Part 5

Ja sammal puikelsi alhoon ja löysi tiellään ruostuneen auran. "Ahaa, teloittajani leikkikalu", huudahti sammal ja kävi auran kimppuun ja polki sen pehmeillä, väkevillä käsivarsillaan alleen. "Sinä viilsit sydäntäni, peittäköön sinun unohdus ja yö!" -- Ja sammal leveni ja lihoten se läikkyi, kasvoi kuin vihreä lohikäärme, pursto kalliolla kohisi, selkä metsässä matasi. Se puikelsi ali aidaksen ojaan, sieltä nousi sen pää pellolle, jolla jo orjantappurat, sienet ja koiruohot rehoittivat. "Minun serkkuni ovat jo käyneet täällä!", sanoi se ja poikkesi polulle, joka vei majalle. "Tässä on Inehmon tie, ankarasti hän siinä astui, mutta minä peitän hänen jälkensä, niin ettei hänen muistostansa jää mitään jälelle!" -- Majasta nousi ohut sauhu kuin pieni ilmassa riippuva rihma. "Inehmo on heikko", sanoi sammal ja ryömi pihaan. -- Silloin astui Inehmo hoiperrellen majasta ja kantoi sylissään naisen ruumista ja hautasi sen kukkakumpuun. "Hänen ystävänsä on kuollut!" ajatteli sammal.

Varovasti hiipi nyt sammal seinää pitkin, nousi pystyyn ja tirkisti akkunasta sisään. Huoneessa ei ollut muuta kuin olkia lattialla, seinät olivat lahot ja kosteat, ja peltohiiret tanssivat lattialla. "Tanssikaa, ilveilijät, kohta saatte viheriän tanssisalin!" sanoi sammal. Mutta samassa tuli Inehmo yksin takaisin ja työnsi sammaleen alas ikkunalaudalta. -- "Oletko sinä taas täällä, vuosiin en sinua ole nähnyt, pois silmistäni sinä vihreä käärme!" sanoi Inehmo. "Tämä on minun isoäitini syntymäsija", sanoi sammal, "sinä tulit, tulella ja raudalla sinä raastoit ruumistani. Minä vaadin velkani takaisin, minä en pelkää sinua enään, sillä voima on sinusta vuotanut".

Sammal väijyi, se kiersi nurkan taitse ja nousi portaille, kiiltävin silmin se odotti yötä päivää. -- Eräänä päivänä ei sauhu enään noussut reppanasta. Inehmo ryömi majasta kuin mato. "Opi sinäkin ryömimään, ikuinen Inehmo!", ilkkui sammal. Inehmo katosi metsään, ja sammal livahti yli kynnyksen. Homeen haju löyhkähti häntä vastaan. "Täällä minä tulen viihtymään, hyvin viihtymään", sanoi se ja hiipi lattialle. Tuhansin jaloin alkoi nyt sammal tanssia pitkin seinänrakoja ja hiiren syömiä hirsiä. Seinät sortuivat, katto kaatui maan tasalle, ahneesti sammal peitti kaikki alleen. Pitkän yötyön jälkeen pukeutui se isoäitinsä vihreimpään hameeseen ja nauroi heleintä nauruaan. "Kas niin, minähän olen hyväntekijä, kaiken ihmishävityksen peitän minä utuiseen unelmien vihreään verhoon, rakennan unhon kauniit kerrokset muiston mustien kerroksien päälle. Minä kasvan kuin jättiläismetsä, ja tähdet minua kumartavat!" sanoi sammal ja nyökytti päällään auringolle.

"Mutta missä on Inehmo? Ehkä hän palaa takaisin tulella ja raudalla. Minä unohdin viholliseni!"

Sammal seurasi Inehmon jälkiä, jotka veivät kiviraunioon. Kukkaisen kummun juurella loisti luuranko.

"Kas, kas, Inehmo nauraa vielä kuoltuaankin", sanoi sammal ja luikersi pääkalloon.

Mutta samassa kuului korvesta ryske ja kirveiden kalina, puut kaatuivat ja kalliot kumahtelivat. Sammal pisti päänsä esille Inehmon hampaiden välistä:

Tulossa oli uusi Inehmo.

INKERI JA YRJÄNÄRITARI

Ihanista ihanin prinsessa Inkeri istui tornissa ja itki. Ja kaukaisten seutujen ritarit ja linnaherrat tulivat ratsain, tulivat välkkyvissä vaunuissa ja kajahuttivat torviansa linnan pihalla. He polvistuivat hänen jalkojensa juurelle ja asettivat kätensä sydämmelleen, mutta Inkeri käänsi heistä ihanat kasvonsa, sillä hän ei löytänyt heidän silmissänsä rakkautta. Siksi istui Inkeri tornissa ja itki, ja holvien alta kuului kosioritarien mässäilevä nauru. Mutta päivä paistoi hänen ruusukammioonsa, ja läpi lyijyakkunoiden kuului tarhasta kuninkaanlinnun levoton laulu, ja Inkeri tuli kummallisen iloiseksi, sillä hän oli nuori. Hän hymyili itseksensä, hiipi kuin varkain kirjatun arkkunsa luo, pukeutui hohtavan valkoiseen juhlahameeseensa, asetti pienen kruununsa kullankellertäville hiuksillensa ja hiipi sivuportaita linnan pihalle. Ja metsästä tulvehti häntä vastaan tuhansien kukkien tuoksu, ja suloisen suuri aavistus täytti hänen povensa:

Ja prinsessa ihana Inkeri, hän linnasta lehtohon astui, ne hienot, valkoiset huntunsa päät maan yrttikukissa kastui.

Hän istui lemmen lähteelle, sen pohjasta kruununsa loisti. "Missä viipyy prinssini pelvoton?" hän itkien hiljaa toisti.

Lohikäärme mereltä yöllä käy, päin linnaa se päänsä nostaa, kaikki ritarit vallilla vaalenee, ken prinsessain häpeän kostaa --?

Ja hetket lentää ja aatos käy, suur'ritari vuorilla viihtyy, kun on sydänyö, kun on sydänyö, ja meri mustaksi kiihtyy. --

Tuli vuorelta Yrjänäritari nuor', hänen silmänsä tulena säihkyi, hän neitoa katseli, katseli vaan, ja rintansa lemmessä läikkyi.

-- "Mitä katselet prinsessa Inkeri, miks kruunu on päässä sulla?" -- "Ma ootan suurta mun sulhoain, siks kruunu on päässä mulla."

-- "Varo, ettei sun kruunusi putoa pois, vois veteinen viedä sen sulta!" -- "On isällä toinen tornissan, se kirkkaampi on kuin kulta."

-- "Jos sull' olis yksi lempi vaan, sen voisitko poijes antaa, jos sulhos ois onneton kulkija vain, joka harhaa meren rantaa?"

-- "Niin antaisin molemmat kruununi mun ja mun lempeni ainoan, nuoren, jos sydän ois hällä suuri ain, ja hän lävistäis käärmeen kuoren.

Vaan ken olet ritari ryysyinen --?"

Sillä ryysyisellä kulkijaritarilla oli kirkaskärkinen keihäs ja punainen kantele. Hän oli usein katsellut kuolemata vasten silmiä, hän oli maaton ja mannuton, ei hänen sielunsa ryvennyt kultaisessa tomussa, siksi ei hänellä ollutkaan mitään menetettävää, ja hän kaipasi ainoastaan urotöitä ja rakkautta. Hän oli väsynyt keihääseen, vaikka se oli hiisissä hiottu ja sen lappeeseen oli kirjaeltu hänen sukunsa suuri tarina. Mutta hän oli siihen väsynyt sillä: "mitä keihäällä, jollei maailmassa ole tekoja, joiden eteen kannattaa kuolla!" niin oli hän miettinyt yksin vuorilla vaeltaessaan. Hän oli väsynyt kanteleeseen vaikka Jumala oli siihen soinnut sovittanut sillä: "mitä kanteleella, jollei sen ääntä kuuntele nainen, joka rakkaudesta vapisee!", niin hän oli myöskin ajatellut.

Yrjänä ylevä ritari toi tullessaan vuorelta havun ja pihkan hajun, ja hänen silmissänsä oli jotakin villiä, vienoa ja rohkeata. Ja Inkeri, joka lähteellä istui, tunsi kummallisen polton suonissaan ennenkuin hän edes oli katseensa ritariin luonut. Ja heidän silmänsä yhtyivät pitkään, iloiseen hyväilyyn, ja heidän verensä karkeli kuin etelämaan häissä kitaran mukaan.

Ja ritari puhui: "Minä näen sinun silmiesi surun. Ihanammat ovat silmäsi kuin pohjantähden välke tunturi-iljangolla, olet rakas minulle, rakkaampi kuin kanteleeni kultainen helkytys ja keihääni puhdas kalske, kun sankariunelmissa aatokseni ailakoi. Ja minun rinnassani on kuin lumivyöry, joka vieriessään sulaa kevätsäteissä ja myllertäen murskaa kaikki tieltänsä, kaataa kirkot ja murtaa louhet ja linnat. -- Sun isäsi linna on minulle kuin ilmalinna, ja sinun kruunusi kuin tunturiaavikolla eksyttävä virvatuli, johon en luota. Minä haluan Inkeriä, unteni kukkaa ja kruunua, minä janoan sinun sieluasi ja minä rakastan myös ihanaa ruumistasi, jossa tahtoisin sydämmesi minulle ikuisesti säilyvän. Sano, tahdotko armaasti kiehtoa kaulaani kätesi, joka on kuin rotkon raunioilla kasvava valkoruusu, minä tahdon ja minä voin viedä sinut korkeimmalle tunturille ja minä näytän sinulle maailmoja, joita ei kuoleva silmäsi koskaan ole nähnyt!"

Ja Inkeri katseli lähteen kukkia ja kuiskasi:

"Sinä et ole minulle vieras vaikken sinua ennen nähnyt, ja sun äänesi on minulle kuin urkujen humina, koska iloisin olen. Sinusta puhuu voima vai oletko teeskentelevä valhe itse tai vuoren hiisi. Ei, ei, pyyhi huuliltani pahat sanani ja anna niiden lentää maailman äärimpään sopukkaan, josta eivät koskaan saa palata! Elämä on minut katkeraksi tehnyt. Jos sinun voimasi viihtyy heikoissa haaveissa, silloin en sinuun luota. Minun rakkauteni kulkee koston kautta. -- Kaksi siskoani on lohikäärme vienyt, meren kitaan tuo kovan onnen kummitus ne vei, eikä meri ole ilmaissut salaisuutta, joka on koko valtakunnan kirous. En kestä nähdä isäni vanhoja kyyneleitä, hänen päänsä on jo lumivalkoinen, ja hänen sielussansa käy ikuinen ikävyys. Ja ensi yönä on minun vuoroni. Keskiyön aikaan kuulet kummallisen kohinan, joka on salaperäinen kuin kuolema, kuu nousee tulipunaisena aalloista ja valaisee merellä liikkuvan hirviön suomukarvaista jättiläisselkää. Silloin istun minä valkeissa vaatteissani rannan kivellä ja itken, itken kuin sydän pakahtuisi, itken siskoja, isääni, nuorta elämääni ja rakkauteni kevättä, joka ei koskaan tullut."

Yrjänä ritari oli mykkä. Äkkiä hän kääntyi ja katosi vuorelle, ja hänen askeliensa kaiku koski Inkerin rintaan ikäänkuin sotaratsujen kaviot olisivat sitä polkeneet. Hän katseli kauan ja oudosti ritarin jälkeen, taittoi lähteeltä kukan, astui linnalle ja hän kulki kuin ruumissaatossa.

Mutta tunturin palteella istui Yrjänä, ylevä riarit keihästä hioen ja sen terää hän voiteli myrkkyvoiteilla, joiden taikavoiman hän yksin tunsi. Neitsyt Maariaa rukoillen hän oli poiminut ne yrtit, joiden vaarallisista nesteistä hän voiteensa oli valmistanut. Nyt hän oli iloinen kuin taivaalla terhentelevä merikotka, hän lauleli raikkaasti ja rohkeasti. Nousi paadelle, ja muotonsa musteni. Tulessa katse tähysti hän merelle, hän pui suurta suonista nyrkkiänsä ja kevyesti kuin sulkaa heilutti hän raskasta rautakeihästänsä. Kiljahtaen syöksähti hän kiveltä, ja hänen otsasuonensa pullistuivat ja ohimonsa soitti, sillä hän aaltoili oman voimansa huumeessa. Hän kiskoi paasia ja vieritteli niitä alas, kumahtaen ponnahtivat ne kiviportaalta kiviportaalle alas, ja tunturin seinät nauroivat onttoa nauruansa. Ja hän kurottausi yli kuilun ja katseli riemulla, miten paadet lentelivät alas jyrkänteitä suin päin mereen molskahdellen ja vyöryten nostaen valkoisia vesipatsaita ilmaan. Se oli hänen soittoansa, ja hän jatkoi jättiläiskeilipeliänsä kunnes ilta oli käsissä. Silloin astui hän iloisesti merelle viettävää vuorta alas ja hän huusi kautta myrskyn: "Oi, miten elämä on suuri ja ihana, sen eteen kannattaa kaatua, Inkeri on minulle uusi elämä ja nyt kamppailen vaikka itse kuoleman kanssa!"

Kuu nousi, ja sen sarvet olivat kuin tulikekäleitä, suhahtaen lensivät yölepakot loukoistansa, ja niiden nahkaiset siivet kahahtivat kamalasti, niiden hää-ilta oli tullut. Korppikotkat huhuilivat onkaloista, mutta meri oli kuin kiljuva villikissa. Se voihki ja vongersi rantakallioita vasten, ja sen syvästä rinnasta kuului kuin hätähuutoja ja mustaa mutinaa ikäänkuin sen pohjalla lepäävät haaksirikkoiset olisivat nousseet vetisiltä vuoteiltaan itkemään. Ja kaikki ilman hengettäret pääsivät lukituista luolistansa ja meri heitti suustaan vaahtoa kuin hirmuinen, hullu äiti. -- Mutta linnan laaksossa soivat kaikki kirkonkellot, munkit kulkivat ristilippuinensa juhlamenoissa ympäri kirkon ja monstranssi välkkyi: Ave Maria, sancta tua...

Oli sydänyö. Rannalla istui Inkeri kalpeampana kuin kesäinen kuu ja kuun valaisema lilja, istui kädet ristissä rinnalla ja rukoili: Ave Maria, sancta tua... Mutta mereltä kuului kuin ukkosen repivä ramina. Syvää, valkoista vakoa kyntäen tuli lohikäärme, ja sen suomuinen pursto pieksi vihassa merta. Se oksensi suustansa viheriäistä vaahtoa ja keltaista limaa, ja sen kiljunta oli kuin tuhansien vesikoirien kiljunta. Se sukelsi taivaanrannasta esiin kuin ruma ryövärihaaksi, jonka mastossa punainen lippu liehuu, ja sen kiljuva kita oli isompi kuin pyhitetty temppelin ovi. Se vyöri raskaasti rannalle, missä Inkeri istui, ja sen silmissä oli helvetillinen lieska. Se jäi tahmaisille käpälillensä loikomaan ja katseli Inkeriä kiduttaen katseellaan suloista saalistansa. Niin se oli kahden prinsessan murha-yönäkin lojunut valkoisella sannalla, oli silmillänsä ahminut ja vetänyt luoksensa kuin viekas vesihiisi itsepillaajaa. Siinä se oli odottanut aamuhetkeen saakka kunnes kuu oli vaeltanut valkeimmille maille ja tähdet hävystä himmenneet sinisiin avaruuksiinsa. Siinä ne valkoiset prinsessatkin olivat istuneet vavisten, rukoillen ja vihdoin syöksyneet viheriäisen saatanansilmän lumouksesta mustaan kitaan.

Inkeri oli kuin jäästä jähmettynyt, rukous kuoli hänen huulillensa, hän katsoi kauhun ja epätoivon tuskalla kerran kotiaan, toisen kerran vuorelle ja jäi tuijottamaan viheriäisiä silmiä, jotka polttivat ja pistivät hänen sieluansa. Ja hänestä tuntui ikäänkuin taivaalle olisi noussut musta aurinko, joka pimensi koko maailman. Ja hän tunsi kallistuvansa ja hän tahtoi huutaa mutta kielensä oli kuin kitalakeen naulittu. -- Silloin kuuli hän ammottavasta kidasta pelottavan parahduksen ja päänsä päältä ilmassa lentävän keihään suhahduksen, ja sen kärjen välke valkaisi mustaa yötä ja häikäisi hänen silmiänsä. Hän näki, miten vihreät silmät hänen edessänsä pyörivät kuin kehää kiitävät tulikielet, jotka sammuivat. Musta kita työnsi sankkaa sauhua, sinistä visvaa, ja katku täytti ilman.

Aranhellä ja voimasta vapiseva käsi kietoutui Inkerin varrelle, hän tunsi lepäävänsä jotain suurta ja lämpöistä vasten ja hän leijui kuin untuvalaivassa läpi avaruuksien, ja tähdet lauloivat hänelle kehtolaulua.

Hän heräsi omassa ruusukammiossaan korkealla sinisilkkisellä vuoteellaan ja lepäili raukeasti. Ja hän kuunteli kirkosta kaikuvaa kiitoshymniä, kuuli isänsä ilosta itkevän, kuuli varovaisia naisaskelia kivilattialla ja hän näki ympärillänsä vain hilpeitä kasvoja. Mutta vakavana seisoi hänen vierellänsä ritari, ja hänen silmissänsä paloi syvä, sammumaton rakkaus, ikuisten unelmien kaikkivoipa valta ja elämä. Ja Inkeri nukkui ihanasti hymyillen, ja hänen terve unensa oli kuin kulkua kukkapoluilla, kun tunturileivot laulavat ensi vuokolle, ja päivä käy yli siintävien, kimmeltävien vuorien.

Tämä oli tarina Inkeri neidosta ja kulkijaritarista ylevästä Yrjänästä, joka tuli lemmenlähteelle, sillä siksi sitä senjälkeen kutsuttiin. Miksi minä laulaisin siitä, että Yrjänä ylevä sai päähänsä kultaisen kruunun, jota vanhassa tornissa säilytettiin, sillä kruunut painavat ja valtikat vaihtuvat? Mutta kummallisinta tässä tarinassa on se, ettei heidän rakkautensa rauennut vaan kasvoi päivä päivältä kuin lemmen palava puu autuuden aholla.

AHASVERUKSEN LEPOPÄIVÄ

Ikuinen kulkija, hopeatukkainen, vaeltava juutalainen kulki Saharan keltaista tietä. Hänen vartensa oli koukistunut kuin haudan yli, ja tummissa silmissä paloi synkkä, levoton tuli. Ja missä hän kulki, siinä hänen vapiseva sauvansa teki ristinmuotoisia jälkiä, ja siitä tiesivät kaikki maailman etsijät ja onnettomat sielut Ahasveruksen käyneen. Uupuneena, unta saamatta, pilkattuna pakolaisena on hän jo kulkenut kahdeksantoistasataa vuotta. Hän katselee arasti ympärilleen, ja hänen repaleinen ryysyviittansa laahustaa yli kalmankukkien ja syyssairaiden lemmenlehtien. Hän pelkää omien askeliensa kaikua, hän luulee jonkun kulkevan ihan kintereillään, hän kavahtaa omaa varjoaan, hän tarttuu taas seedripuiseen sauvaansa ja huokaa niin syvästi kuin ei kukaan ole huokaillut sitte kuin Vapahtaja pyövelinpuulla huokasi viimeisen henkäyksensä.

Ahasverus katsoi eteensä ikäänkuin hän olisi katsonut etäiseen menneisyyteen ja hän näki aina saman himmenemättömän kuvan edessään, se oli piirretty syvälle hänen surullisen sydämmensä pohjalle. Ja hän muisti sen ajan kuin eilen se tapahtunut olisi -- -- Hän istui kerran kauvan, kauvan sitte kivipenkillä savimajansa edessä neuloen ylhäisille rabbiineille siroja sandaaleja. Oli helteä päivä, taivas ikäänkuin painoi kuumalla katseellaan maata, eläimet läähättivät, ja läpi viinamäkien kävi raskas, raukea huokaus... Silloin kuuli hän Jerusalemista humua ja melua, joka kasvamistaan kasvoi. Hän näki suuren kansanjoukon, joka mässäten tuli lähemmäksi. Ja hän näki jalo-otsaisen, rakkaussilmäisen miehen, jonka päässä oli orjantappurakruunu, ja hän kantoi raskasta teloituspuuta, jonka ylisyrjään pilkalla oli piirretty: I.N.R.I. Roomalaiset kentturioonit kulkivat tahdissa hänen sivullaan, riettaat portot ja katukansa pilkkasivat häntä osoittaen häntä sormellansa: "Katso juutalaisten kuningas, ei ole hänellä purppuraista viittaa, ei valtikkaa eikä kultakruunua. Köyhien ja kerjäläisten kuningas hän on, ei hän loistovaunuissa aja vaan paljain jaloin astuu, ei hän helyjä, helmiä sirota, vaan käskee rovostakin luopua. -- Hän pilkkaa meitä! Golgatalle, Golgatalle! Ristiinnaulitkaa sellainen kuningas!" -- Ja sandaalintekijän valtasi hurja kiukku, hän tahtoi olla muita rohkeampi, röyhkeämpi. Hän nauroi, kun Mestari kaatui tielle, hän hyökkäsi hänen eteensä, täytti sandaalinsa sannalla ja heitti sen vasten Mestarin kirkkaita kasvoja. Ja kansa ulvoi ilosta. Pehmeällä kädenliikkeellä pyysi ristinkantaja saada levähtää kivipenkillä, mutta Ahasveruksen sydän oli kovempi kuin kivipenkki. Mutta silloin Mestari katsoi häneen, ja se katse tunkeutui hänen sielunsa pimeimpään perukkaan ja naulitsi hänen siihen paikkaan niin, ettei hän voinut seurata Golgatalle vyöryvää joukkoa. -- Yöllä poltti hän savimajansa ja hiipi yöhön Jerusalemin portista Heronin vuorelle vievää tietä. Eikä hän siitä hetkestä asti koskaan rauhaa saanut. Vapahtajan katse seurasi häntä, hän näki sen unissaan, hän näki sen valveillaan, se poltti, pakoitti ja käski: mene, mene! Korvessa hän rukoili: "tule kuolema, lyö pääni kalliota vastaan, etten hulluksi tulisi ja että minä rauhan tuta saisin!" Mutta kuolema kulki kylmänä hänen ohitsensa. --

-- Niin sai hän sitte vaeltaa vuosisadasta vuosisataan, kansan luota toisen luo, ja missä hän haapapuun näki, vapisi hän kuin sen lepattava lehti, he molemmat olivat tuomitut ikuisesti värisemään, sillä ristinpuu, jota jalo-otsainen oli kantanut oli haapapuusta. Niin kertoo pyhä taru. Ja missä hän hiipi ohi korkeiden temppeleiden tai matalien majojen ja kuuli ylistysvirsiä laulettavan ristinkantajalle, sieltä poikkesi hän äkkiä ja katosi likaisten kujien hämärään. -- Ainoastaan vuosisadan viimeisenä päivänä sai hän levähtää.

* * * * *

Ahasverus kulki aamuhämärässä kohden Saharan ilosilmäistä keidasta. Väsyneenä pysähtyi hän tienristeykseen ja huomasi siinä ihmeekseen solakan haavan, jonka lehdet eivät lepattaneet. Ja ilokseen muisti hän silloin, että nyt oli taas _hänen_ lepopäivänsä, oli unelmien uudenvuoden aatto. Hän istahti mättäälle ja hengitti helpoituksesta, hän puhalsi yhdellä henkäyksellä pois yhden vuosisadan salaiset huokaukset, ja hänen sydämmensä löi tasaisesti kuin viattoman, vienon lapsen. Ja vanha, vaappuva Ahasverus hymyili kuin lapsi ja piirteli sauvallansa kuvioita santaan ikäänkuin hän olisi kuvaillut menneiden vuosien vaihtuvia kuvia, jotka eivät häntä nyt rasittaneet. Niin istui hän koko päivän kunnes tuli ilta. -- Erämaa oli mykkä, ja taivaanrantaa kulki kuu kapeana kuin kuoleman viikate. Silloin suhahti ilmassa, ja hopeankirkas viserrys kajahti haavan heleänpunaisesta latvasta. Paratiisilintu lauloi: "Ihanat olivat Edenin maat, suloiset pyhän virran tuoksuiset suistot, mutta vielä suloisemmat ovat taivaan autuuden ahot, vielä ihanampi on ijäti kimmeltävä tähtisali, jossa kulta-istuimellaan istuu kuningasylkä ja antaa katseensa liitää läpi avaruuksien. Hän on nähnyt sinun kärsimyksesi, hän on kuullut sinun huokauksesi, levähdä levoton sielu tuskien taipaleella, et ole vielä matkasi päässä. Kerran olet näkevä ne ihanuudet, kerran olet autuaallisin aatoksin polvistuva kultaisen istuimen ääreen, mutta vielä ei ole aikasi tullut!"

-- Niin lauloi paratiisilintu ja Ahasverus hymyili. Hän katsoi ylös ja näki santa-aavikolta lähestyvän tomupilven. Pilvestä erottautui dromedaari, ja sen seljässä ratsasti koruvaatteisiin puettu koreakasvoinen mies, jonka silmissä oli vihreä välke. Ratsastaja pysähytti dromedaarinsa Ahasveruksen eteen, asetti toisen käden otsalleen, vei sen sitte sydämmelleen ja tervehti: "ollos tervehditty, sinä ikuinen vaeltaja!"

"Ole itse tervehditty, ylhäinen ratsastaja, mutta mistä sinä tunnet minut? --"

"Sauvasi jäljistä sinut tunnen, minä olen elämän ruhtinas. Minä tarjoon sinulle ystävyyteni ja ymmärrykseni, tule!"

"Minun on tässä niin hyvä olla."

"Huomenna sinä kiroot tätä päivää ja muistelet sitä kuin uskomatonta unta. Tule, minä kevennän kivisen taakkasi ja häädän rinnastasi hirveät tuskat!"

"Minä tahdon istua tässä ja ikävöidä paratiisin iloja, muuta en tahdo."

"Mitä ikävöinyt olet, on turhaa. Tyhjyys ajelehtii avaruuksissa, ei ole maassa rauhaa, ei taivaassa tahtoa. Mitä toivon tähdeksi luulit, oli mätänevän rimmen viekoitteleva virvatuli."

"Sinä riistät minulta lepopäiväni päilyvän riemun, sinä turmelet rakkaan rauhani, joka korviini suhisee haavanlehviltä, sinä sekoitat paratiisilinnun sydänsointuun haaskalinnun saastaista rääkytystä, sinä ilkamoit ilolleni, jota sata vuotta tuhansina öinä tuhansien ikuisten tähtien silmiini tuikkiessa olen ikävöinyt."

"Hän, joka kirosi sinut kulkemaan, kiusaa sinua autuuden armailla kuvilla, ihanilla unelmilla, että pettymyksesi olisi sitä suurempi, kun kerran kuolonväsyneenä maailman loppuun taivallettuasi tielle typerryt kuin kulkurikoira."

"Ah, kuule, kuinka paratiisilintu laulaa, korvissa soi taivaan harppujen helinä ja enkelien puhdas laulu! Kuka olet, joka sieluani myrkytät?"

"Minun nimeni oli Valonkantaja. Minä nostin yli avaruuksien suurta soihtua vahvassa kädessäni, minä singahutin totuuden kipeniä ympärilleni ja minä uskalsin, mitä ei kukaan ennen minua uskaltanut, minä uhmasin häntä, joka pilviä pitelee, joka itsetietoisena maailman luomisesta on kuuro sen kärsimyksille. Minä singahutin häntä vastaan siivekkäät sanani: 'Sinä itse loit synnin, koska kaiken alku olet, itsestäsi sen loit, siksi pitää sinun kukistuman'. Mutta silloin syöksi hän kilpailijansa, valon voimakkaan kantajan läpi avaruuksien maan uumenten umpisokkeloihin; soihdun ikuiset säkenet valaisivat koko maailman. Hän kahlehti mun ikuiseen pimeyteen, totuuden hän kahlehti, sillä minä olen totuus!"

"Jos nurinpuolinen valhe on totuus, olet sinä totuus. Minun lepopäiväni on minulle kalliimpi kuin sinun totuutesi. Mene!"

"Kuule, nouse vierelleni, uuden hengen sinuun puhallan, veresi nuorennan, silmiisi tulisen säihkyn lietson! Huvivaunujen eteen valjastan valkovaahtiset ratsut, maailman iloinen humu kuohuu ympärilläsi, kupurintaiset, ihanat immet kylvävät tiellesi riemun ruusuja, ja hekumallisesti ojennat sinä käsiäsi... Kulta, kunnia, maine, maailma, kaunottaret, kaikki on sinun, jos...!"

"Jos...?"

"Jos luovutat minulle lepopäiväsi, yhden ainoan päivän joka ainoan vuosisadan kääntyessä."

"Lepopäivänikö antaisin, hetken heleän rauhaniko antaisin...?"

"Mieti ja punnitse, kohta on lepoaikasi lopussa!"

"Ei, totisesti, totisesti, ei! Etkö luule, että näin sinun lävitsesi. _Sinä itse_ ikävöit lepoa, sinä itse rakastat rauhaa, sillä sinun tuskasi on tuhat kertaa suurempi kuin minun tuskani, sinun avuton huokauksesi on syvempi kuin tulta tulvivan onkalosi pohja, jossa sinä hampaita kiristäen puit nyrkkiä taivaan pyhille tulille. Mene saatana!"

"Hähhähhää! Nyt löi kello jo kaksitoista! Vielä tapaamme toisemme sadan vuoden päästä! Hähhähhää!"

Ja Kiusaaja ratsasti pois tulisella kiireellä, ja hänen naurunsa kajahti luonnottomana santaläjästä kohoavan sfinksin harmaista kivisistä kasvoista. --

Ahasverus nousi hitaasti, syvästi hän huokasi, ja hänen kasvoillensa valahti synkkä varjo. Paratiisilintu oli jo lentänyt pois, ja haavan lehdet värisivät. Ahasveruksen ruumis vapisi. Hän katsoi taakseen ikäänkuin ristinkantajan katse olisi seurannut hänen kantapäillänsä. Hän astui kumarassa yli Saharan toivottoman aavikon, ja sauva teki santaan ristinmerkkiä.

KEIRA JA SVAKKO