Part 2

Herättyään mietti hän untaan ja samassa muisti hän sen, mitä oli kerrottu Leivin sukuperästä ja hänen isästään. Kylmä väre kävi läpi hänen ruumiinsa; tultuaan tupaan ja nähtyään isänsä ja äitinsä, nuo hänelle niin rakkaat vanhempansa, tuntui hänen sydäntään ahdistavan öiset unelmansa Leivistä. Mutta illemmalla vaipui hän vielä syvemmälle entisiin mietteisiinsä. Hänestä oli yhdentekevää, olipa Leivin kaltainen poika mitä syntyperää tahansa. Tosin isä ja äiti ensin kyllä voimiensa mukaan sitä vastustaisivat, vaan vihdoin kumminkin siihen suostuisivat. "Leiv on oleva minun!" ajatteli hän ja tuli niin iloiseksi, jotta oli innostuksissaan särkeä kaikki hänen eteensä sattuneet astiat. "Eiköhän olisi parasta, jos menisit maata", sanoi hänen äitinsä.

Seuraavana aamuna nuo samat synkät epäilykset häntä häiritsivät. Mitäpä siitä, vaikkapa isä ja äiti suostuisivatkin, vaan ihmiset, mitähän ne siitä sanoisivat? Mitähän siitä tuumaisivat Haugstadissa, ja Åsenissa y.m.? Koko päivän rasittivat taas nämä ajatukset niin, että hänen päänsä kävi ihan sekavaksi, eikä hän edes mihinkään työhön pystynyt. Mutta illalla läksivät ajatukset taasen tavallista rataansa vierimään. "En kysy kansan mieltä", ajatteli hän. "Puhukoon kansa mitä hyvänsä; minusta on se ihan yhdentekevää." Ja karkoittaen muut ajatukset mielestään, ajatteli hän ainoastaan Leiviä -- ainoastaan Leiviä.

Pihalta kuului koiran haukuntaa. "Kukahan siellä lienee", ajatteli hän hiipien ulos. Sydän sykähteli levottomasti. Tultuaan ulos, huomasi hän koiran, koppelinsa edustalla seisten, haukkuvan, aivankuin pääpaholaista olisi karkoittaa tahtonut. Uteliaisuudesta ja pelosta hämmentyneenä sanoi hän, mennen lähemmäksi: "hiljaa Odin." Jo tuli Lars esiin. "Hyvää iltaa", sanoi hän; "tulin tänne tervehtimään ja sanomaan, että tuolla alhaalla odottaa eräs sinua tuon vanhan hongan juurella. Olisit paha, jos et tulisi." Samassa lippasi hän tiehensä, ja Odin haukkuen perässä. Tähän osui äitikin. "Kelle se koira semmoista ulinaa pitää?" sanoi hän. "Ilman aikojaan näkyy huiskuttelevan." -- "Niin, kulkihan tästä eräs ohitse." -- "Kukahan se lienee ollut?" -- "Niin, kuka lienee", vastasi Alfhild. -- "Katso että viet koiran mukanasi sisään." -- "Hyvä on." -- "Mitä sinä täällä vielä tollotat?" -- "Ovatko vuohet olleet tänään ulkona?" -- "Ovat, mitä sitten?" -- "Ovatko ne jo kaikki kotona?" -- "Ovat, luullakseni. Miksi sitä kysyt?" -- "Se mies sanoi tuolla metsänreunalla nähneensä kaksi vuohta." -- "Vai niin, mene sitten katsomaan, onko ne meidän. Kenties siellä on se Wiklo, sehän se on niin paha muista eksymään. Mene paikalla!" -- "Kyllä, kyllä." Alfhild meni, itsekin menemistänsä ihmetellen.

* * * * *

Leiv seisoi hongan juurella odotellen. Ei koskaan ollut hän elämässään niin pelännyt, kuin nyt.. "Se oli ihan ajattelematonta, että menin ensinkään tuonne Haugstadiin, mutta menettelyni siellä oli ihan mieletöntä", ajatteli hän.

Hän oli liian paljon uskaltanut. Nyt kenties Alfhild istuu kotonaan ja nauraa hänelle. Nauraa ja kertoo jokaiselle, miten rutihullu tuon Mustaa Åsbjörnin poika on, häntä mielitellessään. Hän puri hampaitaan ja hänestä tuntui ikäänkuin kylmä terässäilä olisi hänen rintaansa repinyt. Hän koetti tyyntyä. Metsän läpi juoksevasta purosesta kuului hiljainen lirinä. Noiden kimmahtavien puiden latvat nuokkuivat tuulessa, ja suuret, rumat pilvenhattarat peittivät taivaan ylt'yleensä. Miten vaihtelevat näky! Milloin nuo hattarat erosivat toisistaan, pienenivät, milloin taas suurenivat muodostaen hirmuisia jättiläisiä. Kas! tuollakin ihan kartanon kohdalla leijaili kolmipäinen, paksu hirviö; ja tuolla, vähä tuonempana, kulki kolme miestä soutaen, ja tässä ihan tuon hongan kohdalla, laukkaa satuloittu hevonen. Hyvä Jumala! -- jos ei Alfhild nyt tulisi, niin varmaankin hän koettaisi tänä yönä ratsastaa tuolla ripeällä hattarahevosella... Sekavina ajatukset risteilivät hänen aivoissaan kuni pilvet tuolla taivaalla. "Lienee ehkä parasta, että lähden", tuumi hän päättävästi potkaisten edessään olevaa kiveä jalallaan. Hän kuunteli. Mitä, kuuluikohan tuolta askeleita? -- Ihan varmaan sieltä kuului askeleita, niin kepeitä kuin vieno pääskyn siivenlyönti ilmassa. -- Kaikki oli niin hiljaista, -- ei ilmakaan värähtänyt. -- Niin -- kyllä se oli hän. -- Hän tuli siis kumminkin! "Jospa nyt sydän teräksestä olisi", huoahti Leiv, ojentautuen täyteen pituuteensa, vaan kumminkaan ei hän koskaan ennen ollut tuntenut itseänsä niin pieneksi kuin nyt.

Hän tuli käyden niin kepeästi ja hiljaa, tuon tuostakin ympärilleen pälyen ja silloin tällöin seisahtuen kuuntelemaan. Leiv oli vähällä pötkiä tiehensä, vaan kumminkin rohkasi luontonsa ja astui esiin. "Hyvää iltaa", lausui hän kovalla ja änkkäävällä äänellä. "Jumala antakoon", vastasi Alfhild. "Olitpa kiltti, kun tulit", sanoi Leiv, "minä... minä tahtoisin puhua kanssasi... vielä kerran." Tähän ei Alfhild osannut mitään vastata. "Mutta ensin pitää sinun luvata minulle eräs asia." -- "No mikä?" -- "Että et hämmästyisi... ja et pitäisi... etkä puhuisi mistään." -- "Siinähän oli kolme asiaa yhden siasta", ajatteli Alfhild itsekseen, sekä lupasi täyttää hänen pyyntönsä. Alfhildin sydän säpsähteli niin kummallisesti ja tuntui siltä kuin koko ruumis olisi värissyt osaksi pelon osaksi epätietoisuuden vaikutuksesta. Mitä tahtoi hän? Hän kyllä sen tiesi, mutta kun se tuli niin äkisti. Hyvä Jumala, kyllä hän mielellään myöntyisi! Vaan kansa? -- Hän katsoi salavihkaa Leivin silmiin. Niin vahva ja uljas, miehevä mies. Seisoessaan tuossa laskeuvan auringon heikossa hohteesta näytti hän niin suurelta ja komealta, ja kun kuu pilvien lomassa heitti hopeasäteitään hänen päällensä, säihkyivät hänen mustat, suuret silmänsä niin hurmaavasti, jotta Alfhild ei voinut muuta kuin ihmetellen katsella Leiviä; puolisoa tuommoiselle miehelle ei varmaan löytyisi koko maailmassa. "Jos hän tietäisi, miten minä hänestä pidän", -- ajatteli Alfhild, "ei suinkaan noin kainostelisi!" -- Mutta kansa!

"Aijoin sanoa sinulle kummallisia asioita", sanoi Leiv, "ja ehkä sinä pitänet minua pöllöpäänä, jos sanon. Mutta olkoon menneeksi, minä sen kumminkin nyt sinulle sanon, katsoppa sitä miltä kannalta tahansa." -- Jokohan tuo nyt sen sanoo, ajatteli Alfhild nytkähtäen tuolla pähkinäpuun haarakkeella, jonne hän oli istautunut. Leiv alkoi taas kertoa, mutta raskaasti ja väräjävästi. Hän kertoi hitaasti ja katkonaisesti, että... hän on aikonut... ja päättänyt... tuota... matkustaa Amerikkaan. Alfhild muuttui ihan kalman kalpeaksi. "Amerikkaanko?" -- "Niin, Amerikkaan." Täällä kotona on niin tukala olo, kun kansa on niin tylyä, pitäen häntä 'uuspeilinä' koko miestä; ja kun kaikki karttavat häntä, kuin suurta pahantekijää. Tähän kaikkeen oli hän jo kyllästynyt. Hän kun tahtoo elää niinkuin muutkin, niin on hän päättänyt matkustaa pois. Ei veripisaraakaan ollut Alfhildin poskilla, "Amerikkahan on hyvin kaukana", sanoi hän. Niin, kyllä se tosin on kaukana, vaan... hän älköön luulko, että hän mielellään matkustaisi, kaikkein vähemmin nyt... mutta nyt juuri pitääkin hänen matkustaa pois, ja eihän tuo matka liene pitempi, kuin mitä menee matkan edestakasin kulkemiseen... ja jos hänen mielensä mukaan kaikki hyvin onnistuu, niin aikoo hän muutamien vuosien kuluttua palata taas takaisin ja asettautna tänne kotitienoille. Tähän hän keskeytti puheensa ja tarkastellen sen vaikutusta, alkoi hän uudestaan. Hän tahtoi matkustaa pois ansaitsemaan rahaa; ja oppimaan hyviä tapoja; hän tahtoi palata kotiinsa parempana, niin että hän voisi elää sitte yhtä arvokkaana kuin muutkin. Nyt vasta Alfhild häntä ymmärsi, ja hän katsoi Leiviin semmoisella ilolla ja myötätuntoisuudella, jotta tämä siitä lumoutui. "Takasin palattuani olen minä parempi mies", sanoi hän, "kuin kukaan tässä pitäjässä, ja kun he huomaavat miten minulla on taskut täynnä rahaa, silloin olet havaitseva, että ne unhoittavat sen, että... että...; silloin kaikki tekeytyvät ystävikseni; kaikki kutsuvat minua kunnon mieheksi ja oivalliseksi mieheksi... ja vaikkapa kävisi toisin kuin ajattelen, niin kumminkin minä elän sitte omassa talossani, niinkuin muutkin kyläläiset." Alfhild tuli tästä hyvin iloiseksi. "Sepä oli erittäin hyvin ajateltu", tuumi tähän Alfhild. Nyt hänen ei tarvitse kylän juoruja pelätä. Kun hän sitten tulee takasin kotitienoilleen, saa hän sitten Leivin ja kaikki heitä sitte myötätuntoisuudella kunnioittavat. "Tuo on hyvä tuuma", sanoi hän kuuluvasti, mutta tätä hän sitten häpesi niin, että hän kääntyi pois päin ja piteli kiini pähkinäpuun haarakkeesta.

Leiv häpesi myöskin tätä hänen mielestään suurta kiitosta; hän sekaantui ajatuksissaan eikä tiennyt miten hänen olisi alottaminen. Viimein Alfhild tämän huomasi. "Kuinka kauan sinä viivyt Amerikassa?" sanoi hän. "Noh, jos neljässä vuodessa olen siksi miehistynyt, jotta voin ruveta talon isännäksi, niin sitte minä palajan... jos minua vaan elähdyttää eräs toivo. Tästä toivosta riippuu minun onneni; jos se pettää, niin ei minua enää kukaan näillä mailla näe." "Oh! nyt sen varmaankin saa kuulla", ajatteli Alfhild vavisten uudestaan tuon selittämättömän tunteen vaikutuksesta. Leiv jatkoi syvään huoahtaen: "Ja tämä kaikki riippuu sinusta, Alfhild." --

Alfhild ei saanut sanaakaan suustansa, rinta vaan kohoili niin rauhattomasti. Leiv jatkoi kiireesti ja hapuellen ikäänkuin väärinkäsitystä välttääkseen. "_Tätä_, ainoastaan tätä varten minä sinua tänne tänä iltana pyysin. Sen illan jälkeen ei minulla ole ollut yhtään lepoa; sinä olet aina ollut minun mielessäni, joten en voinut muuta kuin tulla tänne. Sinun tähtesihän minä innostuin Amerikkaankin menemään; sillä sen täytyy onnistua, jos... Mutta sinä et saa hämmästyä siitä, mitä minä sinulta kysyn." "En"... "Jos minä nyt neljän vuoden kuluttua palajan takaisin, sinä varmaankin silloin jo olisit... naimisissa?" "En", sanoi Alfhild. "Eli ainakin kihloissa?" jatkoi Leiv väräjävällä äänellä. "En kihloissakaan", kuiskasi Alfhild. "Jumala sinua siunatkoon, tyttöni, voitko sinä luvata sen minulle?" pyyteli Leiv niin liikutuksissaan, jotta kyyneleet silmistä herahtelivat. "Ihan varmaan minä voin sen luvata", vastasi Alfhild. Hän tuli lähemmäksi ja oli niin pinnistyksissään, ikäänkuin henki olisi ollut kysymyksessä: "Ja jos minä sitte kysyisin sitä, mitä nyt en uskalla, luuletko silloin voivasi, tuota... luulisitko voivasi heittää minut luotasi?" sanoi Leiv tarttuen häntä käteen. Alfhild taivutti päänsä hänen rintaansa vastaan ja kuiskasi: "En." "Saanko minä siis luottaa siihen?" sanoi hän rukoillen. Alfhild tunsi hyvin, miten hänen kätensä vapisivat ja vastasi: "Saat" niin vienosti ja lämpimästi kuin suinkin voi. "Sitte ijäisesti siunatkoon Jumala sinua, joka minun onnettoman raukan teet nyt niin onnelliseksi!" sanoi hän. "Tästä päivästä olen minä etevin mies koko pitäjässä ja neljän vuoden kuluttua täytyy se muidenkin tunnustaa. Koko tuleva elämäni on sinua kiittävä tästä illasta. Hyvästi, Alfhild!" -- "Hyvästi!"

Näin he erosivat toisistaan; Alfhild meni epäselvästi, iloisesti uneksien kotiinsa; mutta Leiv riensi yli mäkien ja harjanteiden niin ylpeänä, niin mahtavana, kuin koko avara maailma olisi ollut hänen vallassaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä pyysi Leiv matkarahoja Amerikkaan isältään. Tämä vihlasi syvästi vanhan Åsbjörnin mieltä. Hän oli luullut poikansa hänestä pitävän; mutta että hän voisi ikävystyä kodin yksitoikkoisuuteen, sitä ei ukko ollut osannut arvatakaan, ja tämä hänen mieltänsä niin pahoitti. Sillä kertaa ei hän voinut siihen mitään vastata, vaan meni töihinsä ja harkitsi tätä asiaa koko päivän. Illalla kun he istuivat yksin pirtissä, alkoi ukko:

"Sinä olet siis jo tuskastanut Hegglidissä oloon?" "Enpähän tuotakaan juuri voi sanoa." "Ei tämä Hegglid ihan huonoimpia taloja ole." "Ei, -- eipä siltä!" "Se on nyt paljo parempi kuin ostaissani." "Kyllä minä sen uskon." "Ja... vähä rahaa seuraa mukana, jos totta puhun." "Rahaako?" "Niin, ei paljon; mutta kumminkin sen verran, jotta pääsee alkuun ensimmäisenä vuotena -- ja ehkäpä toisenakin." "Kyllä se on hyvä, mutta minun tekee mieleni Amerikkaan, ainakin muutamiksi vuosiksi." -- Pitkä vaitiolo. -- "Minäkin alan heikontua ja ikä painaa hartioillani, Leiv." "Kyllä sinä vielä jonkun aikaa kestät." -- "Hm. Kyllä se on niin ja näin... ei muita kuin kaikki vieraita talossa, -- ja vanha mies..." "Tulenhan minä takasin, isä." "Ei sielläkään kultaa puupuikolla vuolla." -- "Vaikkapa ei, mutta minun täytyy päästä matkalle, isä; kieltelemiset eivät yhtään auta." Nyt katsoi Åsbjörn poikaansa kauan ja vakavasti. Varmaankin tässä piilee joku salaisuus, ajatteli hän. "Milloinka matkustat?" -- "Mitä ennemmin lähden, sitä pikemmin joudun takasin." -- "Niin, niin", huokaili vanhus. --

Kahdeksan päivää tämän jälkeen lähti Hegglidin talosta pieni kuorma, joka rytisten kulki läpi laakson kaupunkia kohden. Rattailla oli sininen, punakansinen arkku, lipas ja iso tynnyri; pyssy ja pari suksia olivat saaneet sijansa kuorman toisella äärellä. Hevonen vetää retuutti kuormaa edellä, Åsbjörn ja Leiv kulkivat ääneti perässä.

Leiv näytti niin alakuloiselta, jotta Åsbjörn oli vähän hänen tähtensä peloissaan. Hän aikoi kysyä Leiviltä syytä siihen; mutta, vaikka hän kääntyi hänen puoleensa sitä kysyäkseen, ei hän kumminkaan viitsinyt. Leiv ajatteli vaan Alfhildia ja synkkää tulevaisuuttansa.

Tuolla läpi lahden halkeaman näkyi Dalin talo ystävällisenä ja houkuttelevana; aurinko loisti täydeltä terältänsä, ja valasi talon ja sen rikkaat viljavainiot kultasateillaan. Tuolla, tuolla sisällä hän istuu, ajatteli Leiv, ja kaipaus oli hänet ihan masentaa. "Nyt minä voisin mennä sinne ja pyytää Alfhildin omakseni", ajatteli hän, "jos minä vaan olisin parempaa sukua." Ja hän katsoi kierosti isäänsä, joka tuossa kulki vitkaan ja allapäin. "Jumala tiennee, miksi minun pitää olla juuri sinun poikasi", ajatteli hän.

Vanhus ei tätä tarkastellut. Hän oli vajoutunut syviin ajatuksiin. Huomattuaan miten poikansa yhäti tähysti kohti Dalea semmoisella surumielisyydellä, jotta kivetkin siitä katseesta olivat tulleet liikutetuiksi, arvasi hän kaikki ja tämä koski syvästi Åsbjörnin sydäntä. Ei mikään täällä maailmassa käy hyvin, ajatteli vanhus. Tyttönsä luota niin kauaksi pois matkustaminen on samaa, kuin jos laskisi vangitun linnun käsistään, tyttöjen muisto siinä asiassa on epävakainen ja häälyväinen, kuni vihurin puuskaukset ahtaassa vuonossa. -- Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä synkemmäksi kävi hänen mielensä. Tarkemmin tätä tuumittuaan tuli hän viimein siihen päätökseen, että poika ei olisi voinut mitenkään paremmin menetellä, kuin täten, ja yhtä selvään hän huomasi, että hän oli kaikkeen syypää. "Ja kaksikymmentä vuotta olen minä tehnyt työtä kuin juhta, sovittaakseni sitä rikostani, jonka kerran tein", ajatteli hän. "Mutta millään en ole voinut sitä sovittaa, en millään; se on juurtunut sukuuni."

Koko tällä kaupunkimatkalla puhuttiin vähän, vaan sitä enemmän ajateltiin. Mutta saavuttuaan kaupunkiin, kun Leiv nousi veneesen mennäkseen laivaan, tarttui vanhus hänen käteensä ja kuiskasi: "Jos tahdot, niin pidän minä häntä silmällä, Leiv -- ja anna hänelle tietoja itsestäsi... kun minulle kirjoitat." Leiv katseli hyvin hämmästyneenä isäänsä. "Ja", sanoi Åsbjörn, "pidä _ylhäistä isää_ mielessäsi ja karta syntiä. Ja jos olen väärin tehnyt sinua vastaan... niin -- älä muistele niitä siellä... sillä ei kukaan ole siitä tässä elämässä vapaa. Ja nyt -- jää hyvästi."

Leiv ihmetteli, ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt vastata; "hyvästi", sanoi hän, "minä teen, mitä sanoit..." Samassa hän tunsi ajatelleensa liian vähän isäänsä. Vene irtautui laiturista, vanha Åsbjörn piiloutui väkijoukkoon, ja sieltä tähysteli hän, kädellään silmiään varjostaen, kunnes poika oli saapunut laivaan, ja kauemmankin hän siellä seisoi. Vasta hämärässä läksi hän pois. "Sinä kaikkein ylhäinen isä", huokasi hän itsekseen, "tosin sinä et suuresti kuulle rukoustani, mutta... ota kumminkin minun poikani suojelukseesi! hän on vielä niin nuori, ja matka hänen edessään niin pitkä."

Koko yössä ei hän voinut nukkua; varhain aamulla meni hän takasin sillalle. Laiva oli jo silloin poissa.

Åsbjörn kauan tuumaili ja aprikoi sitä, tokko hänen poikansa ennen matkalle lähtöänsä oli siitä puhunut Alfhildille; silloin tietäisi hän miksi niin oli käynyt. Ehkä hän olikin kysynyt ja saanut kieltävän vastauksen; se olisi ollut harmittavaa. Sillä tyttöset mielistyvät kernaammin kiiltoon ja loistoon kuin siihen, johon pitäisi. Ehkäpä olikin tyttö myöntynyt; olihan Leiv korea poika, josta muutamat tytöt aina pitivät. Haugstadin tanssiaisista oli hän kuullut puhuttavan, sillä niistä oli kaikkialla puhetta pidetty. Mutta kukapas sitä nyt tietää? Hän päätti ottaa selvän tästä asiasta.

Åsbjörn oli huomannut, että Alfhild häntä aina kirkkomatkalla piti silmällä. Sattuivatpa he eräänä sunnuntaina tapaamaan toisensa kirkkotarhassa.

"Päivää -- päivää. Kaunis ilma -- hyvin kaunis ilma. Oivallinen viljan ja heinän kasvu -- ihan erinomainen. Hegglid on kaunistunut jo paljon, niin että tuskin koko pitäjässä on sen vertaista. -- Vai niin. -- Talo on vuosi vuodelta tullut pulskemmaksi, ja se on ollut enimmäkseen Leiv'in ansiota. -- Sepä hyvä se." -- Tyttö muuttui kasvoiltaan ihan punaseksi ja tämä antoi Åsbjörnille yhä enemmän rohkeutta. -- "Hän on nyt matkustanut Amerikkaan ympärilleen katsomaan ja oppimaan kansan tapoja, sekä ansaitsemaan rahaa; Leiv ajattelee tehdä työtä miehistyäkseen." Hän tuon tuostakin vilkasi Alfhildiin, joka seisoi kääntyneenä poispäin mäkeä katsellen. Åsbjörn siirtäytyi senverran sivulle, jotta voi nähdä hänen kasvonsa. "Mutta moni on arvellut", sanoi hän, "tämän Amerikka-halun tulleen liian äkisti -- ja että joku syrjäinen asia on sen vaikuttanut. Itse hän ei ele mitään siitä puhunut; vaan on aina ajatuksensa salannut. -- Olisipa ihme, jos siitä ei kukaan mitään tietäisi!"

Alfhild punotti ja näytti niin verrattoman kauniilta. "Kun kirjoitat, niin sano samalla minulta terveisiä", sanoi Alfhild ja meni pois ikäänkuin omista sanoistaan tukehtuneena. "Jumalan kiitos", ajatteli Åsbjörn, "molempien nuorten tulevaisuus on ratkaistu."

Parin kuukauden kuluttua sai Åsbjörn kirjeen pojaltaan. Hän kirjoitti pitkän kirjeen ja kertoi siinä, miten häntä oli matkalla ja siellä ollessaan onni seurannut ja miten hän rohkeasti katseli tulevaisuuttaan. Lopussa oli siinä vielä: "Erotessamme sinä sanoit erään sanan, jota olen kummeksinut. Tiesitkö sinä siis jotain minun ja Alfhildin välisistä suhteista? Olisikohan Lars sinulle siitä jutellut, vai oletko kuullut kylällä puhuttavan? Ei kukaan saisi tätä vielä tietää! Häntä minä mielelläni tervehtäisin, sillä ei suinkaan hän liene sitä jälkeenpäin katunut." Tämän kirjeen sai Åsbjörn eräänä päivänä pistetyksi Alfhildin käteen. Hän huomasi Alfhildin tästä ihastuvan. Seuraavana sunnuntaina sai hän takasin kirjeen, ja sen sisässä pienen kirjelapun osoitteella: "Kunnioitettavalle nuorelle miehelle Leiv Åsbjörnille Amerikassa". -- Sittemmin jatkui tämä kirjeenvaihto heidän keskenään useampia kertoja, ja vanha Åsbjörn toimi tässä niin salaisesti, että ei kukaan saanut siitä vihiäkään.

Alfhildin elämä tuntui kummalliselta. Hetkiseksikään ei Leiv poistunut hänen mielestään; hän kulki kuin loihdittuna. Välistä oli hän raskasmielinen ja surullinen, ja hänen iloisuutensa oli kuin sammunut. Hyvin harvoin hän oli muun nuorison seurassa ja vaikka hän joskus menikin, ei hän kumminkaan voinut siellä viihtyä niinkauan kuin ennen. Kansa tätä kummeksi, vaan oikeata syytä ei siihen kukaan arvannut. Niin, kukapa sitä olisi osannut aavistaa, että Alfhild, koko seudun arvokkaimman ja kunnioitettavimman miehen tytär, voi ajatella semmoista kuin Leiviä.

Jonkun ajan kuluttua Leivin matkustamisen jälkeen sai Alfhild kirjeen Björn Haugstadilta. Hän oli huomannut muutoksen Alfhildissa ja kirjeessä hän tahtoi tietää syyn siihen. Hän huomautti siinä, että koska hän ei ole aina ollut niin vieras, niin tahtoi hän tietää, miksi hän nyt häntä karttaa, ja se olisi siis hyvin väärin tehty, jos hän olisi hänen pettänyt. Alfhild luki kirjeen ja vastasi:

"Nyt olen minä vanhempi kuin silloin; ihmekös siis on, että olen muuttunut? Ikävä kyllä, että olet ajatellut sitä, mistä ei koskaan mitään tullut; mutta löytyyhän niitä muitakin tyttöjä. Älä ole minulle vihoissasi ja unhoita minut. Alfhild."

Knut Åsen vaan yhä odotteli. Jos hän jolloinkin voi sanoa Alfhildille korean sanan, niin oli hän toivossa. "Semmoisten kanssa pitää olla kärsivällisyyttä", ajatteli hän. "Niin kauan ne valitsevat ja hylkivät, kunnes jonakin päivänä ovat siitä iloissaan, että löytyy joku, jota eivät ole luotansa sysänneet."

* * * * *

Syksypuoleen sai Åsbjörn uuden kirjeen pojaltaan. Siinä oli muun muassa:

"Koko tämän kesän olen ollut raskaassa työssä. Työn arvoa en ole käsittänyt ennenkuin täällä. Siellä kotona olemme laiskotelleet, emmekä ole osanneet käyttää aikaa hyödyksemme. Täällä opitaan, että aika on rahaa, ja opitaan ponnistamaan voimia. Sentähden onkin täällä kansa työteliäämpää ja elävämpää; ja täällä tuleekin jokainen enemmän tehneeksi. Siellä kotona on vuodesta vuoteen ja polvesta polveen aina elämä yhtäläistä; siellä tehdään samoin kuin isä ennen teki, eikä mitään uutta keksitä. Sentähden ne aina pysyvät köyhinä. Mutta täällä tekee jokainen työtä yhäti edistyäkseen. Kaikkialla kuletaan höyrykoneitten avulla, ja kaikki innokkaasti seuraavat valtiollisia tapahtumia, joita ei siellä nimeksikään tunneta. Kotiin palattuani kerron kaikista sinulle tarkemmin.

"Minä opettelen täällä myöskin puhumaan, sillä täällä ei sovikaan olla niin harvasanainen ja arka, täällä Amerikassa.

"Olen yhä selvemmin tullut nyt huomaamaan, että minä kotona ollessani olin aika raukka, joten ei siis ollut ihmekään että kaikki pitivät minua hölmöläisenä. Minä olin höperö luullessani muitten ihmisten olevan muka parempaa lajia kuin minä. Nyt kun sitä muistelen, en voi muuta kuin nauraa, sillä täällä semmoisia houreita ei löydy nimeksikään. Kansa siitä ei pidä yhtään lukua. Minä olen yhtä arvokas kuin muutkin, jos vaan pysyn kunniallisena ja hyväsydämmisenä miehenä, ja vaikka olisin kerjäläiseukon poika ja vaikka olisin mierolla syntynyt, niin kumminkin minua pidettäisiin korkeimman aatelismiehen vertaisena. Eilen tutustuin erääsen mieheen, joka oli syntyään parooni ja on nykyään koulumestarina; meistä tuli hyvät ystävät, eikä kukaan häntä pidä minua parempana. Minä olen vapaa ja jäntevä, en ketään imartele, vaan katson jokaista suoraan silmiin. Ja kaikki onnistuu hyvin. Jos häntä ei olisi siellä, tiedäthän ketä tarkotan, niin kutsuisin minä sinut tänne, emmekä koskaan enään Norjaan palajaisi. Kun vähänkin vaan sielläoloani muistelen, niin tuntuu kuin hengitys kävisi raskaammasti. Väkisinkin tahtoo naurattaa, tavatessani yhdenkin Norjalaisen, ne kun ovat alussa semmoisia tolvanoita. Mutta kun ne ovat vähän aikaa täällä olleet, niin muuttuvat hekin muitten ihmisten tapaisiksi.

"Minä raadan kuin hevonen ja teen työtä kahden edestä. Palkka on hyvä ja siitä panen minä aina suurimman osan säästöpankkiin. Senkin olen minä täällä oppinut. Ensin, tänne tultuani, kokosin minä rahoja arkun pohjalle, samoin kuin siellä kotonakin; vaan kun täällä toiset sen huomasivat, rupesivat kaikki minua nauramaan, luullen minua hulluksi. Kun rahat ovat pankissa, kasvavat ne korkoa, ja summa kasvaa itsestään vuosi vuodelta suuremmaksi. -- Mutta elämä täällä on hyvin kallista, joten rahat eivät mieltäni myöten pääse kasvamaan. Tiukallapa siis on, saankohan minä neljässä vuodessa lainkaan kootuksi rahaa niin paljon, kuin tarvitsen. -- --"

Puolen vuoden kuluttua tämän jälkeen sai Åsbjörn uuden kirjeen; silloin oli jo Leiv saanut parempaa työtä ja suuremman palkan ja oli muuten hyvällä mielellä. Kului sitten taas aikaa hotjemmalta, eikä kirjettä kuulunut. Ja kun se vihdoinkin tuli, oli sen sisällys synkkä ja surullinen. Se kuului näin: