Part 3

Siinä kaikki. Vanha Wawrzon on polvillaan kamiinin ääressä: hän koettaa etsiä, eikö sammuneeseen tuhkaan sentään olisi jäänyt joku peruna. Tätä turhaa etsintää hän muuten jo on jatkanut toista päivää. Marysia istuu olkikuvon päällä liikkumattomana, kädet kytkettyinä polvien ympäri, ja tuijottaa maahan. Tyttö on sairas ja surkastunut, entisen Marysian varjo vain. Hänen poskensa jotka ennen olivat punaiset, ovat nyt syvillä kuopilla, iho on käynyt kalpeaksi, sairaalloiseksi, kasvot ikäänkuin pienentyneet ja silmät tuijottavat suurina, tylsinä. Huono ilma, hätä ja puute ovat lyöneet leimansa hänen kasvoihinsa. Tähän asti ovat he eläneet perunoilla, mutta kahteen päivään ei ole ollut niitäkään. Nyt eivät he laisinkaan käsitä, mitä tehdä, miten elää. Kolmatta kuukautta he nyt ovat olleet työttöminä tässä luolassa, rahat ovat lopussa. Vanha Wawrzon kyllä on koettanut hankkia työtä, mutta eiväthän ihmiset ole edes ymmärtäneet, mitä hän on sanonut. Hän oli mennyt satamaan kantaakseen lastia ja hiiliä laivoihin, mutta siinä työssä olisi tarvittu käsikärryjä ja niitä hänellä ei ollut. Sitäpaitsi irlantilaiset paikalla karkasivat hänen kimppuunsa ja uhkasivat pistää silmät puhki. Kirves olalla oli hän suunnannut askelensa laivatokkaan, mutta sielläkin oli uhattu antaa selkään. Mikä työmies se on olevinaan, joka ei edes ymmärrä mitä hänelle sanotaan?! Minne hän vaan kätensä ojensi, minne kääntyi, mistä toivoi jotakin tapaavansa, niin siellä pilkattiin, potkittiin, lyötiin. Sentähden ei hän mistään saanut irti mitään, sentähden ei hän voinut äyriäkään ansaita. Murheen alla valkenivat hänen hiuksensa, toivo raukeni, rahat loppuivat, nälkä oli käsissä.

Kotimaassa, oman kansan keskuudessa olisi hän saanut kadottaa kaiken omaisuutensa, tauti olisi saanut runnella hänet, omat lapset karkoittaa mökiltä -- eikä hänen olisi muuta tarvinnut kuin tarttua sauvaan, asettua tiehaaraan ristin juurelle tai jonkun kirkon ovelle veisaamaan: "oi Herra armollinen, mun kuule huutoni!" Ohikulkeva herra olisi silloin antanut kymmenpennisen. Hieno rouva olisi pistänyt lapsensa pieneen valkoiseen kätöseen rahaa ja lähettänyt rattailta viemään kerjäläisäijälle. Lapsi olisi tuonut ja katsellut suurilla, lempeillä silmillään. Talonpoika olisi antanut leipää ja hänen vaimonsa silavaa. Olisi tullut hyvin toimeen, olisi elänyt kuin taivaan lintu joka ei kylvä eikä kokoa riiheen. Siinä ristin alla seisoessa olisi yllä ollut Herran avattu syli ja sininen taivas, ympärillä viljavainiot. Maaseudun hiljaisuudessa olisi Herra Jumala kallistanut korvansa hänen äänelleen. Täällä suuressa kaupungissahan aina kävi niin hirveä jyry kuin suuressa myllyssä. Jokainen koetti täällä vaan päästä eteenpäin, jokainen katsoi vaan omaa etuaan. Lähimmäisen kohtalosta ei kukaan välittänyt. Täällä meni pää ihan pyörälle, käsistä katosi voima, silmät eivät jaksaneet käsittää kaikkea sitä, mitä niiden piti nähdä, ajatukset ajoivat toisiaan takaa. Kaikki täällä oli niin outoa, peloittavaa ja ahdistavaa. Jokaisen joka joutui tähän pyörteeseen kieppumaan, täytyi varmaan singahtaa kehän syrjiä vastaan ja särkyä savisen astian lailla.

Toisin oli ollut ennen! Rauhaisessa Lipincessä Wawrzon oli ollut isäntänä ja lautamiehenä, omistanut maatilkun, ihmisten kunnioituksen ja runsaan jokapäiväisen leivän. Sunnuntaisin hän, kynttilä kädessä, oli astunut alttarin eteen, Täällä hän oli ihmisten pilkkana, koirana vieraan pihamaalla, arkana, nälkääntyneenä, täynnä pelkoa ja vavistusta. Onnettomuuden ensi päivinä oli muisto monasti kuiskannut hänen korvaansa: "Lipincessä oli parempi olla." "Miksi heitit Lipincen?" soimasi omatunto. Niin, miksi? Siksi että Jumala oli heittänyt hänet. Olisihan hän kärsivällisesti kantanut ristiään, jos hän vaan olisi tietänyt, että tämä ristin tie edes joskus loppuu. Mutta hän tiesi varsin hyvin, että kurjuus päivä päivältä kasvaa, että uuden aamun aurinko aina vaan näkee hänen ja hänen tyttärensä hädän entistä suurempana. Mitä tehdä? Kiertääkö valmiiksi nuora, lukea isämeitä ja hirttäytyä? Ukko ei pelkää kuolemaa, mutta mihin joutuisi tyttö? Näitä asioita miettiessä Wawrzon tunsi, että Jumala jo oli hänet heittänyt ja että järki pian hänet heittää. Hän ei löytänyt ainoaa valon välähdystä elämänsä pimeydestä eikä hän olisi suurinta kärsimystään osannut sanoin lausua.

Hänen suurin kärsimyksensä oli koti-ikävä, joka kalvoi yöt, päivät. Se oli vielä kamalampi sentähden, ettei hän tietänyt, mitä häneltä puuttui, mikä hänen talonpoikaista sydäntään repi ja raastoi. Häneltä puuttui kotikylän petäjikkö, vainiot, olkikattoiset töllit, herrat, talonpojat, papit -- sanalla sanoen kaikki se, mitä syntymäseudun taivaan alle mahtui, mihin hänen sydämensä oli kasvanut kiinni ja mistä ei sitä saatu irroitetuksi ilman verenvuodatusta. Mies tunsi, että häntä täällä ikäänkuin painaa maahan. Tuontuostakin valtasi hänet hurja halu tarttua hiuksiinsa ja lyödä päänsä seinään, tai viskauta maahan, ulvoa kuin koira kahleissaan ja huutaa apua. Ketä hän olisi huutanut avukseen? .. Sitä ei hän itsekään tietänyt. Hän kyyristyy tuon tuntemattoman painon alle, hän lyyhistyy maahan asti, mutta hänen ympärillään kohisee jättiläiskaupunki kohisemistaan. Hän huutaa ja rukoilee avukseen Jeesusta, mutta eihän täällä ole edes ristiä eikä kukaan hänelle vastaa, kaupunki vaan kohisee kohinataan. Olkivuoteella istuu tyttö, silmät tähdättyinä maahan, nälkäisenä, ääneti kärsien. Oli se kummallista! He istuivat tytön kanssa kahden, mutta monasti he eivät päiväkausiin vaihtaneet ainoaakaan sanaa. He elivät kuin vihamiehet. Pahalta ja raskaalta se elämä tuntui, mutta mistä he oikeastaan olisivat voineet puhua? Ei ole hyvä kajota kirvelevään haavaan. Tai olisiko heidän pitänyt keskustella siitä, ettei ole rahaa kukkarossa, ei perunoita pesässä eikä heidän elämässään minkäänlaisia toiveita.

Kukaan ei rientänyt heidän avukseen. Onhan New-Yorkissa hyvin paljon puolalaisia, mutta kukaan jolla on vähänkin varoja, ei asu Chattam-squaren tienoilla. Viikon päivät oltuaan New-Yorkissa he tosin tutustuivat kahteen puolalaiseen perheeseen -- toinen oli Schlesiasta, toinen Posenista -- mutta nekin olivat jo nälkään kuolemaisillaan. Schlesialaisilta oli jo kuollut kaksi lasta, kolmas oli hyvin kipeänä, mutta siitä huolimatta täytyi sen vanhempiensa kanssa viettää yöt erään siltakaaren alla. Koko perhe eli sillä mitä kadulta löysi. Myöhemmin he pääsivät sairashuoneeseen ja katosivat teille tuntemattomille. Toisen perheen kävi yhtä huonosti, vieläpä huonommin, sillä isä joi. Marysia auttoi vaimoa niin kauvan kuin jaksoi, nyt oli hän itse avun tarpeessa.

Wawrzon ja Marysia olisivat voineet lähteä puolalaiselle kirkolle Hobokeniin. Pappi olisi tietysti silloin puhunut maamiehilleen heidän hädästään, mutta eiväthän he tietäneet, että oli olemassa puolalainen kirkko ja puolalainen pappi; eiväthän he voineet puhua kenenkään kanssa eivätkä kysyä keneltäkään. Sentähden tuntui heistä aina kun heidän piti luopua sentinrahasta siltä kuin he olisivat astuneet uuden askelen alas portaita, jotka johtivat kurjuuden kuiluun.

Tällä hetkellä istui Wawrzon kamiinin ääressä, Marysia olkivuoteella. Tunnit kulkivat tasaista kulkuaan. Mökissä alkoi hämärtää, vaikka vasta oli puolenpäivän aika, sillä vedestä nousi paksua, raakaa sumua, kuten keväällä tavallisesti. Ulkona oli jo lämmin, mutta huoneessa pani vilu heidät värisemään. Vihdoin Wawrzon lakkasi toivomasta että löytäisi jotakin tuhasta.

-- Marysia, huudahti hän, -- minä en enään kestä tätä etkä sinä liioin: lähdenpä tästä rantaan katsomaan, eikö vedestä löytyisi puita, niin että edes saisimme lämmittää. Ehkä löytäisin syömistäkin.

Tyttö ei vastannut mitään ja isä läksi. Hän tunsi jo tien satamaan ja osasi vedestä onkia laudanpätkiä, joita laineet heittivät rannalle. Sitä keinoa käyttävät kaikki joilla ei ole varaa ostaa hiiliä. Usein tyrkkivät toverit hänet pois näiltä kalavesiltä, mutta usein sai hän olla rauhassakin. Joskus sattui löytämään syötävää, kaikellaisia mädäntyneitä vihannesjätteitä, joita oli heitetty laivoista. Monasti kun ukko siten tepasteli sumussa etsiskelemässä eikö taas löytäisi jotakin, niin tapahtui, että hän hetkeksi unohti kurjuutensa ja kalvavan ikävänsä. Vihdoin hän nytkin saapui rantaan. Oli päivällisaika eikä paikalla ollut kuin pieniä poikia. Tosin he heti rupesivat viskelemään lokaa ja näkinkengänkuoria hänen päälleen, mutta ei hän niitä pelästynyt. Laudanpätkiä oli tänään runsaasti, toisia laineet ajoivat rantaan, toisia ulapalle päin. Pian sai Wawrzon kerätyksi tarpeekseen.

Vihannesjätteitä ajelehti niinikään aalloilla. Mahdollisesti niissä olisi voinut olla syötävääkin, mutta ne olivat niin keveät, ettei aalto kantanut niitä rantaan asti eikä niitä niinmuodoin saanut käsiinsä. Pojat viskasivat veteen nuoria ja saavuttivat siten saaliinsa, mutta Wawrzonilla ei ollut nuoraa. Hän ei siis muuta voinut kuin himoavin katsein seurata poikia ja odottaa kunnes he menivät pois. Silloin hän paikalla etsimään heidän jätteistään ja syömään suuhunsa sen mikä vielä syötävältä näytti. Ei hän tullut ajatelleeksikaan, että tyttö istuu kotona nälissään.

Mutta tällä kertaa oli kohtalo hänelle suotuisa. Kotiin palatessa kohtasi hän suuren perunakuorman jota ajettiin satamaan päin. Pyörä oli tarttunut kuoppaan eivätkä hevoset saaneet rattaita liikkeelle. Wawrzon kävi kiinni kärrynkoreihin ja alkoi tyrkätä. Raskasta se oli, ihan koko ruumiiseen koski, mutta vihdoin hevoset saivat kuorman liikkeelle. Se oli sentään niin kukkurallaan, että röykähtäessä vieri maahan koko joukko perunoita. Ei kuski viitsinyt ruveta niitä keräilemään, hän kiitti Wawrzonia avusta, huusi hevosille "Get up!" ja jatkoi matkaansa.

Wawrzon karkasi paikalla perunoiden kimppuun ja alkoi kiihkeästi, vapisevin käsin mättää niitä povelleen. Samassa tuli hän paremmalle mielellekin. Kun nälkäinen löytää leipäpalasen, niin tuntuu hänestä siltä kuin hän olisi löytänyt itse onnen.

-- Kiitetty olkoon taivaallinen Isä, puheli hän hiljaa itsekseen kotimatkalla, -- että hän armahti meitä. Nyt on puita, tyttö saa tehdä tulta, ja potaattikultia on niin paljon että riittää pariksikin kerraksi. Jumala on armollinen. Huonekin käy tästä hauskemmaksi. Tyttö ei ole syönyt puoleentoista päivään. Kylläpä hänelle nyt ilo nousee. Jumala on totisesti armollinen!

Näitä sanellen koetteli hän yhtämittaa toisella kädellään, pysyivätkö perunat paikoillaan ja piteli toisella kädellään kiinni laudanpalasiaan. Hänen sylissään oli suuria aarteita. Hetken perästä hänen taas piti nostaa kiitolliset kasvonsa taivasta kohti ja puhjeta puhumaan:

-- Minä jo ajattelin: nyt minä varastan! Mutta perunatpa putosivat rattailta varastamattakin. Olemme nähneet nälkää, mutta nyt me syömme! Jumala on armollinen! Kyllä Marysia nyt paikalla karkaa ylös olkikuvoltaan, kun kuulee että minä tuon potaattia!

Marysia ei ollut liikahtanut paikaltaan isänsä poissaollessa. Kun isä aamuisin toi kotiin puita, niin hän kyllä oli tehnyt tulta pesään, noutanut vettä ja syönyt mitä kotona oli, mutta sitte hän tuntikausia oli istunut pesän ääressä ja tuijottanut tuleen. Oli hänkin aikoinaan koettanut hankkia työtä. Hän oli jo päässyt erääseen Boardinghouseen pesemään patoja ja pyykkiä, mutta kun ei hän ymmärtänyt mitä hänelle sanottiin ja sentähden huonosti teki tehtävänsä, niin hänet pantiin pois parin päivän perästä. Senjälkeen ei hän enään ollut etsinyt eikä löytänytkään työpaikkaa. Päiväkausia hän istui huoneessa, sillä häntä pelotti mennä kadulle. Siellä ahdistelivat irlantilaiset ja juopuneet merimiehet. Työttömyys teki hänet vieläkin onnettomammaksi. Suru ja ikävä kulutti häntä kuin ruoste rautaa, hän kärsi vielä enemmän kuin Wawrzon. Molemmat he olivat nähneet nälkää ja hätää, molemmat tiesivät ettei heille löydy pelastusta eikä toivoa, molempia kalvoi kamala koti-ikävä, mutta tämän kaiken lisäksi oli tytön rinnassa vielä haikea ikävä Jaskoa, tallirenkiä ajatellessa. Olihan hän kihlatessaan hänet sanonut: "minä seuraan sinua vaikka maailman ääriin asti", mutta tyttö oli lähtenyt maailmalle päästäkseen hienoksi neidiksi ja nyt oli käynyt ihan toisin!

Jasko on renkinä kartanossa ja saa periä isältään talon -- Marysia on köyhä ja nälkäinen kuin rotta Lipincen kirkossa. Tuleeko hän hänen luokseen? ja jos tulee, niin painaako rinnalleen, kuiskaako: "oma kultaseni!" tai työntääkö luotaan sanoilla: "mene tiehesi, kerjäläistyttö!"

Sillä muita myötäjäisiä ei hänellä nyt ole kuin rääsyjä. Lipincen koiratkin haukkuisivat häntä ja kuitenkin hänen sielunsa ikävöi sinne, ikävöi niin palavasti, että soisi pääskysenä voivansa lentää vesien poikki, saadakseen siellä edes kuolla! Sillä siellähän on Jasko. Vieläkö hän muistaa tyttöään vai joko on unohtanut -- sitä ei tiedä. Sen vaan tietää, että Jasko on rakkain kaikesta maailmassa. Vain hänen luonaan on rauhaa ja iloa ja onnea.

Kun pesässä paloi valkea eikä nälkä kalvanut kuten tänään, niin loimuavat liekit pihistessään, paukkuessaan ja hyppiessään veivät tytön ajatukset Lipinceen. Hän muisteli kuinka hän ennen muitten tyttöjen kanssa oli istunut rukin ääressä. Äkkiä oli Jasko pistänyt päänsä sisään ovesta ja virkkanut: "Marysia, lähdetäänpäs pappilaan, minä rakastan sinua!" "Oletkos vaiti, senkin hurjapää!" oli Marysia vastannut, mutta hänen mielensä oli käynyt lämpimäksi ja iloiseksi. Sellaista se oli ollut tansseissakin, kun Jasko väkisin oli vetänyt hänet nurkasta keskilattialle. Silloinkin hän oli peittänyt kasvot käsillään ja kuiskannut: "mene tiehesi, minua hävettää!" mutta sydän oli sykkinyt ilosta ja riemusta. Näitä ajatellessa loimottavien liekkien ääressä, olivat kyynelet aina virtana valuneet alas hänen poskiaan. Nyt ei ollut tulta pesässä eikä silmissä kyyneliä, sillä hän oli itkenyt loppuun kaikki kyynelensä. Välistä tuntui hänestä siltä kuin ne olisivatkin painuneet rintaan ja ahdistavat siellä. Hän oli väsyksissä, oli lamassa, hän ei jaksanut edes ajatellakaan; mutta hän kärsi nöyrästi ja valittamatta, tuijottaen eteensä suurilla silmillään kuin lintu, jota kidutetaan.

Nytkin hän istui olkivuoteella, eteensä tuijottaen. Äkkiä avautui ovi, mutta Marysia ei edes kääntänyt päätään, sillä hän luuli isänsä tulevan.

-- Look here! virkkoi vieras ääni.

Se oli heidän asuntohökkelinsä isäntä, vanha, äreä, likainen ja ryysyinen mulatti, posket pullollaan tupakkamälliä.

Hänet nähdessään tyttö kovasti pelästyi. Heidän olisi pitänyt maksaa ensi viikon vuokra, yksi dollari etukäteen, eikä heillä ollut ainoaa senttiä. Nyt ei muuta kuin turvata isännän armoihin. Tyttö likeni siis häntä, lankesi polvilleen ja suuteli kättä.

-- Minä tulen dollariani hakemaan! huusi mies.

Tyttö ymmärsi sanan "dollari", ravisti päätään, katseli rukoilevasti isäntään ja koetti parhaimpansa mukaan selittää, että he jo ovat panneet likoon kaikki rahansa, että toista päivää ovat olleet syömättöminä, että heidän on nälkä, että isännän täytyy armahtaa heitä...

-- Jumala kyllä palkitsee teille, armollinen herra, lisäsi hän vielä puolankielellä, kun ei enään keksinyt, mitä sanoisi ja mihin ryhtyisi.

"Armollinen herra" ei laisinkaan ymmärtänyt sitä kaunista puhuttelutapaa, mitä tyttö käytti. Ainoastaan sen hän ymmärsi, ettei hän saa dollaria. Hän keräsi toiseen käteensä kääröt kimssuineen, kamssuineen, tarttui toisella tytön käsivarteen ja työnsi häntä ylös portaita, kadulle. Siinä hän heitti tavarat hänen eteensä, avasi tyynesti likeisen kapakan ovet ja virkkoi:

-- Hei Paddy, jo saat huoneen!

-- Ali right! vastasi ääni kapakasta, -- tulen yöksi.

Mulatti katosi samassa pimeään porttikäytävään ja tyttö jäi yksin kadulle. Hän nosti tavarat portaille, jotteivät vierisi lokaan ja asettui niiden viereen odottamaan, nöyränä, äänetönnä, kuten tavallisesti.

Juopuneita irlantilaisia kulki ohi, mutta he jättivät hänet tällä kertaa rauhaan. Huoneessa oli ollut pimeä, mutta päivän valossa kadulla näyttivät tytön kasvot niin laihtuneilta, että olisi luullut hänen nousseen pitkälliseltä tautivuoteelta. Vaaleat, pellavankarvaiset hiukset vain olivat jääneet entiselleen, huulet olivat sinertävät, silmät syvissä kuopissa, poskiluut pistivät terävinä esiin. Hän oli kuin kuihtuva kukka tai tyttö, joka on kuolemaisillaan.

Ohikulkijat katselivat häntä miltei säälien. Muuan vanha neekerivaimo pysähtyi häntä puhuttelemaankin, mutta jatkoi loukkaantuneena matkaansa, kun ei saanut vastausta.

Sillaikaa riensi Wawrzon kotia kohti, sydän täynnä kiitollisuutta siitä Jumalan erityisestä armonosoituksesta, jota vasta oli saanut kokea. Olihan hänellä nyt perunoita. Nytpäs he syövät ja aamulla lähtevät taas kuormille. Sen kauvemma ei hän enään ajatellut, sillä hänen oli kauhea nälkä. Hyvän matkan päästä hän jo huomasi tytön seisomassa katukäytävällä talon edessä. Se häntä suuresti hämmästytti ja hän koetti astua entistä kiireemmin.

-- Mitä sinä tässä seisot?

-- Isäntä ajoi pois meidät, isä!

-- Ajoiko pois!?

Puupalaset putosivat vanhuksen käsistä. Siinä sitä taas ollaan! Nyt olisi sekä perunoita että puita ja samassa potkitaan ulos huoneesta! Mitä nyt tehdä, missä paistaa potaatit, missä syödä nälkäänsä, minne askel suunnata? Wawrzon viskasi lakkinsa samaa tietä kuin puutkin, suoraan lokaan ja kääntyi ympäri.

-- Jeesus, Jeesus!

Suu auki, harhailevin katsein tuijotti hän pitkän aikaa tyttöön ja toisti vieläkin:

-- Ajoiko pois?!...

Hän astui pari askelta eteenpäin ikäänkuin lähteäkseen menemään, mutta palasi samassa takaisin ja puhui ontolla, käheällä ja uhkaavalla äänellä:

-- Mikset sinä, tomppeli, pyytänyt kauniisti?

Tyttö huokasi.

-- Kyllä minä pyysin.

-- Lankesitko polvillesi?

-- Lankesin.

Wawrzon kierteli kuin mato, jonka sisään pujotetaan onkikoukkua. Maailma musteni hänen silmissään.

-- Mene hiiteen siitä, tyttö!

Marysia katseli häntä tuskissaan.

-- Isä kulta, mitä minä olen tehnyt?

-- Seiso tässä äläkä liiku paikalta. Minä lähden pyytämään, että hän edes antaa paistaa potaatit.

Vanhus läksi. Hetkisen perästä kuului etehisestä ääniä, askeleita, melua -- sitte lensi Wawrzon aika kyytiä kadulle, nähtävästi väkevän käden voimasta.

Vähän aikaa hän seisoi kadulla ja huusi sitte lyhyesti tytölle:

-- Tule.

Tyttö kumartui ottamaan tavaroita. Raskaat ne olivat hänen heikentyneille voimilleen, mutta isä ei auttanut häntä. Ei hän edes huomannut, että tytön oli vaikea niitä kantaa.

He läksivät liikkeelle. Kaksi niin kurjaa olentoa kuin tämä isä ja tytär varmaan olisivat vetäneet puoleensa ohikulkevien huomion, jollei kurjuus tämän seudun asukkaille olisi ollut niin perin tuttu. Mihin nyt lähteä? Onko vastassa uutta pimeyttä, uutta onnettomuutta, uusia kärsimyksiä?

Tytölle kävivät askelet yhä raskaammiksi ja työläämmiksi. Tuontuostakin hän vaipui maahan.

-- Isä kulta, puhkesi hän vihdoin pyytämään, -- ottakaa te tavarat, minä en enään jaksa.

Wawrzon heräsi kuin unesta.

-- Heitä sitte tielle!

-- Mutta jos tarvitsisimme...

-- Emme tarvitse.

Kun hän huomasi tytön epäilevän, joutui hän vihan vimmoihin.

-- Heitä paikalla, taikka minä lyön sinut kuoliaaksi.

Marysia totteli peloissaan ja he astelivat eteenpäin.

-- Se on kaiketi näin sallittu, mutisi vanhus vielä tuontuostakin itsekseen, vaikeni sitte ja katseli eteensä pahalla katseella. Kaikellaisten likaisten katujen kautta pääsivät he satamaan, tulivat suurelle sillalle, joka oli rakennettu paaluille, kulkivat rakennuksen poikki, jonka seinään oli kirjoitettu "Sailors asilum" ja pysähtyivät vihdoin ihan veden varrelle. Siellä rakennettiin uutta tokkaa. Korkeat telineet, joita tarvittiin paaluamiseen, heiluivat ylhäällä ilmassa ja lautojen ja paalujen välillä puuhasivat työmiehet. Marysia vaipui paikalla lautaläjän päälle istumaan, sillä hän ei enään päässyt eteenpäin. Wawrzon istuutui ääneti hänen rinnalleen.

Oli iltapäivä, noin neljän tienoilla. Satamassa kiehui elämä ja liike. Sumu oli jo laskenut ja auringon herttaiset säteet valoivat kirkkauttaan ja lämpöään molemmille onnettomille. Mereltä puhalsi maalle raikkaita, keväisiä tuulahduksia, täynnä elämää ja iloa. Yltympärillä oli jo ennestään niin paljon sineä ja valoa, että silmiä häikäisi. Etäisyydessä valuivat taivas ja meri kauniisti toisiinsa. Satamassa törröttivät vakavina savupiiput ja mastot ja viirit leijailivat kevyesti tuulessa. Laivat, jotka taivaanrannalta tulla viilättivät satamaa kohti, näyttivät nousevan kuin vuoren takaa tai kohoavan ylös aalloista, purjeet pilven muotoisina, loistavina, hohtavina ja häikäisevinä sinertävän veden päällä. Toiset laivat purjehtivat merelle päin, jotta vesi vaan kokassa kohisi. Ne kulkivat siihen suuntaan, jossa Lipincekin oli, siis kohti heidän kadotetun onnensa, ilonsa ja rauhansa kotia. Tyttö rupesi miettimään syytä siihen, miksi armollinen Jumala oli kääntänyt kasvonsa heistä ja heittänyt heidät vieraitten ihmisten joukkoon, kauvas vieraalle maalle. Minkähän hirveän synnin he olivatkaan tehneet Herraa Jumalaa vastaan? Yksin Hänen kätensä saattoivat ohjata heidät takaisin onneen. Sinnepäin lähtee paljon laivoja, mutta ei yksikään ota heitä mukaansa. Vielä kerran liitivät Marysian väsyneet ajatukset Lipincen maille, Jaskon luo. Vieläkö hän ajattelee tyttöään, vai joko on unohtanut? Tyttö häntä kyllä ajattelee, sillä onnettomuus ei koskaan saata ihmistä unohtamaan, onnettomuudessa ja yksinäisyydessä kiertyvät ajatukset rakastetun ympärille niinkuin humala kiertää poppelin runkoa. Entä Jasko? Ehkä hän on unohtanut entisen rakkautensa ja lähettänyt puhemiehen toiseen taloon. Täytyyhän hänen hävetä sellaista kurjaa olentoa, joka ei omista mitään muuta koko maailmassa kuin ruuttaseppelensä ja jonka luo ei enään kukaan muu kuin kuolema lähetä puhemiestä.

Hän oli sairas, nälkä ei siis tällä kertaa kalvanut kovin pahasti, mutta väsymys ja heikkous valtasi hänet painostavana unena. Hänen silmänsä sulkeutuivat ja pää painui rintaa vastaan. Tuontuostakin hän yritti herätä, mutta vaipui samassa taas uneen. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi käynyt eksyksissä ja pudonnut johonkin syvään kuiluun, kuten Kasian kävi laulussa "Syvästä Tonavasta". Samassa hän oli kuulevinaan kaukaista laulua:

Sen huomasi Jasko, rupes auttajaksi, Alas silkkistä köyttä luo Marjan hän laski, Kyllä köydestä puuttui kyynärää kolme, Mutta Marja se letistään lisää solmi.

Äkkiä hän heräsi ja hänestä tuntui siltä, ettei hänellä enään ole lettiä ja että hän makaa syvässä kuilussa. Mutta uni katosi. Ei ollut hänen rinnallaan Jaskoa -- Wawrzon siinä istui; ei näkynyt Tonavaa -- New-Yorkin satama, vahdit, mastot, telineet ja savupiiput olivat hänen edessään. Laulu oli varmaan kuulunut noista laivoista, jotka taas lähtivät purjehtimaan ulappaa kohti. Hiljainen, lämmin, poutainen kevätilta alkoi jo hehkua taivaalla ja vedessä. Meren pinta kävi peilikirkkaaksi, mastot ja paalut heijastuivat syvyyteen, ihana oli ilta. Luonnossa vallitsi suuri, onnellinen rauha; koko maailma näytti riemuitsevan -- ainoastaan he molemmat olivat onnettomina, hyljättyinä. Työmiehet rupesivat tekemään lähtöä koteihinsa -- heillä molemmilla vain ei ollut kotia.

Nyt alkoi nälkä rautakourin kalvaa Wawrzonin sisälmyksiä. Hänen kasvonsa olivat surulliset ja synkät, niiden ilmeeseen oli tullut jotakin kamalaa. Jos joku olisi hänet nähnyt, niin olisi täytynyt pelästyä, sillä nälkä oli painanut häneen eläimellisyyden leiman. Ja samalla oli noissa kasvoissa kuolleen ihmisen epätoivoisa rauha. Hän ei moneen aikaan ollut virkkanut tytölle sanaakaan. Vasta kun satama oli käynyt ihan tyhjäksi ja yö tuli, virkkoi hän omituisella, vieraalla äänellä:

-- Mennään nyt, Marysia!

-- Minne? kysäsi tyttö unisesti.

-- Noille telineille tuolla vedessä. Pannaan maata laudoille ja nukutaan.

He nousivat. Oli pilkkosen pimeä. Heidän täytyi liikkua hyvin varovaisesti, jotteivät putoaisi veteen.

Puheenalaiset lankku- ja lautatelineet muodostivat kaikellaisia sokkeloja. Muun muassa oli siellä puinen käytävä, joka päättyi sileään permantoon ja sen takana oli juntta, jolla ajettiin paaluja maahan. Permannolla, jonka suojaksi oli rakennettu katto sateen varalta, seisoivat tavallisesti junttamiehet kiskomassa köyttä; tällä kertaa ei siellä ollut ketään.