joen mäkisellä rannalla ei tuota kuumetta myöskään ole, sillä likellä asuvat Choctaw-indiaanit nylkisivät sen säälittä ja kuume vapisee nähdessään punanahkoja. Näin ollen tulevat uutisasukkaat Borowinassa asumaan aivan neutraalisella vyöhykkeellä, kun heillä on naapureinaan, idässä kuume ja lännessä punanahat. Sitäpaitsi odottaa heitä suuri tulevaisuus, koska Borowinassa tuhannen vuoden perästä epäilemättä on kaksi miljoonaa asukasta ja maasta, joka nyt maksaa puolitoista dollaria akrelta, tarjotaan silloin vähintäinkin tuhannen dollaria neliökyynärältä.

Tällaista kiitosta ja ylistystä oli tietysti vaikea vastustaa. Niille, joita ei Choctaw-indiaanien naapuruus miellyttänyt, vakuuttivat ilmoitukset, että tuota sotaista heimoa elähyttää erityinen mielisuosio puolalaisia kohtaan, joten saattaa odottaa, että heidän välinsä tulee olemaan erittäin sovinnollinen. Sitäpaitsi on tunnettu asia, että niin pian kuin metsien halki kulkee rautatie ja aroille ylenee ristimuotoisia telegraafipylväitä, nämä ristit hyvinkin pian tulevat merkitsemään indiaanien hautoja. Kun nyt rautatieyhtiö oli lunastanut koko Borowinaa ympäröivän maan, niin indiaanien häviäminen ei saattanut olla kuin ajan kysymys.

Rautatieyhtiö oli todella lunastanut maan, joten sekä uutisasutusten yhteys maailman kanssa että niiden tuotteiden menekki ja tulevaisuus oli taattu. Mutta ilmoitukset unohtivat lisätä, että mainittu rautatie vasta oli suunniteltu ja että juuri myymällä rautatielle maata asumattomasta korvesta, hallitus hankki tarvittavia varoja samaisen rautatien rakentamiseen. Helpostihan tuon unohduksen sentään soi anteeksi kysymyksen monimutkaisuuteen nähden. Ja eihän siinä kovin suurta eroa ollutkaan, oliko Borowina rautatielinjan varrella, tai syvässä sydänmaassa, jonne suurella vaivalla oli kuljettava rattailla.

Saattoi tuon pienen unohduksen tähden sentään syntyä ikävyyksiä, mutta ikävyydet olivat kun olivatkin ohimenevää laatua, sillä niin pian kuin rautatie valmistuisi, ne tietysti lakkaisivat. Tunnettu asia muuten on, ettei ilmoituksia tässä maassa koskaan tule ymmärtää sananmukaisesti. Kasvikin, istutettuna Amerikan maaperään, sysää vartta juurien kustannuksella; samoin paisuvat reklaamit amerikkalaisissa sanomalehdissä siihen määrään, että totuuden siementä on hyvin vaikea paljastaa korean kuoren alta. Vaikka näistä Borowinaa koskevista ilmoituksista karsi pois kaiken sen mikä tuntui niinkutsutulta "humbuugilta", niin saattoi sentään edellyttää, ettei tämä uutisasutus tulisi huonommaksi tuhansia muita, joitten syntymistä oli ilmoitettu vähemmällä liioittelulla.

Edellytykset olivat monessa suhteessa lupaavat. Sentähden suuri joukko puolalaisia perheitä, jotka olivat asuneet hajallaan kaikissa valtioissa, mikä pohjoisessa suurten järvien varsilla, mikä Floridan palmumetsissä, mikä Atlantin tai Kalifornianlahden rannoilla, nyt kirjottautui siirtolaisiksi nousevaan uutiskylään. Masuurit Preussista, schlesialaiset, poosenilaiset, galiitsialaiset, liettualaiset Augustowon kuvernementistä ja masuurit Varsovan ympäriltä, jotka tekivät työtä tehtaissa ja jotka jo kauvan olivat ikävöineet talonpojan maalaista elämää, käyttivät hyväkseen ensi tilaisuutta päästäkseen ummehtuneista, savun ja noen mustentamista kaupungeista ja saadakseen tarttua auraan ja kirveeseen Arkansasin laajoilla sydänmailla. Ne, jotka pitivät "Neitsyt Maariaa" Texasissa liian kuumana, Minnesotaa liian kylmänä, Detroitia liian kosteana ja Radomia Illinoisissa liian köyhänä, liittyivät näihin ensimainittuihin. Useita satoja henkiä, enimmäkseen miehiä, mutta myöskin paljon naisia ja lapsia läksi siis liikkeelle Arkansasia kohti. Siirtolaisten tulva ei pelästynyt nimitystä "Bloody-Arkansas", s.o. "Verinen-Arkansas". Totta puhuen tässä maassa vielä tänäkin päivänä vilisee rosvoavia indiaaneja, kaikellaisia henkipattoja ja ryövärejä, jotka ovat päässeet pakoon lain rangaistusta, villejä skwatereja, jotka vastoin hallituksen kieltoa kuljettavat puita Red-Riveriin ja kaikenkaltaisia muita seikkailijoita ja maankiertäjöitä, jotka ovat saaneet vältetyksi hirsipuun; kun vielä lisätään, että tämän maan läntinen osa on kuuluisa hirveistä taisteluistaan punanahkaisten ja valkeaihoisten buffelimetsästäjien välillä ja että juuri täällä vallitsee tuo kamala "lynch-laki", niin lukija vähitellen alkaa olla selvillä uutisasutuksen tulevaisuustoiveista. Kun masuuri tuntee kourassaan nuijan ja varsinkin jos hänen ympärillään on toisia masuureja, niin ei hän pakene ketään, ja se, joka tuppaa hänen tielleen, saa silloin kuulla: "no lurjukset, pois nyt siitä rähisemästä, taikka minä suutun ja lyön jalat poikki!" On huomattu sekin, että masuurit mielellään asettuvat asumaan likettäin, jotta Matti aina tarpeen sattuessa voisi rientää auttamaan naapurin Mattia.

Useinten kokouspaikkana oli Little-Rockin kaupunki, mutta Little-Rockista oli Clarcsvilleen matkaa -- Clarcsville oli likeisin asuttu paikka ja nousevan Borowinan naapuri -- vähän pitemmältä kuin Varsovasta Krakovaan ja matka vei, sen pahempi, läpi erämaitten, aarniometsien ja tulvavesien. Ne, jotka eivät tahtoneet odottaa koko joukkiota, vaan läksivät matkaan yksikseen, olivat kadonneet jäljettömiin, mutta pääjoukon oli käynyt onnellisesti ja se majaili nyt keskellä metsiä.

Totta puhuen siirtolaiset, paikalle saavuttuaan, suuresti hämmästyivät. He olivat toivoneet uutisasutukselle määrätyltä maalta tapaavansa metsiä ja vainioita, mutta he tapasivat raivaamatonta korpea. Mustat tammet, puna- ja pumpulipuut (niinkutsutut _cottomvood_), heleälehtiset plataanit ja tummat pähkinäpuut seisoivat kylki kyljessä yhtenä seinänä. Sen korven kanssa ei ollut leikkimistä: alla paksu sammal, yllä köynnöskasvit, nuorina ja köysinä kierrellen puusta puuhun, milloin muodostaen ikäänkuin siltoja, milloin esirippuja, milloin kukillisia peitteitä. Metsä oli niin tiheä, niin läpitunkematon, ettei silmä päässyt lävistämään sitä, kuten meidän metsiämme. Se, joka sen syvyyteen joutui, ei löytänyt taivasta päänsä päältä, hänen täytyi eksyä pimeyteen ja ehkä ainiaaksi hukkua. Masuurit silmäilivät vuoroin nyrkkejään ja kirveitään, vuoroin noita jättiläistammia, joitten rungot olivat toistakymmentä syltä ympäri mitaten. Heidän mielensä kävi apeaksi. Kyllä ihmisestä tuntuu hyvältä omistaa polttopuita pirtin lämmikkeeksi, mutta kun hänen pitää raivata 160 morgin ala, kiskoa maasta juuret, korjata pois rungot ja sitte tarttua auran kurkeen, niin siinä on työtä vuosikausiksi.

Mutta muuta neuvoa ei ollut. Jo tulon jälkeisenä päivänä miehet siis siunasivat itsensä, sylkäsivät kämmeniinsä, tarttuivat kirveeseen, ähkäsivät, heilauttivat asetta ja iskivät. Siitä lähtien kaikui joka päivä kirveen iskuja Arkansasin metsistä, joskus myöskin lauluja, joihin kaiku vastasi:

Minä menen metsän korpeen, Rakennan sinne majani. Tule, tule tyttö kulta Jakamaan se mun kanssani.

Siirtolaiset olivat asettuneet joen reunalle, laajahkon, neliskulmaisen aukean ympärille, jonka keskelle kerran aikoivat rakentaa kirkon ja koulun. Mutta sinne oli vielä pitkä aika. Vastaiseksi siinä seisoivat vankkurit, joissa siirtolaisten perheitä oli kuljetettu. Vankkurit olivat asetetut kolmikulmaan, joten ne hyökkäyksen sattuessa saattaisivat toimittaa linnoituksen virkaa. Niiden takana kävivät muulit, hevoset, härät, lehmät ja lampaat laitumella, paimeninaan nuoret, aseelliset miehet. Ihmiset nukkuivat vankkureissa tai nuotiovalkeain ääressä.

Päivin oli leirissä vaan naisia ja lapsia. Miesten läsnäoloa ilmaisivat ainoastaan kirveen iskut, joitten voimasta koko metsä kumisi. Öisin ulvoivat pensaikoissa villit pedot, varsinkin jaguaarit, arkansilaiset sudet ja kujotit. Hirveät harmaat karhut eivät suurestikaan pelänneet tulta, vaan tulivat useinkin aivan likelle vankkureja. Sentähden kuului monasti pimeyden keskeltä pyssynlaukauksia ja huutoja: "tulkaa tappamaan petoa!" Ne miehet jotka tulivat Texasin takamailta olivat enimmäkseen tottuneita metsästäjiä, joten he helposti hankkivat perheilleen riistavaraston, antiloopeja, hirviä ja puhvelihärkiä; sillä näiden eläinten muutto-aika pohjoista kohti olikin pian käsissä. Muut siirtolaiset elivät ruokavaroilla, joita olivat ostaneet Little-Rockista tai Clarcsvillestä, nimittäin maissijauhoilla ja suolaisella lihalla. Sitäpaitsi teurastettiin lampaita, joita jokainen perhe oli ostanut suuret määrät.

Illoin kun vankkurien keskellä paloi suuri tuli, ei nuoriso malttanut lähteä nukkumaan, vaan pisti tanssiksi. Joku pelimanni oli ottanut mukaansa viulun ja vingutti siitä korvakuulon mukaan puolalaista tanssia "obertasta". Taivasalla sekaantui viulun ääni metsän huminaan ja toiset miehet säestivät pelimannia amerikkalaiseen tapaan helistelemällä läkkiastioita.

Elämä kului raskaassa työssä, humussa ja melussa, mutta hedelmiä työstä ei paljon näkynyt. Ensi tehtävänä oli mökkien rakentaminen ja pian seisoikin vihriällä niityntapaisella koko joukko salvoksia, mutta raitit olivat täynnä lastuja, laudanpalasia, puunkuoria ja kaikenlaisia muita jätteitä. Punapuu eli n.k. "redwood" soveltui kyllä rakennusaineeksi, mutta se oli kaukaa noudettava. Toiset pystyttivät väliaikaisiksi asunnoikseen telttoja palttinasta, jonka olivat kiskoneet irti vankkurien kuomeista. Naimattomat miehet, jotka eivät erittäin kaivanneet kattoa päänsä päälle ja jotka jo olivat kyllästyneet raivaustyöhön, rupesivat kyntämään maata, missä vaan tuntui olevan vähänkin murevampaa paikkaa ja missä ei ollut kovin paljon tammia, pähkinäpuita ja muita kovaluontoisia puita. Silloin kajahteli ensi kertaa Arkansasin korvissa kyntäjän huuto haralle: "hei sinä siinä, tokko vedät!"

Yleensä painoi uutisasukasten hartioita sellainen työn taakka, etteivät he tietäneet, mistä päästä alkaa: rakentaako asuntoja, raivatako korpea vai lähteäkö petojen ajoon. Heti alusta alkaen tuli ilmi, että siirtolais-asiamies oli ostanut maan rautatieyhtiöltä ikinä käymättä paikalla. Varmaan hän vaan oli luottanut vakuutuksiin, sillä muutoin ei hän ikinä olisi ostanut syvää korpea, kun kyllä helposti olisi ollut saatavissa metsänsekaista aroa. Sekä hän että rautatieyhtiön asiamies saapuivat kyllä paikalle mittaamaan maata ja jakamaan kullekin osaansa, mutta viivyttyään siellä kaksi päivää ja vihdoin riitaannuttuaan pahanpäiväisesti, lähtivät he Clarcsvilleen, muka mittausvehkeitä hakemaan, eivätkä sen koommin enään näyttäytyneet uutisasutuksilla.

Pian kävi selville, että toiset siirtolaiset olivat maksaneet enemmän, toiset vähemmän ja pahinta kaikesta oli, ettei kukaan tietänyt missä hänen maatilkkunsa oli ja kuinka saada mitatuksi, mitä kullekin kuului. Uutisasukkaat jäivät vaille johtajaa joka olisi järjestänyt heidän asiansa ja ratkaissut heidän riitansa. Kukaan ei oikein tietänyt, miten työt olivat asetettavat. Jos siirtolaiset olisivat olleet saksalaisia, niin he varmaan olisivat yksissä voimin ensin raivanneet metsän, senjälkeen rakentaneet asumukset ja vasta sitte mitanneet kullekin mökille maan. Mutta masuuri tahtoi paikalla haltuunsa oman tilkkunsa. Siihen piti heti rakentaa talo ja siitä piti heti kaataa metsä. Sitäpaitsi jokainen tahtoi saada maansa aukean keskeltä, missä multa oli murevinta ja vesi lähinnä. Syntyi riitoja, jotka yltyivät yltymistään, kunnes äkkiä eräänä päivänä keskelle siirtolaa ilmaantuivat erään herra Grünmanskin vankkurit. Cincinatissa, missä asuu saksalaisia, samainen herra luultavasti käytti lyhyempää nimeä "Grünmann", mutta Borowinassa hän lisäsi puolalaisen päätteen "ski", jotta kaupat luistaisivat paremmin. Hänen vankkurejaan peitti korkea palttinainen katos, jonka molempiin syrjiin oli suurilla mustilla kirjaimilla kirjoitettu: "Saloon" (Salonki). Alempana seisoi pienemmillä kirjaimilla: Paloviinaa, viskiä, katajamarjaviinaa.

Minkätähden nuo vankkurit olivat lähteneet vaaralliseen korpeen Clarcsvillen ja Borowinan välillä, kuinka eivät erämaan rosvot olleet niitä hävittäneet ja minkätähden eivät indiaanit, jotka tavan takaa pienissä parvissa retkeilivät Clarcsvillen likeisyydessä, olleet vieneet herra Grünmanskin päänahkaa -- tämä kaikki jääköön hänen salaisuudekseen. Pääasia oli, että hän onnellisesti saapui perille, alkaakseen heti samana päivänä tehdä loistavia kauppoja. Mutta samana päivänä alkoi siirtolaisiltakin mennä päät vallan sekaisin. Olivathan he tähänkin asti riidelleet maakappaleista, aseista, lampaista y.m., mutta nyt tuli riita turhista. Heidät valtasi jonkillainen amerikkalainen nurkkapatriotismi. Siirtolaiset, jotka olivat tulleet pohjoisvaltioista rupesivat kehumaan entisiä asuinsijojaan eteläisten uutisasukkaitten ja uutisasutusten kustannuksella ja päinvastoin. He käyttivät nyt puheessaankin pohjoisamerikkalaista, englanninsekaista puolaa, jommoiseksi heidän kielensä oli muodostunut vieraitten joukossa, kaukana synnyinmaasta.

-- Mitä te siellä kehutte pohjoista kontrianne? virkkoi chicagolainen työmies. -- Meillä Illinoisissa -- katsoppa minne tahansa -- huristaa treinit ja joka miilalla on edessäsi kaupunki. Jos taas lähdet kontriin ja tahdot ruveta piltaamaan farmillasi, well, ei tarvitse käydä metsää kaatamaan, ostat valmiita lumperia ja -- ool rait! Mutta mitä teidän puolellanne saa?

-- Meillä lähtee yhdellä pyssynlaukauksella irti enemmän dollareita kuin kaikki sinun lautasi.

-- Mutta, bai heven, mitä sinä sinuttelet minua. Siellä olin minä sör ja sinustakin olisi voinut tulla sör, mutta mikä sinä täällä olet, notinkia, jees, notinkia etkä mitään muuta.

-- Suus kiinni, taikka annan korvillesi sen tramppi, kun tässä suutun. Mitä bisnestä sinulla on kanssani?

-- Mitä sinä sitte minua insulttaat?

Nyt olivat siirtolaisten asiat todetta nurin, sillä koko joukko oli kuin lammaslauma ilman paimenta. Riidat maakaistaleista kävivät yhä kiihkeämmiksi. Toisten asumusten väet liittyivät tappelemaan toisia vastaan. Kokeneemmat, vanhemmat ja viisaammat saivat tosin usein heidät palautetuiksi järkiinsä, mutta monasti eivät he voineet mitään. Vaaran hetkinä yhteishyvän vaisto kyllä pakotti unohtamaan riidat. Kerran esimerkiksi, kun joukko indiaani-kulkureja oli varastanut siirtolaisilta toistakymmentä lammasta, olivat miehet suinpäin, aivan epäjärjestyksessä ja hetkeäkään epäilemättä, karanneet heidän kimppuunsa. Lampaat saatiin pois, yksi punanahka haavoittui ja heitti pian henkensä. Sinä päivänä vallitsi leirissä mitä paras tuuli, mutta seuraavana aamuna, kun oltiin vääntämässä puunjuuria maasta, syttyi taas riita. Illoin kun pelimanni soitti, vallitsi myöskin rauha. Hän ei silloin soittanut tansseja, vaan muita lauluja, joita siirtolaiset olivat kuulleet kauvan sitte, silloin, kun vielä asuivat kotoisten olkikattojen alla. Silloin vaikeni puhekin. Miehet asettuivat suureen piiriin pelimannin ympärille, metsän humina säesti soittoa, valkean liekeistä räiskivät kipinät. Mutta miesten päät painuivat surullisina rintaa vastaan ja heidän ajatuksensa lensivät merten taa. Monasti oli kuu jo sukeltanut esiin metsän takaa, he yhä vaan kuuntelivat. Mutta noita lyhyitä hetkiä lukuunottamatta, hajaantui siirtola hajaantumistaan. Riidat yltyivät, viha kasvoi. Pieni yhteiskunta, viskattuna korpien keskelle, erilleen koko muusta maailmasta, elämään ilman mitään johtoa, ei voinut omin voimin tulla toimeen.

Siirtolaisten joukossa tapaamme tuttavamme, vanhan Wawrzon Taporekin ja hänen tyttärensä Marysian. He olivat lähteneet Arkansasiin ja jakoivat nyt toisten siirtolaisten kohtaloa. Tai oikeastaan heidän alussa kävi paremmin. Olivathan he metsässä eikä New-Yorkin kadulla. Siellä eivät he omistaneet mitään, täällä heillä oli vankkurit, hiukan tavaroita, joita he halvalla hinnalla olivat ostaneet Clarcsvillestä ja jonkun verran työaseita. Siellä heitä kalvoi kauhea koti-ikävä, täällä kahlehti kova työ ajatukset päivän huoliin. Mies hakkasi aamusta iltaan puita metsässä ja kuljetti hirsiä rakennukseensa. Tytön täytyi pestä vaatteita joessa, tehdä tulta ja valmistaa ruokaa. Vaivalloisesta elämästä huolimatta, liike ja raitis ilma sentään karkoittivat viimeisetkin jäljet siitä taudista, jonka kurjuus New-Yorkissa oli tuottanut. Texasin kuuma ilma oli ruskettanut hänen kasvonsa, joten ne säteilivät kuin kulta. Nuoret miehet Sant-Antoniosta ja suurten järvien ympäriltä, jotka yhtä mittaa pöllyyttivät toisiaan, olivat ainakin siinä suhteessa yksimieliset, että Marysian silmät ovat kuin ruiskukat tähkien keskellä ja että hän on kaunein tyttö, minkä ihmis-silmä ikinä voi nähdä. Marysian kauneus tuotti Wawrzonillekin etuja. Hän oli ottanut maakappaleen, jossa metsä oli harvimmillaan eikä kukaan ollut asettunut vastaan, sillä kaikki pojat olivat olleet hänen puolellaan. Moni häntä auttoi, milloin puunhakkuussa, milloin sahaamisessa, milloin pirtin salvamisessa. Vanhus joka oli viisas, kyllä ymmärsi yskän. Tuontuostakin hän virkkoikin:

-- Minun tyttöni kulkee niityllä kuin liljankukka, hän on kuin neiti ja kuningatar. Minä annan hänet sille, jolle hyväksi näen, mutta ei häntä kelle tahansa anneta, sillä hän on tilanomistajan tytär. Sille, joka minua nöyrinten kumartaa ja parhaiten miellyttää, sille minä hänet annan, mutta en millekään maankiertäjälle.

Kaikki jotka häntä auttoivat, luulivat edistävänsä omaa asiaansa.

Wawrzonilla oli paremmat päivät kuin muilla. Hänellä olisi ollut syytä olla aivan tyytyväinen, jos Borowinan tulevaisuudesta vaan olisi ollut toivoa. Mutta siellä kävivät asiat päivä päivältä sekavammiksi. Kului muutamia viikkoja. Aukealla oli kyllä suuret määrät hirsiä, maa oli lastujen peitossa ja siellä täällä kohoili jo rakennusten keltaisia seiniä; mutta suoritettu työ oli leikintekoa sen rinnalla, mikä vielä oli suorittamatta. Metsän vihriä seinä eteni hitaasti kirvesten tieltä. Ne jotka reippaalla mielin olivat lähteneet syvemmälle korpeen, toivat sieltä kummallisia tietoja. He väittivät ettei tällä metsällä ollenkaan ole loppua, että tuolla etempänä on hirveitä soita ja rämeitä, joitten vedet puitten alatse punoutuvat toisiinsa, että siellä asuu peikkoja, että häijyt henget humuavat pensaissa, että käärmeet pihahtelevat: "pois siitä!" ja että takkiaiskasvit käyvät kiinni vaatteisiin eivätkä päästä eteenpäin. Muuan chicagolainen poika kertoi nähneensä pirun omassa persoonassaan, kun se nosti hirveätä, pörröistä päätään suosta ja murisi. Mutta poika oli pelästynyt niin, että tuskin löysi takaisin leiriin. Siirtolaiset Texasista selittivät, ettei se ollut muu kuin buffelihärkä, mutta sitä ei hän ottanut uskoakseen. Tässä onnettomassa tilassa muuttui pelko taikauskoksi. Muutamia päiviä pirun näyttäytymisen jälkeen läksi kaksi reimaa miestä metsään, eivätkä he sen koommin palanneet. Muutamat saivat liiasta työstä säryn selkäänsä. Sitte he sairastuivat kuumeeseen. Riidat maakaistaleista yltyivät siihen määrään, että tappeluissa vuodatettiin verta. Siltä, joka ei ollut merkinnyt karjaansa, veivät toiset siirtolaiset elukat. Leiri hajosi, vankkurit kuljetettiin eri haaroille aukeaa, sillä jokainen pyrki naapuristaan niin kauvas kuin suinkin. Kukaan ei ottanut paimentaakseen karjaa. Lampaita alkoi hävitä. Se seikka vaan selveni selvenemistään, että ennenkuin suo sulaa, niin kurki kuolee; ennenkuin elo metsäisillä saroilla alkaa vihannoida ja kantaa satoa, loppuvat ruokavarat ja uhkaa nälkä. Epätoivo valtasi mielet. Kirveeniskut harvenivat harvenemistaan, sillä miehiltä puuttui kärsivällisyyttä ja rohkeutta. Olisihan sitä vielä tehnyt työtäkin, jos joku olisi sanonut: "tuo tuossa on sinun omaasi". Mutta kukaan ei tietänyt, mikä paikka kullekin kuului. Oikeutettu suuttumus nousi asiamiehiä vastaan. Ihmiset väittivät, että heitä oli houkuteltu korpeen kuolemaan. Vähitellen kaikki, joilla vielä oli roponenkin taskussa, istuutuivat vankkureihin ja läksivät Clarcsvilleen. Mutta useimmat olivat panneet viimeiset varansa tähän yritykseen eivätkä enään voineet palata entisille asuinsijoilleen. He vääntelivät käsiään ja katselivat täydellistä perikatoa silmiin.

Kirveeniskut olivat vähitellen kokonaan vaienneet, mutta metsä humisi ikäänkuin ivaten ihmisten voimattomuutta. "Raada täällä nyt pari vuotta ja kuole sitte nälkään!" virkkoivat miehet toisilleen. Metsä vaan humisi ikäänkuin pilkaten. Eräänä iltana tuli Wawrzon Marysian luo ja lausui:

-- Kaikki täällä nyt näkyvät joutuvan perikatoon, me myöskin.

-- Tapahtukoon Jumalan tahto, vastasi tyttö, -- mutta ei Hän meitä heitä nytkään, onhan hän tähänkin asti ollut meille armollinen.

Niin lausuen nosti tyttö siniset silmänsä tähtitaivasta kohti ja tulen valossa oli hän kaunis katsella kuin pyhä kuva. Mutta Chicagon miehet ja texasilaiset metsästäjäpojat iskivät häneen katseensa ja virkkoivat:

-- Me emme myöskään heitä sinua, sinä heleä aamurusko!

Tyttö ajatteli sitä yhtä ainoaa, jonka kanssa hän olisi ollut valmis kulkemaan vaikkapa maailman ääriin asti, Jaskoa Lipincessä. Mutta Jasko, vaikka oli luvannut sotkana läpi vesien soutaa, kurkena halki ilman lentää, kultasormuksena maat manteret kieriä, ei ollut soutanut, ei ollut lentänyt, vaan hyljännyt oli onnettoman tyttönsä!

Tietysti Marysia tiesi, että uutisasukkaitten asiat olivat huonolla kannalla, mutta hän oli jo päässyt sellaiseen mielentilaan, Jumala oli pelastanut hänet niin suurista vaaroista ja kärsimykset olivat jo niin kirkastaneet hänen sielunsa, ettei mikään pystynyt järkyttämään hänen luottamustaan taivaalliseen apuun.

Ja muistihan hän vielä, että vanha herra New-Yorkissa, joka oli auttanut heitä nousemaan kurjuudesta ja lähtemään tänne, oli antanut hänelle nimikorttinsa, sanoen, että jos häntä onnettomuus uhkaa, niin hän saa kääntyä hänen puoleensa ja että hän aina auttaa häntä.

Päivä päivältä kävi uutisasukkaitten tila uhkaavammaksi. Moni lähti kulkemaan yön selkään ja jäi sille tielleen. Metsä pilkkasi ja humisi huminataan.

Vihdoin sairastui vanha Wawrzon heikkouttaan. Hätäyksissään rupesi hän rukoilemaan. Kaksi päivää hän vielä pysyi pystyssä, mutta kolmantena ei hän enään voinut nousta. Tyttö läksi metsään, keräsi sammaleita, levitti ne nurmelle rakennuksen seinikolle, asetti isän sammalvuoteelle ja valmisti hänelle lääkettä viinasta.

-- Marysia, mutisi vanhus, -- jo minä tunnen, että kuolema astuu minua kohti metsästä; sinä jäät yksin maailmaan, orpo raukka. Jumala rankaisee minua suurten syntieni takia, kun läksin tuomaan sinua merten taakse kadotukseen. Vaikeaksi minulle tulee lähtö...

-- Isä kulta, vastasi tyttö, -- Jumala minua olisi rangaissut, jollen olisi lähtenyt kanssanne.

-- Kunhan ei minun tarvitsisi jättää sinua yksin, kunhan saisin siunata sinut miehelään, niin minun olisi helpompi kuolla. Marysia lapseni, mene tuolle Mustalle-Kotkalle, hän on hyvä poika, hän ei hylkää sinua.

Musta-Kotka oli Texasin parhaita pyssymiehiä. Vanhuksen sanat kuullessaan heittäysi hän polvilleen.

-- Isä, huudahti hän, -- siunatkaa meidät! Minä rakastan tyttöä kuin silmäterääni ja suojelen häntä.

Hän loi Marysiaan kotkankatseensa, ihastuneena ikäänkuin hän edessään olisi nähnyt taivaankaaren, mutta tyttökin lankesi polvilleen vanhuksen eteen ja lausui:

-- Älkää panko minulle pakkoa, isä: sille minä menen, joka minut on kihlannut, taikka en kenellekään.