Part 2

-- Pidä kiinni, Marysia! huusi Wawrzon, koettaen voittaa myrskyn äänen, mutta pian tukahutti kauhu äänen sekä häneltä että muilta. Lapset lakkasivat itkemästä, naiset huutamasta. Ainoastaan rinnat nousivat, laskivat kiivaasti ja kädet pitelivät koko voimallaan kiinni jostakin kiinteästä kappaleesta, johon olivat osuneet tarttumaan.

Myrskyn raivo yhä yltyi. Luonnon voimat olivat valloillaan, sumu paksuni ja sekaantui pimeyteen, pilvet ja vesi, ilma ja aaltojen vaahto -- kaikki kuohui yhtenä ryöppynä. Laineet ampuivat laivaan tykin voimalla ja viskelivät sitä oikealle ja vasemmalle, pilvien korkeudesta aina meren pohjaan asti. Välistä aaltojen vaahtopäät harjat kiemurtelivat pitkin laivan pituutta. Hirveät vesimäärät kiehuivat ja kuohuivat.

Lamppujen valo ruumassa alkoi himmetä. Pimeni pimenemistään. Wawrzonista ja Marysiasta tuntui siltä kuin kuoleman varjot jo heitä ympäröisivät.

-- Marysia! alkoi vanhus ja hänen äänensä katkesi vähäväliin, sillä hänen oli vaikea hengittää. -- Lapseni, anna minulle anteeksi, että olen sinut turmioon syössyt. Viimeinen hetkemme lähestyy. Syntiset silmämme eivät enään tule maailmaa näkemään. Emme saa rippiä, emme viimeistä voitelusta, emme maassa maatua, vaan veden kautta meidät, onnettomat, viimeiselle tuomiolle viedään.

Hänen näin sanottuaan ymmärsi Marysia, ettei pelastusta enään ole. Hänen päähänsä lensi kaikellaisia ajatuksia ja sydäntä kirveli.

-- Jasko, Jasko, kultaseni! pääsi häneltä vaikeroiden, -- kuuletko sanani siellä Lipincessä?

Tuska kouri hänen rintaansa ja hän purskahti ääneen itkemään. Ruumassa, jossa vallitsi haudan hiljaisuus, kuului hänen nyyhkytyksensä joka soppeen. "Hiljaa!" huusi joku jostakin nurkasta, mutta vaikeni samassa ikäänkuin olisi pelästynyt omaa ääntään. Äkkiä putosi lampunlasi maahan ja lamppu sammui. Huone tuli entistä pimeämmäksi. Ihmiset kerääntyivät samaan nurkkaan, saadakseen olla edes likellä toisiaan. Vallitsi kiusallinen hiljaisuus. Vihdoin korotti Wawrzon äänensä:

-- Kyrie Eleison!

-- Kriste Eleison! vastasi Marysia nyyhkyttäen.

-- Kriste, kuule meitä!

-- Taivaallinen Isä, armahda meitä! He lukivat litaniaa.

Pimeässä ruumassa teki vanhuksen ääni ja tytön nyyhkyttäen lausutut vastaukset omituisen juhlallisen vaikutuksen. Muutamat siirtolaisista paljastivat päänsä. Vähitellen lakkasi tyttö itkemästä, äänet tyyntyivät ja kirkastuivat, myrskyn yhä säestäessä ympärillä.

Äkkiä päästivät ne, jotka seisoivat likinnä ruuman ovea, kamalan huudon. Aalto oli murtanut oven ja vyöryi sisään. Kohisten valautui vesi joka haaralle. Naiset kirkasivat ja pakenivat vuoteilleen. Kaikki olivat varmat siitä, että nyt tulee loppu.

Hetken perästä astui ruumaan upseeri, lyhty kädessä, läpimärkänä ja hiestyneenä. Hän lohdutti naisia selittämällä, että vesi vaan sattumalta oli päässyt tunkemaan tänne ja ettei tässä ole mitään hätää, kun laiva on aavalla merellä. Kului pari tuntia ja myrsky yhä vaan yltyi. Laiva rytisi, sukelsi nokka edellä syvyyteen, paneusi kyljelleen, mutta ei mennyt kumoon. Vähitellen rauhoittuivat ihmiset; toiset läksivät levolle. Taasen kului muutama tunti. Ristikkoikkunasta katossa alkoi pimeään ruumaan tunkeutua valonsäteitä. Valtamerelle oli koittanut uusi päivä, väritön, harmaa, surkea päivä, joka ikäänkuin pelästyneenä avasi silmänsä. Sekin sentään toi lohdutusta ja toivoa. Kun Wawrzon ja Marysia olivat lukeneet kaikki rukoukset mitä he ulkoa muistivat, niin he hiipivät vuoteilleen ja nukkuivat sikeään uneen.

Aamiaiskello vasta heidät herätti. Mutta eivät he saattaneet syödä. Pää oli raskas, ikäänkuin lyyjyä täynnä. Vanhus oli vielä huonommissa voimissa kuin tyttö. Hänen kiusattu kallonsa ei saattanut käsittää mitään asiaa. Saksalainen, joka häntä Amerikkaan oli houkutellut, oli kyllä sanonut, että täytyy purjehtia vesien taakse, mutta eihän hän ollut voinut kuvitella niitä vesiä näin suuriksi tai että kestää monta päivää ja yötä kulkea niiden poikki. Hän oli ajatellut että kuljetaan suurella lautalla, kuten hän ennenkin eläissään on kulkenut vesien poikki. Olisipa tietänyt että meri on näin ääretön, niin jo olisi pysynyt Lipincessä. Sitte häntä vielä huolestutti seuraava asia: eikö hän vaan ole syössyt omaa ja lapsensa sielua kadotukseen? Eikö se vaan ole ollut Jumalan pilkkaamista ja syntiä, kun rehelliset katolinuskoiset Lipincestä ovat lähteneet tällaisille teille, että jo viidettä vuorokautta haetaan vastakkaista rantaa, jota ehkei ensinkään ole olemassakaan? Seitsemän päivää hänen pelkonsa ja epäilyksensä vielä piti kasvaa. Neljäkymmentäkahdeksan tuntia raivosi myrsky, sitte sen selkä taittui. Wawrzon ja Marysia uskalsivat taasen koettaa nousta kannelle, mutta kun he näkivät aaltojen yhä vyöryvän mustina, vihaisina vuorina ja kuohuvina kuiluina laivan ympärillä, niin he tunsivat, ettei ihmistaito, vaan yksin Jumalan käsi tai muu taivaallinen voima voi heidät tästä hädästä pelastaa.

Vihdoin kirkastui taivas kokonaan. Mutta päivät kuluivat eikä laivan ympärille ilmestynyt muuta kuin vettä ja uutta vettä, milloin vihriänkarvaista, milloin sinistä, ja aina sulautuen yhteen ilmanrannan kanssa. Korkealla taivaalla liiteli silloin tällöin pieniä, läpikuultavia hattaroita. Illalla muuttuivat ne punertaviksi ja painuivat vähitellen levolle kaukaiseen länteen. Laiva näytti koettavan veden halki saavuttaa niitä. Wawrzon oli vakuutettu siitä, ettei tämä meri lopukaan. Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja päätti kysyä.

Eräänä päivänä paljasti hän nöyrästi päänsä ja kääntyi ohitse rientävältä merimieheltä kysymään:

-- Armollinen herra, joko tästä pian päästään lauttavalkamaan?

Ihme ja kumma! merimies ei purskahtanutkaan nauruun vaan pysähtyi kuuntelemaan. Hänen ahavoituneista, punakoista kasvoistaan näkyi, että ajatus oli työssä ja että jotkut muistot heräsivät, vaikkeivät ne heti voineet järjestyä itsetietoisiksi...

-- Mitä? kysyi hän hetken kuluttua saksaksi.

-- Päästäänkö kohta maihin, armollinen herra?

-- Kaksi päivää, kaksi päivää! vastasi merimies kankealla puolankielellä ja nosti samassa kaksi sormea.

-- Kiitän nöyrimmästi.

-- Mistäs te?

-- Lipincestä.

-- Mitä se on Lipince?

Keskustelun aikana oli Marysia tullut isänsä luo. Hän lensi tulipunaiseksi, nosti ujosti silmänsä merimiehen puoleen ja virkkoi kimeällä äänellä, kuten talonpoikaistyttöjen tapa on:

-- Me ollaan Posenista, hyvä herra.

Merimies vaipui mietteisiin ja tuijotti hyvän aikaa messinkinaulaan, joka oli lyöty laivan laitaan. Sitte katsahti hän tyttöön ja silmäili hänen pellavankarvaista päätään. Miehen ahavoituneille kasvoille välähti mielenliikutuksen ilme.

Hetken perästä virkkoi hän vakavasti, ja hänen puheessaan oli puolet puolaa, puolet saksaa:

-- Olen ollut Danzigissa... ymmärrän puolaa... Olen kashubi... teidän veljenne. Mutta siitä on kauvan! Nyt olen saksalainen.

Näin sanottuaan tarttui hän köyden päähän, jota kaiken aikaa oli pitänyt kädessään, kääntyi ympäri, huusi merimiehen tapaan: "ho! ho! oo!" ja rupesi vetämään...

Heti kun hän sittemmin äkkäsi Wawrzonin ja Marysian ilmestyvän kannelle, niin hän ystävällisesti hymyili Marysialle. Isä ja tytär iloitsivat siitä suuresti, sillä olihan nyt suurella saksalaisella laivalla edes yksi elävä olento, joka hyväntahtoisuudella heitä ajatteli. Eihän matkaa sitäpaitsi enään ollut pitkältä jälellä. Seuraavana päivänä, kun he varhain aamulla tulivat kannelle, kohtasi heidän silmiään merkillinen näkö. Kaukana edessään näkivät he esineen, joka kiikkui aalloilla. Kun laiva sitte likeni esinettä, huomasivat he, että se oli suuri, punainen tynnöri, jota laineet hiljaa keikuttelivat. Etempää häämöitti toinen, kolmas, neljäs samallainen tynnöri. Ilmassa oli hiukan auerta, samalla se kuitenkin oli läpikuultavaa ja lämmintä. Merestä, jonka pinta tuskin väreili, näkyi yhä useampia tynnörejä kiikkumassa. Niitä oli silmän kantamiin asti. Valkeita, mustasiipisiä lintuja lenteli pilvenä laivan perässä, vikisten ja kirkuen. Kannella vallitsi tavaton hälinä. Merimiehet olivat pukeutuneet uusiin vaatteisiin. Toiset pesivät kantta, toiset puhdistivat kannen ja ikkunoiden messinkiheloja. Mastoon nostettiin toinen lippu ja laivan perään toinen, suurempi.

Ilo ja elämänhalu oli vallannut kaikki matkustajat. Joka vaan kynnelle kykeni, karkasi kannelle. Toiset rupesivat jo panemaan kokoon tavaroitaan ja kantamaan niitä ylös.

-- Taidamme kuitenkin päästä maihin, virkkoi Marysia.

Sekä isä että tytär tulivat nyt paremmalle mielelle. Tuossa länsipuolella näkyi jo Sandy-Hokin saari, sitte toinen saari, jonka keskellä oli suuri rakennus ja kaukaa häämöitti jotakin, joka oli kuin sumua tai pilveä tai savua ja joka epäselvinä, muodottomina ja sameina vöinä ulottui merelle asti. Nyt syntyi kannella tavaton riemu, kaikki matkustajat viittoivat käsillään ja laivakin vihelsi kimakasti, ikäänkuin iloissaan.

-- Mitä tuo on? kysyi Wawrzon.

-- New-York, vastasi kashubi, joka seisoi hänen vieressään.

Vähitellen rupesivat usvat hajoamaan ja haihtumaan. Niiden sijalle kohoili, jota etemmä laiva kulki halki hopeankarvaisen veden, taloja, kattoja, savupiippuja. Jo erottautui taivaanrannalta suippeita torneja ja korkeita tehtaanpiippuja. Piipuista kohoili savupatsaita, jotka yläilmoissa hajaantuivat hienoiksi hattaroiksi. Alhaalla kaupungin jalkain juuressa lepäsi kokonainen mastojen metsä ja sen keskellä tankojen nenissä liehui tuhansia kirjavia lippuja, jotka tuulessa nuokkuivat kuin kedon kukkaset. Laiva likeni likenemistään ja ihanainen kaupunki näytti kohoavan ikäänkuin merestä. Suuri riemu ja hämmästys valtasi Wawrzonin mielen. Hän paljasti päänsä ja jäi suu auki katselemaan, yhä katselemaan...

-- Marysia! virkkoi hän vihdoin tytölle.

-- Jumalan tähden!

-- Näetkös?

-- Näen kyllä.

-- Entä ihmetteletkös?

-- Ihmettelen kyllä.

Mutta Wawrzon ei ainoastaan ihmetellyt, hänessä heräsi samalla voitonhimokin. Kun hän huomasi viheriöitä rantoja molemmin puolin kaupunkia ja siellä täällä puistojen tummeita ääriviivoja, niin hän innoissaan jatkoi:

-- No niin, Jumalan kiitos! Kunpa nyt antaisivat minulle maata kaupungin likeltä, vaikkapa tuon niityn takaa, niin olisi lyhyt matka torille. Markkinoidenkin aikana: lähdet viemään lehmää, lähdet viemään sikaa -- tuontien saat tavarasi myydyksi. Ihmisiä täällä näkyy olevan kuin meressä hiekkaa. Puolassa minä olin talonpoika, täällä minusta tulee herra...

Samassa avautui komea "National-Park" koko laajuudessaan hänen silmiensä eteen. Nähdessään sen upeat puuryhmät, puhkesi hän uudestaan puhumaan:

-- Minäpä puhun oikein sukkelasti ja koreasti hallituksen armolliselle herra komisariukselle että hän antaisi minulle vaikkapa vaan kaksikin morgia tuota metsää. Ei tila ole tila eikä mikään jollei ole metsää. Varhain aamulla saa renki lähteä kaupunkiin puita viemään. Jumalan kiitos, nyt huomaan, ettei saksalainen ole pitänyt minua pilkkanaan...

Marysiakin hymähti ajatellessaan, että heistä nyt tulee herrasväkeä. Ei hän itsekään tietänyt, miksi hänen mieleensä äkkiä muistui laulu, jota nuoret tytöt Lipincessä aina häissä lauloivat pojille:

Mikäs herra, mikäs herra Sinä sitte olet? Yllä sulla, yllä sulka On vain lakki, mekko.

Mahtoiko hän jo aikoa laulaa sitä Jasko-raukalle, kun tämä tulee häntä noutamaan ja hän on tilanhaltijatar?

Nyt liiti karanteenista laivalle pieni alus ja neljä tai viisi miestä nousi kannelle. Keskusteltiin, huudettiin. Hetken perästä likeni laivaa toinenkin alus, joka tuli itse kaupungista ja kuljetti hotellien ja matkailijakotien asiamiehiä, oppaita, rahanvaihettajia, kierteleviä rautatieyhtiöitten asiamiehiä: kaikki nämä ihmiset kiertelivät, täyttä kurkkua huutaen ja toisiaan tuuppien, kannella. Wawrzon ja Marysia tunsivat olevansa kuin myllyssä eivätkä käsittäneet, mihin ryhtyä.

Kashubi kehoitti vanhusta vaihtamaan rahansa ja lupasi valvoa ettei häntä petettäisi, Wawrzon seurasi siis hänen neuvoaan. Hän sai rahoistaan neljäkymmentäseitsemän dollaria hopeassa. Sillaikaa oli laiva tullut niin likelle kaupunkia, että jo saattoi eroittaa ihmiset jotka seisoivat rannalla. Laiva sivuutti useita sekä pienempiä että suurempia laivoja, tuli sitte veistämön kohdalle ja luikerteli vihdoin ahtaaseen satamaan.

Matka oli lopussa.

Ihmiset karkasivat laivasta kuten mehiläiset keosta. Kapeata siltaa myöten joka yhdisti laivankannen rantaan, kuhisivat kirjavana parvena ensi luokan matkustajat, sitte toisen luokan matkustajat ja viimeiseksi kolmannen luokan matkustajat kimssuineen, kamssuineen. Kun Wawrzon ja Marysia, tuuppauduttuaan väentungoksen läpi, vihdoin likenivät rantaportaita, niin tapasivat he kashubin. Hän tarttui Wawrzonin käteen, pusersi sitä lujasti ja lausui sekavalla puolankielellään:

-- Veli, lykkyä tykö! ja sinä tyttö, samaten. Jumalan haltuun!

-- Jumala teitä palkitkoon! vastasivat molemmat, mutta pitempiin puheisiin ei ollut aikaa. Ihmisjoukko sysäsi heidät kaltevalle sillalle ja hetkisen perästä olivat he suuressa tullisalissa.

Harmaaseen takkiin puettu tullivirkamies, rinnalla hopeinen tähti, tarkasti heidän tavaransa, huusi "All right" ja viittasi ovea kohti. He astuivat ulos ovesta ja tulivat kadulle.

-- Mitä me nyt teemme, isä kulta? kysäsi Marysia.

-- Meidän täytyy odottaa. Saksalainen sanoi, että heti saavuttuamme perille, hallituksen komisarius tulee kysymään meitä.

He jäivät siis tullisalin seinustalle odottamaan komisariusta ja heidän ympärillään pauhasi tuntematon jättiläiskaupunki. Eivät he ikinä olleet nähneet mitään sellaista. Kadut juoksivat suorina ja leveinä ja kaduilla hyöri kansaa ikäänkuin alituisilla markkinoilla. Keveitten ajopelien ja omnibusien joukossa kulki raskaita kuormavaunuja, joka haaralta soi omituinen, tuntematon kieli, työmiehet ja kaupustelijat puhelivat ja huusivat. Yhtämittaa kulki ohi kiharatukkaisia, pikimustia ihmisiä. Heidät nähdessään tekivät Wawrzon ja Marysia hartaasti ristinmerkin. Kummalliselta olennolta tuntui heistä tuo meluava, kohiseva kaupunki, jonka veturit täyttivät pilliensä vihellyksillä, rattaat räminällään ja ihmiset huudoillaan. Kaikilla oli sellainen kiire, että luuli jokaisen ajavan toista takaa tai juoksevan pakoon jotakin. Ja entä sitä kansan paljoutta ja heidän ihmeellisiä naamojaan! Toiset olivat mustat, toiset olivimarjan karvaiset, toiset ruskeat. Juuri siellä satamassa missä he seisoivat, vallitsi pahin hyörinä. Toisista laivoista tyhjennettiin lastia, toisia vasta lastattiin, vankkureja vieri paikalle lakkaamatta, käsikärryjä työnnettiin rantaportaille -- siellä oli sellainen riehuna ja kiehuna, että olisi luullut viimeisen päivän tulleen...

Kului tunti ja toinenkin -- Wawrzon ja Marysia yhä seisoivat tullikamarin seinustalla odottamassa komisariusta.

Omituiselta näytti amerikkalaisella rannalla, New-Yorkin satamassa tuo puolalainen talonpoika, pitkät, harmahtavat hapset valuneina hartioille, päässä nelikulmainen lammasnahkalakki ja lipinceläinen tyttö, sinisessä nyöritakissaan, rinnalla rukousnauha.

Mutta ihmiset riensivät heidän ohitsensa, tuskin katsahtaen heihin. New-Yorkissa ei kiinnitetä huomiota outoihin kasvoihin ja outoon pukuun.

Taasen kului tunti. Taivas oli peittynyt pilviin, alkoi sataa lumiräntää. Mereltä puhalsi kylmä, läpitunkeva tuuli...

He yhä seisoivat odottamassa komisariusta. Onhan talonpoika yleensä kärsivällinen luonteeltaan, mutta vanhuksesta alkoi jo tuntua raskaalta. Kolkkoa oli ollut laivalla, keskellä vieraita ihmisiä, ja veden äärettömyys oli peloittanut ja hirvittänyt. Silloin he olivat rukoilleet Jumalaa, että hän johdattaisi eksyneet lapsensa meren vaarojen poikki, ja ajatelleet, että kun heidän jalkojensa alla vaan on tukeva maaperä, niin ei enään ole mitään hätää. Nyt he olivat päässeet maalle, olivat tulleet suureen kaupunkiin -- ja äkkiä he keskellä sen hälinää tunsivat, että täällä on vielä yksinäisempää, vielä hirvittävämpää kuin laivalla.

Komisariusta ei kuulu. Mihin he joutuvat jollei hän ensinkään tule, jos saksalainen onkin pettänyt heidät?

Tätä ajatellessa kouri kauhu heidän sydämiään. Mihin he joutuvat? Heidän täytyy kuolla.

Tuuli ruhjoi heidän vaatteitansa, sade kasteli heitä.

-- Onko sinun kylmä, Marysia? kysyi Wawrzon.

-- Kylmä on, isä kulta, vastasi tyttö.

Taas löivät kaupungin tornikellot, osoittaen että tunti oli kulunut umpeen. Hämärä lankesi maille, hälinä satamassa hiljeni. Katulyhdyt sytytettiin ja pian oli kaupunki ainoana häikäisevänä valomerenä. Milloin suuremmissa, milloin pienemmissä ryhmissä ja hyräellen _Yankee Doodle'a_ kulkivat satamatyömiehet kaupunkiin. Vähitellen hävisivät ihmiset ja tullikamari suljettiin.

He yhä vaan odottivat komisariusta.

Tuli yö, kaikki hiljeni. Silloin tällöin puuskahti laivojen mustista savupiipuista kimppu kipinöitä, jotka sammuivat pimeyteen. Välistä vieri aalto rantaan, särkyäkseen kivilaskokseen. Joku merimies palasi laivalleen humalaisena, laulaa hoilottaen. Lamppujen valot himmenivät himmenemistään sumussa. Wawrzon ja Marysia odottivat. Jolleivät he olisi tahtoneetkaan odottaa, niin minne he olisivat voineet suunnata askelensa, minne joutua, minne kääntyä, minne väsyneet päänsä kallistaa? Kylmä kouri yhä vihaisemmin ja nälkä alkoi kalvaa sisua. He olivat läpimärät. Olisivatpa saaneet edes katon päänsä päälle! Komisariusta vaan ei kuulu eikä koskaan tule kuulumaan, sillä sellaisia komisariuksia ei ensinkään ole olemassa. Saksalainen oli ollut jonkun matkayhtiön asiamies, sai prosentin myymistään lipuista ja välitti viis muusta.

Wawrzon tunsi jalkojensa vapisevan, ikäänkuin jättiläispaino olisi litistänyt häntä maata kohti, tai ikäänkuin Jumalan viha olisi häälynyt hänen päänsä päällä.

Hän kärsi ja odotti talonpojan koko kärsivällisyydellä. Vihdoin tytön ääni, vilusta väristen, herätti hänet ikäänkuin unesta.

-- Isä kulta!

-- Ole hiljaa. Ei ole meille armoa.

-- Palatkaamme Lipinceen...

-- Mene hiiteen!

-- Jumala, Jumala! vaikeroi Marysia hiljaa.

Wawrzonin kävi häntä sääli.

-- Kurja, orpo tyttö!... kunhan Jumala armahtaisi edes sinua!

Tyttö ei enään kuullut hänen sanojaan. Hänen päänsä vaipui seinää vastaan ja silmät sulkeutuivat. Hän meni raskaaseen, levottomaan, kuumesairaan uneen ja näki unessa Lipincen ja Jaskon, tallirengin, joka lauloi:

Mikäs neiti, mikäs neiti Sinä sitte olet? Yllä sulla, yllä sulla On vaan ruuttakruunu.

* * * * *

Päivän ensi säteet valaisevat New-Yorkin satamaa. Jo saattaa eroittaa veden, mastot, tullikamarin.

Sieltä häämöittää myöskin kaksi ihmisolentoa, nukkumassa seinävierellä, puoleksi lumen peitossa. Heidän kasvonsa ovat sinertävän kalpeat, he lepäävät liikkumattomina, luulisi heitä kuolleiksi.

Mutta heidän onnettomuutensa eivät lopu tähän. Tämä on vasta alkua.

II

New-Yorkissa.

Jos New-Yorkissa kuljet leveää Broadway-katua satamaan päin Chattam-square'a kohti ja astut muutaman kymmenen kadun poikki, niin joudut kaupunginosaan, joka on jättiläiskaupungin köyhimpiä, autioimpia ja kolkoimpia. Kadut siellä käyvät yhä kapeammiksi. Talot, polveutuen ehkä hollantilaisten siirtolaisten ajoilta asti, ovat rappeutuneet ja lahonneet aikojen kuluessa; katot ovat painuneet sisään, seinät vajonneet niin syvälle maahan, että alakerroksen ikkunoiden ylin syrjä tuskin kohoaa katukivityksen tasalle. Kaikki siellä kulkee ristiin rastiin, vaikka Amerikassa muuten pidetään suorista viivoista; katot ja seinät kiertelevät ja kaartelevat, milloin mätettyinä päällättäin, milloin taas muodostaen mitäkin lovia ja kulmia.

Tämä kaupunginosa sijaitsee niin matalalla, ettei vesi katulätäköistä koskaan kunnollisesti kuiva. Pienet, täyteen rakennetut alat ovat ainoana lammikkona, jossa lakkaamatta seisoo mustaa, ummehtunutta vettä. Rappeutuneitten rakennusten ikkunat kuvastuvat synkästi veteen, jonka samealla pinnalla uiskentelee pahvi- ja paperipalasia, lasisirpaleita, lastuja ja kaikkinaisia jätteitä. Tällaista roskaa ovat kadut täynnä, tai oikeammin sanoen se lika- ja mutakerros, joka peittää kadut. Ei missään näy muuta kuin likaa, hätää ja kurjuutta.

Tässä kaupunginosassa on "boardinghouseja" eli matkailijakoteja, jotka kahden dollarin maksosta viikossa tarjoavat ihmiselle asunnon ja täysihoidon; täällä on myöskin "barroomeja" eli kapakoita, joista valaanpyytäjät värväävät kaikellaisia roistoja laivoihinsa ja joista venezuelalaiset ja brasilialaiset nurkka-agentit houkuttelevat siirtolaisia päiväntasaajan seuduille, jotta kuumerutolle riittäisi tarpeellinen määrä uhreja; täällä on ruokapaikkoja, jotka syöttävät vierailleen suolattua lihaa ja pahentuneita, rannoille ajelehtineita kaloja ja ostereita; täällä on salaisia pelihelvettejä, kiinalaisia pesulaitoksia ja lukemattomia merimieskonttoreja; täällä vihdoin on rikosten, puutteen, nälän ja kaikkinaisen tuskan tyyssija.

Ja sentään on liike tässä kaupunginosassa sangen vilkas. Suuret joukot siirtolaisia, jotka eivät pääse asumaan Castle-Gardenin kasarmeihin, jotka eivät tahdo eivätkä saata mennä niinkutsuttuihin "workinghouseihin" ja työkoteihin, kerääntyvät tänne, täällä elääkseen ja kuollakseen. Jos siirtolaisia väitetään sivistyneen Euroopan hylkyväeksi, niin näitten ahtaitten katujen asukkaita syystä saattaa väittää siirtolaisuuden hylkyväeksi. He eivät muuta tee kuin laiskottelevat, osaksi työn puutteesta, osaksi siitä syystä, että sellainen elämä heistä on hauskin. Usein täällä öisin saattaa kuulla revolverinlaukauksia, hätähuutoja, käheätä kirkunaa, juopuneitten irlantilaisten hoilotusta tai tappelevien neekerien ulvontaa. Päivällä kerääntyvät tyhjäntoimittajat, lakki takaraivalla ja piippu hampaissa katselemaan nyrkkitaisteluja ja silloin lyödään vetoa, että se tai se puhkaisee silmän siltä tai siltä, summien vaihdellessa yhdestä sentistä viiteen senttiin. Valkeat lapset ja pienet kiharatukkaiset neekerit eivät kuluta aikaansa koulussa vaan vetelehtivät kaduilla, pommittavat toisiansa luukappaleilla tai etsivät likatunkioilta apelsiini-, banaani- tai vihannesjätteitä. Niin pian kuin joku siistimmin puettu henkilö eksyi näille seuduin, oli kuihtunut irlantilainen nainen ojentamassa kättään hänen puoleensa.

Keskellä tätä kurjuutta tapaamme vanhat tuttavamme Wawrzon Toporekin ja hänen tyttärensä Marysian. Kultaiset unelmat maatilojen omistamisesta olivat olleet paljaita unelmia. Todellisuus antoi heille ahtaan, puoleksi maahan vajonneen mökin, jossa oli yksi ainoa ikkuna ilman ruutuja. Pitkin seiniä valui kosteus likaisina, ruosteenkarvaisina virtoina; seinustalla seisoi rikkinäinen, ruostunut rautakamiini sekä kolmijalkainen pöytä; nurkassa oli olkikupo vuoteena.