Part 3

"Kumminkin minulla on huono onni. Se säästöpankki, jossa minä tallensin rahojani, on mennyt vararikkoon. Rahastonhoitaja on näet kassan kanssa kadonnut teille tietämättömille. Siinä meni yhdellä pyyhkäyksellä kaikki minun ansioni ja vaivannäköni. Minulla oli juuri jo senverran koossa, minkä tarvitsinkin. Nyt taas olen paljas kuin nuppineula ja saan alkaa uudestaan.

"Kaikki rahani olivat kunniallisesti ansaittuja. Miksi tämän piti nyt juuri tapahtua? Minä olen sairas ja onneton. Kaikki on pahimmallaan. Ensin täytyi minun matkustaa maalle voittaakseni tarkoitukseni, eikä siinäkään ollut kylliksi, sekin vähäinen summa, jota arkussani hätävarana pidin, minulta varastettiin. Nyt pitää minun riehua vielä neljä vuotta ja Jumala tiennee, tokko minun terveytenikään enään niin kauan kestää tätä orjuutta. Ja Jumala tiennee, mitähän Alfhild tästä sanoo. Hänelle en minä nyt voi kirjoittaa; jos hänet tapaat, niin kerro hänelle kaikki, mutta niin varovasti kuin mahdollista. Jos minä hänet kadotan, niin olen minä ihan hukassa --."

Sanottiin, että Åsbjörn oli näinä aikoina nähtävästi vanhentunut. Tukka oli muuttunut aivan valkeaksi ja selkä oli yhä enemmän köyristynyt. "Hän ikävöipi poikaansa", sanottiin kylällä ja ensikerran tunsivat kyläläiset sääliä tuota vanhusta kohtaan. Mutta hänen poikansa onnettomuus se häntä itse asiassa suretti. Seurasikohan tuo onnettomuus vielä siitä rikoksesta, jonka kirous oli suvun olemukseen niin kiinteästi juurtunut? Näinköhän nuo Leiviltä varastetut rahat, olivat samoja, joita hän ja hänen isänsä olivat koettaneet vääryydellä anastaa? Ja miksi rangaistuksen kaikessa ankaruudessaan piti juuri kohdata viattominta? -- Vanhaa Åsbjörniä nämä ajatukset yhäti rasittivat. Hän olisi mielellään puhunut tästä Alfhildin kanssa, vaan ei saanut koskaan tilaisuutta. Viime aikoina on Alfhildia yhä vaikeampi tavata, ajatteli Åsbjörn.

* * * * *

Sillä välin tuon tuostakin kävi Knut Åsen Dalessa. Hän saikin vanhukset itseensä niin mieltymään, että hän yhä enemmän rupesi toivomaan. Tämä ei Alfhildia ensin miellyttänyt, mutta kun vuosi kului, rupesi Leiv vähitellen häipymään hänen mielestänsä. Hänestä tuntui kuin hän olisi tullut vapaammaksi ja elämänsä keveämmäksi; mieli ei hehkunut enään niinkuin ennen. Välistä hän ihan kummasteli että hän, koko pitäjän paras tyttö, oli voinut antaa itsensä pojalle, jolla ei ollut sukuakaan. Sepä toki hyvä, ett'ei kukaan sitä tiedä. Pian hän taas yhtyi muuhun nuorisoon ja oli sukkela ja iloinen kuin ennenkin. Tämä kaikki oli enimmäkseen Knut Åsenin ansiota. Olihan Knut reipas elämänhaluinen poika, vilkas puheissaan ja korea ruumiiltaan; ei tosin niin suuri ja vahva kuin Leiv, mutta muuten ravakka ja norja, siro ja terve, mainio tanssija ja erittäin hupainen nuorison keskuudessa. Ennen oli hän kerran ollut häneen hyvin mieltynyt, nyt hänestä tuntui keveämmältä olo hänen läheisyydessään. Hän sai niin helposti Alfhildin synkät ajatukset haihtumaan. Aika kului edelleen ja sitä myöten hänen vastahakoisuutensa Knutia kohtaan väheni vähenemistään.

Alfhildia alkoi hävettää tuttavuus noin vähäarvoisen miehen kanssa kuin Åsbjörn oli. Siksipä Alfhild koetti häntä karttaa niin paljo kuin suinkin voi. -- Kun Leiv lähetti kirjeen, sai Lars aina sen tuoda hänelle, sillä millään muotoa ei hän tahtonut, että kansa olisi tiennyt hänen tuntevan Åsbjörniä. Mitä myöten vuosi läheni loppuansa, sitä enemmin hän kummasteli, ettei mitään kirjettä kuulunut. Åsbjörniltä ei hän tahtonut kysyä ja Lars taas tiesi siitä niin vähän.

Kun Björn Haugstad huomasi toivonsa turhaan raukeavan Alfhildin suhteen, päätti hän ruveta muualta elämäntoveria katselemaan. Sanottiin hänen surevan tätä, eikä siis ollut ihmekään, että hän rupesi juomaan. Juovuspäissään hän aina otti Alfhildin ilveilyjensä esineeksi. "Ei uskoisi, minkälainen hutale se on", sanoi hän. Välistä kun hän taas kertoi ja arveli, että jotain salaista yhteyttä on hänen ja Leiv Hegglidin välillä, niin kaikki nauroivat, sillä "eihän Dalen Alfhild toki semmoinen liene."

Eräänä sunnuntaina koko pitäjän nuoriso oli kokoontunut Åsenin taloon; Alfhild oli myöskin muiden muassa siellä. Silloin tuli eräs esiin ja rupesi laulamaan uutta, seudun asukkaista sepitettyä lauluansa, niinkuin hän sanoi. Jokainen hyvin huomasi, että tässä laulussa pilkattiin Alfhildia. Se sisälsi, miten kerjäläispoika koetti toteuttaa suuria toiveitaan tavalla, josta muka kansalla ei ollut aavistustakaan; ja loppuun oli liitetty pilkkavärssy, jossa erästä tyttöä pilkattiin siitä, että se alussa teki pilaa kaikista kosijoista, vaan suostui viimein kerjäläiseen, vaikka olisi ollut parempiakin saatavissa. Alfhild oli ihan tulipunainen. Kansa riemuitsi laulua kuullessaan ja kaikki olivat yhtämieltä siitä, ettei se voinut olla muun kuin Björn Haugstadin tekemä. Vaikka helposti huomattiin, ettei laulua kukaan pitänyt todenmukaisena, niin Alfhild kumminkin oli häpeästä maahan vaipua. Mutta jos olisi kumminkin joku, joka tietäisi! -- täi ainakin epäilisi! -- Hän koki muiden muassa nauraa laululle. Ja kun tytöt tulivat hänen luokseen ja pilalla mainitsivat häntä ja Leiv Hegglidiä, niin nauroi hän mukana ja sanoi, että se on suuri runoilija, joka moista on osannut sepittää. Häpeä näytti polttavan rakkauden. Illalla kotiin mentyään itki hän katkerasti.

Pari vuotta Leivin matkustuksen jälkeen huhuttiin pitäjällä, että Leiviä on kohdannut onnettomuus ja hän on kaikki rahansa kadottanut, niin että oli epätietoista, milloin hän voisi kotiinsa palata. Tälle onnettomuudelle naurettiin ja kansa piti sitä oikeana, sillä eihän sellaista miestä onni suosinut. Tämän huhun kuultuaan, Alfhildikin hengitti keveämmin, sillä olihan hän taas vapaampi joksikin ajaksi. Paljo voisi sillä ajalla vielä asiat muuttua. Tästä ajasta rupesi hän Knutia yhä leppeämmin kohtelemaan ja kansa sai tästä taas vettä myllyynsä. Kerrottiin mitenkä hyvin ne molemmat yhteen sopivat, ei suinkaan siinä rikkautta eikä kauneutta kummaltakaan puolelta puuttunut. Tätä he muka jo olivat oikeastaan kauan odottaneet. Kyllähän Alfhild oli semmoinen tyttö, joka valita osasi.

Vanhemmatkin tästä rajattomasti ihastuivat. Ja kun kaikki sitä pitivät näin itseselvänä, niin rupesi Alfhildikin sitä sillä silmällä katselemaan. Yksinäisyydessä hän muisteli aina Leiviä kaiholla ja levottomalla omallatunnolla, vaan seurassa hän aina häpesi sitä. Hän olisi niin mielellään Leivin unohduttanut, sillä olihan hän ollut silloin niin huumautuneena, ja olihan rakkaus tehnyt hänet sokeaksi. Nyt viihtyi hän paraiten Knutin seurassa, sillä siten hän voi aina hänen paraiten unhoittaa. Mutta öisin, kun hän oli uneksinut Leivistä, heräsi hän aina ja rupesi itkemään. Silloin hän aina ajatteli: "minun täytyy katsella ja odottaa. Kaikki käy hyvin, jos ei sitä ajattele." Näin koki hän poistaa ajatuksiansa.

Mutta kansa piti hänen ja Knutin naimisliittoa jo päätettynä. Kerran kosketti Knut tähän asiaan puoleksi leikillisesti ja kysäsi Alfhildilta, mitä hän noista jutuista arvelee. Alfhild tuli punaseksi eikä voinut vastata. Sitte rupesi Knut näitä juttuja sovittelemaan edukseen, vaan kun Alfhild huomasi tämän käyvän yhä totisemmaksi, niin rupesi hän heti pelkäämään. Leivin kuva oli painunut hänen sydämeensä niin vahvasti, että hän oli aina näkevinään edessään nuo vaaleat kasvot ja kirkkaat silmät. "Elkäämme puhuko siitä", pyysi häntä aina Alfhild. "Ei, ei", sanoi Knut, "eihän sillä mitään niin eri kiirettä ole, eikä se taas ole hätiköitsemisellä tehtäväkään. Mutta voisithan sinä jo ruveta sitä tarkemmin tuumimaan, Alfhild." Alfhild seisoi vaan hypistellen sormiaan vastakkain ja oli niin hajamielinen, jotta ajatukset sinne tänne lentelivät. Niin, aina pitäisi sitä ajatella.

Kyllä ukko Åsbjörn tuon tuostakin sai kuulla näistä Alfhildin ja Knutin välisistä suhteista, vaan ei hän kumminkaan ottanut niitä uskoaksensa. Olivathan Alfhildilla niin uskolliset silmät, ajatteli hän, ja eiväthän silmät koskaan valehtele. Siksi hän ei tästä Leiville mitään kirjoittanut. Olihan Leivillä muitakin kärsimisiä. Usein koki Åsbjörn saada puhutella Alfhildia kahden kesken, vaan tämä kartti häntä vielä enemmän kuin ennen.

Kului talvi. Alfhild ei ollut saanut yhtään kirjettä Leiviltä, ja hän koki puolustaa itseään sillä luulolla, että varmaankin Leiv oli hänen jo unohtanut. Knut oli silloin tällöin Dalessa ja oli joskus aina vallattoman iloinen ja leikkisä, toisinaan taas hiljainen ja surullinen. Hän pitää minusta, ajatteli Alfhild. Vanhukset puhuivat hänen kanssansa eikä häntä ollutkaan vaikea saada myöntymään. Mutta kun peli muuttui vakavammaksi, vetäytyi hän pois.

Keväällä pitäjän nuoriso miehissä kokoontui Daleen, kevätjuoman panosta maistelemaan. Knut oli mukana. Ei koskaan näyttänyt Knut Alfhildin silmissä niin iloiselta ja kauniilta kuin nyt. Hän yksin oli illan sankari ja ilostutti koko seuran hilpeydellään. Katein silmin katselivat toiset Alfhildia, joka voi tuommoisen saada miehekseen. Illemmalla, kun ruvettiin juttelemaan, että kansa on paljo ryyppinyt, kutsui äiti Alfhildin mukaansa kamariin. Siellä oli myöskin Knut ja ukko Halvard, joten puhe rupesikin sujumaan hyvin. Sillävälin vanhuksien täytyi palata keittiöön ruuanlaitosta puuhailemaan. Knut käyttikin taas tilaisuutta hyväkseen ja pyysi Alfhildilta varmaa vastausta; hän ei muka voinut elää tässä epätietoisuudessa, sanoi hän. Tämä koski häntä enemmän kuin hän luulikaan; jos tässä hän ei onnistuisi, niin ei hän siihen voisi niin tyynesti tyytyä kuin Björn Haugstad. Alfhild ei olisi mitenkään voinut otaksua, että tuo iloinen poika voisi olla niin surullinen. Alfhildia se kovin suretti, kun hän huomasi Knutin hänestä pitävän. Ja kumminkin se on kerran päätettävä. Entäs Leiv --? "Leiv on varmaankin minut unohtanut", ajatteli hän. "Ja kun isä ja äiti niin tahtovat sitä..." Häpeissään kurkisteli hän Knutin silmiin. Knut kietoi rajusti kätensä hänen ympärilleen ja täynnä iloista toivoa huudahti hän: "jos tulet omakseni, niin ei sinun koskaan tarvitse sitä katua!" -- "Leiv on varmaankin minut unohtanut", ajatteli hän, "ja tahtoohan isä ja äiti sitä... Se on varmaankin minun osakseni sallittu", kuiskasi Alfhild hehkuen lämpimyydestä ja muuttui kylmäksi taas. Knut päästi ilonaurun, veti häntä likemmäksi itseään ja laski taas irti, teki hyppäyksen ja huudahti: "Hei, nyt minäkin tiedän, miltä ilo tuntuu!" Tämän tapahduttua, tuli Alfhild itse niin synkkämieliseksi, että hän koki etsiä virvoitusta Knutin ilosta.

Samassa tulivat vanhuksetkin. Knut otti heitä kumpaakin kädestä ja hymyili: "Tahdotteko minut pojaksenne, niin tästä minut saatte!" "Tahdomme, kyllä tahdomme", sanoi äiti vesissä silmin hymyillen; "tahdomme, kyllä tahdomme", sanoi isä lempeästi ja totisesti. Äiti syleili Alfhildia, sanoen: "nyt sinä olet saattanut meidät kaikki iloisiksi" "Niin", lisäsi isä, "sinä olet aina ollut kiltti lapsi." Knut katsoi häneen niin ystävällisesti. Alfhild puhkesi katkeraan itkuun.

Samana iltana päätettiin häiden viettäminen jättää syksyyn. Alfhild mukautui heidän pyyntöönsä, vaan pyysi kumminkin, että kihlaus vastaiseksi pidettäisiin salassa. Tätä pyyntöä he kummeksivat, mutta iloissaan kun olivat, eivät he voineet sitä kieltääkään. "Ja seuraa nyt meitä ylös", sanoi äiti; "sillä heille ei pidä näyttää sitä, että olet itkenyt." Knut tarttui hänen käteensä: "Kiitos tästä, Alfhild", sanoi hän. Alfhild itki ja muisteli Leiviä. Täten he sitten erosivat.

* * * * *

Melkein koko ajan Amerikassa oli Leiv ollut saman miehen työssä. Tämä oli eräs rikas pohatta, jonka omaisuus oli kauppayrityksissä yhä vaan lisääntynyt. Äskettäin oli hän ostanut suurehkon maatilan, jonka kuntoonpanemiseen hän oli suurenmoisen summan uhrannut. Ensimäisenä vuonna oli Leiv täällä vaan tavallisena työmiehenä. Ja työtä hän tekikin kuin mies. Hän oli muutoinkin vahva ja harteva, vaan Alfhildia muistellessaan muuttui hän koko urhoksi; itseään ei hän säästänyt. Tämän lisäksi oli hän harvinaisen rehellinen ja luotettava. Heidän täytyy se huomata, että hän ei ole huonosta suvusta. Hän muisteli isänsä heidän erotessaan lausumia sanoja; hän muisteli niitä kammottavia huhuja, joita hän oli kylällä saanut kuulla syntyperästänsä. Leivin tärkeimpänä pyrintönä oli täyden arvon saavuttaminen yhteiskunnassa. Mutta hän huomasi, että kunnia ja raha tässä maailmassa usein käyvät käsi kädessä. Siellä huomasi hän paljo puuttuvansa opin tärkeimmissäkin alkutiedoissa. Hän huomasi, että tämä tiedottomuus suuressa määrin haittasi hänen edistymistänsä. Siksipä hän käyttikin kaikki lepoajat englanninkielen ja muiden hyödyllisten tietojen oppimiseen. Täten hän oli myöskin päässyt tuon koulumestarina palvelevan paroonin tuttavuuteen. Leivillä kun oli hyvä pää, pääsi hän pian tiedoissa toisten tasalle, vieläpä hän muutamissa aineissa oli muita etevämpikin. Muutaman vuoden uutteruudella isäntäänsä palveltuaan, pääsi hän vihdoin jonkunlaiseksi työnjohtajaksi. Ja kun Leiv hyvin kunnosti itseään tässä toimessa ja vähitellen saavutti isäntänsä täyden luottamuksen, niin pääsi hän pian koko talouden hoitajaksi.

Kummallinen mies oli tuo parooni, ja kummallinen oli hänen katsantotapansakin. Tuota Leiv usein ihmetteli. Vaan kun hän oli syntyään parooni ja nykyään koulumestari, niin kunnioitti Leiv häntä suuresti, ja uskoi kaikki hänen sanansa. "Kenties minä en sitä asiaa käsitä", ajatteli Leiv. Jos hän milloin ei ollut hyväksyvinäänkään paroonin käsityskantaa, jätti hän sen vastaisuudeksi, "kunnes hän lukkarina kerran asiaa tarkemmin punnitsee." Mutta olipa se nyt miten tahansa, muuttuivat hänen ajatuksensa kumminkin paroonin käsityskannan mukaan.

Sitten seuraavana syksynä kadotti hän rahansa. Tämä häntä niin suretti, että hän oli vähällä tulla hulluksi. Näitä rahoja oli hän niin ihaillut; ne kun pankissa ollessaan yhä vaan tuottivat korkoa ja siten kasvoi pääoma ihan kuin itsestään. Sydän oikein riemusta sykähteli, tietäessään jokaisen ansaitsemansa killingin vievän yhä likemmäksi suunnittamaansa päämäärää. Täten hänen rohkeutensa vaan kasvoi, ja antoi tavallaan uutta virikettä uusia ponnistuksia kestämään. Hänen entiset synkät unelmansa haihtuivat, ja onni näytti seuraavan hänen tekojaan. Hän muuttui yhä iloisemmaksi ja hilpeämmäksi; jonkunlainen korskea oman arvon tunteminen alkoi hänen toimissaan yhä selvemmin näyttäytyä. Ja hupaistahan se onkin olla oman onnensa seppä. Vaan mitenkäs kävi; -- kaikki unelmat, mainitun onnettomuuden kautta, hävisivät kuni tuhka tuuleen. Kauan, kauan murehti hän tätä; hän oli ikäänkuin sairaana ja hänen luontonsa muuttui vihaiseksi ja äreäksi. Työkykykin katosi, eikä hän onneensakaan voinut enään luottaa. Pahat ajatukset häntä kalvoivat, niin ettei yökausiin voinut nukkua. Mitä on hyötyä hänen ponnistelemisistaan? Kun kerran onni vetää noin vahvasti vastakynttä, ehkäpä lienee turhaa Alfhildinkaan toivominen. Jos hän kerrankaan vielä voisi tavaraa koota, olisi aina olemassa joku varas, joka sen varastaisi. Hän oli ymmärtävinään, että rehellisyys Amerikassa on niin ja näin. Useimmat ovat rosvoja ja valapattoja. Kaikki pitivät huolta itsestään, eikä kukaan toisista. Ennen sudenkuopassa lampaana kuin täällä rehellisenä. Ei mistään voinut olla varma. Ja kumminkin Alfhild -- Alfhild ja kaikki hänen somat unelmansa! Kun hän näitä muisteli, virtasi veri hänen päähänsä, silmät hehkuivat, hampaat kalisivat ja kädet koukistuivat kuin suonenvedossa; hän ihan pelkäsi järkensä kadottavansa. Alfhild, Alfhild ja kaikki nuo unelmat! Hän oli näkevinään hänet; ihan selvänä kajastui hänen mieleensä Alfhildin kuva, silloin kun hän seisoi Haugstadin tanssituvassa kuumana, notkeana, kiharapäisenä, hurmaavana, säkenöivin silmin, hopeasolkineen, jotka hyppien kalisivat valkeilla liiveillä... hän voisi nyt vimmoissaan hyökätä ulos ja samota maailmata synkeän yön ympäröimänä. Hänen täytyy saada Alfhild omaksensa. Elämä ja Alfhild, ne ovat yhtä. Äärettömän pitkältä näytti tie, siis epätietoista on, jos hän voipikaan hänet saada.

"Mikä herran nimessä sinua vaivaa?" sanoi parooni, "ihanhan sinä olet kuin metodistit." Leiv kertoi hänelle kaikki mitä hänelle oli tapahtunut. Tuo varas heittiö oli vienyt kaikki hänen omaisuutensa ja tehnyt tyhjäksi hänen toiveensa. Jospa hän vaan tuon ilkiön saisi käsiinsä, niin ihan varmaan hän hänet musertaisi. Semmoinen lurjus ei saisi koko maailmassa olla olemassa. Silloin paroonin silmä välkkyi niin ihmeelliseltä. "Tässä tapauksessa minä en voi sinun mielipiteesesi yhtyä", sanoi hän. "Rahastonhoitaja oli siinä ihan oikeassa. Jos sinä tahi minä olisimme olleet hänen sijassansa, niin olisimme me tehneet samalla tavalla." Leiv tarkisteli sanatonna parooniin. "Sinä et käsitä minua", sanoi tämä. "Et laisinkaan. Minä olen surulla huomannut, että sinussa ei ole yhtään filosofiaa. Mutta semmoinen, joka tässä maailmassa elää ilman viisaustiedettä, semmoinen on silmittömän kissanpojan kaltainen; sanalla sanoen hän on sokea. Jos sen päästät maahan, niin se heti tupsahtaa lähimpään vesilätäkköön, jossa se hukkuu ja henkensä heittää. Minä sen sinulle selitän. Koettakaamme se ensin näyttää toteen Sokrateen tavalla! Tiedätkö sinä monenkolaisia ihmisiä maailmassa löytyy?"

Leiv suuttui. "Kahta lajia", sanoi hän; "porsaita ja sikoja."

"Hm, niin kyllä!" sanoi parooni nyökähyttäen päätään; "se olikin ihan totta tavallaan, eikä se ole ihan filosofiaakaan vailla. Mutta sinä et minua oikein ymmärrä. Asia, näethän, on tämmöinen: luonto tekee vääryyttä. Oikeastaan pitäisi elämässä olla samaten kuin sotakoulussa: yhtä monta oppilasta kuin sijaakin. Mutta luonto, se on sokea; ei se tunne valtiotaloustiedettä, eikä luvunlaskua. Se viskelee maailmaan jos jonkinlaisia ja on yhtä iloinen kuitenkin, huolimatta siitä onko niillä sijaa tahi ei. Se on ikäänkuin ankara isä, joka työntää lapsensa järveen uimataitoa oppimaan... ne saavat auttaa itseään! jos ne eivät voi tulla toimeen, niin ne vajoovat pohjaan... mutta se on väärin kuin muutamat ovat saaneet uimavyön... No! ymmärrätkö nyt minua?"

"En."

"Ottakaamme joku esimerkki. Ajatelkaamme nyt rahastonhoitajaa. Hän on yksi niistä, joita luonto on väärin kohdellut. Hänkin oli viskattu elämään, hänen piti elää, hän oli saanut elämänhalun, hänellä oli oikeus elämiseen; sillä se on meillä kaikilla niin pian kuin olemme tänne tulleet... mutta luonto ei ollut huolehtinut hänen toimeentulostaan. Siitä sai hän siis pitää itse huolen. Hän oikoi luonnon erehdystä. Mitä luonto ei ollut hänelle antanut, sen otti hän itse. Luonto siis oli se, joka oli syyllinen, eikä hän."

"Hm", sanoi Leiv.

"Uusi esimerkki. Sinä olet siinä. Sinäkin olet yksi niistä, jonka luonto on ilman uimavyötä veteen viskannut. Sinä olet vahva, kelpo mies, sinulla on yhtäläinen elämänhalu kuin toisillakin; sinulla on täysivoimainen ruumis ja lämmin veri, sekä iloa ja surua tunteva sielu... Sinä vaan elät täällä ja nureksit, etkä osaa käyttää omaa elämääsi. Toisilla on se, mitä sinulta puuttuu; ne elävät kuni linnut auringon paisteessa ja nauttivat kaikkea hyvää; sinä olet kuin juhta. Sinä tarvitset kaikki voimasi ainoastaan pysyäksesi pinnalla, ettet pohjaan uppoaisi. Ymmärrätkö tämän?"

"Ymmärrän."

Nyt parooni suurimmalla varovaisuudella tarkasteli puheensa vaikutusta. "Jos sinulla nyt olisi uimavyö käsissäsi... se ei ole sinun, luonto on sen sinulta varastanut... jos sinulla olisi yhtä suuri oikeus sitä omistaa kuin toisilla... ja jos tuntisit uppoovasi siinä tapauksessa, jos et sitä saisi... no niin! Minä tahdon vaan sanoa, että jos et itsellesi vyötä anastaisi, niin olisit aika nauta!" -- "Ehkäpä", sanoi Leiv.

Parooni ei enempää uskaltanut. "Totta puhuakseni", sanoi hän, "minä olen sinua ihmetellyt, sinä kun vaan riehut, vaikka voisit helposti ottaa takasin ne elämän hyveet, jotka luonto on sinulta riistänyt."

"Mitenkä niin?", sanoi Leiv.

"Mitä sinä luulet tarvitsevasi tässä maailmassa? Mitä sinä luulet tarvitsevasi, jotta voisit elämäsi oikeutta nauttia? Minkätähden sinä oleskelet täällä, kulutat paraimmat vuotesi ja kukoistavat voimasi?"

"Saadakseni rahaa", vastasi Leiv.

"Ha ha! Niin todellakin! saadaksesi rahaa, tuota tyhjänpäiväistä roskaa!... Ainoastaan pieni kultamöhkäle on sinun ja sinun oikeuksiesi välillä, sekä sinun ja sinun elämäsi välillä! Ja tuo kultakappale viruukin sinun jaloissasi, ja sinä pöllö epäilet sitä ylösottaessasi!"

"Minunko jaloissani --?"

"Sinullakin, samoin kuin tuolla karanneella rahastonhoitajallakin, on kassa hoidettavanasi, mikä juuri paraiksi on ihan täysi... Hän oli mies, hän tunsi oikeutensa... tee sinäkin samoin!"

Leiv nousi tulipunaisena ylös. "Siinä on kylliksi", sanoi hän. "Kummallista kuinka sinä, joka olet parooni, voit noin halpamielisesti ajatella."

Tämä oli ihan uutta paroonista. Hän kohautti olkapäitään ja naurahti. "Olkaamme rehellisiä molemmin puolin", sanoi hän. "Minä en ole enemmän parooni kuin sinäkään. Minä olen syntynyt köyhistä vanhemmista; luonto on minua kohdellut yhtä väärin kuin sinuakin... Mutta kun minä Amerikkaan tultuani huomasin, että kansa antaa etusijan ylhäiselle suvulle ja sen semmoiselle, niin sanoin minä itseäni parooniksi... Valhettelinko? En ensinkään. Ja todellakin, eihän minulla ja paroonilla olekaan mitään eroitusta; syntyperäisellä paroonilla ei ole oikeutta enemmän olla paroonina kuin minullakaan; nimessä vaan on koko eroavaisuus, ja voinhan minä sitä pitää, niinkuin joku toinenkin,... ja _sehän_ on ihan luonnollista, että minulla on sama elämänhalu ja sama elämisen oikeus kuin jollakulla paroonillakin! Me molemmat olemme samanlaisia; tässäkin ruumiissa palaa elämän kuluttava tuli, ja tämäkin sielu halajaa elämää ja iloa... Lyöttäytykäämme yhteen, me molemmat! Me seisomme samallaisella alustalla; ruvetkaamme siis yksissä toimimaan! Irroittakaamme itsemme tästä orjuudesta! Oli mies, Mr Hegglid..."

Leiv seisoi avossa suin tähystellen. Mikä muutos! "Paroonista" oli kaikki loisto kadonnut. Kuka seisoi tuossa? Pieni, laiha löntti mieheksi, ruma, raaka, raukka, ihmisheitto ja lurjus vielä päälle päätteeksi. Leivistä tuntui olo niin tavattoman tukalalta. "Hyvästi", sanoi hän. Parooni tuntui hänestä ihan inhoittavalta. Kaksi aaltomaista juonetta risteili paroonin kasvoissa; toisessa näytti vihastuminen ja toisessa häpeä kuvastuvan. "Pyydän anteeksi", sanoi hän ivallisesti, "minä luulin teitä mieheksi, herra Hegglid. Niin, niin se on, Jumala paratkoon, täällä maailmassa, ihminen niin monesti erehtyy... Hyvästi! köyhyys ja ylpeys, ne sopivat niin huonosti yhteen. Kunhan sinäkin elät niinkauan kuin minä olen elänyt ja kärsit mitä minä olen kärsinyt, niin sinustakin tulee filosoofi! Olisipa hauska, että näkisin sen päivän. Voi hyvin siksi, lapsi raukkani!" Hän läksi, eikä Leiv enään koskaan häntä nähnyt.

Tämän jälkeen elämä tuntui niin ihmeen kolkolta ja hävettävältä hänestä. Tuota keskustelua hän niin häpesi, jotta jos hän joskus sattuikin muistelemaan paroonia, niin tuntui kuni raskas vihlova tunne olisi hänen rintaansa viileksinyt. Paroonin sanat olivat niin mitättömän alhaiset hänen mielestään, vaan kumminkin tuntui hänestä siltä, kuin jos paroonin sanat olisivat olleet hieman hänen omien ajatuksiensa mukaiset. Eikö hän itsekin ollut tullut siihen huomioon, että elämä tekee vääryyttä, ja että hän on myöskin siltä vääryyttä kärsinyt? Eikö hän itsekin ole nureksinut kohtaloansa ja eikö hän joskus melkein itse Herraakin ole uhkaillut? Nyt tuntui hänestä tämä nureksuminen niin raukkamaiselta. Hän oli häpeissään kuin koira. Uudestaan rupesi hän työhön haihduttaakseen noita aatteita mielestään. Valituksilla, tuskailemisilla ei voida mitään voittaa, mutta tyyneydellä ja kunnollisella työllä.

Hänellä ei oikeastaan ollutkaan mitään erinomaista hätää.