Part 6

Ison tunturijärven rannalla asui kaksi lappalaista. Karsain silmin katseli ruma Svakko kotansa kynnykseltä vastapäisellä rannalla asuvan Keiran kotaa, josta siniutuinen sauhu rihman tavoin nousi räppänästä ilmaan. Svakko oli rikas, ja sadat poronsarvet kiilsivät sataoksaisen vaivaismännikön tavoin revontulten häikäisevässä valossa. Mutta Keira oli köyhä eikä hänellä ollut kuin muutama poro, joista yksi oli valkoinen. Sillä lempiporollaan hän huumaavassa lennossa ajeli tunturia ylös, tunturia alas. Eikä kukaan heittänyt suopunkiaan villipetran sarvien ympäri niin taitavasti kuin Keira. Hilpeäsilmäinen hän oli, vikkelä kuin tunturinäätä, ja vaikka Svakko taudin turmat lähetti hänen karjaansa, kalaparvet noitui hänen verkoistaan, ei Keira sentähden muotoansa muuttanut, pyydysti vain uusia villipetroja ja etsi uusia salaisia kalahautoja. Sillävälin Svakko kulki aitassansa ja katseli huuhkajasilmillään aarteitansa. Mutta Keiran iloinen sydän ikävöi helohempeätä, ruskeapovista naista ja hän huokaili Lapin pitkän yön hiljaisessa hämärässä kotansa kynnyksellä.

Mutta kerran toi Keira valkoisella porollaan suloisen, ihanan naisen, jonka silmissä oli lempeä välähdys ja kasvoilla suvisen yön kajastus. Kymmenen tunturin ja kymmenen hyllyvän rämeen takaa oli Keira hänet löytänyt tielle turtuneena, hangelle hukkuneena. Pulkkaansa oli hän naisensa nostanut, laulaen läiskäyttänyt nauhoilla ja helistimillä koristellulla hihnallaan valkoista poroa kyljelle, ja iloinen oli yksinäinen kujerruskulku ikäänkuin tunturit olisivat nyökänneet hupaisesti päällään, ja räiskyvät pohjanpalot hääsoihtujaan heilutelleet. Ja hän kantoi kaunoisensa kotaansa, sanoi häntä valkeaksi, pyhäksi porokseen, revontulilinnan kuningattareksi, päivän päilyväksi tyttäreksi.

Ja niin asuivat he armaan ajan kodassa, mutta Svakko kulki kademielin murmatellen, murjotellen ja päätti pyytää Keiran naista, armasta Anaraa itselleen. Hän hiipi Keiran kodan kohdalla, ripusti Vienan välkkyvät ketjut Anaran mustille kiharoille, mutta Anara heitti helyt järveen niin, että tunturiseinissä kuului hieno helinä.

"Sata valkoista poroa saat, Keira, jos annat minulle Anaran, sillä minä himoitsen hänen hurmaavata nuoruuttansa!", puhui Svakko.

"Vaikka antaisit kaiken kullan, mikä tunturin sisässä kiiltää, en sinulle Anaraa antaisi, kautta esi-isien ja kaikkien pyhien seitojen, sillä Anara on minulle suloisempi kuin hangella kiitävän valkean poron varjo, rakkaampi kuin päivän ensi kultasade jälkeen pitkän, peittävän, pimeän yön."

"Etkö sinä tiedä, että Anara on päivän tytär, sinun huoneesi on hatara, ja kun ensimmäinen päivänsäde pilkistää kotasi seinän raosta, katoaa hän lumottuna minun luokseni, sillä minun majani sisusta on musta kuin huuhkaimen pesä!" hähätti Svakko ja ajoi rämisevillä kulkusillaan, rumalla täplikkäällä porollaan kodalleen, ja tuntui kuin kaikki tunturit olisivat nauraneet onttoa hohotusta.

Mutta Keira nauroi Svakkon uhkauksille, porontaljoilla hän täytti kodan nurkat, tukki ja tivisti kaikki seinänraot, mutta lumotussa lemmenleikissään ei hän kuitenkaan huomannut pientä luuneulan silmän kokoista reikää räppänän alla; sillä silloin kaarsi yö kuin suuri, musta lepakon siipi yli laajan Lapinmaan. Mutta Anaran ja Keiran sydämmissä paistoi kultainen kevätpäivä.

Kerran kevätpuolella Anara ja Keira raukeina rinnatusten lepäsivät tulisijan riutuvassa valossa. Anara heräsi ja tunsi ikäänkuin pimeys olisi aaltoillut, ja sydän itki kuin noidannuolen satuttamana. Hän hypähti kiljahtaen pystyyn. Svakko seisoi kynnyksellä ja nosti karvaisille käsivarsilleen helohempeän Anaran. Ja kun Keira heräsi, oli Anara poissa, ja auringon hopeainen säde hiipi hyväillen hänen kasvoillensa.

Yötä päivää huuteli Keira metsässä, valkoisella porollaan hän kulki satojen sinisten vaarojen taakse, etsi suot, katsoi kankaat, kyseli kuulta, pyyteli puilta, vaan ei saanut vastausta ja surullisin sydämmin hän valitti: "Missä on minun valkea pyhä petrani, kultapilvien kuningattareni, kirkas päivän tyttäreni!" Tunturikulkijat ravistivat päätään ja osottivat sormella otsaansa. Hän on noiduttu, arvelivat he. Mutta hiljaisina suviöinä kuuli Keira järveltä kummallisen kauniin joutsenlaulun ikäänkuin Anara olisi itkenyt ja ikävöinyt. Mutta kun Keira kuutollaan souti ääntä kohden, huomasi; hän rannalla valkoisen kiven tai vaahdon, minkä hän oli joutseneksi luullut.

"Mitä sinä täältä etsit, Anara, sorea sorsasi on suohon sortunut, sumuihin sukeltanut!" ilkkui Svakko.

"Niin, Anara on alimpana suoportaana, kuollut on kaunikkini!" Ja Keira souti taas suru silmissä raukealle rannallensa.

Mutta kun pimeä talvi taas oli taittunut, ja päivänsäde pilkisti hänen kotaansa, muisti hän Svakkon uhkauksen, ja hänen ajatuksensa välähti. Hän tempasi kodan seinältä suksensa, sauhuvan sompansa hän työnsi erämaiden pohjattomaan kohtuun ja kiiti heimonsa kuulun tietäjän luo. Ja kun hän sieltä palasi, oli jo kesä kerinnyt hänen kotinsa kynnykselle, ja lämmin huuru höyryili kodan katolla. Ja pienessä paksussa pussissa oli hänellä taikakipenä, taivaantaaton tulukset, räiskyvän revontulen säihkyvä säkene. Sillä hän tuhoisi Svakkon, murtaisi mustan majan, jota yön henget vartioivat. Hän hioi kirveensä Hiiden tulta kirkkaammaksi ja hiipi yöllä Svakkon kodalle, päästi kipenän pussista ja hiveli sillä kirveensä terää. Taivaalle valahti yli vetelän vesaikon kamala kajastus, kun Keira kirveellään iski oven luiseen kamaraan. Hän tunkeutui sauhuvaan, löyhkäävään kotaan ja nosti taika-unessa, likaisella karvavuoteella nukkuvan Anaran ja syöksyi veteen. Sormin souteli hän valossa välkkyvälle järvelle. Mutta takaapäin kuului hirveä järisyttävä murina, kivet paukkuivat ja vanha tunturi vapisi. Rannalla raivoili Svakko liehuva pitkä parta tulessa, ja hänen musta varjonsa kuvastui kamalana palavaa kotaa vasten. Mutta Keira ja Anara kietoivat vapisevat käsivartensa suureen, viimeiseen syleilyyn, ja sammuvat katseet etsivät raukean iloisina toisiaan. Ilmassa kuului vasaman terävä, vinkuva suhahdus; noidan nuoli singahti läpi sydämmien. Svakko heitti jousensa tuleen, syöksyi karjuen palavaan kotaansa, hiiltyi pitkäksi laihaksi kekäleeksi.

Mutta siitä, mihin Anara ja Keira aaltoihin vaipuivat, nousi suvinen, lempeästi suhiseva, lehtoinen saari, ja siinä, missä musta Svakko hiiltyi, törröttää hämärästä suuri, musta, hirviön näköinen kallio, jota kaikki tunturikulkijat pelolla pakenevat.

Se oli tarina Anarasta, Keiran valkeasta, pyhästä peurasta, kirkkaasta päivän tyttärestä.

UUDEN VUODEN UNI.

Ylhäällä pimeässä ilmassa kumahti kellojen vaskikita, ja alhaalta valkean, pyöreän temppelin tulet tuikkivat, ja urkujen humina helisi huurteisessa kirkkopuistossa. Ilmassa oli odotuksen ja kaipauksen kohina. Tähtitarha kimmelteli kuin äänetön, ääretön jalokiviloimi, ja tummien talojen yli risteili kuurassa tuhansia teräslankoja.

Mitä siellä maailmassa tapahtui? Siellä tykit paukkuivat punaisilta vuorilta, kylät paloivat ja ihmisiä kaatui kuin heinää; tulta ja verta, verta ja tulta! Siellä rosvokansat kulkivat kuin jättiläiset elämän punertavassa metsässä ja polkivat jaloillaan muurahaiskansojen pieniä pesiä. Ja alhaalla oli hirveä ahdistus ja ylhäällä ilkkuva voitonhymy. Ne pienet kansat olivat taas saaneet oppia ryömimään, sillä he olivat heikkoja, väkevä oli vain intohimo ja verikosto. Väkevä on myös taivaan tuuli, joka ei tietänsä kysy, se tulee kuin varas yöllä. Mutta maassa oli hätä ja ahdistus, ja matelevat madot kysyivät toisiltaan, mutta eivät saaneet mitään vastausta, ja aika seisoi kuin musta seinä, jonka sala-ovia ei kukaan tunne. --

Ulkoa kuului jalkojen kopinaa ja äänien himmeätä helinää. Kello oli lyönyt 12 totuuden kertaa, ja se vuosisadan raihnas vainaja oli kunnialla haudattu kuten tämän maailman kaunis tapa on. Oli hiljaista ja itse tyhjyys soi, yli huoneen kynnyksen tuli kylmä viima. Tähtitarhasta lensi yksinäinen tähti, ehkä sen oli ikävä ja etsi itselleen uusia maailmoja. Siintäen ja vihertäen se katosi huurteiseen usvaan, ja minä vaivuin unien heleille kentille ja kuulin aaltojen liplatusta. Ajan aaltojen!

Mikseivät vuoret siirtyneet ja meri vuotanut uusiin jättiläiskattiloihin, miksei meri maaksi muuttunut, maa mereksi?! Niin ne laskivat ja nousivat uusissa ajan hyökylaineissa ainoastaan himmeissä unimaailmoissani. Minä näin suuren, viekkaan ja villin meren. Ja suurilla honkalautoilla itkuiset ja oikuttelevat ihmiset ajelehtivat syntiensä sylissä. Kohosi merestä kallio, kullassa ja jalokivissä se välkehti uuden aamun veripunaisessa valossa. Ja kalliolla istui lapsi, uuden ajan lapsi. Se katsoi eteensä hämärää, harmaansinistä taivaanrantaa kohden, jossa kirkas valoviiva liekehti. Siellä oli se uusi maa, ihmiskunnan unelmien maa. Keltaiset pasuunat ilmassa julistivat uuden taivaan tahtoa, ja kirkuvat merikotkat liitelivät kiiluvin silmin mustia vesiä.

Ja lapsi kalliolla puhui: "kuole sinä vanha vuosisata, joka syntyessäsi niin paljon lupasit! Sinä olit vapauden ihmelapsi, ja sinua tervehti maailma ilolla ja ihanalla odotuksen pelolla. Sinä olit helleenien heimoa, sinä toit taas rohkeuden ja luonnollisuuden maailman turhuuden turulle, mutta sinä olitkin vain kaukaista kaikua. Ruma ja synkkä ristin runous sinut taas sokaisi, ja ne pistivät puhki sinun kirkkaat silmäsi ja sysäsivät sinut kalliolta soutamaan rannatonta ja toivotonta ulappaa. Kiero hurskaus loisti valenaamarissaan, ja yksi nousi yli monen ja monta oli, jotka itkivät sinun kuolematasi, sinun henkesi kuolemata, sillä ajallinen ruumiisi eli, ja sinä ajelehdit vesiolentona elämän meressä ja, ja sinun sydämmesi oli kylmä kuin kalan sydän. Ja raivottaret, ne ikuiset rumat henget pääsivät taas piilopaikoistaan ja ne huusivat hurjina yli maan ja niiden kynsissä kiilsi ihmisverta. Ja taaksepäin vieri maailma ja kovettui pintapuolisiin kaavoihin, sinä olit onnettomuudelle kuuro, etkä voinut syytöntä auttaa, et sorrettua nostaa. Sinun sydämmesi muuttui kovaksi, kuultavaksi vedeksi, ja sinussa oli vesitauti eikä iloinen puhdas, suuri, suora, uhmaava elämä sinussa virrannut, niin sait sinä kuolla. Sinä kuolit kuin sairas lintu, jota shakaalit repivät. Ja ne suuret tietäjät jotka kummeina kehtosi ääressä seisoivat, liitelivät levottomina henkinä hautasi ääressä, joka on ajan meri. Ja tietäjät kääntyivät taas surullisina hautakammioihinsa, sillä vuorilla seisoivat tyrannijättiläiset ja heittivät kallionlohkareita laakson rauhallisiin majoihin. -- Mutta ajan meri liikkuu aina, ei sen loppua näe eikä sen lähteitä tunne. Siitä merestä minäkin olen tullut, olen arvoituksen lapsi enkä vielä itseäni ilmaise!"

Niin puhui lapsi kalliolla ja katseli ajan aaltoja. Ja katso! Päivä nousi kuin veripallo merestä ja valaisi kaukaisia mantereita, sinisiä saloja ja kullan vihertäviä rantalehtoja. Ja tasaisilla tanterilla hääri mustana ihmisiä, jotka juoksivat ja huusivat. Kevätukkonen vieritti jylisten jyräänsä taivaalla. Ja siellä näkyi sotajoukkoja, sotavankkureita, keihäänpäitä, tulta oksentavia rautaputkia, ja tykit kulkivat yli kuninkaiden. -- Maa tärähti ja kalliot halkesivat. Ja valtaistuimet vapisivat, kansat tunkeutuivat palatseihin ja heillä oli vihreä seppele päässä, tulinen sainio kädessä. Viinitynnyrit isolla turulla vuotivat ja kansa joi, joi uuden ajan ja helpoituksen maljan, heleästi paistoi päivä, ja ilma oli iloa täynnä. Ja kansat pyysivät anteeksi toisiltaan ja he syleilivät ja itkivät ilosta, sillä kaikki olivat taas saman elämän lapsia ja oman onnensa luojia. Niillä kultaisilla kentillä tehtiin toukoja, palatsien ikkunoista raikui lentävä laulu:

Oi, katsokaa, näin kulkee vapaus, sen silmä säihkyy sekä loistaa, se tuskan turjomia seppelöi ja niskoilta sen ikeen poistaa.

Se astuu alas vankityrmähän ja kahleet kukkavöinä vierii, se repii valheen vanhan naamarin, sen eessä sortomiehet kierii.

Se tukkii herjaajien suuret suut ja kytkee pahain voimain eljet, se nostaa orjan olan loasta ja tasa-arvoon kaikki veljet.

Oi, kuulkaa kansan ilohuutoja, vapaus laakereitaan tuhlaa, kun kulkee vapaus kuin kuningas, siell' lauletaan ja siell' on juhlaa!!

1901.

PAHOLAISEN SOITTO

Oli hämärä, uninen sunnuntai-aamu. Unilukkari avasi juuri kirkonovet, pyyhki tomut pyhimyksien poskilta, lakaisi luudalla lattian ja ristikäytävän, puhdisti penkit ja kopahutti lopuksi ovensuussa seisovan, puisen Simsonin sääriä ja heitti luudan käytävän nurkkaan. Hän kulkea koikkelehti pitkin ristikäytävää, heitti unisen katseen numerotaulun alla riippuvaan rahahaaviin ja haukoitteli vasten ristiinnaulitun kuvaa alttarilla. Eikä unilukkari huomannut, että urkuri-lukkari öiseltä, viikkoiselta retkeltään hoiperteli natisevia portaita pitkin urkulehterille, paneutui pitkälleen penkille ja nukahti siinä samassa. Unilukkari kulki sakastiin, otti kaapista kultaristisen, kullon kimmeltävän messukasukan, ja juuri silloin hiipi paholainen kirkkoon.

Paholainen oli maantienkulkijan näköinen, punainen villahuivi pisti esille mustan näverinmuotoisen, pienen piikkiparran alta, kulunut, viheriälle vivahtava huopahattu oli hänellä päässään, ja hän linkutti vasemmalla jalallaan. Hänen suunsa oli irvistyksessä katsellessaan katossa leijailevia kerubiimien kuvia, hän loikki pitkin kirkkoa ja jätti mustat jäljet kaikkialle. Hän seisahtui pappilanpenkin eteen, jonka yläpuolella oli helvettiä kuvaava taulu. Punaisten lieskojen keskellä seisoi itse sarvipää ja ruoski pitkällä haarukalla onnettomia tulessa palavia, alastomia naisia. Paholainen seisahtui sen taulun eteen, hymyili hetken ja mutisi itsekseen: "Mikähän kyläntaituri tuonkin on tekaissut! Enhän minä toki noin tuhman näköinen ole, se osoittaa, että taiteilijalla ei ole vähääkään neron kipenää. On kuvannut minut piiskuriksi, hahhaa, minut, joka olin mahtava maailman majesteetti. Mutta olen minä vieläkin sama taika- ja tanssimestari vaikka olenkin joutunut hiukan rappiolle, sillä usko paholaiseen niinkuin Jumalaankin on nykyisin hiukan muuttunut. Valepuvussa kulkurina minä nyt kuljen enkä aina yösijaakaan tahdo saada, papit ja taulujen tuhertajat minua pilkkaavat, mutta lauluhilpeät lukkarit minua vielä ilopöytiensä ääressä muistelevat ja maljojani juovat. Minä olen heidän ystävänsä, mutta papit minua hermostuttavat, tämänkin kirkon paimen maalaa minut vielä tulikivellä ja kimröökillä. Piru vie, hahhaa, sanonpa sen itse, tänään minä sekoitan koko saarnan ja teen sellaiset kelpo kepposet, hahhahhaa, että aikakirjat tietävät siitä pitkät ajat kertoa."

Paholainen nauroi ja kääntyi samassa ympäri, sillä tapulista kuului papinkellojen kumea ääni. Yhdellä loikkauksella seisoi paholainen pilarin varjossa urkulehterin alla eikä häntä kukaan huomannut. Kansaa alkoi lappautua kirkkoon, leveästä kaariovesta seinällä riippuvien vaakunakilpien ohi astuivat paikkakunnan aateliset, tuli vanha majori ja jahtimestari, leskiruustinna ja Aunolan armo, upeat rustitilallisten emännät kahisevissa silkeissään, pitkä koulumestari ja kaksileukainen kirkkomaalari, vanha krenatööri mitali rinnalla. Ylpeät suurtilalliset istuivat kukin penkkeihinsä, mutta kirkon alipäähän jäivät loiset ja mäkitupalaiset sileäksi ajettuine leukoineen ja paksuine hiuksineen, jotka olivat takaa kuin kirveellä tasoitetut; lopuksi mieronrannan kulkijat, kerjäläiset ja teinit. Siinä koko pitäjän komeus ja kurjuus, ja paholainen katseli tätä kaikkea suu ivan mareessa ja kuunteli lukkarin kuorsausta urkulehteriltä. Hän kuuli miten ontuva, punatukkainen urunpolkija ravisteli lukkaria, sillä seurakunta odotteli jo kärsimättömänä alkuvirttä. Mutta lukkari ei herännyt, sillä koko yön oli hän juonut viiniä kirkkoväärtin kanssa. Unissaan soperteli hän paholaista avukseen.

Paholainen kuuli lukkarin heikon avunhuudon, häntä säälitti mies, virkansa menettäisi, mieron tielle joutuisi pappien paha omatunto ja hiushieno ivaaja. Paholainen seisoi yhdellä hyppäyksellä urkulehterillä, nyökkäsi päällään urunpolkijalle: "mene sinä polkemaan, kyllä minä urkuja hoidan!"

Piru asettui soittamaan alkusoittoa. Urkujen isot hopeoidut putket nousivat korkeaan, kupuilevaan kattoon. Hän alkoi pitkällä surullisella soinnulla, ja kuulijat vaipuivat hartautensa uneliaihin maailmoihin. Urut humisivat juhlallisesti ikäänkuin olisi suhahtunut enkelinsiipien kahina ja taivaan harppujen helinä, kymbaalien ja huilujen valitus kaiken katoavaisuudesta, mutta tarkka korva olisi eroittanut pää-aiheen alla rinnan kulkevan, hiljemmän, ilkkuvan äänen, joka värisi täynnä tämän maailman hekumaa ja iloa. Kaikki tämä sekaantui siihen äänien aallokkoon, jonka paholainen liukkailla juoksutuksillaan loihti. Leveillä loppusoinnuilla päätti paholainen soittonsa. Seurakunta oli kummastuksissaan, talonpojat töllistelivät suu auki, naisten puolella kävi vilkas supatus, ja sukupenkistään kallistui vanha rouva, Aunolan armo, majorin puoleen ja kuiskasi: "mon frère, olenhan aina väittänyt, että pitäjämme lukkarilla on säveltäjälahjoja, näin hyvin en ole hänen koskaan kuullut soittavan."

Surullisesti katseli piru ympärilleen, sillä pirukin saattaa olla surullinen. Mutta kun hän näki nukkuvan lukkarin punahohtavat kasvot, sai hän silmiinsä iloisemman ilmeen, hän selaili tahraantuneita nuottilehtiä ja alkoi hiljaa soittaa alkuvirttä. Mutta pirulla on levottomat sormet kuin mestarivarkaalla, pian alkoi virsi vilkastua, niin että akkojen kimakat venytykset kulkivat ja kompastuivat kaukana soiton jälessä, ja seinät viskasivat kaijun kolminkertaisena vasten veisaajien kasvoja. Ukot katselivat mielipahoissaan nenälasiensa yli lehterille, ja eukot kiskoivat ja nielivät sanoja pysyäkseen soiton mukana, mutta lehterillä oli hämärä, niin ettei saattanut nähdä pirun ilkkuvaa ilmettä. Olipas se ihmeellinen soitto, virren lopussa kuului pitkä kiekahdus kuin punaisen kukon huomenlaulu oksaiselta orreltansa. Toisinaan kuului kuin aisakellon kalina, joka on kiinnitetty tielle pilastuneen varsan jalkaan. Kellon ja kukon äänen kuullessaan hypähti seurakunta tuuman verran paikoiltaan. Sillä pitäjässä kulki tarina, että kirkossa olivat hurjat huovit sota-aikana syöttäneet ratsuillensa kauroja itse pyhän alttarin edessä, ja neitsyt Marian kämmenellä oli hyppinyt köyhältä leskeltä varastettu kukko.

Rahvas vilkuili toinen toisensa silmiin, joista he etsivät selvitystä näille oudoille kummitusäänille. Majori tarttui armon kuulotorveen ja sanoi: "Lapsikamarijuttuja, teidän armonne, taika-uskoa, taika-uskoa, ma chère!" -- Iloisella loppulirityksellä lopetti paholainen alkuvirren ja kiekahti vielä kerran käheän, murrosäänessään olevan kukonpojan äänellä, mutta samassa astui pappi alttarille.

Pitkässä kaapussa astui pappi alttarille, ja kultainen risti hänen selässään loisti kuin kullattu, timanteille tuikkiva pyövelinpuu häikäisten koko seurakunnan silmät. Luettuaan uskontunnustuksen ryki ja selvitteli hän kurkkuansa mutta ei saanut messu-ääntä, kovin hän oli levoton ja katseli tavantakaa urkulehterille. Piru seurasi papin pulaa nuottikirjan yläpuolella olevasta peilistä ja nauroi, turhaan odotti pappi tänään merkkiä lukkarilta. Vihdoin päästi hän epätoivon vimmalla kummallisen mölinän, sanat sekaantuivat, hän korjaili lipereitään ja puhkuili tulipunaisena, vihdoin hänen valtasi pyhä viha ja hän kadotti mielenmalttinsa. Lukkariin ja koko laumaansa oli hän suuttunut, sadat silmät seurasivat kuin vahingon ilolla hänen hämminkiänsä, hän vihasi heitä kaikkia. Nyt alkoi kummallisin messu mitä miesmuistiin oli kuultu. Pappi messusi: "Oi, sinä syntinen, piskuinen lauma, voimaton kaikkeen hyvään Aadamin synnin kautta! Oi, kuinka kauvan sinä kiusoittelet ja niskoittelet paimentasi vastaan, huonoimmat jyvät, pienimmät kalat, laihimmat pyyt sinä hänen pöytäänsä kannat, te salavuoteilijat ja rikkaat lesket, voi teitänne, laihimmat lehmät te minun navettaani tuotte, ja teidän voinne ei ole kuin hunaja vaan hapan ja kauhistus Herralle. Kellarini on oluesta ja silavasta tyhjä, rahalaatikko on tyhjä, kun kollehtiani kootaan, riihessäni hiiret puivat, ja madot niittävät minun niittyjäni. Ah, kallis ompi aika, millä minä maksan velkani, minun kunniavelkani, minun polveni ovat käyneet heikoiksi paastosta, minä olen köyhä ja raadollinen mutta minä olen pappi ijankaikkisesti Melchisedeckin säädyn jälkeen, mutta mitä oletten te, te löyhkäävät vuohet Herran viinitarhassa. Selaa!"

Seurakunta ei kuullut kaikkia sanoja vaan veisasi: Herra armahda meitä! -- Sitte kohdisti pappi vihansa lukkariin ja messusi:

"Ja sinä surkea virrenvetäjä, kussas olit viimekin yönä?"

Paholainen: "Kirkkoväärtin kanssa viiniä join, mutta kussas olit itse?"

Pappi: "Jätin vuoteeni ja kävin lohduttamassa kristillistä sisartani, naapurini emäntää."

Paholainen: "Ja tikapuut kaatuivat, niin ettäs vieläkin onnut."

Pappi: "Kotiin kuljin, kirkko-isiä tutkin ja näin sitte unta taivaan tikapuista."

Paholainen: "Oi, valhe suuri asuu sinussa. Et pyhiä kirjoja tutkinut vaan istuit siellä, missä pelaajat ja mässääjät istuvat. Majorilta sinä viime yönä nipistit viekkaasti kymmenen kultarahaa. Korttipöydän äärestä sinä saarnastuoliin nouset."

Pappi: "Aut', ett' pysyn pystyssä, hekumas on kuin liukas virran juoksu, minä valitan sinusta piispalle."

Paholainen: "Sinä Baalin pappi, rippityttäriäsi sinä katselet kiivaan sulhaisen silmillä, kerran sinä..."

Pappi: "Herran nimessä, hiljaa! Saat ankkurin saksalaista viiniä!"

Paholainen: "Anna sielusi, anna sielusi!"

Pappi sävähti outoa ääntä ja katsahti lehterille, josta paholainen taas lauloi kiekuilevalla äänellä. Pappi näki peilissä irvistävät hampaat ja näverinmuotoisen piikkiparran, hädässään kääntyi hän seurakunnan puoleen ja messuili vapisevalla äänellä: "Herra olkoon teidän kanssanne", ja kääntyi taas alttariin päin, kun lehteriltä kuului pitkä piipattava ääni.

Nyt alkoivat kummalliset kujeet papin selän takana. Molemmin käsin tarttui paholainen koskettimiin. Ensin kuului juhlallinen hymni, se värjyi kuin valtava sävelmyrsky, kiiriskeli pitkin pilaria ja holvia ja hiljeni vihdoin mietoon mutinaan kohti korkeata kattoa. Äkkiä meni soitto mollista duuriin, kuului paimensoitto, kun rakkaudesta morsioonsa juopunut paimen soittaa mättäällä kevätkiimassa hyppeleville lampaille, ja seurakunta tunsi ikäänkuin se vasta olisi herännyt, veri alkoi juosta hitaimmissakin jäsenissä, soitto sai yhä keveämmän luonteen, säveleet juoksivat, kaatuivat päistikkaa, nousivat taas ja ajoivat toisiansa takaa kuin hehkuvaan syleilyyn tavoitellen, se soitto oli kuin läikkyvä laskiaiskarnevaali tai vallaton häämelu ikäänkuin puupuhaltimet olisivat kilpailleet öitä kestävissä kemuissa, joissa nuori nauru, hehkeä viini, notkuvat lanteet ja iloiset intohimot soiluivat sopusointujen hekumassa. Se kutitti ja hiveli jalkapohjia, se pani pään suloiseen keinuntaan, sydämmen ihanasti väräjämään. Seurakunta oli kuin lumottu, mutta paholainen kiihoitti itseänsä yhä tulisemmilla lirityksillä ja sävelhypyillä. -- Kirkkorotat tulivat uteliaina kaikista pesistään ja lokeroistaan, juoksivat pitkin kattoparrua, ja hännät läiskyivät kivistä seinää vasten, ne nousivat takajaloilleen ja alkoivat hassunkurisesti hyppiä piiparin pillin tahdin mukaan. Yölepakot, jotka olivat riippuneet tornin pimeissä kätköissä hämähäkinseitin takana salaisissa suojissaan, töytäsivät aukoista kirkkaaseen ilmaan, ja valo häikäisi niiden pienet, mustat silmät. Vanhat salaperäiset kirkkonaakat alkoivat kirkkomaan vaahterissa supatella, purstojaan levitellen ne kiertelivät toisiansa tanssivilla varvasliikkeillä ja ponnahtivat oksilta riemuisaan karkeloon ylös siintävään korkeuteen.