Part 4

Heidän päästyään permannon partaalle, virkkoi Wawrzon:

-- Nyt pannaan maata.

Marysia putosi suinpäin laudoille ja vaikka sääksilauma paikalla karkasi hänen kimppuunsa, niin hän meni syvään uneen.

Keskellä yötä Wawrzonin ääni äkkiä hänet herätti:

-- Nouse, Marysia!

Isän äänessä oli niin omituinen sointu, että hänen uneliaisuutensa katosi kuin pyyhkäisemällä.

-- Mitä, isä?

Läpi yön pimeän hiljaisuuden kaikui vanhan talonpojan ääni kumeana, hirvittävän tyynenä:

-- Tyttö, sinun ei enään tarvitse nähdä nälkää, sinun ei enään tarvitse kerjätä ihmisten kynnyksillä eikä nukkua taivasalla. Ihmiset ovat sinut hyljänneet, Jumala on hyljännyt, kova kohtalo sinut on runnellut. Tulkoon jo kuolema sinua armahtamaan! Vesi on syvä, ei sinun kauvan tarvitse kitua.

Marysia ei voinut nähdä häntä, vaikka kauhu oli levittänyt hänen silmänsä selkosen selälleen.

-- Kurja lapsi, jatkoi vanhus, -- minä hukutan sekä sinut että itseni. Ei meitä kukaan pelasta, ei meitä kukaan armahda. Ei sinun enään huomenna tarvitse nähdä nälkää. Parempi sinun huomenna on kuin tänään.

Ei! Tyttö ei tahdo kuolla. Hän on kahdeksantoista vuotias, hän pelkää kuolemaa ja riippuu kiinni elämässä nuoruuden koko voimalla. Häntä kammottaa ajatus, että hän huomenna olisi ruumiina, kulkisi jossakin tuntemattomassa pimeydessä, makaisi vedessä kalojen ja nilviäisten joukossa, meren limaisella pohjalla. Ei ikinä! Sanomaton inho ja kauhistus valtasi hänet ja oma isä, jonka ääni pimeydestä puhui hänelle, kävi hänen silmissään pahaksi hengeksi.

Hänen kätensä lepäsivät tytön laihtuneilla olkapäillä ja ääni jatkoi kamalaan, levolliseen tapaansa:

-- Vaikka sinä huutaisitkin apua, niin ei kukaan sinua kuulisi. Minä vähän tönäsen, etkä kahteen kertaan ehtisi isämeitää lukea, ennenkuin kaikki olisi ohi.

-- En tahdo, isä, en tahdo! huusi Marysia. -- Ettekö te pelkää Jumalaa, rakas isä kulta? Armahtakaa minua! Mitä minä olen tehnyt teille? Olenhan valittamatta kestänyt kaikki, teidän kanssanne kärsinyt nälkää ja vilua... Isä!

Vanhus hengitti hätäisesti ja hänen kätensä pusertuivat ikäänkuin pihdeillä pitelemään kiinni tyttöä, joka epätoivoisalla kiihkolla rukoili henkensä edestä.

-- Armahtakaa, armahtakaa minua! Olenhan kurja, kipeä lapsiraukkanne. En minä kuitenkaan elä kauvan. Voi minua onnetonta! Minä niin pelkään!

Näin valittaen tarttui hän isänsä vaatteisiin ja suuteli hellästi käsiä, jotka yrittivät syöstä häntä syvyyteen. Mutta se näytti vaan ärsyttävän isää. Hänen tyyneytensä oli muuttunut hulluudeksi: hän ähki ja kornasteli. Välillä he molemmat vaikenivat eikä kuulunut muuta kuin heidän läähättävä hengityksensä ja lautojen jyske. Yö oli pimeä ja äänetön, apua ei voinut toivoa mistään päin, sillä tänne sataman äärimmäiselle kulmalle ei päivälläkään koskaan tullut kuin työmiehiä.

-- Armoa! armoa! -- huusi läpitunkevalla äänellä Marysia.

Wawrzon työnsi hänet toisella kädellään ihan telineitten reunaan ja rupesi toisella kädellään hakkaamaan häntä päähän, saadakseen hänet vaikenemaan. Eihän hänen huutonsa muutenkaan herättänyt mitään vastakaikua. Koira vaan ulvoi jossakin kaukana.

Tyttö tunsi voimiensa heikkonevan. Hänen jalkansa heiluivat jo ilmassa, käsin hän vielä riippui kiinni isässään, mutta nekin raukenivat raukenemistaan. Hätähuudot kävivät yhä voimattomammiksi. Kappale isän vaatteista irtaantui hänen käsiinsä ja hän tunsi lentävänsä ilmassa.

Hän oli pudonnut telineiltä, mutta sai äkkiä kiinni jostakin poikkipuusta ja jäi siihen riipuksiin.

Vanhus kumartui ja, voi kauheaa! rupesi irroittamaan hänen käsiään. Kokonainen muistojen tulva lensi pelästyneen lintuparven lailla salaman nopeudella Marysian päähän. Hänen silmiensä eteen nousi Lipince, vinttikaivo, ero kotoa, laiva, myrsky, rukous laivalla, hätä New-Yorkissa. Ja mikä tässä vielä lieneekään tulossa? Hän näkee äärettömän laivan kohoavan aalloista, kansi on mustanaan ihmisiä ja ihmisjoukosta ojentautuu kaksi kättä häntä vastaan. Jumalan tähden! Jaskohan siellä seisoo, Jasko hänelle avaa sylinsä. Mutta laivan ja Jaskon yläpuolella seisoo Jumalan Äiti, hymy huulilla, säteilevässä kirkkaudessa. Tämän nähdessään karkaa Marysia ihmisjoukon halki. "Oi Kaikkeinpyhin Neitsyt! Jasko, Jasko!" Hetkisen perästä avaa hän silmänsä ja korottaa katseensa viimeisen kerran isän puoleen: "Isä! katso Jumalan Äiti! katso Jumalan Äiti!"

Silloin samat kädet jotka äsken syöksivät häntä veteen, tarttuvat hänen raukeaviin ranteisiinsa ja vetävät hänet yliluonnollisilla voimilla takaisin telineille. Taas tuntee tyttö laudat jalkainsa alla, taas ympäröivät häntä käsivarret, mutta tällä kertaa _isän_ käsivarret: eikä murhamiehen -- ja hänen päänsä vaipuu isän olalle.

Tainnoksista herätessä huomasi Marysia rauhallisesti lepäävänsä isän luona. Mutta vaikka oli pimeä, saattoi hän eroittaa, että isä oli polvillaan ja että tuskallinen nyyhkytys ahdisti hänen rintaansa.

-- Marysia, virkkoi Wawrzon vihdoin itkun särkemällä äänellä, -- anna minulle anteeksi, lapseni!

Tyttö löysi pimeästä hänen kätensä, painoi siihen huulensa ja kuiskasi:

-- Suokoon Herra Jeesus teille anteeksi niinkuin minä suon...

Taivaan rannalla oli jonkun aikaa viipynyt kalpea kajastus ja siitä sukelsi nyt esiin suuri, poutainen täysikuu. Taas tapahtui ihme: Marysia näki kuinka kultaisten mehiläisten lailla kuusta läksi lentoon pieniä enkeliä suurissa parvissa. Pitkin säteitä ne riensivät hänen luokseen, räpyttelivät siipiään, viittailivat ja lauloivat lapsellisilla äänillään:

-- Rauha olkoon sinulle sinä kärsimysten lapsi! rauha sinulle sinä lintu rukka, sinä kärsivällinen, hiljainen kedon kukkanen, rauha olkoon sinulle!

Niin ne lauloivat, varistelivat hänen päälleen valkeita liljankukkia ja helistelivät pieniä hopeatiukuja, jotka soivat:

-- Nuku, tyttönen, nuku! Nuku lapsonen, nuku, nuku!

Ja hänen tuli niin hyvä olla, hänen mielensä kävi niin tyyneksi ja valoisaksi, että hän todella nukkui.

Yö kului ja aamu koitti. Saattoi jo eroittaa veden. Mastot ja savupiiput alkoivat häämöittää pimeydestä ja ikäänkuin liketä; Wawrzon oli polvillaan Marysian edessä, painuneena ihan likelle häntä.

Hän luuli tyttöä kuolleeksi. Hänen sorja vartalonsa oli liikkumattomana, silmät kiinni, kasvot valkeina kuin liinavaate, siellä täällä sininen varjo. Hänestä henki kuolleen rauha. Varovaisesti vanhus kajosi häntä olkapäihin: ei liikahda, ei avaa silmiään. Wawrzonista tuntui siltä että hän itsekin on kuolemaisillaan, mutta kun hän nosti tytön käden suutansa vastaan, niin hän huomasi hänen hengittävän. Hänen sydämensä tykytti, vaikka heikosti. Ei sentään ole epäilemistäkään, että hän saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä. Jos aamuisesta sumusta nousee poutainen päivä, jos aurinko saa häntä lämmittää, niin hän herää: muutoin ei.

Kalalokit alkoivat kierrellä hänen ympärillään ikäänkuin olisivat olleet huolissaan hänestä. Muutamia istuutui likeisten paalujen neniin. Eteläinen tuuli hajoitti vähitellen aamun sumun. Tuuli oli lämmin, keväinen ja täynnä suloista lemua.

Nyt nousi aurinko. Sen säteet lankesivat ensin telineihin ja alenivat sitte kultaamaan Marysian kuolleita kasvoja. Ne näyttivät hyväilevän ja suutelevan häntä, ikäänkuin lohduttaakseen. Hänen otsaansa ympäröi vaalea hiusseppele, yön viileä kosteus oli virkistänyt häntä. Auringon valon häikäiseminä olivat hänen kasvonsa kuin enkelin kasvot. Itse asiassa vastoinkäymiset ja kärsimykset todella olivat tehneet Marysiasta enkelin.

Ihanana, ruusunpunertavana nousi päivä vedestä, aurinko lämmitti yhä enemmän, tuuli löyhytteli hyväilevästi tyttöä ja kalalokit kiertelivät, kaartelivat ja kirkuivat, ikäänkuin herättääkseen häntä. Wawrzon riisui päällystakkinsa, peitti sillä Marysian jalat ja toivo alkoi hiipiä hänen sydämeensä.

Sinertävät varjot poistuivat tytön kasvoilta ja poskille nousi kevyt puna. Hän hymähti pari kertaa ja avasi vihdoin silmänsä.

Silloin vanha talonpoika lankesi polvilleen sillalle, nosti silmänsä taivasta kohti ja kahtena virtana valuivat kyynelet alas hänen ahavoituneita kasvojaan.

Hän tunsi, että tuo olento tuossa on hänen oma lapsensa, hänen silmäteränsä, sielu hänen sielustaan, pyhä, rakas, kalliimpi kaikkea maailmassa.

Tyttö heräsi, jopa terveempänä ja virkeämpänä kuin eilen. Sataman raikas ilma oli vaikuttanut häneen paremmin kuin huoneen mätä haju. Hän palasi elämään, sillä kohotessaan istumaan laudoille, virkkoi hän ensi työkseen:

-- Isä kulta, minun on kovin nälkä.

-- Lähdetään, rakas lapsi, rannalle, ehkä sieltä tapaamme jotakin, huudahti vanhus.

Marysia nousi ilman suurempaa ponnistusta ja he lähtivät liikkeelle. Mutta nähtävästi tämä oli oleva onnenpäivä keskellä heidän kärsimyksiään, sillä kun he olivat kulkeneet muutaman askelen, niin he huomasivat telineillä, aivan likellään, hirsien rakoon pistetyn liinasen, johon oli kääritty leipää, keitettyä maissia ja suolalihaa. Joku telakan työmiehistä oli yksinkertaisesti pannut talteen osan eilisestä suuruksestaan tätä päivää varten. Sikäläisillä työmiehillä on sellainen tapa, mutta Wawrzon ja Marysia selittivät sen vielä yksinkertaisemmin. Kuka sinne olisi pannut ruokaa, jollei se, joka pitää huolta jokaisesta kukkasesta ja linnusta, jokaisesta kedon apilaasta, hyönteisestä ja muurahaisesta:

Jumala!

He lukivat isämeitän, söivät sen vähän mitä evästä oli ja kävelivät pitkin rantaa suurempia telakoita kohti. He saivat uusia voimia. Tultuansa tullihuoneelle kääntyivät he ylöspäin Water-streetille, Broadwayta kohden. Siihen kului pari tuntia, sillä tie oli pitkä ja he levähtivät vähä väliä. Tuontuostakin he istahtivat lautakasoille tai tyhjille laatikoille. He kävelivät tietämättä minkätähden, mutta Marysiasta tuntui siltä, että heidän pitäisi lähteä kaupunkiin. Tiellä kohtasivat he joukon tavarakuormia, joita kuljetettiin satamaan. Water-streetillä oli jo melkoinen liike. Talojen porteista lappasi ihmisiä, jotka kiiruhtivat jokapäiväisiin askareihinsa. Eräästä portista astui pitkä, harmaahapsinen, suuriviiksinen herra, rinnallaan nuori poika. Hän katsahti heihin ja heidän pukuihinsa, väänteli viiksiään; hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan ja hän alkoi katsella heitä vieläkin tarkemmin. Jo hymähti.

Ihme ja kumma! heitä vastaan hymyilivät ystävällisesti ihmisen kasvot New-Yorkissa. He hämmästyivät. Mutta harmaahapsinen herra läheni heitä ja kysyi selvällä puolankielellä:

-- Mistäs te olette, hyvät ihmiset?

Oli kuin salama olisi iskenyt heihin. Vastauksen asemasta vaaleni Wawrzon palttinankarvaiseksi, hänen jalkansa horjuivat, hän ei uskonut korviansa eikä silmiänsä. Marysia tointui ensinnä hämmästyksestä, lankesi vanhan herran jalkain juureen, kiersi käsivartensa hänen polviensa ympäri ja huusi:

-- Posenista, jalosukuinen herra! Posenista.

-- Mitäs te täällä teette?

-- Hädässä ja nälässä ja kaikkinaisessa kurjuudessa elämme, armollinen herra.

Marysian ääni katkesi, mutta Wawrzon heittäysi itkien armollisen herran jalkoihin ja rupesi suutelemaan hänen takkinsa lievettä. Hän riippui siinä sellaisella hartaudella, että olisi luullut hänen tavanneen kiinni taivaan laidasta.

Olihan se herra ja heikäläisiä herroja! Hän auttaa, ei hän anna kuolla nälkään eikä viluun.

Siltä nuorelta herralta, joka oli vanhan herran mukana, menivät silmät pystyyn ja kansaa alkoi kerääntyä, suu auki katselemaan sellaista ihmistä, joka lankeaa polvilleen toisen ihmisen eteen ja suutelee hänen jalkojaan. Amerikassa ei sellaisia tapahdu! Mutta vanhaa herraa suututtivat katselijat.

-- Mitä tämä teihin kuuluu, virkkoi hän heille englanninkielellä. -- Menkää te omiin toimiinne!

Sitte hän kääntyi Wawrzonin ja Marysian puoleen:

-- Ei nyt jäädä tähän kadulle seisomaan. Tulkaa minun kanssani.

Hän vei heidät likeiseen "bar-roomiin" ja sulkeutui yksityiseen huoneeseen heidän ja nuoren herran kanssa. Wawrzon ja Marysia yrittivät taasen langeta hänen jalkainsa juureen, mutta hän ehkäisi heidät ja rypisti äreästi kulmakarvojaan.

-- Älkää nyt turhia siinä! Olemmehan me samalta paikkakunnalta, saman... äidin lapsia...

Sikaarin savu nähtävästi rupesi kirvelemään hänen silmissään, koska hän pyyhkäsi niitä kourallaan.

-- Onko teidän nälkä? kysyi hän sitte.

-- Emme kahteen päivään ole syöneet mitään, paitsi sen vähän minkä tänään tapasimme rannasta.

-- William! huusi herra pojalleen: -- käske tuoda heille ruokaa.

Sitte hän jatkoi:

-- Missä te asutte?

-- Emme missään, jalosukuinen herra.

-- Missä te sitte olette viettäneet yöt?

-- Rannassa.

-- Karkoittivatko teidät asunnosta?

-- Karkoittivat.

-- Eikö teillä ole muita tavaroita kuin mitä päällänne on?

-- Ei ole.

-- Eikö teillä ole rahaa?

-- Ei ole.

-- No mitä te aiotte tehdä?

-- Emme tiedä.

Vanha herra oli puhunut kiireesti ja ikäänkuin äreästi. Nyt hän äkkiä kääntyi Marysian puoleen.

-- Kuinka vanha sinä, tyttö, olet?

-- Maarianpäivästä kahdeksannellatoista.

-- Olet kai saanut kärsiä aika lailla?

Tyttö ei vastannut mitään, ainoastaan lankesi nöyrästi polvilleen vanhan herran jalkain juureen.

Taasen näytti savu kirvelevän herran silmiä.

Samassa tuotiin pöytään kuumaa liharuokaa ja olutta. Vanha herra käski heitä heti rupeamaan syömään, mutta kun he sanoivat, etteivät kehtaa hänen nähtensä, niin hän sanoi heitä tyhmeliineiksi. Äreydestään huolimatta, oli hän heidän mielestään kuin taivaan enkeli.

Heidän syömisensä häntä nähtävästi suuresti huvitti. Sitte hän tahtoi kuulla, miten he oikeastaan olivat joutuneet tänne ja mitä kaikkia olivat kokeneet. Wawrzon kertoi kaikki, mitään salaamatta, aivan kuin papille rippituolissa. Vanha herra suuttui ja torui ja kun Wawrzon tuli siihen paikkaan jolloin oli hukuttamaisillaan Marysian, niin hän ärähti:

-- Tekisipä mieleni sinut elävänä nylkeä!

Hetkisen perästä virkkoi hän Marysialle:

-- Tule tänne, tyttö!

Marysia likeni, vanha herra tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi hänen otsalleen suudelman.

Vähän aikaa mietittyään, hän lausui:

-- Olette te saaneet kärsiä. Mutta hyvä tämä maa on, kunhan vaan osaa elää maassa maan tavalla.

Wawrzon katseli häneen suurin silmin: tuo viisas ja mahtava herra sanoi Amerikkaa hyväksi maaksi!

-- Niin se on, jatkoi hän nähdessään Wawrzonin hämmästyksen. -- Ei maassa ole mitään vikaa. Kun minä tulin tänne, niin ei minulla ollut ropoakaan ja nyt minä tulen hyvin toimeen. Mutta teidän, talonpoikien, pitää kuokkia peltoa eikä retkeillä maailmalla. Kun te lähdette pois, niin kuka sitte jää sinne. Turhanpäiten tänne lähdette, helppohan tänne on tulla, mutta vaikea on kääntyä takaisin.

Hetkisen hän vaikeni ja virkkoi sitte ikäänkuin itsekseen:

-- Kun sitä noin neljäkymmentäkin vuotta on täällä, niin jo se maakin alkaa unohtua. Mutta luuletteko, että aika koti-ikävän parantaa? Williamin täytyy lähteä sinne ennenkuin on myöhäistä, näkemään maan, jossa hänen isänsä elivät... Se on minun poikani, tuo! virkkoi hän, osottaen nuorta herraa. -- William! tuothan kotoa kourallisen maata pääni alle arkkuun.

-- Yes, father! -- vastasi englanninkielellä poika.

-- Ja rinnalleni. William! ja rinnalleni!

-- Yes, father!

Savu rupesi nyt kirvelemään vanhan herran silmiä niin hirveästi, että silmäterän päälle valui ikäänkuin lasinen verho.

Samassa hän taas murisi:

-- Poika kyllä ymmärtää puolaa, mutta tahtoo aina puhua englantia. Ja niinhän sen olla pitääkin. Ei sitä, joka kerran tänne on joutunut, vanha isänmaa saa takaisin. William, lähdeppä kertomaan sisarellesi, että meille päivälliseksi ja yöksi tulee vieraita.

Poika läksi kiireesti. Vanha herra vaipui mietteisiin ja oli kauvan aikaa vaiti, vihdoin hän rupesi puhumaan ikäänkuin itsekseen:

-- Jos heitä koettaisikin lähettää takaisin, niin se vaan maksaisi ja mitä he kotona tekisivät? Kaikki tavaransa he ovat myyneet, he joutuisivat keppikerjäläisiksi. Jos tyttö menee palvelukseen, niin Jumala ties, miten hänen käy. Koska he kerran ovat täällä, niin pitää koettaa antaa heidän tehdä työtä. Lähetänpä heidät esimerkiksi jonnekin maalle. Tyttö siellä varmaan piankin joutuu naimisiin. Kun nuoret sitte saavat kokoon vähän varoja, niin voivat palata kotimaahan ja ottaa vanhuksen mukaansa.

Seuraavat sanat puhui hän suoraan Wawrzonille:

-- Oletko kuullut puhuttavan täkäläisistä siirtoloista?

-- En ole, jalosukuinen herra.

-- Hyvät ihmiset, kuinka te sillä tavalla lähdette matkaan. Jumalan tähden! Onko se sitte ihme, jos teidän käy hullusti! Chicagossa on samallaista väkeä kuin te noin kaksikymmentätuhatta henkeä, Milwaukeessa sama määrä, sekä Detroitissa että Buffalossa paljon. He ovat työssä tehtaissa, mutta parhaitenhan talonpoika maatyössä viihtyy. Entä jos lähettäisi teidät Radomiaan. Tai Illinoisiin... hm! mutta siellä on jo puute maasta. Perustavat paraikaa jonkillaista uutta Posenia Nebraskan aroille, mutta se on kaukana. Rautatiematka on kallis. Neitsyt Maanaan Texasissa on niinikään pitkä matka. Borowinaan olisi ehkä paras lähteä, varsinkin koska saatan hankkia teille piletin ilmaiseksi. Se minkä pistän käteenne, on paras säästää talouteen.

Hän painui yhä syvemmälle mietteisiinsä. -- Kuuleppas nyt vanhus, virkkoi hän äkkiä. -- Borowinaan Arkansasissa perustavat paraikaa uutta siirtolaa. Se on kaunis, lämmin maa, mutta täydellinen erämaa. Siellä saat 160 morgia metsäistä maata ilmaiseksi hallitukselta ja rautatietä saat käyttää aivan vähäisestä maksosta -- ymmärrätkö! Talouteen annan minä rahaa, samaten kuin rautatiepiletinkin, sillä sen minä voin tehdä. Te kuljette Little-Rockin kaupunkiin ja siitä hevosella. Siellä tapaatte muitakin, joilla on sama matkan määrä. Muutoin annan suosituskirjeitä mukaanne. Minä tahdon teitä auttaa, sillä olen veljenne. Mutta tyttöäsi minun käy sääli sata kertaa enemmän kuin sinua. Ymmärrätkö? Kiittäkää te Jumalaa, että minut kohtasitte.

Nyt vanhan herran ääni heltyi aivan pehmeäksi.

-- Kuuleppa lapsi, sanoi hän Marysialle, -- tässä saat nimikorttini. Säilytä sitä kuin silmäterääsi. Jos sinua joskus kohtaa joku onnettomuus, jos jäät yksin maailmaan ja turvaa vaille, niin tule minun luokseni. Sinä olet hyvä tyttö, lapsi raukka. Jos minä olisinkin kuollut, niin William ottaa sinut turviinsa. Älä hukkaa nimikorttia. Ja nyt mennään minun luokseni.

Matkalla hän osti heille sekä liina- että päällysvaatteita, vei heidät sitte kotiinsa ja kestitsi heitä. Hyviä ihmisiä olivat kaikki talonväet, sillä William ja hänen sisarensa Jennykin kohtelivat heitä molempia omaisinaan. Herra William käyttäytyi Marysiaa kohtaan ikäänkuin hän olisi ollut mikäkin "lady" ja Marysiaa se kovasti hävetti. Illalla Jenny neidin luo tuli nuoria neitejä. Heidän hiuksensa olivat otsalla kiharoina ja he olivat hyvissä, kauneissa vaatteissa. He ottivat Marysian seuraansa ja ihmettelivät hänen kalpeuttaan, kauneuttaan ja vaaleita hiuksiaan. Sekin oli heistä kovin merkillistä, että hän tuontuostakin vaipui heidän jalkainsa juureen ja suuteli heidän käsiään. Ihan täytyi nauraa. Vanha herra asteli nuorten joukossa, puisteli valkeaa päätään, mutisi jotakin ja suuttui tuontuostakin; hän puheli vuoroin englanninkieltä, vuoroin puolaa, jutteli Marysian ja Wawrzonin kanssa kaukaisesta isänmaasta ja muisteli entisiä aikoja. Vähä väliä sikaarin savu rupesi kirvelemään silmissä, niin että salavihkaa piti niitä pyyhkiä.

Kun tuli maatapanon aika, niin ei Marysia enään voinut pidättää kyyneleitään, sillä hän näki Jenny neidin omin käsin valmistavan vuodettaan. Kylläpä he olivat hyviä ihmisiä! Mutta eihän se kumma ollutkaan: olihan vanha herra kotoisin Posenista.

Kolmantena päivänä Wawrzon ja hänen tyttärensä jo läksivät matkalle Little-Rockiin. Ukon taskussa oli sata dollaria ja siltä onneltaan ei hän muistanut syödäkään, mutta Marysia tunsi nyt selvästi Jumalan käden johdon ja tuli siihen lujaan uskoon, ettei se käsi salli heidän hukkua; niinkuin se on johdattanut heidät pois onnettomuudesta, niin se johdattaa Jaskonkin Amerikkaan, suojelee heitä, molempia ja suo heidän palata Lipinceen.

Sillaikaa he vaunujen akkunoista näkivät maalaiskylien ja siirtoloiden kiitävän ohitsensa. Oli täällä ihan toisellaista kuin New-Yorkissa. Oli vainioita, suuria metsiä ja taloja, joitten ympärillä kasvoi puita. Vainioitten sarat viheriöivät eriväristen viljojen peitossa aivan kuin Puolassa. Ne nähdessään tunsi Wawrzon rintansa laajenevan ja hänen teki suuresti mieli huutaa: "hei, hei, te vihriät metsät ja vainiot!" Lehmä- ja lammaslaumat kävivät niityillä laitumella. Metsän laidassa oli miehiä puunhakkuussa. Juna kiiti kauvemma ja kauvemma. Seutu kävi yhä harvemmin asutuksi. Siirtolat katosivat ja maa muuttui leveäksi, autioksi aroksi. Nurmi siinä aaltoili tuulessa ja kukkaset nuokkuilivat. Paikoittain kiemurteli teitä, joita myöten joskus oli ajettu rattailla. Nyt olivat ne kullankarvaisten nauhojen kaltaiset, keltaisten kukkien peitossa. Korkeat takkiaiset, peitsiruohot ja ohdakepensaat nyökyttelivät päitään, ikäänkuin tervehtiäkseen matkamiehiä. Mahtavin siivin kaartelivat kotkat aron päällä, iskien terävät silmänsä nurmeen. Juna syöksyi eteenpäin ikäänkuin sen määränä olisi ollut päästä sinne, missä aron äärettömyydet katoavat silmistä ja sulavat yhteen taivaan kanssa. Vaunun ikkunoista saattoi nähdä laumoittain jäniksiä ja villiä koiria. Tuontuostakin nosti korkeasarvinen hirvi päätään nurmesta. Ei missään näkynyt kirkkoa tai kaupunkia, kylää tai ihmisasuntoa, paitsi asemat. Niiden välillä ei saattanut nähdä ainoaakaan elävää sielua. Wawrzon katseli sitä kummissaan ja ravisteli päätään. Hän ei saattanut käsittää, minkätähden annetaan kaiken tämän maan olla tässä asumattomana. Taasen kului vuorokausi umpeen. Aamulla saavuttiin metsään, jonka puita kierteli käsivarren paksuiset köynnöskasvit, tehden metsän niin läpitunkemattomaksi, että siihen olisi saanut iskeä kirveensä ihan kuin seinään. Tuntemattomat linnut visertelivät vihriässä tiheikössä. Äkkiä olivat sekä Wawrzon että Marysia näkevinään, kuinka köynnöskasvien ja pensasten joukosta suikahti jonkillaisia ihmisentapaisia, höyhentöyhdöt päässä, kasvot punaisina kuin kiilloitettu kupari. Nähdessään nuo metsät, nuo autiot arot ja äärettömät erämaat, koko tuon vieraan luonnon ja nuo oudot ihmiset, täytyi Wawrzonin puhjeta puhumaan:

-- Marysia!

-- Mitä, isä kulta?

-- Näetkös?

-- Näen kyllä.

-- Entä ihmetteletkös?

-- Ihmettelen kyllä.

Viimein he tulivat joelle joka oli ainakin kolme kertaa leveämpi kuin Warthe -- myöhemmin he saivat tietää, että sitä sanottiin Missisipiksi -- ja saapuivat synkkänä yösydännä Little-Rockiin.

Siellä heidän piti kysyä tietä Borowinaan. Ja tässä heitämme heidät hetkeksi, sillä tähän päättyy toinen jakso heidän seikkailuistaan "leivän haussa". Kolmas kuluu metsissä, kirvesten kumistessa, uutisasukkaan raskaassa työssä. Pian saamme nähdä, olivatko heidän kyynelensä, tuskansa ja kärsimyksensä nyt loppuvat.

III

Uutisasukkaina.

Mikä Borowina oli?

Uutisasutus, jonka piti syntyä.