Part 4

Hänellä oli hyvä palkka ja seuraavana vuonna sai hän taas koroitusta, Alfhildiakaan hän ei voinut epäillä. Eihän noin arvokas tyttö voine ketään pettää. Ja jos hän kerran voi odottaa neljä vuotta, niin varmaankin voi hän silloin odottaa viidennenkin. Heti, kunhan hän vaan voi saada niin paljon kokoon, että kotiin lähtöä voi ajatella, niin hän sitten kirjoittaa hänelle ja kertoo hänelle kaikki. Nyt, kun ei ollut mitään hyvää kirjoitettavana, päätti hän jättöä kirjoittamisen tuonnemmaksi. Kun hän sitten saisi hänen tervehdyksensä, niin ymmärtäisi hän kaikki.

Aika kului. Leiv ihmetteli sitä, ettei hän saanut minkäänlaisia tietoja Alfhildista; mutta ei hän voinut epäilläkään mitään. Hänen isänsä kun kirjoitti Alfhildista niin hyvää, niin oli hänkin siitä ihan vakuutettu. Kyllä tosin hänestä paljon yhtä ja toista puhutaan, kirjoitti Åsbjörn; mutta loruileehan se kansa paljonkin. Mutta sinä keväännä kun Knut ja Alfhild menivät kihloihin, sai Leiv taas isältään kirjeen, jonka sisällys sai Leivin hyvin levottomaksi. Alfhild on terveenä ja voi hyvin, sanottiin siinä. Hän hyvin usein seurustelee muun nuorison kanssa, ja tiedetään kylällä ihan varmasti, että häät Knut Åsenin kanssa ovat piakkoin odotettavissa. Tämmöistä ynnä paljo muutakin siitä kansan kesken puhutaan. Mutta, arveli Åsbjörn palautuen edelliseen, eihän tästä vielä huoli olla tietääkseenkään. Ei suinkaan tuo liene niin huokeata tytöllekään, kun pojat häntä yhäti ahdistavat, ja kun oikea on kaukana poissa. Åsbjörn ei voinut uskoa niin pahaa Alfhildista. Olihan hänellä niin kaunis vartalo ja niin uskolliset silmät. Jos semmoista pitää epäillä, niin varmaankin sitten pitää epäillä kaikkia. Mutta hän varmaankin sitä ihmettelee, ettei Leiviltä mitään tietoa saa.

Mutta Alfhild oudoksui sitä, ettei Leiv lähettänyt mitään kirjettä. Leiv pelästyi tästä. Uudelleen tuli hän levottomaksi ja sai rauhattomia ajatuksia. Öisin istui hän ja kirjoitteli kirjeitä Alfhildille, mutta poltti ne taaskin aamusella. Päivin teki hän työtä kuin mieletön. Hän tahtoi kiiruhtaa. Aika kului, eikä hänelle vieläkään ollut selvillä kuinka kävisi lopulta. Oli jo kesä ja hänen pelkonsa kasvoi. Hän muuttui vaaleammaksi ja vaaleammaksi, ja ne, jotka katsoivat hänen silmiinsä, olivat sitä mieltä, että hän näytti entistään villimmältä. Joskus ajatteli hän Alfhildia ja surulla mietti sitä filosofiaa, minkä hän kerran oli huomannut niin hirmuiseksi. Jos onni olisi vastahakoinen hänelle siinä ainoassa, minkä hän Alfhildilta vaati ja minkä vuoksi hän oli tehnyt työtä niin kovasti... tulisi hän kuitenkin siihen uskoon, että elämä oli vääryyttä.

Hän oli kirjoittanut kirjeen kotiin isälleen ja pyytänyt häneltä täydellistä tietoa Knutista ja Alfhildista sekä ett'ei isä mitään salaisi, vaan kertoisi kaikki. Kun hän saisi vastauksen tähän, kirjoittaisi hän pitkän kirjeen Alfhildille. Syksypuolella sai hän vastauksen. Mutta siinä oli:

"Nyt kernaammin vaikenisin kuin puhuisin, jos se johtuisi mieleeni. Tätä en olisi koskaan luullut Alfhildista. Mutta ei koskaan pidä luottaa kehenkään tässä maailmassa ja kaikkein vähemmin tytön silmiin. Kaikki paitsi kuolema on vilppiä ja valhetta. Minä olen niin väsynyt ja surumielinen, että en voi nyt kirjoittaa enempää.

"Eiköhän se ollut, niinkuin luulin, pois matkustettuasi, jotenkin vaarallista että heitit tytön oman onnensa nojaan. Ovathan tytöt niin heikot, etenkin jos pojat kenestä pitävät. Ja onhan Knut Åsen kaunis mies ja älykäs vielä päälle päätteeksi. Kyllä hän varmaankin osaisi siksi odottaa kunnes kala koukkuun käy.

"Ihan todenmukaisesti kerrotaan Knutin ja Alfhildin viettävän häitään ensi syksynä ja ensi sunnuntaina kuuluutetaan jo ensi kerran. Alfhildin ajatusta tästä en tiedä. En ole kaukaan aikaan saanut häntä puhutella; näyttää siltä kuin hän karttaisi minua ja minäkään en ole tahtonut häntä häiritä. Olenhan minä tottunut saamaan semmoista kohtelua ennenkin. Tätä kaikkea kun olen saanut kuulla, niin koski se minua niin kovin, ett'et mitenkään voisi sitä uskoa.

"Muutamat sanovat Alfhildin olevan jotenkin surumielisen. Jos luulet voivasi, niin tule kotiin, eihän sitä kukaan voine estää. Olisi suotavampaa jos et semmoisesta tytöstä pitäisi lukua ensinkään; onhan hän, luullakseni, jotenkin huikentelevainen. Mutta onhan nuoruus ja rakkaus siksi toisekseen jotakin ihan käsittämätöntä. Mitä enemmän ystäväsi edestä saat kärsiä, sitä rakkaampana sinä häntä pidät. Tiedäthän että olet vahva mies. Elä siis ole tästä tietävänäsikään. Elkäämme tästä kumminkaan olko suruissamme; eiväthän he vielä ole vihillä olleet." --

Hän luki kirjeen. Luki kerran, luki kaksi, lukipa useampiakin kertoja. Hän luki sitä siksi, kunnes ei mikään kohta siitä jäänyt ymmärtämättä. Seuraavana päivänä, niin sanottiin, kuleskeli hän ympärinsä tähystelevin silmin ja yksikseen puhuen; eikä vastannut kenenkään puhuttelemisiin ja käyttäytyi kaikella tavalla ihan hullun tapaan. Sitä seuraavana päivänä oli hän taas tyyni ja rauhallinen. Katse oli jäykkä, hän oli vaalea kuin ruumis ja silmissä väikkyi niin ilkeä loisto kuin olisi hänellä ollut jotain pahaa mielessä. Mutta rauhalliselta hän muuten näytti. Itsekseen oli hän päättänyt: minun täytyy saada Alfhild hyvällä tai pahalla, jos Jumala ei minua auta, niin koen itse auttaa itseäni... Kahdeksan päivää hän teki työtä kuin ennenkin. Sitten läksi isäntä pitkälle matkalle ja jätti Leivin kartanoa hoitamaan. Toisena yönä Leiv katosi. Toiset pahinta peläten rupesivat häntä etsimään; olihan hän ollut viime aikoina niin eriskummallinen. Mutta kukaan ei saanut hänestä tietää vihiäkään. Palattuaan kotiin tuli isäntä hyvin pahoilleen, sillä olihan hän pojasta paljo pitänyt. Ruvettiin uudestaan etsimään. Silloin huomasi isäntä rahalaatikon olevan tyhjänä. Siinä olikin ollut paljon rahaa, sillä vähää ennen oli hän taloansa vastaan ottanut suurenmoisen rahalainan. Ja hän oli luottanut Leiviin kuin itseensä. Hän rupesi kaikkia epäilemään. Kaupungissa sai hän tietää, että useampia laivoja oli juuri viime yönä lähtenyt Europaan. Leivin nimeä ei ollut luetteloissa; mutta eräs oli nähnyt hänen sanottuna yönä olleen kaupungissa. Sitä ei ollut vaikea käsittää. Leiv oli ottanut kassan mukanansa ja paennut.

Ja niin oli Leiv kumminkin sukuheittiö.

* * * * *

Sen jälkeen kun Alfhild kihlaantui Knutin kanssa, ei hän nähnyt yhtään iloista päivää. Heti sen päätettyä tunsi hän tulevansa tätä perästä päin katumaan. Näytti siltä kuin jos vanha rakkaus Leiviin olisi uudestaan herännyt. Yksin ollessaan ajatteli hän enemmän Leiviä kuin Knutia. Monena yönä itki hän itsensä nukuksiin; monena yönä ei hän rasittavilta unelmilta voinut nukkua.

Mutta kun hän näki, miten iloissaan vanhemmat olivat siitä, että hän Knutin ottaisi, ja kun hän huomasi miten iloinen Knutkin oli, niin tunsi hän saavansa siitä huojennusta ja hän voikin silloin aina hetkeksi hänet unohtaa. Ollessaan muiden kyläläistensä seurassa oli hän aina iloisempi, sillä eihän hänen nyt tarvinnut hävetä kihlaustaan. Jos keskustelu rupesi häntä milloin rasittamaan, niin koetteli hän aina lohduttaa itseään sillä, että Leiv ei varmaankaan tule. Eipäs hän kirjoita, eipäs kirjoita, sanoi hän itsekseen. "Hän on luultavasti kohdannut Amerikassa jonkun toisen. Semmoiset eivät varmaan ole yhdessä lujemmat kuin toisessakaan."

Kuta kauemmin kului aikaa, sitä surullisemmaksi hän tuli. Tosin Knut oli kaunis ja elämänhaluinen poika; mutta kumminkaan ei se ollut se, josta hän piti. Kun Knut hänelle leikkiä lasketteli, ei hän koskaan tullut siitä hilpeäksi. Mutta hilpeydessäkin oli jotain kylmää, mikä ei tahtonut lämmitä: poika oli oikeammin vieras hänelle. Kun Knut sulki hänet syliinsä, muuttui hän noloksi ja alakuloiseksi, ikäänkuin tietäisi myövänsä itsensä taloa ja kultaa vastaan. Ei se ollut tämä, joka oli hänen poikansa; tälle hän ei ollut itseään koko hehkuvalla halulla antanut. Joskus hän puoliksi aprikoi tehdä lopun itsensä ja Knutin välisistä suhteista. Sitten hän matkustaisi Leivin jälestä Amerikkaan; siellähän ei sukuperä ja rikkaus tule kysymykseenkään. Mutta silloin katui hän sitä taas vanhempainsa tähden ja Knutin tähden, eikä hän tietänyt, välittikö Leiv hänestä. Hän ei kirjoita, eipäs hän kirjoita, vaikeroi hän itsekseen. "Kenties hän on löytänyt Amerikassa paremman itselleen!" Eräänä iltana oli hän matkalla Hegglidiin, hän tahtoi puhua Åsbjörnin kanssa. Mutta hän peruutti aikomuksensa ja kääntyi tiellä takasin. Pitäjäläiset, vanhemmat, Knut... olkoon, niinkuin nyt on, sanoi hän itselleen ja vapisi.

Vanhemmat huomasivat, ett'ei Alfhildin laita ole, niinkuin pitäisi; Knut huomasi sen myöskin. He miettivät tätä, Knut oli peloissaan: mitähän jos Alfhild katui Björn Haugstadin tähden. Vanhat eivät tietäneet muuta keinoa kuin kiiruhtaa häitä. Kun hän kerran oli naimisissa, niin kaikki kyllä hyvälle tolalle kääntyisi. Samaa arveli Knutkin. Ja kun he puhuivat siitä Alfhildille, ei paljon puuttunut siitä, että hänkin olisi samaa ajatellut. "Tehkää, kuten vaan itse haluatte", sanoi hän. He määräsivät hääpäivän, heidät kuulutettiin ja kuuliaiset vietettiin Dalessa suurella juhlallisuudella. Nyt saan koettaa olla iloinen, tuumaili Alfhild.

Mutta illemmalla kuului vahva, karkea ääni laulavan kartanolla: --

Tytön mieli on häilyväinen, Siin' ei oo kenkään pysyväinen, Hän ei voi kiintyä yhtehen, Vaan jakaa lempensä monellen.

Laulaja oli Björn Haugstad. Alfhildin kasvoilta veret poistuivat, niin että hän näytti tuossa istuessaan ihan marmorikuvan näköiseltä. Muutamat juoksivat ulos saadakseen miestä käsiinsä. Mutta tämä olikin ajoissa kynttänyt tiehensä. Nuoret kokivat tanssia ja leikkiä. Mutta olkoon ilo täksi illaksi lopussa, tuumi Alfhild.

Vanha Hegglidin Åsbjörn oli nyt suruun pakahtua. Mitähän poika tästä tuumannee? Löytyyhän sielläkin syvää ja aavaa vettä, Leiv ei kärsi missään pilaa. Åsbjörn arveli ja aprikoi mitä hänen on nyt tehtävä. Erittäinkin rasitti häntä yksi ajatus, jota hän ei voinut mitenkään saada mielestään. Tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt luotansa poistaa kaiken sen, jota hän ei luullut kunniallisesti omaavansa. Jos hän näin tekisi, niin tulisi synti suvusta pois riistetyksi, ja onni astuisi sijaan. Mutta tätä taas tarkemmin punnittuaan tuli hän siihen päätökseen, että ne eivät oikeastaan olleetkaan hänen rahojaan, vaan _Leivin_. Oliko hänellä oikeus antaa pois toisen omaisuutta? -- Mutta eiväthän ne olleet kunniallista rahaa? -- Niin, mutta kun ne olivat Leivin? -- Täten hän rauhattomana yksikseen mietiskeli. Aikoipa hän välistä kysyä neuvoa papiltakin. Mutta hän oli tietävinään, mitä pappi tähän sanoisi. Semmoiset ovat niin herkeät juoruamaan. He eivät paljon siitä tiedä, miltä maailma alhaiselle tuntuu. Ei maksaisi vaivaa puhua papille; tulisi ainoastaan väärin ymmärretyksi. Hän jätti sen sikseen. Mutta itse ei hän voinut pulmaa selvittää. Hän aikoi siitä suoriutua sillä, että antoi 10 taaleria köyhille. Mutta kun Knutia ja Alfhildia kolmannen kerran kuulutettiin, antoi hän vielä viisi taaleria lisää. "Sinä olet kuitenkin parempi mies, kuin rahvas luulee, sinä Åsbjörn", sanoi pappi. Åsbjörn oletti, että hänelle oli hyvää siitä sanasta, eikä hän voinut olla rakentamatta toiveita siihen.

* * * * *

Leivin matkustaminen oli vaikeata. Syksy myrskyt heittelivät laivaa sinne tänne; välistä laivaväki tiesi kulun suunnan, välistä ei. Kaksi kertaa olivat he kuoleman hädässäkin. Mutta nämä vaikeudet vihdoin voitettiin ja saavuttiin viimein Englantiin. Leiv muutti heti toiseen laivaan, ja matkusti Norjaan. Silloin oli jo syksyä hyvä joukko kulunut.

Maihin nousi hän samalla laivasillalla, jossa hän oli isästään eronnut. Heti vuokrasi hän itselleen asunnon eräässä majatalossa ja oli iloissaan, että ei kukaan enään häntä tuntenut. "Minähän tahdoinkin palata suurena miehenä takasin!" nauroi hän itsekseen.

Hän oli muuttunut laihaksi; silmät olivat painuneet entistä syvemmälle, ja kasvot olivat muuttuneet teräviksi ja ylt'yleensä verhottuneet sakealla parralla. Pitäisipä tiedustella, jos Alfhild minua enään tuntee, ajatteli hän. Päältä nähden heti jo huomasi, että hän oli nyt komeampi kuin kotoa lähteissään.

Hän ei ollut vielä toivoton. Hän oli ottanut huomioonsa erään merkin, jonka hänestä nähden pitäisi ennustaa hyvää. Amerikasta lähdettyään oli hän ajatellut: jos minä tämän tekoni jälkeen pääsen hengissä kotiin, niin en minä pääse oman itseni tähden, vaan Alfhildin tähden, joka on tuleva vaimokseni. Nyt oli hän palannut kotiin ennen, kuin kukaan osasi odottaakaan. Silloin varmaankin sen täytyi tapahtua Alfhildin tähden. Eikä hän taas osannut sitäkään aavistaa, että Alfhildin kaltainen tyttö voisi olla kunniaton. Hän tosin voisi hetkiseksi hairahtua, vaan tarpeen tullessa hän kyllä muistaisi sanansa ja sen pitäisi. Ja kun hän kerran saa Alfhildin omakseen... kaksin- ja kolminkertaisesti on hän silloin tekevä hyvää ja siten palkitseva kaikki vääryytensä. Ei pieninkään pilkku olisi sitten hänen sukunsa kunniaa tummentamassa.

Hän astui alas ruokasaliin. Siellä hän ehkä kohtaisi joitakuita tuttaviaan. Mutta siellä ei ollut ketään.

Hän läksi tästä ja meni toiseen huoneesen. Siellä istui monta maalaista juomassa; oli jo jotenkin myöhään. Muutamat olivat juovuksissa. Tuvassa sakean sumun tavalla leijaili tupakan savu ja raskas ilma. Leiv olisi mielellään kääntynyt takasin. Mutta siellä istui eräs -- kukahan se lienee ollut? Hän näytti olevan kaikkein enemmän juovuksissa, kirkui pahemmin kuin muut, hakkasi pöytää ja myrskyn tavalla vannomiset hänen suustaan vyöryivät... Se oli Björn!

-- Björn Haugstad. --

Leiv pyysi olutta ja istautui. Hän oli vaalea. Nyt saan minä kuulla... ajatteli hän.

Björnkin istui kerskaten ja kehuen nuorta hevostaan. No se vasta hevonen oli, ei -- koko kylällä kukaan sille piisannut; jälkeen vaan jäivät. Ei koskaan hän ollut noin komeaa eläintä ennen nähnyt. Kyllä siitä hevoisesta lähtee, kun vaan tiukalle panee. Ja miten erinomaisen viisas se on! Näytä vaan vähänkään ruoskaa, niin kyllä lentää. Löytyykö kukaan, joka vaihtaa tahtoisi?

Vielä tuli eräs mies sisään. Se oli karkeapintainen ja tummaverinen, synkkä ja ruma. Sen ruskeat kasvot olivat ilkeässä hymyssä ja muutamia harmaita hiussuortuvia riippui toisen korvantaustan alla. "Hyvää iltaa Björn", sanoi hän lyöden raskaasti kättään Björnin olkapäähän. "Hyvää iltaa Hans", huudahti Björn. Leiv säpsähti, tarkasteli miestä ja tunsi hänet taas. "Vieläkö sinäkin roisto elät", ajatteli hän, "sinä, joka ryöstit minun rohkeuteni ja minun lapsuudestani iloisuuden."

"Täälläkö sinäkin istut?" jatkoi Hans. "Ja minä kuin luulin sinun kerran muuallakin iltaa viettävän?"

"Hohoh!" yrähti Björn ja sylkäsi. Sitten otti hän tuopista aika kulauksen ja lauloi näin:

Ja jos mun vaadit viettämään häitä, Niin kernaammin etsin nuoranpäitä, Ja jos mua vaadit häähamoseen, Käyn ennen Svarte-Urd'in vuorehen.

"He he", sanoi Hans. "Ei se ole ihan varma, että se, joka näinä päivinä on morsiamena, niin sanoo." "Hänkö? -- Hän on iloissaan siitä. Elä usko semmoisten tyttöjen menevän naimisiin pojan kanssa -- ei, talon kanssa he naimiseen menevät; käsittänethän nyt sinäkin tuon. Kippis!" -- "Kippis, maljanne!" -- Leiv istui ikäänkuin järkensä kadottaneena avossa suin... "Kansa kertoo", jatkoi Björn puhettaan. -- "Kansa kertoo minun pitävän tuosta huitukasta. -- Ei kukaan kumminkaan tiedä oikein" -- hän taas kulautti -- "ja yhtäpä se nyt onkin... Kyllä se velho onkin kaunis... Sanokoot mitä tahansa, mutta ei koko kyläkunnassa ole hänelle sopivaa puolisoa. -- Kippis! -- Mutta häneen minä en koskaan luottanut. Ja oikeinhan minä siinä teinkin, minä hupakko." Hän löi nyrkillään pöytään; olutpullot kaatuivat nurin ja olut virtasi permannolle; hän nojautui pöytää vasten ja itki kovasti. "No, no Björn", sammalteli Hans, "elä itke! elä itke! kun sinulla ei ole yhtään itkemisen syytä. Eikö sitten sinun eukkosi voi olla yhtä hyvä kuin Knut Åseninkin, vaikkapa hänen eukkonsa olisikin nimeltä Dalen Alfhild?"

Silloin eräs naurahti niin kamalasti, että niin juovuksissa kuin kaikki olivatkin, jokainen oli sen kuullut. Mutta samassa hän olikin jo ulkona. "Niin, se oli ainoastaan eräs hullu englantilainen", sanoi eräs. Ruvettiin taas juomaan, joka päättyi valtavaan tappeluun. Useimmat saivat kovia kolahduksia, ja Björn Haugstad kaikkein kovimpia.

Mutta Leiv Hegglid jo silloin lepäsi meren pohjassa.

* * * * *

Samana iltana, kun edellinen tapahtui kaupungissa, vietettiin Dalessa kolmatta hääpäivän iltaa. Ne olivat suuremmoiset häät, juuri niin semmoiset kuin semmoisilta osattiin odottaakin. Mutta hyvin surullista oli niiden vietto, kun morsian ei ollut iloinen. Kaikki ihmettelivät ja olivat alakuloisia, kun hän seisoi niin kylmänä ja vaaleana tuon kirkkaan, kiiltävän morsius-kruunun alla. Ei koskaan nähty hänen nauravan ja jos hän hymyilikin, niin oli se niin kolkkoa ja surullista. Hänen silmänsä olivat kovat ja tylsät kuin unettomuus olisi häntä öisin vaivannut. Kaiken taitonsa Knut käytti saadakseen seuraa iloisemmalle tuulelle; vaan muutamat olivat varmaan tietävinään, ettei Knutkaan ollut niin iloinen kun h&n tahtoi näyttäytyä.

Tuskailtiin, että Alfhildin oikea sulhanen on Amerikassa. Pujahtelipa yksi ja toinen Björn Haugstadin pilkkasäkeistäkin miesjoukon huulilla. Monen pojan sydämen oli näet Alfhild haavoittanut ja nyt yllämainituilla pilkkasäkeillä ja monenlaisilla muilla kompasanoilla he koettivat huojentaa synkkää raskasmielisyyttään. Kun juomat poikien päissä rupesivat milloin vaikutus-mahtiansa näyttämään, niin alkoivat asianomaiset päät ja sitä myöten muutkin ruumiinosat hurjaantua ja villiintyä. Jo toisen hääpäivän iltana hyppivät muutamat pojat vaahdossa suin puukkojaan heiluttaen. Sulhanen näki siis paraimmaksi pysyä leikistä pois ja oleksi enimmäkseen vanhuksien luona vaan. Kolmannen hääpäivän iltana jatkettiin samaa riemua, samalla tavalla. Ihan mielettöminä jo hypeltiin. Puukot korkealla päiden yli välkähtelivät ja korvia särkevä kirkuna silloin tällöin kauaksi kuului. Knut pysyi vaan tuvassa ja Alfhild kalman vaaleana istui isänsä, äitinsä ja muiden sukulais-eukkojen keskessä. Hän oli niin kovasti vajonnut tuumimaan synkkää kohtaloaan, ettei hän muiden läsnäoloa voinut huomata. Leiviä hän vaan ajatteli. Välistä tässä istuessaan, vajoutui hän niin haltioihinsa ja uneksi, että Leiv astuu sisään ovesta, ottaa -- kuten sankari eräässä kansantarussa -- nuo suupaltot ja heittelee yhden toisensa perään, kuin kintaita vaan, ikkunasta pihalle ja sitten nostaa hänet satulalle hevosen selkään ja ratsastaa hänen kanssaan pois, sanoen: "Nyt rakkaani me olemme yhdessä, eikä kukaan meitä voi eroittaa!" Kuta kovemmaksi melu tuvassa yltyi, sitä syvemmälle hän vaipui unelmiinsa. Hän istui vaan oveen tähystellen, ikäänkuin jotakin odottaen. Turhaan koetti äiti, turhaan koettivat muut häntä puhutella. Kysyivät, tahtooko hän tanssia; ei. He kysyivät, tahtooko hän mennä sulhasensa luo; ei. Hän ei tahtonut mitään. Hän istui kuin huumaantuneena ja uneksi mahdottomia unelmia...

Sitten hän äkkiä kavahti ylös ja vihlovasti kiljahtaen murtautui tuon eukko-ympyrän läpi ja tanssintapaisesti horjahtelevin askelin lähestyi hän ovea. Ihan liidun vaalea hän oli ja silmät kamalasti tunkeutuivat kuopistaan esiin.

Oven edessä seisoi Leiv, korkeana ja kalpeana häntä suurilla, kalseilla, kuuntapaisilla silmillään tähystellen; tukka ihan märkänä valui kankeina suortuvina yli otsan; suu valkeine hampaineen oli puoleksi avonainen; takki ja koko mies yltyleensä oli märkä ja poistuessaan näytti, kuin hän olisi polviaan myöten vedessä kahlannut. Alfhild ojensi kätensä häntä kohden. "Leiv", parkasi hän tukahtuneella äänellä. "Leiv", kuiskasi hän niin hellästi, että kaikki huoneessa olijat heltyivät. Samassa kaatui hän tunnottomana maahan, josta hänet ulos kannettiin. Kaikki peljästyivät; juopuneet selvisivät, naiset vaikeroivat; ja samana iltana koko hääjoukko, paitsi lähimmät sukulaiset, palasivat kotiinsa.

* * * * *

Alfhild sairastui tästä ankarasti. Parattuaan oli hän kuin toinen ihminen, niin hiljainen, äänetön ja surullinen. Knut piti häntä niin hyvänä kuin suinkin voi, ja ystävyydellä ja helleydellä Alfhild hänelle hänen ystävyytensä palkitsikin. Vaan todellista iloa ei talossa löytynyt.

Sanottiin Alfhildin näkevän hyvin usein Leiviä. Eikä hän näyttänyt enään häntä pelkäävänkään. Hän hyvin usein Leiviä puhutteli ja kun Knut sai joskus tätä kuulla, niin itki hän. Tämmöisinä hetkinä ei ollut puhuttelemisista apua; hän ei niitä kuullut. Knut koetti lukea virrenvärsyjä ja rukouksia; ei sekään auttanut. Tuotiin tohtori, tuotiin pappi, vaan kaikki turhaan. "Sinä et sitä niin raskaasti saa mieleesi painaa", sanoi Alfhild, "ei se tee pahaa". Ja tämmöistä oli muutamia vuosia. Silloin se taukosi itsestään. "Nyt on Leiv päässyt vapaaksi", sanoi Alfhild. Jonkun ajan kuluttua tämän jälkeen kuoli hän.

Vanha Åsbjörn oli myöskin kuollut. Heti häiden jälkeen oli hän myönyt talonsa ja jakanut kaikki köyhille, paitsi vähäistä osaa, jonka hän jätti itselleen. "Ei Leiville ole tästä paljo apua siellä, missä hän nyt on", ajatteli Åsbjörn; "mutta synti -- synti on suvusta pois saatettava." Tämän jälkeen ei hän enään kauan elänyt. Lukuisasti olivat kyläläiset häntä haudalle saattamassa. "Hän oli parempi mies kuin kukaan olisi osannut arvatakaan", sanoi pappi hautauspuheessaan, ja kaikki tunnustivat papin oikein sanoneen.

Näistä surullisista kohtaloista tehtiin surullinen laulu, jonka loppusäkeet kuuluivat näin:

Armahda, Jumala, naista, Ken pettää sanassaan! Hautahan asti hällä On tuska rinnassaan. -- Itku kuuluu ulapalta.

Alfhildia, Herra, auta! Hän lempimään ol' luotu, Mut sydän oli heikko Ei onnee sille suotu. -- Itku kuuluu ulapalta.

Jumala kaikkia auta! On heikot nuoren voimat Hän kompastuu, hän rikkoo, Sun sanas turhaan soivat. -- Itku kuuluu ulapalta.