Part 3

"Eipäs vielä! Tuohan ensin käsiraudat ruokakonttoorista, pamppu myös ja köysi, jolla minä ne hiien koirat sidon niin, että luut natisevat." -- Raskaspäisenä käveli vallesmanni huoneessaan tehden vielä matkan pikkuvalmistuksia, astui sitten suuren seinäkaappinsa luo, avasi sen, useahko kiiltävä pullo kuvastui hymyillen hänen silmiinsä.

Hän kaatoi eräästä pullosta lasillisen suuhunsa ja hieroi mielihyvissään rintansa alustaa. Hän ehti juuri pujottaa kaksi täysinäistä rommipulloa taskuunsa, kun siltavouti ja lautamies astuivat sisään.

"Sop, vai siinä te jo, että siis taas lähretään."

"Lähretään, lähretään."

Kolmisin sitä nyt ajaa jytystettiin maantietä kohti Klemolan uhkeata taloa, joka oli Paalajärven pohjoisella rannalla, josta vain oli puolen virstan pitkä pätkä venematkaa Kuhansaareen. -- Tuollahan jo Klemolan punainen talo kuin puolukka mättäällä puunti valkoisten koivujen välistä, veräjästä ajettiin pihalle. Pihanurmella makasi joukko miehiä, mikä selällään mikä vatsallaan vetäen ruoka-uniaan. Rattaiden jyrinä herätti miehet, ja vallesmannin virkalakki sai heidät nopeasti tarttumaan lakkeihinsa. Kuistilla Klemolan pyylevä emäntä hymyillen niijaili, kasvot miltei sulivat siinä kuin hera helteessä.

"No, tuli ja puserra! Vai valleksmanni? Astuupahan sisään, jotteihan niin hengen kiire liene, kahvin minä kiskon tulelta, niin lämpiätte, siltavouti, sisään, sisään." Salin peräkamariin vietiin niin vallesmanni kuin siltavouti sekä köydet, pamppu ja käsiraudat. Emäntä hääräili huoneessa kuin pyöreä, punainen aurinko tullen mennen, piirongin laatikosta otti hän sokurit, lusikat ja kupposet ja asetti ne pöydälle.

"Hohhoo, kun sitä väsyttääkin, eipä ole tämä nimismiehen virka mikään hauska toimi, koiranvirka se on, nouse vaan, vaikket tahtoisikaan, lämpimältä vuoteeltasi sydänyöhön, viluun ja tuiskuun, koiran virka, koiran virka!" Siinä samassa näkyi jo hymyilevä emäntä kiiluvine kahvipannuineen. Iloisesti se pannu höyrysi siinä pöydällä, oikeinpa sieramia kutkutti suloinen tuoksu, siinä oli jotain esimakua paremmasta, joka tuleva oli... Klemola kaatoi kupit puolilleen kahvia.

"Täällä olis kermaa, herra vallesmanni, hehhee, pikku rohvaistus ennen ottelua, hehhee", ja lautamies kiskoi sängyn alta pärevasusta paloviinapullonsa. Vallesmanni alkoi jo päästä aamuisesta kohmelostaan, puolikuppisia kun laitettiin, ja Klemolan muori toi uudet kahvit sisälle juuri kun pärevasun sisällys teki loppuaan. Silloin veti vallesmanni salaperäisesti vilkuttaen toista silmäänsä esille kaksi rommipulloansa. "Tässä olisi vielä pari 'kremotattaria', joiden kylessä ei ole lain sinettiä."

Jutellen, juoden kului aika, puhuttiin pitäjän asioista, ja kremotattaritkin saivat tehdä seuraa pärevasulle, "pöydän alla nuokkuivat siellä kuin uniset lautamiehet tyhjin vatsoin käräjätuvassa", kuten vallesmanni lausui. Lautamies Klemola hieroi akkunalasin hikeä kämmenellään, joten siihen tuli näköaukko ja sanoi tönäyttäen jo tuttavallisesti vallesmannia kylkeen.

"Katsoopa, herra valleksmanni, tuossa on Paalajärvi kaikessa uljuudessaan, ja tuolla tuon niemekkeen takana näkyy Kuhansaari, voitte nähdä savunkin, joka kiertelee puiden lomista ilmaan. Siellä ne Ruokolaiset parasta kättä korpiroinaa polttavat." Äkkiä selvisi vallesmannillekin retken oikea tarkoitus, vähällähän sen olikin ollut unohtaa, nyt kiirehteli hän sitä kiihkeämmin lähtöä.

"Ee-ei, on jo aika taas lähteä!"

Niin ja näin sitä päästiin pihalle. Vaikka Klemola jo oli asustanut parikymmentä vuotta talossaan ja siis tunsi kaikki sen loukot ja sopet, ei hän ensi hädässä tahtonut keksiä porstuansa ovea. Käsiraudat ja pamput ne unohtuivat kuin sattumalta kamarin peränurkkaan. Kolmisin miesjoukoin kulkea tömähyteltiin pellon pientaretta ja siitä niittypolulle.

Kaksi kertaa siltavouti oli pudota musahtanut pelto-ojaan, liukashan se oli liejuinen tie, kun oli satanut koko edellisen päivän. Niitun keskellä oli lato.

"Me-mennään latoon", soperteli vallesmanni, "niin et-ettei ne sieltä saa-saarelta huo-huomaa meitä!"

Nyt koko seurue istua kökötti ladon suulla kuin ukkosen pelästyttämät, sateesta märät varikset tylsästi tuijottaen toinen toisiinsa.

"Ko-kolmas kom-m-ea kukku!" änkötti vallesmanni ja kiskoi typerästi virnistellen povestaan toisen kremotattarinsa. Klemolaa vaivasi satunnainen väsymys, ja hän oli niin onnettoman näköinen, että toisia se hiukan nauratti ja kas, nyt se lautamies kellistyi ladon lattialle heinätukolle, toinen kylki seinää vastaan, eikä häntä saatu ylös vaikka Kepuli nipisteli voimansa takaa nenännipukasta, jäi siihen vaan makaamaan kuin kuollut.

"Jääköön siihen", höpisi Kepuli, "mutta missä on vene?"

"Tu-tuolla nie-nie (Kepuli nieli kulauksensa) niemen nenässä!"

"Ryypätään tämä ja s-s-s-sitte taas Kuhansaa-reen, ky-kyllä me kah-renkin ne-ne kukistamme, ky-kyllä."

Mutta ensin oli rommikulta kukistettava ja kun se oli kukistettu, oli siltavoutikin kukistettu ja hänen päänsä vaipui Klemolan saapasvarsia vastaan. Eihän vallesmanni saanut häntä järkiinsä vaikka huusi ja ähki pamppunsa ja virkavaltansa nimessä. Alempi virkamies ei tällä kertaa ottanut kuuleviin korviinsa päämiehensä uhkauksia, kiskoi vaan hirsiä siinä yhdessä Klemolan kanssa.

"S--n ss-sika", puhui vallesmanni kuin unissaan ja kopeloi ulos ladosta.

Laahustellen ja heiluen haparoi vallesmanni rantaa kohti. "Tu-turkin punanen! no, jalkani suo-r-r-raan -- hi-hitto vie, olenhan minä vallesman-nni."

Pitkillä metsästyssaappaillaan tallusteli hän rannalla.

"Ky-kyllä minä teille Kuh-kuhansaaressa!"

Plits, plats. Vesi roiskui ja muta sinkui hänen ympärillään. Vallesmannin saappaat tarttuivat liejuun kiinni. "Öh, ah, uh, irti sanon, sinä pe-peeveli!"

Koettaessan irroittaa saapastaan liejusta ja mudasta pyristellessään kaatui hän lietteiseen veteen. Savisena kuin ruukintekijä kaalasi nyt vallesmanni veden tunkeutuessa saapasvarsista sisään.

"Uh, uh!" puhisi hän tavan takaa ja jopa hän vihdoinkin sai veneen kokasta kiinni ja työnsi sen järvelle. Toinen jalkansa oli vedessä, mutta yrittäessään vetää sitä veneen laidan yli, romahti hän seljälleen veneen pohjalle, ja tuuli kuljetti venettä loitommalle... Monen vaivan ja vastuksen jälkeen istuu hän tuhdolla ja soutelee arviokauppaa kuin unissakävijä, tietämättä minne vene soljuu, josko rantaan vaiko ulapalle. Vene kieppuu sinne tänne, milloin ympäri ja taasen eteenpäin. Harhailtuaan näin vesillä jonkun aikaa, katse itsepäisesti kiinnitettynä peräkeulaan, kuulee hän huutoja tietämättä mistä.

"Hoi, valleksmanni, hoi, tännepäin!"

Vallesmanni käänsi päänsä ääntä kohden ja huomasi sameilla silmillään mustia liikkuvia olentoja, jotka siirtyivät rannalla pensaikosta pensaikkoon. Hän sai uutta intoa ja äkkinäisesti tempoen, ponnistellen oikein karhun voimalla kieppui vene milloin syrjään milloin suoraan, ja hän läheni yhä noita mustia rannnalla liikkuvia olentoja.

"Kalastamassako se valleksmanni nyt on?" huuteli mies saaren lahtipoukamasta.

"Hohoi, valleksmanni! Tänne, tänne, tuolla niemen käressä ne uhkeimmat hauit tepastelevat, mutta missä ne onkineuvot...?"

"Eihän valleksmannilla ole edes pamppuakaan."

"Mitä sinä livertelet, huvikseenhan se valleksmanni näetkös soutelee, se tekee hyvää hänen lihavalle vatsalleen, hahhaa", keskeytti toinen punamekkoinen mies. Vitkaan lähestyi vene Kuhansaaren rantaa, ja punamekkoinen mies kiskoi sen maalle niin rivakasti, että vene jyskyi joka liitteessään, ja vallesmanni pyllyili tönäyksestä tuhdon alle. "Siinäpä se pitäjän valleksmanni on kaikessa komeudessaan! Mikä kunnia meille ja viinapannuillemme. Hei, pojat! Nostakaa valleksmanni hartioillenne ja sitten metsään, valleksmannista me vielä teemme oivan viinankeittäjän, että jos joskus maailmassa tämä sama saisi passit harmaalle paperille, niin onhan sillä sitten joku ammatti, jolla voi elää kihnutella." Sama mies joka näin puhui, lähestyi nyt vallesmannia ja painoi hänen virkalakkinsa korviin saakka. Riemusaatossa kuleteltiin pitäjän nimismies potkimisistaan ja huudoistaan huolimatta ja asetettiin kivelle istumaan, jolle hän kykertyi.

"Missä siltavouti?", ivaili taas punamekkoinen.

"Se meni kai käsirautoja hakemaan", tuumi toinen.

"No mikseikäs se valleksmanni nai, vanhana poikana se vaan oleilee kuin ikäkulu kasakkihepo ilman kauroja!"

"Älähän nyt suututa meidän arvoisaa valleksmanniamme; etkö tiedä, että hän on kihloissa itse pirun sisarentyttären kanssa."

"Mutta hiiessä pojat, kuinka sallisimme kunniavieraamme kivellä istua, viinapannun niskaan koko komeus!"

Väsynyt vallesmanni asetettiin eräälle vielä käyttämättömälle pannulle.

"Miten se valleksmanni jaksaa nyt siellä?"

"Minä, minä o-o-len val-val-vallesmanni --!", soperteli nimismies.

"Me tiedämme sen, ja se sana on meille pyhä. Mutta, hei, miehet, eihän vieras vielä ole saanut maistella aarteitamme, vaikka pakiparaastaan sitä varten tänne läksi!"

Takaapäin lähestyi silloin muuan ruokolainen, sieppasi lipin, täytti sen kuumalla nesteellä ja asetti sen sitten hänen käteensä ja sanoi:

"Mitäs muuta, sano puotipoika, pisti taas sokerin suuhunsa".

Vallesmanni katseli sameilla silmillään lippiä ja nosti sen vaistomaisesti huulilleen. Tulet leimusivat alhaalla, ja savu kaarteli pitkin männyn runkoja.

"Hoi, valleksmanni! Miltäs maistui! Katsokaapa, miten veneenne purjehtii ilman kapteenia ja väestöä enkelsmannin vesillä, tuolla, tuolla. Se kait etsii isäntäänsä, laine jo vei sen kotirantaan ilmoittamaan lautamies Klemolalle, että täällä se valleksmanni vain viinoja juo ja viinoja polttelee eikä ehdi nyt tällä erää kotiinsa, ei tänään eikä edes huomiseksikaan."

Nyt muodostivat kaikki miehet piirin vallesmannin pannun ympärillä, mustat kekäleet savusivat heidän käsissään, ja vallaton piirileikki alkoi. He lauloivat:

Vallesmanni kun häitä viettää, kuka morsian olla saa? Viinapannu vaan, viinapannu vaan.

Jo nyökkyili vallesmannin pää, hän vaipui vähitellen uneen. Ruokolaiset astuivat veneisiinsä ja soutivat pois. Naurua ja puhetta kuului kauvan järveltä. -- Tuuli ei liikuttanut puunoksaakaan, kaikki oli hiljaista ja rauhallista, ja vallesmanni veti tyyntä untaan paljaan taivaan alla korkeassa asemassaan. Sieltä hän hiljalleen luisui nurmelle, jolle jäi makaamaan. Hän nukkui yksin Kuhansaaressa, ei kukaan häirinnyt häntä.

Illemmalla heräsi vallesmanni. Hän aukaisi sameat silmänsä, katseli ympärilleen, ja hämärät muistot päivän tapahtumista alkoivat risteillä hänen päässänsä. Varovasti kömpi hän jaloilleen ja alkoi kävellä pitkin saarta. Hänen tuskansa alkoi kasvaa, kun hän huomasi, ettei venettä ollut missään. "Sen vietävät, ovat lykänneet veneen vesille!" mumisi hän.

Armahtavainen kalavaari hänet vihdoin keksi rannalla huutamassa. Vallesmannin huulet olivat huutamisesta ihan siniset. -- --

Viikon kuluttua sai vallesmanni lautamiehen kautta haasteen käräjiin viinanpoltosta ja juopumuksesta. Hän säikähtyi niin, että luuli menettävänsä virkansa. Mutta haaste oli vaan pilantekoa, se peruutettiin. -- Mutta sen koommin vallesmanni alkoi vähemmin ryypiskellä. Ja aina kun hän maantiellä tapasi jonkun Ruokolan miehistä, käänsi hän päänsä toisaalle ikäänkuin olisi tarkastellut, josko maantien ojat olivat lainmukaisessa kunnossa.

1896.

VANHA LEMMINKÄINEN.

Joka päivä vanha pehtori mennä hiihustaa akkunani ohi. Vanhan sortuukin liepeet lyödä leiskuvat sinisiä housunlahkeita vasten, ja harmahtava tukka pistäytyy kiemuroissa esille olkihatun alta. Hän kulkee tavallisesti kädet selän takana pitäen kalanluista nuuskarasiata hyppystensä välissä, seisattuu, höpisee itsekseen, tirkistää aurinkoa ja pilviä ja ottaa siemauksen ruskeata nuuskajauhoa, jolloin hänen kasvonsa vetäytyvät moniin ryppyihin. Hänen pyöreä nenänsä hohtaa, ynisee ja soi; hän nauttii äärettömästi nuuskasta, poutailmasta ja omasta olemuksestaan. Selkä köyryssä kiipee hän aidan yli ja tepsuttaa pientareen polkua, ja hänen ympärillänsä soittavat kaikki nurmen sadat sirkat viulujaan ja päivänkakkarat nyökyttävät päitään. Niitulta kuuluu talkooväen huutoja ja kokkapuheita, vaimot haravoivat, ja miehet kiskovat haasioista heinätukkuja rekeen, yli ojien ja mättäiden hevoset puolijuoksussa ponnistavat ladon suulle. Siellä se jo seisoo pehtorikin, sääret hajallaan jaellen käskyjä miehille kuuluvammin, naisille ja erittäinkin nuorille hilpeämmin. Usein kulkee hän nuoren Johannan lähettyvillä.

Kun työ on ollut vilkas, ja lato täynnä tuoksuvaa apilasheinää, istuu pehtori ladon kynnyksellä naureskellen, toista silmäänsä vilkutellen, juttelee laajasti ja leveästi niinkuin paljon kokenut mies, jonka elämän takana on monta muistoa ja monta seikkailua. Silloin hän on nuori taas ja unohtaa koko pehtori-arvokkaisuutensa. Vanha velikulta ja naisten naurattaja se tirkistelee punaisesta silmänreijästä, ja naiset hihittävät uskalletuille sanankäänteille ja laskevat pilaa hänen kustannuksellaan. Nuori Johanna se jo sieppasi olkihatun ukon päästä, ilkkuu ja hyppii hänen edessään, ja vanha pehtori hapuilee vapisevin käsin tytön vetreitä lanteita, mutta tyttö kiepsahtaa kärppänä käsistä, juoksee niitulle ja pistää olkihatun pellonpelättimen päähän.

Yleisen hohotuksen keskeltä soivat kylän ruokakellot, ja auringon säteet käyvät jo viistoon kuin ison, punaisen hämähäkinseitin langat. Niitulta palaa talkooväki, haravat ja taikot olalla, mutta jälempänä astuu vanha pehtori kädet selän takana nuuskarasia hyppysten välissä, ja varsi näyttää nyt kumarammalta, kun hän tallustaa sinisissä housuissaan ja katoaa ruislaihon taakse.

Vanha pehtori on vielä vanhoillaankin ripeä riijaripoika, ja kylänkellot tietävät hänestä monta juttua. Ennen nuorena palveli hän Ronkolan isossa kartanossa voutina, oli punakka ja verevä, ja kartanon nuori neiti, kerrotaan, oli häneen rakastunut ja katseli häntä suopein, suloisin silmin, ja usein pehtorinkin silmät kulkiessaan tallin ja kyökin väliä tähtäilivät toisen kerroksen akkunaan, jossa armon neiti istui koruompelutöittensä ääressä. Heidän välillään oli salainen suhde, sanottiin. Mutta sitten oli pehtori erään hairahduksen tähden pakoitettu menemään naimisiin kartanon meijerskan kanssa. Pehtorilla oli suurimmaksi osaksi talon hallitus käsissään ja hän alkoi elää suurellisesti, komeasti hän korskalla oriilla ajeli kirkonkylässä ja teki tavan takaa markkina- ja kaupunkimatkoja, joilta hän aina palasi hienossa hiivassa. Vaimo, joka oli nousukas hänkin, noudatti miehensä esimerkkiä, piti kahvikestejä ja pyrki kyläkemuissa emäntien rinnalle. Mies syytti vaimoaan, vaimo miestään, ja pehtori alkoi yhä enemmän kilistellä kaupunkiherrojen kanssa ja pidot hän tavallisesti sai maksaa, maksoi mitä maksoi, olihan hän ison talon käskymies ja jotainhan sitä piti tehdä surunsa lievitteeksi, kun se akkakin siellä kotona oli sellainen...

Pian pehtori sai eron virastaan ja harhaili siellä täällä talojen voutimiehenä kunnes muutti koko pitäjästä ja oli jossain pikkukaupungissa puutarhurina useat vuodet. -- Ja kun hän sieltä palasi, oli hän vanha mies, ryppyjä otsalla ja mieron sauva oli hänellä kädessään. Hän pääsi apteekkarin pienen talon isäntärengiksi ja entisestä loistoajasta oli hänellä jälellä vain pehtorin nimi, johon hän vanhemmiten sai lisänimityksen "vanha pehtori".

Hän on jo kauvan ollut erillään vaimostaan, joka asuu kylän laidassa ompelulla itseään elättäen. -- Näin vaimon kerran maantiellä ja kysyin vanhalta pehtorilta, että "kuka se tuolla astelee?" -- "Vanha hilsahan se vaan siellä astelee!" sanoi hän väkinäisesti naurahtaen ja tuli vakavaksi. -- Sattuu usein, että he joutuvat vastatusten, sanaa sanomatta he kulkevat toistensa ohi, ja silloin vanha pehtori unhoittaa nuuskaamisensa.

Onpa maailman koura pidellyt vanhaa pehtoriakin, mutta elämän iloa virtaa vieläkin suonissa, hän on tuollainen vanhettunut Lemminkäinen. Vieläkin ostelee hän makeisia kirkonkylän puodista kylätytöille, useita heistä on hän kosassut ja menettelee siinä suhteessa vanhan maailmanmiehen tavoin, lahjoo ensin äidin sokerilla, vehnäsillä ja hamekankailla sekä hyvittelee tytärtä hopeahelyillä. Tytöt syövät hänen makeisiansa ja ilakoivat hänen lemmenvakuutuksilleen. Kaupunkimatkoja tekee hän nyt harvemmin, mutta tuollaisen retken jälkeen käy hän säännöllisesti torumassa "vanhaa hilsaansa". Hän on muuttunut lapseksi uudestaan, huomaa elämästä vain pinnan ja siksi hän onkin joutunut sen leikkipalloksi.

* * * * *

Eräänä lauvantai-iltana kuulin koputuksen kamarin ovelta, ja kun menin ovea aukaisemaan, astui huoneeseen vanha pehtori viulu kainalossa. Hän kulki epäröiden luokseni ja istui levottomana tuolille.

"Miten se pehtori jaksaa?"

"Tuossa tuo menettelee!"

"Viuluako se pehtori soittaa?"

"Soittaa... Tulihan tuota nuorempana opittua, mutta eihän ne vanhan hyppyset enään... tuoltahan tulin puodista kieliä ostamasta... enhän häirinne, minä tässä vaan meinaan, että... hm, hm!"

"Ei häiritsemisestä mitään!"

"Tässä meinaan, että hm... mitäs se maisteri niin ahkeraan kirjoittaa, jottei vaan rakkauskirjeitä, hihii?", virkkoi hän ja kävi vilkkaammaksi. Sana "rakkaus" vaikuttaa pehtoriin kuin kenttätorvi vanhaan pattijalkaiseen sotaratsuun.

"Hihii, niin sellaisiahan ne nuoret kirjoittavat... silloin kun minä olin nuori, kirjoitin minä neljälle tytölle yht'aikaa!"

"Soo, olipa siinä joukkoa!"

Hän nuuskasi ja jatkoi:

"Hihii, niin, ja minä usutin ne kaikki yhteen kuin kylän rakit ja otin vikkelästi viidennen, mulla oli siihen aikaan sellainen taikahuilu taikka taikaviulu, jolla minä ne sokasin... joo, joo, hm!"

"Mikä viulu se?"

"Rakkauden ja immarruksen kutkuttava viulu, hihii!"

"No mikä tämä nykyinen viulu sitten on?"

"Työviulu vaan ravistunut ja vanha."

"No soittakaa nyt hiukan sillä työviulullakin!"

"Kyllähän sitä... tämä vanhan apteekkarin sali se taitaakin kaikua. Ei musiiki oikein musiikilta tunnu ilman kaikua, kaijuton soitto on kuin morsian ilman kruunua!"

Vanha pehtori näppäili hiljaa viulunkieliä silmät puoliummessa, väänteli ja sylki tappia, kohotti käyräänsä ja kysyi samassa: "Osaakos maisteri sitä koko maailman polskaa?" Hän asetti viulunkaulan vasten olkapäätään ja alkoi soitella. Ryppyinen ja sierottunut käsi käytti jousta haparoiden ja epävarmasti, mutta sitä myöten kuin hän nytkytti ääniä viulustaan, saivat hänen kasvonsa eloa, ja silmät kiilsivät ja tuijottivat salin nurkkaan. Viulu humisi ja vonkui, ja nuuskaa tippui viulunkopalle. Hän soitteli hämäläisiä polskia, purpuria ja katrillia. Pää hetvahti tahdin mukaan, lippostensa kärjellä hän toisti tahtia pöydän alla. Noin kun hän tuijotti nurkkaan, näin mielikuvituksissani pehtorin punaposkisena nuorena miehenä paraimpana keikarina helkavalkeilla ja häissä, näin tanssista hehkuvia kasvoja ja solakoita vartaloita, jotka kieppuivat polskan huumaavissa pyörteissä, näin miten pehtori notkahutti sääriään katrillin käänteessä, hypitti kuumaa naista rinnallaan, supatteli hänen korviinsa, näin heidän hiipivän porstuan viileään hämärään...

Kun pehtori taukosi soittamasta, heräsi hän kuin kaukaisesta unesta, pyyhki tukan silmiltään, katseli minua salavihkaa ja sanoi:

"Nuorena ollessani näitä paljon tanssittiin, nyt niillä lie uusmuotisia hullutuksia, jenkkoja tai mitä lienevät... Voi, voi -- ja Bellmannin lauluja taisi joka herrasmies, kai se maisterikin tuntee Karl Mikaelin lauluja?" Hän hyräili:

"Tokkopa kaikki jo ko'ossa lie, Myllärin Matti ja Hotakka sie..."

Katselin häntä ylhäältäpäin, ja nyt näyttivät kasvot vielä ryppyisemmiltä, mutta rikkinäisten huulien yli liiteli sanoja, jotka värähtelivät. Eikä soittokaan ollut sen kummempi, katkonainen ja epäselvä, hän itsekin oli tuollainen vanha viuluromu, jonka kielet eivät soinnu virittämisestä. Koko hänen olennossaan oli jotain naurunsekaista ja nurinkurista. Ja minä mietin, että mitähän se vanha pehtori tarkoitti vierailullaan, sillä soitto oli tekosyy, sen huomasin hänen hermostuneesta käytöksestään. Soiton lomassa hän aina kiivaasti nuuskaili ja aikoi sanoa jotakin, mikä haihtui hymähdyksiin. Vihdoin tuli hän viulua nappaillen pöytäni luo, katseli papereita ja sanoi erityisellä äänen painolla:

"No se maisterihan kirjoittaa viisuja?"

"Onhan niitä tullut tehtyä!"

"Minä ennen nuorena voutina luin Fritsovin satua, jonka kartanon neiti minulle lainasi. -- Liekö tuo vaikeatakin. Tuota -- maksustako se maisteri oikein, tuota, hm, ja kannattaako se?"

"Kannattaa vallan mainiosti, aijon perustaa karamellirunotoimiston, hautajaisrunoja, ristiäisrunoja, naimarunoja j.n.e. Koulutytöt ja kaunosielut ne ostavat, mjaa!"

"Paljonko maisteri yhdestä kappaleesta ottaa?"

"Kappaleesta? Riippuu asianhaaroista. Viisi, toisinaan kymmenen markkaa, toisinaan kolmekymmentä markkaa, toisinaan..."

"Soo, hm... niin paljon!", sanoi pehtori ja alkoi kaivaa kukkaroa taskustaan.

"Eiköhän tuota saisi kahdella markalla?", ja hän laski rahan pöydälle.

"Mitä tällä?" kysyin ihmeissäni.

"Asia on se", sanoi pehtori ja siirsi tuttavallisesti tuolin lähemmäksi ja vilkutti toista silmäänsä, "-- asia on sitä laatua, että ensi viikolla on Johannan päivä ja sille sitä pitäisi nimipäiväviisu olla!"

"Itselleenkö se pehtori haluaa vai muille?"

"Itselle, itselle, kellenkäs muulle?"

"Vai niin, no vanhalle vai nuorelle tytölle?"

"Nuorelle, silkosen sipakalle tytölle, rakkautta ja rikkautta pitää viisussa olla, kukkasia ja liverryksiä, niistä ne tytöt tykkää. -- Näin meidän kesken sanoen olen kurkistellut sitä puoli vuotta, enkä minä, hitto vie, ole liian vanha vielä, kääntyihän se Abrahamikin vanhoilla päivillään piikansa puoleen ja hm... ja kyllä minä siitä vanhasta hilsasta käräjöimällä pääsen!"

"No jos häihinne kutsutte, niin kirjoitan sen 'viisun' maksuttakin", lupasin piloillani, sillä tiesin matkani olevan lähellä.

"No kunniasijalle papin ja morsiamen viereen, ja silloin sitä iloitaan ja polskassa sulhaskorot tanssitaan!"

Vanha pehtori hykersi mielihyvissään kalanluista rasiaansa, tarjosi, otti pisimmän siemauksensa, paiskasi lujasti kannen kiinni, kiitti ja lähti. Sortuukin liepeet heiluivat tallustellessaan kujatiellä. Minä mietin, että kolme asiaa maailmassa innostaa vanhaa pehtoria, nimittäin naiset, viulu ja nuuska, ja niistä ainoastaan nuuska on hänelle uskollinen.

EPRA JA LAUKKI.

"Soh, soh, kärpänenkö se siinä taas... huis, löp, löp!" Epra höplitti ja nyki, nyki ja höplitti. Raskaasti kuin unessa mennä lönkytti vanha Laukki, käänsi päätään kuin katsoakseen, vieläkö ne pyörät seurasivat mukana. Raskaasti kolisivat jälessä Epran laatikkorattaat, ja niiden etusyrjällä istui korkealla koukistuneena vanha Epra kuin kuningas ikään. "Keisarin saunapiippu" oli suussa ja kädessä oli nahasta kierretty piiska, jonka siimanpää veltosti hyppeli Laukin hännän päällä. Ja Laukki tiesi, ettei hänen isäntänsä Epra häntä lyönyt, ja Epra tiesi, ettei Laukin kulku siitä parantuisi, siksi he olivat ystäviä. Vanha oli jo Laukki, ei Eprakaan sen ijästä tietänyt, ja itse Epra oli vielä vanhempi eikä ollut moneen vuoteen käynyt pappilassa ikäänsä kysymässä. -- Epra puheli ja mutisi hevoselleen, hevonen oli siihen niin tottunut ja se tunsi isäntänsä tavat tarkalleen, Epra tunsi pattijalkaisen Laukkinsa ja sen uniset tavat, he olivat ikäänkuin kiinnikasvaneet toinen toisiinsa.

Epra oli pieni palleron tapainen miehen möhkäle, hänen silmänsä olivat päästä ulkona kuin hiirellä, jalat olivat ruumiiseen verraten liian lyhyet ja ne keikkuivat ulkona laatikon sivulla jalkalautaa koskettamatta. Hänen suupielessään oli ilme ikäänkuin hän aina nauraisi. Ei hän koskaan huutanut eikä äyskinyt Laukalleen, nyki, torui ja touhuili, ja höllinä riippuivat ohjakset. Mutta yhtä pyöreä kuin oli Epra, yhtä kulmikas ja laiha oli Laukki, ei sen karva läikkynyt vaan oli takkuinen, pitkä kuin muulilla, ja aina se luimisti korvillaan Epraan päin, seisahtui jokaisen kaivon luo, pysähtyi mäkipaikoissa tai nosti oikean takajalkansa paarmaa tavoitellakseen ja jäi sitte ikäänkuin mietteisiinsä seisomaan; sillä oli omituinen tapa nojautua koko ruumiinsa oikeata aisaa vasten, eikä se koskaan hirnunut, se kulki aina kuin unissaan pää rinnalla riippuen.