Part 4

Pieni oli Epra ja pieni oli Laukki, mutta laatikko, jolla Epra istui ja jota Laukki laiskasti kiskoi, oli iso ja jykevä kuin laari tai suunnaton, suuri merimieskirstu, se oli kannellinen niin, että sen saattoi avata päältäpäin ja sen kyljessä oli kirjainlukko, minkä salaisuuden Epra tiesi. Ne laatikkorattaat olivat kuin laiva, jolla Epra purjehti tomussa ja tuiskussa maailman maantietä. Jos sen kannen avasi, niin näkyi huiveja ja liinoja, tehtaan kankaita ja muuta rihkamaa, se oli hänen kauppakojunsa, hänen puotinsa, hänen istuimensa ja toisinaan myös hänen makuusijansa, kun hän syksyöinä varkaita peläten makasi sen kannella, siinä oli hänen maallinen rikkautensa, jonka joukkoon hän sitäpaitsi luki Laukin ja tuhat markkaa rahaa, jotka hän oli tallettanut lähikaupungin pankkiin. Kangaspakkojen päällä oli hänen kyynäryskeppinsä ja hänen haarapussinsa, mutta syvällä nurkassa kankaitten alla oli hänen vanhanaikainen virsikirjansa, minkä ensi sivulle oli kirjoitettu hänen isänsä ja äitinsä, niin, monen edellisen polven nimet. Virsikirjan vieressä oli massi täynnä hopearahoja, pankin kulttikirja, pullo, jossa oli "sydämmen vahvistustippoja", kääre, jossa oli ketun myrkkyä ja lakkisessa rasiassa kaksi kullattua hopeasormusta sekä Malvina Maija-Stiinan kellastunut valokuva.

Niin Malvina Maija-Stiina oli vaimoinen henki siellä Epran kotipitäjässä, jonne hän nyt oli kotimatkalla. Se oli osava ja ovela vaimoihminen mutta hiukan kärttysä. Alituisesti hänen rukkinsa pyöri, ja kankaita hän kutoi seudun pyyleville pomoemännille. Hän oli tunnettu taitavasta kudonnastaan ja täsmällisyydestään; hän oli jo neljänkymmenen seuduissa. Hän oli yhtä harvasanainen kuin Epra oli suulas ja sukkela kaupoissaan. -- Malvina Maija-Stiinaa oli Epra jo nuorena kirkonkylän puotipoikana kaipauksella katsellut. Sille oli hän puotipöydän takaa kumarrellut ja lyönyt kantapäitään yhteen, kuten oli nähnyt kaupungin puotipoikien tekevän. Malvinan suuret, sinelle vivahtavat silmät olivat hänen kasaveikkaluonteeseensa tehneet vakavan vaikutuksen, ja hän oli aina ollut hämillään pistäessään tötterön paraimpia makeisia Malvinan pieneen käteen kaupanpäällisiksi, mutta sai siin' samassa takaisin rohkeutensa, vilkuttaen silmillänsä, suun ympärillä ikuinen naurun hymy ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: niin, niin, Malvina Maija-Stiina, me ymmärrämme toisemme, me olemme kuin parihevoset, jotka vielä kerran yhdessä kiskomme elämän rasvotuita rattaita sekä ylä- että alamäessä! -- Jahka Epra pääsisi oman puodin puhdistajaksi, oman kyltin kiillottajaksi, silloin saisi Malvina istua peräkamarissa hyräillen ja polkien uutta kiiltävää ompelukonetta, eikä hänen tarvitsisi kotona kankaita kutoa. Niin, niin. Niin oli Epra kerran ajatellut.

Liiallisen makeisten tuhlaamisen tähden joutui Epra pois paikastaan. Sattui juuri siihen aikaan kauppiaalle kankaiden kaupustelija. Hänen seuraansa lyöttäytyi Epra, sillä suuttumuksesta tahtoi hän päästä pois koko paikkakunnalta. Hän sai ajaa kaupustelijan laatikkorattaita. Uutta oli se elämä hänelle. Hän sai nähdä uusia kyliä, naapuripitäjiä, kirkkoja ja uusia kaupparakennuksia. Yhä loitommaksi hän eteni vieraisiin kauppaloihin ja tehdaskaupunkeihin, missä puodin ikkunat kimmelsivät täynnä kaiken maailman kilua ja kalua, isoja savutorvia hän näki, kimmeltäviä kirkon ristiä ja suurimastoisia laivoja kuin huoneita ikään. Kadut vilisivät kirjavina kansaa, ja niillä maailman turhuuden turuilla mennä sipsuttelivat töyhtöniekka-neitoset nostellen hameen liepeitä nilkkaan saakka. Tämä kulkurin elämä häntä miellytti, hänen verensä alkoi juosta vilkkaammin ja hänen luonnostaan liikkuva kielensä sai uutta vauhtia. Mutta Malvinan kuva pysyi kuitenkin syvimmällä sydämmensä pohjalla, ja usein kuormalla könöttäessään mietti hän sitä aikaa, jolloin saisi oman hevosen, omat laatikkorattaat ja sitte rakentaisi hän sinne kotikylään maantien haaraan ihan virstantolpan kohdalle oman puodin ja oman mökin, jonne hän kerran häähuilujen humistessa veisi Malvina Maija-Stiinan, silmiensä ilon ja salaisten ajatustensa lähtökohdan.

"Soh, soh! Mitäs siinä päätäsi käännät!" mutisi Epra ja alkoi taas ajatella.

Epra osti ensin omilla säästöillään kymmenen markan hevosen mustalaiselta ja erään kartanon huutokaupasta hankki hän itselleen vanhan kuomun, ja niillä hän sitte alkoi omin päin omilla asioillaan kiertää talosta taloon. Jossain maantienojassa eväät syötyään ja päästettyään hevosensa ojaviereen ruohoa appomaan kaivoi hän esille setelinsä, käänteli niitä, katseli niiden läpi aurinkoa ja haisteli niitä kuin hepo heiniään. Visusti kätki hän ne taas kuomun pohjalle, tarkasteli ympärilleen ja laskeutui suulleen makaamaan. Ja siinä hän sitten haaveili tulevia asioitaan.

Ja kun Epra taas jatkoi matkaansa, ja jalkamiehet heittelivät komppasanoja hänen konistaan ja kuomustaan, oli hänellä sukkela sutkaus vastassa, kehui hevostaan, nauroi partaansa ja ajatteli: "voi, voi, mies parka, kunpa tietäisit, miten paljon minulla on kirkkaita kolikoita, et tiedä, muuten et veistelisi." Ja iloisesti leiskautti hän ilmaan piiskallansa ja "äkkiväärä maamiehen ystävä" heilui hänen hampaissansa. Hänellä ei vielä silloin ollut posliinista "keisarin saunapiippua", sen hän osti kerran Tuomaan markkinoilla Hämeenlinnassa vaihdettuaan isoilla välirahoilla kymmenen markan hevosensa nykyiseen Laukkiinsa ja laatikkorattaat osti hän Tuuloksesta.

Nyt vasta alkoi hänen elämänsä päivän puoli, hän ajeli hiukan varmempana, ja hänen äänensä sai kilahtavamman kaijun, hän alkoi sunnuntaisin käydä simusetit kaulassa ja kiiltävät kalossit jaloissa, sillä nyt kulki hän totisissa kosimispuuhissa. Ja eräänä iltana ajoi hän niissä tamineissaan mökin pihalle, missä Malvina Maija-Stiina loisena asui, toi hänelle uuden silkkisen huivin, sai häneltä puolittaisen, harvasanaisen lupauksen, että hän odottaisi Epraa, ja Malvina antoi hänelle puolittain lämpöisen kädenlyönnin hyvästeltäessä. Malvina ripusti silkkihuivinsa aittansa orrelle, Epra nousi rattailleen ja lähti taas maita kyliä ajamaan haaliakseen kokoon mieluisen mökin rahoja.

Ja iloinen oli Epra, hän oli silloin nuorempi, ja Laukissakin oli vielä jotain eloa, ja sillä hän hiljaista lönkkää ajoi talon pihoille ja avasi laatikkonsa, jonka ympärille pian kertyi koko talon väki. Hän rupatteli rattosasti, lasketteli kokkapuheitaan, nipisti tyttöjä poskista ja löi reippaasti kättä miehille ja aina oli hänellä jotain kullekin. Niin, ihan uudenuutukaista vihriäistä hamekangasta talon piioille, punaisia villaröijyjä ojamiehille, ketunmyrkkyä metsämiehille ja vaareille nuuskaa, ja hänen kielensä oli lipeä ja liukas, hän oli raitis ja rauhallinen ja sai usein taloissa ilmaisen yösijan.

Vuosia kertyi Epran niskaan, kertyipä niitä Laukinkin niskaan ja silkkihuivia kertyi Malvinan aitan orrelle, ja vanha Laukki kääntyi usein ihan kuin itsestään Malvinan mökin pihalle, se oli siihen niin tottunut.

-- -- Nyt oli Epra taas kotimatkalla, vuoden oli hän ollut kauppateillä ja viimeisellä kerralla oli Malvina näyttänyt hiukan nyrpeältä. Olisikohan Malvina kyllästynyt odottamaan? Mitä vielä! Nythän Epralla oli mökin rahat, ensi pyhänä kuulutettaisiin, virsikirjan lehteen piirrettäisiin Malvinan nimi, niin, ja sitte ajaisivat he kirkonkylän puodin ohi, ja puotipojat sanoisivat: "kas, kas, siinä ajavat pappilasta Malvina Maija-Stiina ja Epra, niin, se Epra, siitä on tullut tanakka mies, rahoja kuulemma on pankissa, Jumala ties, kuinka paljon lie, niin, niin -- --."

Epra ajoi yli pitäjän rajan ja hänen sydämmensä sykähteli niin omituisesti, hän oli taas kotimailla oman onnensa kynnyksellä. Intohimoisesti kiskoi hän savuja piipustaan, nyki, höplitti ja puhui:

"Soh, soh, mitäs siinä nyt taas! Se siinä, huis, mitäs siinä mulkoilet ikäänkuin sinulla olisi neljä silmää, eteesi sinä olet katsovinasi, mutta sentään luimistelet sieltä korviesi alta kuin viheriäsilmäinen peikko pajupehkon alta! Olet se sinäkin mukamas! Soo! Kuka se sinunkin ijästäsi tarkan ottaa, hampaasikin ovat keltaiset kuin mustalaisen silmänalus. Taidat jo olla kuoleman peltoa kyntämässä ja sinä lönkytät kuin puujalka kersantti. Ihanhan sinä kulutat oikean aisan pilalle, höp, löp, löp! Mitäs sinä niitä virstan tolppia vilkuilet, luuletko voivasi niitä lukea? Niin, no, älä siinä viisastele, loppuu se sinunkin ristinaikasi, etkä enää kanna murheen siloja niskassasi. Seistä sinä saat, levätä saat ja kauroja sinä ensi pyhänä saat, eikä sinun enää tarvitse maantien ojissa nukkua, perunamaata kun kerran pari vuodessa kynnät, sillä hyvä, en sinua tapa, en, en vanhaa Laukkiani tapa, niin, mutta liikuta nyt hiukan koipiasi!"

Ja Epra nosti piiskansa mutta antoi sen pään laiskasti hypellä Laukin hännän päällä, verkalleen kului matka, tie lyheni, Laukki käveli, mutta Epran ajatukset juoksivat tavallista nopeammin.

Jo nousi Laukki mäntyiselle mäelle, jolta kaukaa yli metsän viheriöiden, keinuvien latvojen, näkyi pitäjän valkeakaari-ikkunoilla varustettu ristikirkko. Kirkon takaa paloi ilta-auringon punainen, loimottava valo heittäen kajastuksen vastapäiselle taivaan rannalle, niin että punaiset petäjät mäellä kimmelsivät kuin tulipatsaat, mutta laaksoon alkoi jo laskeutua elokuun iltahämärä. Epra seisautti hevosensa, Laukin vasen puolinen kylki näytti melkein punaiselta, ja sen vasen silmä näytti vallan vilkkaalta. Könössä laatikkonsa reunalla katseli Epra alas laaksoon. Maantie luikerteli kuin keltainen, iso mato kierrellen vastapäiselle jyrkälle mäelle ja katosi viheriään kuusikkoon, joka seisoi siinä kuin viheriäinen jättiläiskenttä-armeija pistimet pystyssä, joiden päät välkehtivät. Molemmin puolin maantietä oli peltosarkoja, suoria kuin viivottimella vedettyjä, siellä täällä taloja ja tölliä ja Malvinan mökki oikealla sivulla ihan maantien varrella. Vastapäisellä mäellä näkyi vasemmalla kievarin punainen talo, ja kaikista saunoista tuprusi savua. Ihan selvään kuuli Epra myötätuulen kantaman kukon äänen lähimmästä talosta. Hän tarttui ohjiin. "Noo, Laukki, nyt sitä ollaan tutuilla tanhuilla taas!" Ja hiljaa varoen ikäänkuin kompastuisi, alkoi Laukki astua mäkeä alas ja Epra kiristi syyttä suotta ohjaksia. Mäen alle päästyä höristi Laukki korviansa, Epra hellitti suitsia ja kävi tarkkaavaksi.

Alhaalta kuului hieno, läpitunkeva ääni ikäänkuin silloin kun vihurin viima soittelee pilliänsä pillistössä. Malvinan kamarista loisti tuli. Ääni sammui taas. "Mitäs siinä höristelet?" mutisi Epra ja nyki. Mutta uudestaan kuului sama ääni, ja Epra huomasi, että ääni sammui juuri, kun Malvinan ovi sulkeutui. Nyt huomasi hän hämärästi mökin pihalla ihmisiä.

Epra hoputti hevosta ja läheni mökkiä. Silloin taas ovi aukeni, ja läpi hämärän illan kuului selvästi vinkuvan viulun ylimmäinen ääni, joka sekaantui ihmisäänien heikkoon mutinaan.

"Soo, menetkö siitä, ei suinkaan se viulu sinun vanhoja korviasi särje!" mutisi Epra ja höplitteli. "Siellä on varmaankin talkoot", ajatteli Epra, ja hänen silmiinsä tuli iloinen väläys, nyt hänkin tahtoi antautua ilonsa valtaan, jota hän ei moneen vuoteen ollut tehnyt. Nythän hänelläkin oli ilon syytä. Laukki huiskautti unisesti häntäänsä eikä sen kulku siitä parantunut. Jo oli Epra ihan mökin lähellä, kun maantiellä tuli hoippuva, vieras mies vastaan. Epra seisautti hevosensa.

"Kuules mies, talkoistako tulet?"

"Enkä tule. Häh!"

"Mistä sitten?"

"Kuuliaisista kun tulen..."

"Ke-kenen", änkytti Epra ja nyki Laukkia vaistomaisesti tapansa mukaan.

"No, suutari Rätkän ja Malvina Maija-Stiinan."

"Malvinan?"

"Malvinan, niin. Sinähän hirnut kuin kasakkihepo, jolta kaurat vietiin!"

"Taidat itse olla niiden tarpeessa."

"Taitaa olla sinun laitasi niinkuin ketun ja pihlajamarjojen. Taidat olla itse se Epra?"

"Niin olen, entäs sitten?"

"Nyt vietiin kanasi, vai sinä olet Epra, mutta Rätkästä osaan minä laulun:

"Pitäjäss' on herroja ja meidän kylässä Rätkä, helmen verran herraa on, vain suutaria pätkä."

Vapisevin käsin tarttui Epra ohjaksiin, mutta humaltunut mies jatkoi laulaen matkaansa. Ja se laulu kuului Epran korviin kuin nauravan harakan hähätys, kuin nauru, joka pisti ja poltti hänen vanhaa, rehellistä sydäntänsä, ja hän huokasi syvästi, iloinen Epra huokasi. Hän katsoi kuin puoleksi tylsistyneenä eteensä, hämärästi häämöitti hänelle käryävän lampun valo ja komeasti kohisi hänen korvissaan honotus, jalkojen töminä ja viulun vinkuminen, niinkuin hähättävä helvetti, kun mökin ovi aukeni, ja väen äänet meluten vyöryivät tyyneeseen elokuun iltaan.

Hänestä tuntui kuin äkkiä jotain olisi repeytynyt hänessä, muutos oli niin jyrkkä, ettei hän sitä selvästi tajunnut. "Malvina -- -- suutari!" höpisi hän kuin unissapuhuja ja heräsi kun ohjaksista tunsi, että Laukki poikkesi maantieltä ja alkoi vanhan tapansa mukaan kääntyä mökin pihalle. Äkkiä tempasi Epra vasemmasta ohjaksesta, ja portille ilmestyi kaksi miestä, hän oli huomaavinaan suutarin pikipilkkuiset viheriän harmaat kasvot.

"No, eikö Epra tule kuokkimaan?"

"Soh, soh, Laukki, etkö sinä tottele!" Epra nyki lujasti Laukin vasenta suupieltä.

"Niin, kuokkimaan omia häitä, hah, hahhaa!"

Epra ei siihen mitään vastannut, hän vain nyki ja hoputti.

"Laukki soo, Laukki soo, tielle, tielle, ei meillä ole siellä nyt enään mitään tekemistä, ei mitään, lähdetkö, muuten..."

Vihdoin Laukki kuolaimien pakosta turpaansa väännellen kääntyi taas tielle. Hiljaa könötti Epra laatikkonsa syrjällä, mutta hänessä kävi valtava, sisällinen vavistus. Piippu hänen hampaissansa riippui veltosti savua päästämättä, mutta Laukki oli ennallaan, kummasteli ehkä isäntänsä oikkua, mennä melkotti vanhaa totuttua käyntiänsä ikäänkuin maailmassa ei löytyisi Malvinoita, kuuliaistulia, pettymyksiä eikä petoksia, se ajatteli vain suvelle haisevia heiniä ja lämpöistä tallia, jossa vieruspilttuusta kuuluisi vanhojen hevostuttujen kavioiden kopina.

Mutta Epra havahti kuin pahasta unesta, kun Laukki alkoi nousta ylös kievarin mäkeä. Hän katseli kerran taaksensa, jätti ohjat oman onnensa nojaan ja kuullessaan viulun vingunnan avonaisesta ovesta lausui hän hiljaisella, sävyisällä tavallaan ainoastaan yhden sanan: "perkele!"

Harvoin Epra kirosi. Hän olisi tahtonut äkkiä piiskata Laukkia, piiskata koko maailma palasiksi, piiskata pyöriä ja laatikkoa, vanha, hillitty veri lähti hänessä tuliseen tanssiin, mutta hän malttoi mielensä. Ja tyynesti ajoi hän kievarin pihalle. Pyylevä, pöhöttynyt, verisilmäinen isäntä seisoi pihalla.

"Mistä se Epra nyt?"

"Matkoilta vaan!"

"Et kuokkimaan jäänyt."

"Ei ole aikaa, onko sinulla aikaa?"

"Aina on minulla aikaa."

"Niin minullakin nyt."

Epra jätti hevosensa seinärenkaaseen köyttämättä, heiniä eteen heittämättä ja sanoi:

"Kievari, sinä aina altis auttaja, tuo peräkamariin risu olutta, jos sinulla viinaa on, niin tuo sitäkin, ja tuo miestä kuin salkoa joukkoon, rahaa on, sen tiedät, nyt minä pistoovaan, nyt en sumeile, en häikäile!"

Moneen vuoteen ei Epra ollut viinaa maistanut. Kievarin peräkamarissa istui hän nyt punasilmäisen kievarin ja parin hollimiehen seurassa. Hän lasketteli paraimpia kokkapuheitansa, mutta toisinaan kävivät hänen kasvonsa jäykiksi, ja hän puristi nyrkkiään ikäänkuin olisi pitänyt niissä ohjaksia ja hän tuijotti talituikkuun, joka paloi pöydällä. Mutta siinä samassa ponnahti hän taas ympäri, kehoitti miehiä juomaan ja pisti paraimpia kauppasukkeluuksiaan. Muut jo torkkuivat tai olivat siirtyneet toiseen kamariin, kun Epra iltayöllä hoipersi peräkamarista. Portaille päästyään vihelsi hän:

"Laukki hoi!"

Laukki hirnahti vasten tavallisuutta, nälästä se hirnahti.

"Soh, soh, Laukki", höpisi Epra ja halaili Laukin kaulaa. "Sinä vanha, hyvä Laukki, älähän tästä nyt äksyksi käy, en sinua muistanut, syö nyt tuosta, syö, syö!" -- Ja Epra kopeloi heinätukon Laukin suuhun. Mutta Laukki käänsi pois päänsä kuin häpeissään, sillä se tunsi isäntänsä suusta lähtevän viinan löyhkän.

"Niin, pahasti tein Laukki, mutta nyt on syytä, ankara on syy. Niin, niin, Laukki, olet vain elukka, mutta viisas sinä olet, noo, soh, soh, mitä siinä turpaasi käännät, jollei viisas ymmärrä, ei hullu huomaa, ymmärräthän, nyt on kaikki lopussa. Hih! Mitä sinä siinä taas mulkoilet? Nyt lähdetään häitä kuokkimaan! Hih!"

Epra nousi hoiperrellen rattaille ja otti tiukasti ohjakset käsiinsä, äkkiä nousi hän pystyyn ja iski piiskalla voimakkaasti Laukkia kyljelle. Laukki hypähti kuin kyyn pistämänä pystyyn, mutta sitten pää taas vaipui rinnalle. Epra ajoi hurjaa vauhtia kievarin mäkeä alas. Rattailla seisten löi Epra kuin vimmattu, löi minkä jaksoi, Laukki heitteli jalkojansa ja löi ne kiveen, se oli ihan kuin vimmattu. Se potki ja heitti takakoipiansa yli jalkalaudan eikä se ehtinyt miettimään, miksi Epra niin kovasti löi. Se laukkasi alas pitkin kievarin mäkeä, ja rattailla raivoili Epra. Hän seisoi haarareisin ja huusi:

"Hih, Laukki, sinä, hih, mene hee-i! Nyt mennään helvettiin!"

Ja alaspäin hurjaa vauhtia etukaviot tuskallisessa ponnistuksessa lensi Laukki kuin vanha, harmaa siipiorava. Rattaat ratisivat äkkijyrkkää mäkeä ja siinä, missä oli äkkimutka, nousi toinen pyörä ilmaan, ja rattaat kaatuivat kumoon. Kovalla ryskeellä kaatuivat laatikkorattaat maantien ojaan ja Epra putosi rattailta edellä maahan. Vaistomaisesti tarttui hän tien vierestä nouseviin aidanseipäiseen. Laukki önähti. Epra nousi maantienojasta ja katseli kummallisesti ympärilleen ja näki taas ne kiusoittavat tulet Malvinan akkunasta. Sitte kääntyi hän katsomaan Laukkia. Iso seiväs törrötti hämärästä, ja sen alla makasi Laukki liikkumatta. Epra kumartui alaspäin, otti luokasta tuen ja alkoi puhella:

"Noo, Laukki, noo, mitäs sinä siinä makaat? Höp, löp, löp, no soo, nousehan siitä, mitäs nyt meinaat? Laukki, kuuletkos, älä siinä nyt... nouse nyt, eihän se kuolemaksi lie! Laukki, sattuiko? Sattuiko seiväs korvan juureen, ai, ai, jos sattui, niin elämään sattui, Laukki, Laukki, minä olen peto, mutta eläthän sinä vielä?" Epra halaili hevostaan.

"Anna anteeksi, että niin kamalasti löin, anna minulle anteeksi kaikki synnit, hevossynnit ja ihmissynnit! Älä ole niin surkean näköinen! Laukki rakas! Minä olen sinun isäntäsi ja ystäväsi, pahempi olen isäntä kuin ystävä. Ei, kyllä nyt on tosi edessä. Voi, minua kurjaa!"

Epra ravisti Laukkia kuin hereille saadakseen, hän katseli sen silmiin. "Höp, löp, löp!" Mutta Laukki veti viimeisiä hengenvetojaan!

Taivas oli pilvessä ja kaareileva, metsä oli viheriän synkkä ja sieltä tuli ali puiden kuin raskas huokaus, Epran silmät jäykistyivät, hän ei nähnyt mitään. Hän tuijotti ympärilleen kuin tylsämielinen, koko hänen ajatuksiensa maailma oli surun sekaista sekamelskaa. Laukki ojenteli suonenvedontapaisesti takajalkojansa, se päästi heikon önähdyksen, huokasi syvään ja oli kuollut.

"Laukki, Laukki, älä kuole! Sinä et saa kuolla, mitä sinulle enää mahtaa, ei minullakaan ole enää mitään elämässä, mistä kiinni pitäisin. Oh! niin, niin; jos sinulla oli sielu, Laukki, sillä sinä olit viisas hevonen, ja jos hevosillakin on taivas, niin pääset sinä nyt hevosten taivaaseen ja syöt siellä ikuisesti viheriäisellä niityllä tai apot marmoritallissa kultakauroja. Niin, niin, mutta minä?... höp, löp, löp!"

Epra nyyhkytti, hän painoi Laukin silmäluomet kiinni; niin hän olisi tehnyt omalle äidilleen. Ja Epra selvisi äkkiä. Tuskalliset vanhat kasvonsa käänsi hän Malvinan mökkiä päin. Riutuneena riisui hän länget Laukin kaulasta. Ja äkkiä purskahti hän itkuun. Hän itki kuin sellainen itkee, joka ei koskaan ole itkenyt. Länget olalla kulki hän mökin himmenevää tulta kohden, ja kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiansa. Ja siinä niin itkiessään ja kulkiessaan länget olalla olisi outo luullut hänen nauravan.

II.

INEHMO JA SAMMAL.

Inehmo tuli korpeen. Rakensi majan, kaatoi puut kaskeksi, kaivoi ja ojitti ja aitasi. Mutta sammal vapisi ja valitti, kun aura viilsi sen sydänsuonia, sillä sammalella oli siinä pesänsä, ikiammoisista ajoista sen esivanhemmat olivat siinä kasvaneet ja kukkineet.

"Vai sinä minua vastustelet!", sanoi Inehmo ja otti sammalta tukasta kiinni ja hajoitti kaikkiin tuulen suuntiin. Mutta tuuli sirotti siemenet, ja ennenkuin Inehmo sen huomasikaan, oli sammal taas siinä. "Sepä ihmeellistä", virkkoi Inehmo, "etten minä tuota kiemurtelevaa, vihreäsilmäistä peikkoa voita!" ja kaivoi kaivamistaan. Silloin pakeni sammal aidan taakse. Mutta siellä se ryömi ja katseli vihreällä silmällään eikä sitä jano vaivannut, sillä jonkun matkan päässä asui notkea noro, josta se imi pillillään mustaa vettä vetisiin suoniinsa. Ja noro oli sille avulias ja altis. "Sillä on ystävä", arveli Inehmo ja katseli vihoissaan noroa. Mutta noro lähetti myrkylliset höyryt ja kylmät hallat turmelemaan Inehmon tarmoa ja hävittämään hänen vaivojensa satoa. Ja sammal juoksi iloissaan aidan ympäri ja hyppäsi päistikkaa ojaan. "Kirottu sammal!", huudahti Inehmo, "sillä on ystävä!", ja huokasi. Sillä hän oli yksin. Mutta eräänä päivänä toi hän korven takaa naisen. Yhdessä he nyt kaivoivat jättiläisojan noron läpi; silloin vetäytyi sammal taas aidan taa ja kuiskasi norolle: "sillä on ystävä!" Inehmo kävi nyt kaksinkertaisella voimalla sammalen kimppuun. Iloisesti hän lauloi, ja iloisesti sauhu hänen majansa malkaa kiersi. Sähisten pakeni sammal, ja kun se katsoi taakseen, näki se lapsuutensa lempipaikat peltona. Sarka saran vieressä lainehti kultaisena, ruudullisena loimena. Sammal loikoi metsäsaaren juurella ja jupisi: "Inehmo on sitkeä". Mutta sammal ei lannistunut, metsässä se teki vallattomuuksiaan, vihreät, kevyet sillat se rakensi hetteiden yli niin, että Inehmon nelijalkaiset orjat upposivat, luolien eteen se nosti pimeät ovet, niin ettei Inehmon silmä löytänyt repoa, joka hänen siipiorjiansa hätyytti. Puiden takana seisoi sammal ja nauroi. "Sielläkö sinä vilkuilet", sanoi Inehmo. "Sillä on sitkeä henki!" Ja Inehmo kaatoi koko metsäsaaren. Kahisten karkasi sammal kalliolle niin, että pöly pelmahti.

Vieri vuodet, vuosisadat. Heilimöiden laajalti niitut ja pellot päivänpaisteessa loistivat. Mutta Inehmo riemuitsi, sillä sammal oli paennut erakoksi vuorelle. Sinne ei Inehmo tullut tulineen, rautoineen. Sieltä katseli sammal kuivin silmin ja surumielin laaksoon ja unelmoi viheriän vilkkaita unia elämänsä aamuajoista ja nukahti. Mutta laaksossa oli suuri juhla, siellä rakennettiin suuri turvealttari luonnon herralle, ikuiselle Inehmolle. Uhrisauhut nousivat taivaan napaa kohden: "Sinä olet suuri, Inehmo, ja auringot sinua kumartavat!" niin hurjat huudot kaikuivat kallioihin. Eikä Inehmo enää muistellutkaan sammalta, vanhaa vihollistaan. Hän lepäsi ja veltto oli hänen katseensa.

Sammal nukkui. Mutta sillä ajalla tapahtui laaksossa mullistavia muutoksia. Ruton, nälän ja sodan aaveet kiitivät varjoina laakson yli. Taivas oli sakea sauhusta, ja tuliluikut salamoivat. Silloin heräsi sammal ja kiipesi alas vuorelta, ja kun se oli ehtinyt metsäsaaren rantaan, oli kaikki hiljaista, mutta sauhu nousi vielä Inehmon majasta ja se kutkutti sammaleen silmiä. "Inehmo elää!", sanoi se ja laahusti eteenpäin, sillä se oli väsynyt vuosien poltteesta ja janosta. Matkallaan se tapasi noron, joka taas oli vironnut elämään. "Vielähän sinäkin elät, ystäväiseni, annas, kun pistän lippini sinun kaivoosi, minun on kovin jano!", sanoi sammal ja joi, ja pulleina sen suonet taas sykkivät. Vesi suussa se sopersi: "mitä on tapahtunut, koska täällä taas on niin hiljaista?" "Kummia kuuluu, sinä olet kauan nukkunut. Mene, katso!", sanoi noro.