Part 1

LEIVÄN HAUSSA

Kirj.

Henryk Sienkiewicz

Tekijän luvalla puolan kielestä "Za Chlebem" suomentanut Maila Talvio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1901.

SISÄLLYS:

I. Merellä. -- Mietteitä. -- Myrsky. -- Matkan määrä. II. New-Yorkissa. III. Uutisasukkaina.

I

Merellä. -- Mietteitä. -- Myrsky. -- Matkan määrä.

Valtameren mahtavilla aalloilla kiikkui saksalainen laiva "Blücher", matkalla Hampurista New-Yorkiin.

Neljä päivää se jo oli ollut merellä, kaksi päivää sitte oli purjehdittu Irlannin vihriäin rantain sivu ja päästy aukealle ulapalle. Kannelta näkyi silmänkantamiin asti vihriähtävää, lyyjynkarvaista tasankoa, johon laineet kyntivät syviä vakoja. Raskaasti tuo tasanko liikkui, siellä täällä kiehauttaen vaahtoa, etäisyydessä pimetäkseen ja sulautuakseen taivaanrantaan, jota peitti valkeat pilvet.

Tuontuostakin heijastui pilvien loisto veteenkin ja niiden helmenvärisessä hohteessa erottautui selvästi laivan musta runko. Kokka länttä kohti kääntyneenä, kapusi se työläästi ylös aallon harjaa ja syöksyi sitte syvyyteen, ikäänkuin ainiaaksi hukkuakseen. Se vuorotellen katosi näkyvistä, vuorotellen pujahti esiin aalloista ja heilahti silloin ihan pystyyn, jotta pohja näkyi, mutta yhä kulkien eteenpäin. Aallot sousivat sitä vastaan ja se sousi aaltoja vastaan ja halkasi ne rinnallaan. Perässä kiemuroi jättiläiskäärmeenä valkea, vaahtoisen veden muodostama tie ja kalalokit seurasivat ilmassa, kierrellen, kaarrellen ja vikisten.

Kävi raikas tuuli; laiva kulki puolella höyryllä, mutta nosti sensijaan purjeet. Ilma näytti kaunistumistaan kaunistuvan. Paikotellen saattoi repaleisten pilvien lomitse nähdä taivaan sineä, jonka muodot vaihtelemistaan vaihtelivat. Aina siitä asti kun "Blücher" läksi Hampurin satamasta, oli ilma ollut tuulinen, mutta myrskytön; tuuli puhalsi lännestä ja tyyntyi tuontuostakin kokonaan: silloin lisahtivat purjeet hervottomiksi, mutta pullistuivat seuraavassa hetkessä pyöreiksi kuin joutsenen rinta. Merimiehet, puettuina ruumiinmukaisiin villaröijyihin, vetivät mastopuun nuoria, huusivat haikeasti "ho--ho--oo!", kumartuivat, ja ojensivat vartalonsa suoraksi laulun tahdin mukaan. Heidän huutoonsa sekaantui pillien kimakka vihellys ja koneen kuumeentapainen läähätys. Savupiippu puuskutti milloin paksuja mustia pilviä, milloin keveitä kiemuroita.

Matkustajat olivat nousseet kannelle nauttimaan kaunista ilmaa. Laivan perästä näkyi ensiluokan matkustajien mustat päällystakit ja hatut, etukannella vilisi siirtolaisten kirjava joukko. He olivat nousseet sinne syvästä ruumastaan. Muutamat istuivat penkeillä, imeskellen piippunysiään, toiset olivat pitkänään, toiset taas seisoivat nojaten kaidepuihin ja tuijottivat alas veteen.

Siellä oli muutamia naisiakin, lapsi sylissä ja läkkikuppi vyöllä. Pari nuorta miestä käveli pitkin kantta päästä päähän, vaivoin pysytellen tasapainossa ja joka hetki horjahdellen; he vetelivät laulua: "_Wo ist des Deutschen Vaterland_?" ja lienevät ajatelleet, etteivät ikinä enään näe tuota "Vaterlandia", mutta eivät siltä olleet ensinkään suruissaan. Murheellisimman näköisiltä koko tässä joukossa näytti muuan vanhanpuoleinen mies ja nuori tyttö, jotka kaiken aikaa pysyttelivät erossa muista. He eivät ymmärtäneet saksaa ja senkintähden heistä tuntui yksinäiseltä keskellä muukalaisia. Keitä he olivat? -- jo ensi silmäykseltä saattoi nähdä, että he olivat puolalaista maalaisväkeä.

Talonpojan nimi oli Wawrzon (lue: Vavshon) Toporek ja tyttö, Marysia (lue: Mariisia), oli hänen tyttärensä. He matkustivat Amerikkaan ja nyt vasta he ensi kertaa olivat uskaltaneet nousta kannelle. Taudin kalvamilla kasvoilla kuvastui sekä kauhu että kummastus. Pelästynein silmin katselivat he matkakumppaneja, merimiehiä, laivaa, savupiippua, joka mahtavasti puuskutti, ja uhkaavia vesivalleja, jotka viskasivat harjojensa vaahtoa aina laivan laitaan asti. He eivät puhutelleet edes toisiaan, sillä he eivät uskaltaneet. Toisella kädellään pysytteli Wawrzon kiinni kaidepuussa, toisella piteli hän nelikulmaista lakkiaan, jottei tuuli sitä veisi. Marysia turvautui isäänsä ja aina kun laiva keikahti, painui hän likemmä häntä ja huudahti pelästyksestä. Hetkisen perästä katkasi vanhus hiljaisuuden.

-- Marysia!

-- Jaa mitä?

-- Näetkös?

-- Näen kyllä.

-- Entä ihmetteletkös?

-- Ihmettelen kyllä.

Mutta hän pelkäsi paljon enemmän kuin ihmetteli ja sama tunne liikkui oikeastaan Toporekinkin mielessä. Onneksi alenivat aallot, tuuli tyyntyi ja aurinko pujahti esiin pilvistä. Kun he nyt saivat nähdä "armaan auringon", niin tuli heidän helpompi olla ja he jäivät itsekseen miettimään, että "se se vaan on ihan samallainen kuin Lipincessäkin" (lue: Lipintse). Kaikki oli heille uutta ja outoa, ainoastaan tuo loistava, hehkuva auringon kehä tuntui vanhalta ystävältä ja suojelijalta.

Sillaikaa oli meri siloamistaan silinnyt ja hetkisen perästä lerpahtivat purjeet kokoon. Silloin kajahti korkealta sillalta kapteenin vihellys ja merimiehet karkasivat ottamaan alas purjeita. Kun Toporek ja Marysia näkivät nuo miehet ikäänkuin ripustettuina ilmaan, alla ammottava syvyys, niin valtasi heidät uusi hämmästys.

-- Ei ne meidän pojat tuohon pystyisi! huudahti vanhus.

-- No aina se Jasko siihen pystyisi mihin saksalaisetkin! vastasi Marysia.

-- Mikä Jasko? -- Sobköwin Jaskoako tarkoitat?

-- Mitä minä Sobkówista. Smolakista tietysti puhun, tallirengistä.

-- Onhan se reima poika, mutta heitä sinä hänet mielestäsi. Ei hän sovi sinulle etkä sinä hänelle. Sinusta tulee nyt hieno neiti, mutta hän pysyy tallirenkinä koko ikänsä.

-- Onhan hänellä maatilkku.

-- On, on, mutta Lipincessä.

Marysia ei enään puhunut mitään, mietti vaan itsekseen, että mikä on sallittu, se on sallittu, ja huokasi raskaasti. Purjeet olivat nyt alhaalla ja propelli alkoi pitää sellaista elämää, että koko laiva tärisi sen tönäyksistä. Keikunta lakkasi melkein kokonaan. Etäisyydessä näytti vesi jo aivan tyyneltä ja siniseltä. Kannelle ilmestyi yhä uusia ihmisolentoja: työkansaa, saksalaisia talonpoikia, seikkailijoita rannikkokaupungeista, jotka retkeilivät Amerikkaan etsimään onnea eikä työtä. Kannella vallitsi suuri ahtaus. Jotteivät olisi tiellä, istuutuivat Wawrzon ja Marysia laivan äärimmäiseen päähän, köysitukon päälle.

-- Isä, kauvankos me vielä matkustetaan näin vettä myöten? kysyi Marysia.

-- Mistä minä tiedän. Keltäs täällä sitte kysyy, eihän täällä kukaan ymmärrä katolilaisen puhetta.

-- Mutta miten me sitte puhutaan Amerikassa?

-- Etkös tiedä, että siellä on summa meidän kansaamme.

-- Isä kulta!

-- Mitä?

-- Kyllähän täällä on paljon näkemistä, mutta Lipincessä oli sentään parempi.

-- Älä sinä puhu turhia.

Hetkisen kuluttua Wawrzon kuitenkin virkkoi, ikäänkuin itsekseen:

-- Tapahtukoon Jumalan tahto!

Tytön silmiin nousi kyyneleitä ja molempien ajatukset lensivät Lipinceen. Wawrzon Toporek mietti sitä, että miksi hän oikeastaan nyt menee Amerikkaan ja kuinka hän rupesikaan sitä matkaa puuhaamaan. Niin, kuinka? Kesällä, puoli vuotta sitte oli hänen lehmänsä saatu kiinni toisen apilaspellosta. Isäntä, joka sen otti, vaati kolme ruplaa vahingonkorvausta. Wawrzon ei tahtonut antaa. He menivät käräjiin ja juttu venyi venymistään. Isäntä ei enään tyytynyt vahingonkorvaukseen, vaan vaati maksua lehmän hoidosta ja maksu kasvoi päivä päivältä. Wawrzon oli itsepintainen, sillä hän sääli rahojaan. Käräjäkustannuksissakin oli yllin kyllin kärsimistä ja juttu venyi venymistään, kustannukset nousivat nousemistaan. Vihdoin tuli päätös: Wawrzon oli hävinnyt. Nyt meni lehmästä Jumala ties miten paljon; koska ei hän voinut maksaa, niin vietiin hänen hevosensa. Hän itse tuomittiin uppiniskaisuudesta vankeuteen. Toporek kierteli kuin käärme. Elonkorjuu oli ovella, sekä käsivarret että hevonen tarpeen työssä. Häneltä myöhästyi viljan ajo ja sitte rupesi satamaan; jyvät itivät lyhteissä. Tuon mokoman apilasaterian tähden hän nyt menettää koko pienen omaisuutensa; paljon rahaa hän jo on kadottanut, osan työaseistaan ja koko vuodentulonsa -- elonkorjuun ajasta alkaen saa sekä hän että tyttö ruveta kalvamaan kynsiään tai lähteä kerjuulle.

Koska hän tähän saakka oli elänyt varakkaan talonpojan onnellista elämää, valtasi hänet nyt kauhea epätoivo ja hän rupesi juomaan. Kapakassa tutustui hän saksalaiseen, joka kierteli kylällä muka pellavia ostamassa, mutta jonka päätarkoituksena oli houkutella ihmisiä merten taa. Saksalainen kertoi hänelle ihmeitä ja kummia Amerikasta. Maata hän lupasi ilmaseksi enemmän kuin koko Lipincessä löytyi -- lisäksi vielä metsää ja niittyä. Vallan vesi herahti talonpojan suuhun. Hän sekä uskoi että epäili. Mutta juutalainen maanvuokraaja vakuutti saksalaisen sanat tosiksi ja sanoi, että hallitus siellä antaa jokaiselle maata niin paljon kuin kukin vaan jaksaa viljellä. Juutalainen oli sen kuullut vävypojaltaan. Saksalainen taas liikutteli käsissään sellaisia rahaläjiä, etteivät edes tilalliset, saatikka sitte köyhempi kansa ikinä olleet sellaisia nähneet. Houkuttelivat miestä, kunnes saivat satimeen. Miksi hän oikeastaan jäisi tänne? Se yksi vahinko oli tuottanut hänelle sellaisen tappion, että hän niillä varoilla olisi voinut pitää vaikka rengin. Pitikö hänen antaa kaiken mennä männikköön? Tai tarttuako sauvaan ja asettua kirkonovelle muitten kerjäläisten kanssa veisaamaan virsiä? Ei se kelpaa! mietti hän ja paiskasi saksalaisen kanssa kättä kauppojen vahvistukseksi. Mikonpäiväksi oli hän saanut tavaransa myydyiksi, otti sitte tyttären matkaansa ja nyt he molemmat seilasivat Amerikkaan.

Mutta ei se matka käynytkään niin hyvästi kuin hän oli toivonut. Hampurissa ottivat heiltä paljon rahaa ja laivalla sulloivat heidät kannen alle kaikellaisten ihmisten kanssa. Laivan keikunta ja meren äärettömyys pelotti heitä. Kukaan ei ymmärtänyt heidän puhettaan eivätkä he kenenkään puhetta. Heitä viskeltiin eteenpäin kuin mitäkin elottomia kappaleita, heitä potkittiin kuin kiviä, jotka sattuvat tielle, saksalaiset matkatoverit pilkkasivat heitä. Päivällisaikaan, kun kaikki ruokakuppineen tunkeutuivat kokin ympärille, joka jakoi päivällisannokset, tuupattiin heidät viimeiseen päähän, joten he monasti olivat nälkään nääntymäisillään. Täällä laivalla tuntui olo kurjalta, vieraalta, hyljätyltä. Ainoana turvana oli Jumala. Tytön edessä koetti isä näyttää rohkealta, työnsi lakin toiselle korvalle, kehoitti Marysiaa ihmettelemään ja ihmetteli itsekin kaikkea, mutta itse asiassa oli häneltä kaikki luottamus kadonnut. Välistä valtasi hänet pelko, että jos nuo "pakanat" -- kuten hän nimitti matkakumppanejaan -- viskaavatkin hänet ja tytön veteen, tai käskevät heitä kääntymään toiseen uskoon, tai panevat allekirjoittamaan jotakin paperia -- ehkäpä lupaamaan sielunsa paholaiselle!

Jo itse laivakin, joka yötä päivää kulki eteenpäin, mitaten meren äärettömyyttä, ähkien, puhkuen, pannen vedet vaahtoamaan, läähättäen kuin hirviö ja yöllä raahaten perässään hehkuvaa kipunapyrstöä, tuntui yksinkertaisen talonpojan mielestä salaperäiseltä pahan hengen voimalta. Lapsellinen pelko painoi hänen sydäntään, vaikkei hän tunnustanut sitä tyttärelleen. Ja mitä tuo kotipesästään karannut puolalainen talonpoika oikeastaan muuta olikaan kuin turvaton lapsi, jolla ei ole muuta suojelijaa kuin Jumala! Kaikki se mitä hän näki ja mikä häntä ympäröi ei saattanut mahtua hänen päähänsä. Oliko siis kumma, että epätietoisuuden ja huolten taakka taivutti hänen niskaansa, hänen siinä istuessaan köysitukon päällä! Meren kohina soi hänen korvissaan ja hän oli kuulevinaan sen kertoilevan sanaa: "Lipince! Lipince!" Välistä taas tuuli vingahti kuin kotikylän paimenpilli. Aurinko oli sanovinaan: "mitä kuuluu, Wawrzon kulta? Minä kävin Lipincessä", mutta propelli pani veden kohisemaan entistä kiivaammin ja savupiippu puuskutti entistä pahemmin. Ne tuntuivat olevan pahoja henkiä, jotka ajoivat häntä yhä kauvemmaksi Lipincestä.

Sillaikaa liikkui Marysian mielessä muita muistelmia ja ajatuksia; ne kohoilivat siellä levottomasti kuten vaahtopäät aallot tai kalalokit laivan perässä. Hän muisteli syksyisiä päiviä Lipincessä ennen lähtöä, kun hän iltamyöhällä juoksi vinttikaivolle ammentamaan vettä. Illan ensi tähdet tuikkivat jo taivaalla ja nostaessaan vinttiä hän lauleli: "Jasko hevosta juottaa -- Kaisa vettä ammentaa" ja hänen mielensä kävi niin haikeaksi kuin pääskysen, joka nostaa siipensä muuttoretkelle ja vielä siinä virittää surunvoittoisan sävelensä... Samassa kajahti synkeästä hongikosta pitkä huuto -- Smolakin Jasko, tallirenki, ilmoitti sillä lailla, että hän on nähnyt vintin liikkuvan ja että hän pian saapuu puurolle. Eikä kestänytkään kauvan ennenkuin hän saapui, hyppäsi hevosen selästä ja ravisti pellavankarvaista pörröänsä. Mutta ne sanat, mitkä hän lausui, ne jäivät tytön mieleen ihanana sävelenä. Hän sulki silmänsä ja oli taasen kuulevinaan Smolakin värisevällä äänellä kuiskaavan korvaansa:

-- Jos isäsi todella pysyy päätöksessään, niin minäkin annan pestirahan takaisin hoviin, myyn mökin ja maatilkun ja lähden mukaan... Marysia kultaseni, puheli poika, -- missä sinä olet, sinne tahdon minäkin kurkena läpi ilman viilettää, sotkana halki vesien soutaa, kultasormuksena poikki teiden pyöriä -- kunnes sinut löydän, sinä ainokaiseni! Luuletko minulla olevan elämää ilman sinua? Kunne sinä kuljet, sinne tahdon minäkin kulkea, saman kohtalon, joka sinua kohtaa tahdon minäkin kokea, sinun kanssasi elää, sinun kanssasi kuolla. Tämän kaivon partaalla olen sinut kihlannut ja hyljätköön minut Jumala, jos ikinä hylkään sinut, Marysiani, ainokaiseni.

Näitä sanoja muistellessa oli Marysia näkevinään kaivon ja suuren, punertavan kuunpuoliskon hongikon laidassa ja Jaskon ilmielävänä. Nämä muistelmat tuottivat hänelle suurta lohtua ja helpotusta. Jasko oli niin itsepintainen poika, että kun hän kerran jotakin päätti, niin kyllä hän sen täytäntöönkin pani. Voi, kunhan hän vaan nytkin olisi täällä ja he yhdessä kuuntelisivat meren pauhinaa! Silloin olisi hauska ja hyvä olla, sillä Jasko ei koskaan pelkää, vaan tietää neuvoa kaikissa asianhaaroissa. Mitähän hän nyt toimiikaan siellä Lipincessä? Siellä on jo varmaan langennut ensi lumi. Ehkä hän on lähtenyt metsälle, kirves olalla, tai ehkä hän puuhailee hevosten kanssa. Ovatko ehkä kartanosta lähettäneet hänet reellä jonnekin? Tai missä hän onkaan nyt, oma kulta? Tytön silmien eteen nousi koko Lipince, hän näki ihan selvästi: tien, johon lumi oli jäätynyt kiinni, iltaruskon, joka punersi tummien, lehdettömien puunoksien lomitse, varisparven, joka rääkkyen lensi metsästä kylää kohti, savun nousemassa piipuista ilmaan, vintin jäässä kaivonkannella ja etempänä metsän, joka välkkyi kuurassa ja punertavassa ruskossa.

Ja voi häntä, missä hän itse nyt oli, minne isän tahto hänet oli johdattanut! Ympärillä, niin kauvas kuin silmä ylettyi, oli vettä ja taas vaan vettä, vihriähtäviä, vaahtopäitä vakoja, mutta veden määräämättömillä aukeilla läikkymässä laiva, avuttomana kuin eksynyt lintu: yllä taivas, alla aaltojen erämaa, suuri pauhina, vesien voihkina, tuulen vihellys -- ja vastassa, laivan kokan edessä joko luvattu maa tai maailman ääri.

Jasko raukka, vieläkö tyttösi tapaat, lennätkö kurkena ilmojen halki, soudatko sotkana vesien läpi, ajatteletko häntä Lipincessä?

Hitaasti laskeusi aurinko länttä kohti ja tipahti valtamereen. Läikkyville laineille syntyi leveä valovyö, värähtelemään kullankarvaisena, muuttelemaan muotoa, kimmeltelemään, palamaan, liekehtimään ja vihdoin häviämään jonnekin kaukaisuuteen. Kulkemassa tuota tulista tietä myöten, näytti laiva tahtovan ajaa takaa pakenevaa aurinkoa. Savu, joka tuprusi piipusta, kävi punaiseksi, purjeet ja kosteat köydet ruusunkarvaisiksi. Merimiehet rupesivat laulamaan. Auringon kehä suureni suurenemistaan ja aleni yhä likemmä taivaan rantaa. Vihdoin näkyi aaltojen päällitse vain puolikas kiekkoa, sitte vain säteitä ja viimein oli koko länsi ainoana suurena ruskona, jonka loimuilta ei saattanut tietää, missä loppui aaltojen loisto ja alkoi taivas, ilma ja valoon upotettu vesi, joka vähitellen sammui. Valtameri kohisi suurta, lempeää kohinaa, ikäänkuin iltarukousta hymisten.

Tuollaisina hetkinä ihmissielu nousee ikäänkuin siivillä. Muistot täyttävät mielesi valtavampina kuin koskaan ennen, ne joita rakastat, rakastat tulisemmin kuin milloinkaan ja kaivattujesi luo kiitää henkesi vastustamattomalla voimalla. Sekä Wawrzon että Marysia tunsivat, että vaikka tuuli heitä nyt kiidättää kuin kuivaneita lehtiä, niin heidän juurensa eivät ole siellä päin, minne he nyt rientävät, vaan siellä, josta he lähtivät: puolalaisessa maaperässä, joka aaltoilee ainoana viljavana vainiona, metsien ympäröimänä, siellä täällä olkikattoisia majoja ja kultakukkaisia niittyjä, joitten päilyvissä lammikoissa hanhet uiskentelevat. Siellä on keto kirjavanaan haikaroita, pääskysiä ilma täynnä, tienvierillä ristejä, lehmuslehdoissa valkeita kartanoita. Siellä laskee talonpoika kulmikkaan lakin jalkainsa juureen ja tervehtii sanoilla "ylistetty olkoon Jeesus Kristus" -- ja hänelle vastataan: "iankaikkisesta iankaikkiseen". Oi Puola, sinä siunattu, sinä siveä, suloisin äiti, rakkaampi olet sinä kaikkea maan päällä!

Tunteet, jommoisia eivät ikinä olleet tunteneet, liikkuivat tällä hetkellä Wawrzonin ja Marysian talonpoikaisissa sydämissä. Ukko paljasti päänsä ja lännen loimu lankesi hänen harmaille hapsilleen. Hänen ajatuksensa olivat ankarassa työssä, sillä raukka ei tietänyt, miten hän Marysialle saisi sanotuksi sanottavansa.

-- Marysia, virkkoi hän vihdoin, -- minusta tuntuu siltä kuin meiltä olisi jäänyt jotakin sinne merten taa.

-- Rakkaus jäi, elämä jäi, vastasi hiljaa tyttö, nostaen silmänsä ikäänkuin rukoillakseen.

Jo alkoi pimeys langeta maille ja matkustajat katosivat kannen alle. Kuitenkin vallitsi laivalla harvinaisen vilkas liike. Ei seuraa kaunista auringonlaskua aina tyyni yö. Sentähden vinkuivat päällysmiesten pillit lakkaamatta ja merimiehet hilasivat touveja. Tuskin oli lännen viimeinen hohde sammunut mereen, kun vedestä alkoi nousta sumua. Tähdet syttyivät taivaalle, mutta hävisivät samassa. Sumu paksuni paksunemistaan, peitti sekä taivaan että ilmanrannan ja laivan läpitunkemattomaan vaippaan. Ainoastaan savupiipun ja suuren keskimaston saattoi vielä erottaa. Merimiehet näyttivät kaukaisilta varjoilta. Tuntia myöhemmin oli kaikki valkoisen sumun peitossa, yksin lyhtykin, joka oli köytetty maston huippuun ja kipinät, jotka tuprusivat savupiipusta.

Laiva ei heilunut vähääkään. Sumu näytti kahlehtineen aallon painonsa alle.

Yö joutui äänetönnä, umpisokeana. Äkkiä alkoi taivaanrannan äärimmäisiltä kulmilta erottautua kummallista kohinaa. Se oli kuin läähätys jättiläisolennon rinnasta, joka likenemistään likenee. Ajottain tuntui siltä kuin yksi ainoa ääni olisi huutanut pimeydestä, sitte kaikui taas kuin kokonainen kuoro kaukaisia, sanomattoman suruisia ja valittavia ääniä olisi nyyhkyttänyt. Pimeyden ja äärettömyyden halki kumisivat nämä äänet laivalle.

Niitä kuunnellessa on merimiesten tapana sanoa, että myrsky kutsuu tuulia hornan kuilusta.

Äänet kävivät yhä selvemmiksi. Kapteeni, puettuna gummiseen viittaan ja päähineeseen seisoi ylhäällä komentosillalla. Upseeri meni tavalliselle paikalleen valaistun kompassin ääreen. Kannella ei enään ollut ainoaakaan matkustajaa. Wawrzon ja Marysiakin olivat kadonneet kannen alle yhteiseen ruumaan. Siellä oli aivan hiljaista. Lamput, kiinnitettyinä matalaan lakeen, paloivat kituen. Niiden valossa saattoi nähdä siirtolaisjoukon, istumassa vuoteittensa ääressä pitkin seiniä. Ruuma oli iso, mutta synkkä kuten kolmannen luokan tilat tavallisesti. Katto suli miltei yhteen laivan seinien kanssa, sentähden vuoteet, jotka kulkivat pitkin sivuja, väliseinällä erotettuina toisistaan, enemmän muistuttivat pimeitä onkaloja kuin makuusijoja. Koko ruuma muistutti ääretöntä olutkellaria. Ilma siellä oli kostea, paksunaan tervatun palttinan, touvien, meriruohon ja homeen hajua. Kuinka kaukana sieltä olikaan ensi luokan salonkien loisto! Parin viikon matka tuollaisissa onkaloissa myrkyttää keuhkot epäterveellisellä ilmalla, levittää kasvoille vetisen kalpeuden ja tuo monasti muassaan kerpukin. Wawrzon ja hänen tyttärensä olivat olleet matkalla vasta neljä päivää, mutta joka vaan oli nähnyt Marysian terveenä, punaposkisena talonpoikaistyttönä Lipincessä, se ei ikinä olisi tuntenut tätä meritaudin surkastamaa olentoa samaksi tytöksi. Vanha Wawrzonkin oli käynyt aivan vahankarvaiseksi, sillä ensi päivinä eivät he olleet nousseet kannelle laisinkaan. He olivat luulleet sitä luvattomaksi. Mistä he yleensä olisivat tietäneet, mikä oli luvallista, mikä luvatonta? He eivät uskaltaneet liikkua, pelkäsivät sitäpaitsi kamssujaan. Tällä kertaa eivät he yksin olleet vartioimassa kamppeitaan, vaan kaikki muutkin olivat paikalla, kukin omansa ääressä. Koko ruuma oli täynnä siirtolaisten myttyjä ja kääröjä. Ne eivät suinkaan koristaneet, päinvastoin tekivät ympäristönsä vieläkin surullisemmaksi. Makuu- ja pitovaatteita, ruokatavaroita, työkaluja, läkkiastioita -- kaikkinaisia tavaroita oli heitetty huiskin haiskin suurempiin tai pienempiin läjiin, koko permanto täyteen. Niiden päällä istuivat nyt siirtolaiset, paraasta päästä saksalaisia. Toiset imeskentelivät tupakkamälliä, toiset polttivat piippua; savupilvet asettuivat matalan katon rajaan, muodostivat pitkiä ryhmiä ja kiertyivät lamppujen ympäri. Joku lapsi itki nurkassa, muuten oli tavanmukainen melu aivan vaiennut, sillä sumun läpitunkemattomuus oli täyttänyt kaikki mielet pelolla ja vavistuksella. Kokeneet siirtolaiset kyllä tiesivät, että ilmassa liikkui myrskyn enteet ja kaikki matkustajat olivat varmat siitä, että vaara, ehkäpä kuolema uhkaa. Ainoastaan Wawrzon ja Marysia eivät aavistaneet mitään, vaikka tosin aina kun joku ovea raotti, nuo kaukaiset, pahaa ennustavat äänet selvästi kuuluivat kannen alle.

He istuivat ruuman äärimmäisessä päässä, ahtaalla alalla, juuri kokan luona. Kiikunta tuntui sinne pahinten ja sentähden olivatkin matkatoverit työntäneet heidät sinne. Vanhus vahvisti itseänsä leipäpalasella, joka vielä oli jälellä kotikylän eväistä, tyttö, ikävystyneenä työttömyyteen palmikoitsi hiuksiaan yöksi.

Vähitellen sentään tämä yleinen hiljaisuus, jota vain lasten itku silloin tällöin häiritsi, rupesi hämmästyttämään heitä.

-- Miksi nuo saksalaiset tänään istuvat niin hiljaa? kysäsi tyttö.

-- Mistä minä tiedän, vastasi Wawrzon tavalliseen tapaansa. -- Ehkä heillä on pyhä tai jokin muu...

Äkkiä tärähti pahasti, ikäänkuin laiva kauhistuksissaan olisi ruvennut vapisemaan. Läkkiastiat, asetettuina rinnan, helähtivät kolkosti, lamppujen liekit leimahtivat ja useat äänet kysyivät pelästyksissään:

-- Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut?

Vastausta ei tullut. Tärähdys, ensimmäistä hirveämpi, kohtasi nyt laivaa. Äkkiä hypähti sen kokka pystyyn, samassa sukeltaakseen veteen. Kolkosti loiskivat laineet pieniä, pyöreitä akkunoita vastaan laivan toisessa kyljessä.

-- Nousee myrsky! kuiskasi Marysia hätääntyneenä.

Samassa alkoi laivan ympärillä humista niinkuin suuressa metsässä, jossa myrsky temmeltää. Vinkui ikäänkuin susilauma olisi ollut liikkeellä. Myrsky hyökkäsi laivan kimppuun, viskasi sen kyljelleen, käänsi sen ympäri, heitteli ilmaan ja pudotteli syvyyteen. Liitteet rupesivat narisemaan, läkkiastiat, tavarakääröt, kimssut ja kamssut lentelivät pitkin permantoa, kierrellen nurkasta toiseen. Ihmisiä kaatui maahan, höyhentyynyjä viskautui ilmaan, lampunlasit kilisivät surkeasti.

Kohinalla, rytinällä ja ulinalla valautui vesi laivankannen yli; haaksi vapisi, naiset huusivat, lapset itkivät, kuka kynnelle kykeni karkasi pelastamaan tavaroitaan ja halki tämän sekamelskan erottautui tuontuostakin komentopillien kimakka vihellys ja merimiesten raskaat, kiireiset askelet yläkannella.

-- Oi Czenstochowan pyhä neitsyt! kuiskasi Marysia.

Laivan kokka, jossa isä ja tytär olivat, heilui vimmatusti. Vaikka he pitelivät kiinni vuoteittensa laidoista, niin he tuontuostakin viskautuivat seinää vastaan. Meren mylvinä kasvoi kasvamistaan ja laessa rytisi niin ankarasti, että minä hetkenä hyvänsä saattoi odottaa hirsien ja liitteiden ratkeavan.