Part 1

LEIV

Kirj.

Arne Garborg

Suom. Loiva.

Ylipainos Wiipurin Sanomista.

Wiipurissa, Wiipurin Sanomain kirjapainossa, 1888.

Dalen Alfhild oli koko seudun kaunein tyttö. Hänen kasvonsa olivat niin hyvän ja lempeän näköiset, suu oli verevä ja hymyillessä vähän avonainen, silmät niin kirkkaat ja uskolliset, kuin kaksi Jumalan enkeliä. Hän oli myöskin rikas ja hyvää syntyperää, joten kaikki hänestä puhuivat hyvää. "Sen ei tarvitse katua kauppojansa, joka saa Alfhildin omakseen", tuumivat vanhat.

Samaa nuoretkin ajattelivat, ja niitä oli useampiakin, joitten sydämen rauhan hän oli ryöstänyt. Mutta Haugstad'in Björn Jonson luuloitteli tavallaan olevansa oikeutettu tyttöön enemmän kuin muut. Hän oli jo häntä rakastanut kauan, jo silloin kuin he papin edessä olivat ja sitte myöhemminkin kun he olivat olleet yhdessä häävieraina, vaikka kumminkaan he eivät silloin olleet kiinteämpiä liittoja solminneet. Mutta Björn ei voinut luottaa häneen, vaikka mielellään olisi tahtonutkin. Vaikka se oli ihan oikein, tuli hän kumminkin hyvin luulevaiseksi ja surumieliseksi, huomatessaan Alfhildin katsovan muiden päälle yhtä lempeästi kuin häneenkin. Hänellä on hyvin hyvä sydän, ajatteli Björn Jonson itsekseen.

Muuten oli niitä hyvin vähän, jotka uskalsivat häntä lähestyäkään. Kukaan ei voinut sanoa varmuudella, kestä hän oikein piti, eikä taas kukaan mielellään olisi kieltävää vastausta huolinut. Ei näkynyt Björn Haugsiad'illakaan useampien muiden mielestä olevan isoja toiveita. Paremmin luulivat sen onnistuvan Knut Åsenilta. Hän oli pitäjän kunnalliskokouksen puheenjohtajan poika, jolla on iso talo odotettavissa ja joka muutoinkin oli kaunis poika. Mutta ei tämäkään ollut varma voitostaan. Kaikki pitäjän pojat olivat hyvin epätoivoissaan siitä lähtien, kuin Olavi Storedal oli kosimishommissa. Tämä oli naapuripitäjästä ja muutoin rikas, nuori ja ryhdikäs mies, joka onnistui kaikessa mitä hän vaan toimiskelikin; niin, tämä kävi hyvin usein Dalessa. Alfhildikin näytti hyvin hänestä pitävän. Mutta kosiessaan sai hän kumminkin kieltävän vastauksen. Alfhildin isä, Halvar, kummasteli tätä. "Pitäneehän sinunkin ottaa joku", sanoi hän, "ja tuskinpahan tämmöinen onkaan huomenna otettavissa." "Jos ei muuta, kylläpähän semmoisia aina saa silloin kuin haluaakin", arveli tähän Alfhild. Tästä lähtein pojat vieläkin kauemmaksi hänestä siirtyivät. Tuumivat, että parempi on odottaa ja katsella asiain menoa. Ei kukaan tiennyt mihin jänö oli latunsa suunnannut, Alfhild oli vielä niin nuori ja ainahan nuoret tytöt ovat niin omituisia. Ja siten aika kului siksi, kunnes Alfhild oli jo kahdenkymmenen vuotias.

* * * * *

Laakson äärimmäisessä pohjukassa asui Åsbjörn Hegglid. Ollen ulkopitäjäläinen, oli hän edellisen papin aikana tänne muuttanut ja oli ollut monta vuotta hänen arentimiehenään. Siellä hän oli kasvattanut rahojaan; mutta kansan kesken välistä huhuttiin, että ne rahat eivät muka olleet kaikki kunniallisesti ansaittuja. Åsbjörn oli suuri, vahva mies, vaan synkkä ja harvapuheisempi kuin muut pitäjän asukkaat; hän oli kova, ankara mies alustalaisiaan kohtaan, eikä seurustellut kenenkään kanssa; kansa ei pitänyt hänestä ja tytötkin oikein häntä pelkäsivät. Varmuudella ei kukaan tiennyt mitään hänen suvustaan. Vasta useita vuosia hänen tulonsa jälkeen, tiedettiin kulkupuheiden mukaan, hänen olevan erään kauppiaan pojan, joka nimen väärentämisestä oli muka kärsinyt rangaistuksen. Siitä ajasta kartettiin häntä vielä enemmän kuin ennen ja ruvettiin kutsumaan Mustaksi Åsbjörniksi.

Pappilassa palveli siihen aikaan eräs Sigrid niminen torpantyttö. Ei hän ollut juuri kauniskaan, mutta olipahan vaan tuommoista suurta, tukevata naislajia; kun hän samalla oli ravakka toimissaan, hyväsydämminen ja siivo, niin Åsbjörn mieltyikin häneen. Hän kohteli häntä siis paremmin kuin muita ja puhuttiinpa siitäkin, että heillä olisi muka lujemmatkin siteet odotettavissa. Sigridiä hyvin miellytti tämä puhe ja hän arveli Åsbjörninkin olevan siitä mielissään. Sigrid kumminkin melkein enemmin pelkäsi kuin rakasti häntä ja siksipä hänen tätä ajatellessaan tuntui siltä, kuin raskas painajainen olisi häntä unessa rasittanut. Vaan kumminkin pysyivät nuo suuret, kirkkaat ja mustat silmät aina hänen mielessään; niin valveilla kuin maatessakin johtuivat hänen ajatuksensa tuon käsittämättömän tunteen salaisiin salalokeroihin. Usein aikoi Sigrid muuttaa pois pappilasta, mutta aikomukseen se aina raukeni. Nuo silmät yhä enemmän kietoivat hänen pauloihinsa; hän näytti aina enemmän ja enemmän joutuvan hänen valtaansa ja siksipä pappilasta poismuuttaminen jäikin aina tuonnemmaksi. Sattuivatpa he eräänä iltana olemaan kahden kesken. Silloin esitti Åsbjörn kosimistuumansa Sigridille. Tästä pelästyi tyttö ensin suuresti, mutta hän myöntyi siihen kumminkin ihan tahdottomasti. Sittemmin olivat he usein yhdessä. Syksyn joutuessa, kansa alkoi jo huomata, että Sigridillä oli sydämmensä alla taakka kannettavana, ja tämä yhä vaan lisäsi sitä juopaa mikä oli kansan ja Åsbjörnin välillä. Hän osti sitte laakson perimmässä pohjukassa olevan Hegglidin kartanon, jossa hän sai asua yksinäisyydessä, kaukana muista ihmisistä. Nyt vietti hän häänsä ja muutti Sigridinsä kanssa uuteen taloonsa. Jonkun ajan kaluttua tämän jälkeen sai Sigrid lapsen ja kuoli kohta sen jälkeen. Poika sai kasteessa nimeksensä Leiv. Vanhat ämmät ennustivat pojalle kovaa kohtaloa. Sillä hän oli syntyperäisin huonosta suvusta, sanottiin, ja peri siis syntymässään isänsä ja äitinsä häpeän.

* * * * *

Åsbjörn otti itselleen rengin ulkopitäjästä, sillä laaksossa ei kukaan tahtonut ruveta Mustan Åsbjörnin palvelukseen. Hän otti myöskin itselleen palvelustytön nimeltä Gro. Leiv kasvoi isänsä ja näiden ihmisten parissa isommaksi. Renki, jonka nimi oli Hans, oli luonteeltaan raskasmielinen ja synkkä mies. Työssään hän oli hyvin jäykkä. Mutta toisinaan katosi hän ja oli poissa pari kolme päivää peräkkäin, ja kotiin tultuaan oli hän aina juovuksissa. Juovuspäissään oli hän häijy, raaka ja ilkeä. Hän haukkui ja kirkui, löi rikki mitä tapasi ja tahtoipa käydä käsiksi isäntäänsäkin. "Sinä lurjus Musta Aasinpää", sanoi hän, "isäsi oli varas ja sinä itse olet varas; sinun poikasi on kunniaton, jos tahdot selkääsi, niin tule, voidetta olet sinä ansainnut ja sitä sinä tulet saamaankin." Silloin heitti Åsbjörn aina hänet ulos ja antoi hänen ulkona rähistä siksi, kunnes hänelle tuli nälkä. Tämmöistä sai Leiv usein nähdä ja kuulla suuremmaksi tultuaan. Hän ei tosin ihan tarkoin tiennyt, mitä se oli, vaan rumalta ja ilkeältä se ainakin hänestä näytti. Ja tätä kun hän rupesi aprikoimaan ja tuumimaan, tuli hän ennenaikojaan täysikasvuiseksi.

Kun Leiv tuli kymmenen vuoden vanhaksi, pantiin hänet kouluun. Ensimmäisenä päivänä tuli hän itkien kotiin. Hänen isänsä kasvot muuttuivat ihan valkeiksi, ja hän tiedusteli syytä poikansa itkuun. "Ne pilkkasivat minua ja haukkuivat 'kerjäläispenikaksi'", sanoi Leiv. Åsbjörn puki päälleen ja meni opettajan puheille. Leiv hiipi Hansin luo, joka pihalla rekeä korjaili. "Oletko itkenyt poika?" kysyi Hans. Leiv ei vastannut. "Millaiselta tuntuu sinusta koulussa olo?" uteli Hans edelleen. "Sinne en minä koskaan enään mene!" nyyhki Leiv. "Hm! vai et, vai et", vastasi Hans, ruveten viheltelemään.

-- "Kuuletko Hans?" -- "Entäs sitte?" -- "Olenko minä sitte huonompi kuin toiset pojat?" -- "Mistä sinä niin päätät, tyhmeliini?" -- "Eipäs ne toisia pilkanneet." -- "Vai niin", sanoi Hans, "vai on se jo mennyt niin pitkälle, sitten lienee parasta, että sinä saat kaikki tietää." Hän kertoi nyt kaikki, mitä hän vaan hänen isästään ja äidistään suinkin tiesi. Ja tätä hän kertoi semmoisella ilolla, jotta Leiviä oikein rupesi pelottamaan. Lopuksi sanoi Hans: "Ja nyt muista sinä aina, ja pidä mielessäsi, jotta sinä olet huonoa perijuurta, se on, missä sinä käyskeletkin, niin ihmiset aina pitävät sinua aasina ja ilveilyjensä esineenä... niinkuin monia muitakin, ha, ha! Mutta voithan sinä itseäsi sillä lohduttaa, kun tiedät, ettet ole semmoinen yksin maailmassa; ja jos sinä olisit viisas, niin katseleisit maailmaa samalla kannalta kuin se sinuakin katselee." Leiv meni sisään ja istuutui takan ääreen itkemään. Hän tosin ei Hansin kertomuksesta paljon ymmärtänyt, vaan häntä tuntui kumminkin se peloittavan, eikä hän siis voinut muuhun turvautua kuin kyyneliin. Mutta Hans lähti pihasta ja meni kapakkaan.

Puheltuaan opettajan kanssa palasi Åsbjörn kotiinsa,. "Nyt voit sinä huomenna huoletta palata kouluun takasin", sanoi hän; "nyt ei kukaan tohdi sinua häiritä." Leiv pidätti itkuaan. Sitte kyseli isä pojaltaan ja sai vihdoin tietää, että Hans oli lapselle jutellut kaikki... Åsbjörn meni Hanssia etsimään ja löysikin hänet eräällä kylän ulkopuolella olevalla kentällä. Siinä löylytti hän Hanssia niin, jotta se siitä makasi monta viikkoa vuoteellaan. "Ja jos vielä tahdot enemmän", sanoi Åsbjörn, "niin uskalla vaan vielä kertakin pistää nokkaasi Hegglidiin, niin lupaan, että saat vielä toisemmoista kyytiä kuin nyt!" Sanottiin, että Åsbjörn tätä sanoessaan oli vihasta ihan mielettömänä. Tietysti ei Hans enään koskaan Hegglidissä näyttäytynyt.

Jonkun ajan perästä puhui Åsbjörn pitäjäläisistä pojallensa seuraavaan tapaan: "Ne ovat kaikki roistoja ihan ylt'yleensä", sanoi hän, "ilkikurisia ja valehtelijoita, mutta samalla itserakkaita ja pöyhkeitä, ikäänkuin maailmassa ei muita ihmisiä olisikaan. Minä olen kotoisin ulkopitäjästä, siksipä ne ovat ruvenneetkin minua vihaamaan ja minusta valhejuttuja sepittelemään... ja tuota samaa alkanevat ehkä tehdä sinustakin. Mutta älä ole heistä tietävinäsikään. Mene sinä vaan kouluun, ja jos kuka vaan sinulle uskaltaa nenäänsä nyrpistää, niin... käytä nyrkkiäsi, kunnes tulevat ystävällisemmiksi." Leiv tekikin niin, ja kun hän oli tavattoman vahva ikäisekseen, rupesivat pian häntä kaikki pelkäämään. Mutta aina sai kumminkin Leiv tuntea olevansa koulun ystävällisen toveriuden ulkopuolella, eikä häntä toverinsa koskaan pitäneet vertaisenansa.

Åsbjörn sai uuden Lars nimisen rengin. Tämä oli hyväsydämminen ja elämän haluinen mies, johon Leiv pian mielistyi, ja nyt Leiv ensikerran tunsi ystävällistä tunnetta toista kohtaan. Lars kertoi pojalle satuja ja kertomuksia, sekä opetti häntä tanssimaan hyppy- ja juoksutanssiakin; "kun sinäkin rupeat naimahommiin, voit sitte ottaa osaa kansan yhteisiin leikkeihin", sanoi hän. Leiv oli alussa ujo ja äkäinen, vaan Lars nauroi vaan sitä; he tanssivat ja hyppelivät, ja Leiv olikin hyvin sukkela oppimaan. Muutoin Lars hyvin mielellään lasketteli leikkiä tytöistä ja sen semmoisista, ja täten sai Leiv kuulla paljo semmoista, jota hän mielellään kuunteli, vaan paljo semmoistakin, josta hän ei pitänyt. Kerrankin -- Leiv lienee silloin ollut noin kolmentoista seuduissa -- kertoi Leiv Larssille sen, mitä Hans oli sanonut hänen suvustaan, ja joka aina mustana peikkona väikkyi hänen sielussaan. "Lorua kaikki", sanoi Lars. "Huono syntyperä! -- Mitä se on? -- Mene sinä vaan Ameriikkaan ja ansaitse siellä rahaa kunnes tulet rikkaaksi, ja sieltä kun tulet kotimaille, voit ihan varmaan, jos vaan tahdot, mennä kosimaan vaikkapa tuota kaunista Dalen Alfhildia."

* * * * *

Kun Leiv oli käynyt rippikoulun, koki Lars saada häntä muun nuorison seuraan, mutta turhaan; sillä Leiv ei koskaan siihen suostunut. Hän kartti muita pitäjän asukkaita ja koki väistää kansan kieroja silmäyksiä. Minä en kuulu heidän seuraansa, ajatteli hän. Enimmin kartti hän kumminkin naisia, sillä niitä ei hän voisi lyödä, vaikkapa he häntä pilkkasivatkin. Häntä aina se niin suututti, kun ne, vaikka keskenäänkin, milloin naureskelivat. Hän juoksi pois heidän tieltään, jos vähänkin vaan voi. Hän tosin piti sitä häpeällisenä arkamaisuutena, vaan minkäpä sille kumminkaan voi. Minusta pitää tulla semmoinen mies kuin niistäkin, tuumi hän nyrkkiään puristaen. Mutta tämä ei kumminkaan auttanut, kun hän vilahdukseltakin vaan niitä näki, silloin hän tahtomattaankin aina väistyi.

Hän oli jo noin kahdenkymmenen vuotias, alkaessaan väliin muiden ihmisten seuraan ilmaantua. Hän oli hyvin mielissään kuullessaan Larsin eräänä talvena kertovan kauniista tytöistä. Seuraavana keväänä kävi hän jo useammin kirkossa kuin ennen. Ja silloin eräänä päivänä huomasi hän, että tytöstäkin voisi saada hyvän ystävän.

Samassa heräsi hän kuin uuteen eloon. Hänen luonteensa tuli niin lempeäksi ja tunteensa niin suloisen huumaavaksi. Veri kiehui hänen suonissaan niin omituisesti, niin kalseasti, niin tuskallisesti. Katsoessaan tyttöön häpesi hän vieläkin enemmän, ja hänestä tuntui ihan sydäntä viiltelevän niiden hymyillessä; mutta annas kun jokin katsoi häneen, silloin hän sävähti punaiseksi ihan hiusrajaan asti. Kotiin mentyään, tuntui se hänestä silloin niin ihmeen kolkolta, synkältä. Tupa oli niin ahdas ja pimeä, ja isäkin niin yksitoikkoinen. Lars oli ulkona; Leiv lähti metsään. Sinne hän meni ja siellä hän viihtyi nyt paraiten; hänen uudesti heränneessä mielessään syntyi tunteita ja ajatuksia, kuni keväällä auringon lämmittämä maa kasvattaa kukkia ja viheriöitsevää ruohoa. Hän tunsi nyt itsensä samalla sairaaksi ja terveeksi. Metsä seisoi tuossa nuorehkona ja viheriänä, tummat, jykevät kuuset törröttivät niin synkkinä puoleksi auringon säteiden valossa. Ilma oli kepeä ja kirkas, tyyni ja läpinäkyvä, niin että taivas ihan kirkkaana kuvastui lammen peilisileästä pinnasta. Linnutkin iloisena liitelivät, sinne tänne kierrellen tuossa lempeässä valomeressä. "Ai, miten kaunista täällä on", huokaili Leiv, ympärilleen katsellen.

Erittäinkin oli yhden tytön kuva painunut hänen mieleensä. Se oli suuri ja ryhdikäs, pikemmin voimakas kuin heikko, sillä oli leveä rinta ja vahvat hartiat, verevä, totinen suu ja tummat, kirkkaat silmät. Olipa erään toisenkin kuva hänen sydämmeensä painunut. Tämä oli pienempi ja hennompi; suussa ja silmissä kuvastui selvästi surullinen ja lempeä juonne; tukka oli ruskea ja tavattoman paksu. Nämä kaksi kuvaa leijailivat hänen synkässä sielussaan, kuni kaksi tienviittaa hyrskyävässä meressä. Hän kulki kuin unessa, eikä tuntenut maata, jota hän polki.

Vihdoin seisahtui hän. Hän kuuli viulun vienojen säveleitten ja iloisen huudon kaikuvan; ja tarkemmin kuunneltuaan, huomasi hän sen kuuluvan Haugstad'ista. Siellä on tanssiaiset! Veri pakkautui rintaan, niin että sydän oikein jymähteli, -- uskaltaisikohan tuonne mennä? Siellä voisi hän taas tavata ne kauniit tytöt, jotka hän tänään näki, ja useampiakin. Menisikö hän? Hän ei ollut ennen koskaan ollut missään seurassa. Kertahan on oleva ensimmäinen. Miksi hänen sitte pitäisi olla poissa ilosta ja pelätä enemmän kuin muittenkaan?

Huvi häntä sinne houkutteli, mutta pelko pidätteli. Mutta hän rohkasi itsensä. "Tästä raukkamaisuudesta pitää nyt tulla loppu", sanoi hän ja läksi Haugstad'ia kohti astumaan.

Tultuaan lähemmäksi kartanoa, rupesi häntä yhä enemmän pelottamaan, hän seisahtui usein kuuntelemaan, Mutta kumminkin, hän meni eteenpäin. Tästä raukkamaisuudesta _pitää_ tulla loppu. Viimeinkin hän oli jo pihalla. Mutta tässä pitää vähän odotella, ajatteli hän, ja kuunnella ketä siellä on. Hän seisattui aitan ääreen. Miten kauniisti tuo viulu soipi. Se samalla itki ja samalla nauroi, mutta niin suloisesti, niin kepeästi ja niin omituisella tavalla. Hän olisi niin mielellään tanssinut. Ja tänä iltana hänen _pitää_ tanssia. Hän tahtoi ottaa osaa yhteiseen iloon. Nyt oli hän täysikasvanut mies. Siellä tahtoi hän olla, missä muutkin.

Juhlassa oli paljo väkeä. Ne telmivät ja nauroivat.

Kaikki olivat iloisia. Hän katsoi ikkunasta, miten ne siellä liehuivat. Siellä oli koossa pitäjän muhkein nuoriso, niillä ei ollut mitään hävettävää. Ne voivat tulla ja mennä mielensä mukaan, heitä ei pilkannut kukaan. He olivat kaikki hyvää sukuperää ja kotosin samasta pitäjästä. Kaikilla oli omat tuttavansa. Jokaisella pojalla oli tyttönsä ja jokaisella tytöllä poikansa. He voivat mielensä mukaan tanssia ja loilottaa, sekä lyödä kantapäitään lattiaan ja kattoon. Heillä oli siihen oikeus.

Leiv tuli lopulta ihan neuvottomaksi. Mitä hänellä siellä oli tekemistä? Kuka hänestä siellä vähääkään välittäisi? Hän ei tuntisi ketään. Ne vaan siellä pilkkaisivat Mustan Åsbjörnin poikaa, jos hän sinne uskaltaisikin mennä. Ne vaan kummastelisivat ja mulkoilisivat ja ehkäpä nauraisivatkin. Mierolaispoika! Kerjäläisraukka! "Tuommoista emme huoli seuraamme halventamaan!" Ehkäpä sitte poiskin ajaisivat. Kylmä hiki nousi Leivin ihosta siinä seisoessaan. Tyttöjen nauraessa tuntui kuni terävä oas olisi hänen poveensa pistänyt. Niin, -- iloisia ne kaikki näkyivät olevan tuolla sisällä, Hegglidin Leiviä ne eivät näyttäneet kaipaavan. Pojat ja tytöt seisoivat tuolla portailla, ja ilvehtivät keskenään. Eivät näyttäneet toisiaan kainostelevan. Hän seisoi ja tirkisteli tuossa aitan vieressä ja oli niin kateellinen, että suurella vaivalla voi itseään hillitä menemästä tuonne portaille ja lyömästä kaikki murskaksi.

Ilta oli jo käsissä. Niin, ihan oikein, hänen takapuoleltaan kuului askeleita. Sieltä tulikin kolme suurta miestä käyden, ja olivat ihan sen ladon luona, jossa Leiv seisoi. Mihinkähän hän nyt menisi? Peloissaan ryömi hän kokoon, tehden itsensä niin pieneksi kuin suinkin voi. Mutta nepä jo huomasivatkin hänet ja nauraen astuivat oikopäätä hänen luokseen. "Mikä elävä sinä olet?" kysyi eräs. Sanaakaan sanomatta nousi Leiv ylös ja läimäytti yhtä korvalle, niin että jalat taivasta tapailivat. Mutta samassa toiset kietoutuivat häneen, niin ettei hän päässyt liikahtamaankaan. "Käyppäs nyt nähtäville, mies", sanoi eräs.

Nyt tuli taas Leiv tuntoihinsa. Sillä kun väkivalta oli kysymyksessä, sen hän tiesi, että hän ei silloin yhtään pelännyt. Ja eivätkä ne voi pakottaa sisään menemään, ajatteli hän. Väkivaltaisesti riuhtaistuaan, pääsi hän toisesta irti ja ryntäsi toiseen käsiksi. Siinä syntyi ankara rymäkkä. Pian taas olivat kaikki Leivin niskassa, vaan Leiv puolusti itseään erinomaisesti. Ollen samalla vahvempi ja notkeampi kuin toiset, heitteli hän heitä sinne tänne kun rukkasia. Kansaa kertyi siihen töllistelemään, eivätkä ne voineet käsittää, kuka siellä temmelti. Parhaassa myräkässä pisti eräs Leiville takakampia, joten hän kupsahti maahan. "Kiini nyt pojat ja viedään hänet sisään." Eräs juoksi esiin. Mutta kun hän oli tarttumaisillaan häneen, seisattui hän ja päästi imelän naurun. "Herranen aika, sinäkö se olet", sanoi hän. "Miten sinä olet tuohon joutunut? Nouse toki ylös ja astu sisään, onhan siellä parempi kuin täällä virua. Ethän sinä varmaan muita ihmisiä pelänne, vai mitä?" sanoi hän. Tuo oli Lars. Leiv, tästä niin iloissaan kun tuttavan tapasi, nousi ylös ja vastustamatta meni sisään. Ympärillä seisova väkijoukko uteliaasti seurasi nauraen ja ilvehtien perässä. "Sinuapa otettiin vastaan kuin mahtavata miestä ainakin", sanoi Lars nauraen. Päästiinpä vihdoin tanssitupaan. Siinä Leiv ojentautui täyteen pituuteensa ja katseli suurilla kiiltävillä silmillään väkijoukkoon. Hän oli pisimpiä ja hartiakkaimpia miehiä ja rintakin ojentautui niin mahtavasti esiin rikkirevittyjen vaatteiden alta. Silmät, joista äskeisen tappelun johdosta tuikki synkkä kiilto, olivat ihan mustat; tuuhea tukka aaltoili paksuissa kiehkuroissa olkapäiden tasalla ja veri ohimoilta pakkausi kaikki kasvoille. Vähälläpä oli, jotteivät pelänneet tuota kesytöntä miestä. Silloin eräs kirkasi: "tuohan on Mustan Åsbjörnin poika!" Ja samassa muutkin hänet tunsivat ja vetäytyivät ikäänkuin peläten kauemmaksi, joten Leiv jäi yksin keskelle permantoa seisomaan. Larskaan ei tuota huomannut.

Leiv vaaleni. "Pelkäävätköhän nuo karskit pojat minua?" sanoi hän niin kumajavalla äänellä, jotta ei itsekään sitä tuntenut äänekseen. Eräs joukosta sanoi siihen: "niin, -- eiväthän kaikki liene niin tappelun haluisia kuin Åsbjörnin poika, joka siekailematta rupee mellastamaan heti milloin ihmisiin joutuu ja talon näkee." Tuvan sopessa kuului naurun kiherrystä.

Leivin silmät säihkyivät, suu vapisi. Vanha Haugstadin Janne huomasi tuon, tuli Leivin luo tarjoten ryyppyä. "Asetu", sanoi hän, "elä ole tietävinäsikään. Ja kun kerran olet tullut taloon, Leiv, niin ole tervetullut; ota tästä pikku ryyppy ja tanssi sitten, niinkuin muutkin!" "En juo pisaraakaan", sanoi Leiv, työntäen lasia luotaan, niin että osa maahan läikähti, "enkä vääryyttä tee kellenkään, jos vaan ei minua suututeta. Tanssisin minä kyllä mielelläni, jos täällä vaan suvaittaisi", lisäsi hän samalla kun jotakin hymyn tapaista levisi hänen kasvoillensa. Hän katsahti ympärilleen saadakseen tanssitoveria, vaan kaikki tytöt väistyivät pois, niin kauas kuin voivat. Pojat nauroivat. Leivistä tuntui ikäänkuin veri olisi pakkautunut sydämmeen ja niinkuin hän olisi älynsä ja ymmärryksensä kadottamaisillaan, jos se vaan pääsee kuohumaan. Hän tyyntyi kumminkin. Tyttöjen seassa huomasi hän nekin kaksi, jotka hän näki kirkossa ja joiden kuvat olivat hänen sieluunsa niin painuneet. Ehkäpä ne vaan kainostelevat, ajatteli hän ja astui toisen -- suuremman -- luo ja pyysi tanssiin. "En välitä, kiitoksia", vastasi tämä, niskaansa pilkallisesti keikahuttaen. Hän meni toisen, tuon sievävartaloisen, tytön luo. Tämä vaaleten vetäytyi poikemmaksi. "En ikinä", sanoi hän. Leiv puri hampaitaan, tarttui lähinnä seisovaan tyttöön ja kiskasi niin, että leningin hihat ratkesivat. Nyt näytti siltä, kuin Leiv olisi järkensä kadottanut, silmät säihkyivät synkästi, korvat humisivat ja vielä kerran kääntyi hän oikealle ja -- nyt tuli hän. Viuluniekka soitti, Leiv tanssi, ikäänkuin mieletönnä, tupa vapisi hänen jalkojensa alla, hän tömisytti siltapalkkia, niin että naiset kirkuivat; näytti siltä kuin hän olisi ilmassa liehunut, ei kukaan ollut nähnyt semmoista tanssia. Tanssinsa lopussa huomasi hän tanssittaneensa Dalen Alfhildia.

Siinä näytti Alfhild niin kauniilta, jotta hän ei unissaankaan ollut semmoisesta uneksinut. Kuumana ja aaltoilevin rinnoin seisoi hän tuolla, niin että liinapaidan solet kalisivat. Posket loistivat puhenneen ruusun tavoin ja silmät olivat kirkkaat ja puhtaat kuin viattomalla lapsella. Hän katsoi niin lämpimästi ja hurmaavasti Leiviä, jotta hänestä tuntui kuin autuaallinen valovirta olisi häntä lämmittänyt. Hän otti Alfhildin vapisevasta kädestä kiinni ja sanoi: "Kiitos tanssista, Alfhild!" ja sitä katsetta, jonka hän sai Alfhildilta ei hän sitte enään koskaan unhottanut.

Hän meni ulos hurmaantuneena, huumaantuneena, ihan mielettömänä, vaan kumminkin niin sanomattoman onnellisena; hän riensi metsään saadakseen hengittää ilmaa, vaan sielläkin Alfhild kuvitteli hänen mielessään. Metsä niin viehättävästi humisi; kuuset ja hongat seisten synkkinä vienosti taivuttivat latvojaan, purot monimutkaisesti loristen luikertelivat ja taivas kietoutui ylt'yleensä hopeanharmaaseen vaippaan. Leiv luuli olevansa lumousmaailmassa ja kuulevinansa vedenneidon hurmaavia säveleitä, ja niin oli hän vajoutunut haltioihinsa, ett'eivät kivetkään ihmisiksi muuttuneina olisi saaneet heräämään häntä näistä kuvitteluista.

Mutta kohta loppuivat tanssit Haugstadissa. Leivin lähdettyä, Alfhild jäi alakuloiseksi; häntä ei mikään huvittanut, ei -- tanssikaan. Tuntui niin tyhjältä, niin kolkolta. Kaikki näyttivät niin heikoilta, niin pieniltä. Hän halusi kotiin. Pyydettiin, rukoiltiin; ei auttanut. Mitään eivät vaikuttaneet Björn Haugstadin ja Knut Åsenin imarrukset; hän tuskin otti niitä korviinsakaan. Viuluniekkakin koki panna parastaan laskemalla jos jonkinlaisia liurutuksia viulustaan, mutta ei tämäkään auttanut. Hän läksi, ja useimmat seurasivat hänen esimerkkiään. Mutta Alfhildia ei koko yönä nukuttanut, hän vaan uneksi tuosta rotevasta, mustasilmäisestä pojasta. Hän ei muistanut, että tuo oli kaikilta ylenkatsottu; hän vaan kuvitteli yhä mielessään verratonta nuorukaista. Ja päivän sarastaessa sanoi hän itsekseen: "Jumalan kiitos, nyt tiedän, ketä rakastan!" Näissä ajatuksissaan nukahti hän lemmettären suloiseen helmaan, uneksien tulevasta kihlauksestaan Leivin kanssa.