Part 2

"Mitä tirehtööri minusta tahtoo?" Matleena säikähti ja vaistomaisesti ojensi hän kätensä sydämmensä kohdalle.

"Mitäs Matleena suotta säikähtää, ei tirehtööri mitään pahaa tarkoita."

"Mitäs pahaa minä sitten olen tehnyt?"

"Eihän muori mitään pahaa... tirehtööri tarkoittaa hyvää... muori tulee nyt vain, minä talutan."

"Niin, mutta eihän tirehtööri vain aja minua pois, minä olen täällä jo niinkuin kotiutunut, tässä tornissa on niin hyvä ja lämmin olla, ettei parempaa... täällä minä kuoliakin tahtoisin."

"Eihän se tirehtööri aja, antaa vain vapauden, kas niin, muori astuu nyt minun käteni varassa!"

Tutisevin askelin kulki vanha Matleena huokaillen ja päivitellen kautta käytävien tirehtöörin kansliaan. Hänestä tuntui ikäänkuin olisivat vieneet mestauslavalle. Syvästi hän niiasi ja jäi ovensuuhun seisomaan.

"Matleena on hyvä ja astuu lähemmäksi", kehoitti vankilanjohtaja. "Minä saan Matleenalle ilmoittaa, että keisari on taas suvainnut armahtaa Matleenan ja Matleenalla on täysi oikeus tänäpäivänä lähteä vankilasta vapauteen."

"Voi tirehtööri kulta, armahtakaa!"

"Keisarihan armahtaa..."

Matleena tutisi ja hoiperteli ja kyyneleet valuivat pitkin hänen ryppyisiä kasvojansa.

"Hyvä, kulta tirehtööri, täytyykö minun lähteä, oi, mihinkä minä, syntinen vanha ihminen joudun, nälkään ja pakkaseen minä kuolen tai vaivaiskoti minun elämäni viimeiset hetket katkeroittaa."

"Minähän vain kysyn", puhui johtaja, "tahtooko Matleena hyväkseen käyttää armahdusta?"

"Voi armahtakaa... nähkääs, ei minulla tuolla ulkona kavalassa ja karsassilmäisessä maailmassa ole ketään, ei sukua, ei ystäviä... täällä minä olen niinkuin kotonani... tirehtööri on kuin minun setäni. Vanha Riika ja vanha Heta ovat kuin siskojani. Mari minua hoitaa ja 'minun tornini' on käynyt minulle jo niin rakkaaksi, ja sitten on minulla täällä kaikki, mitä tarvitsen, eikä tirehtöörin tarvitse ollenkaan peljätä, että käyttäydyn huonosti, kyllä minä vielä näen kutoa sukkaa, vaikken minä oikein hyvin enään näe... ja lukeehan Mari minulle sanaa... ja nähkääs, hyvä tirehtööri, minä en tahdo koskaan valittaa, enkä minä aijo karata..."

"Hahhaa, hyvä Matleena, sitä emme pelkää, olkaa vain levollinen."

"Ja katsokaas, tornissa minä tahtoisin kuolla, koska hetki lyö, jona Herra kutsuu. Minä olen täällä jo niin kotiutunut. Saanko minä jäädä, hyvä tirehtööri, sillä muuten käy minun hullusti, minä niin pelkään, niin pelkään."

Vanha Matleena otti tuen pöydästä ja katsoi niin rukoilevasti johtajan silmiin. Johtaja nousi ja taputti muoria olalle:

"Matleena hyvä, saattehan te jäädä jos niin tahdotte, muodon vuoksihan minä vain kysyin."

"Kiitos tirehtööri kulta, Jumala teitä tästä palkitkoon, tahdon puolestanne rukoilla, koska kerran Herra minut armahtaa."

Ja vanha Matleena niiasi vielä syvempään ja ilon suloiset kyyneleet valuivat hänen himmeistä silmistänsä. Paljon keveämpänä kompuroi hän nyt torniinsa ja sinä iltana oli hän hyvin iloinen. Hän veisaili ja höpisi itseksensä eikä ottanut kuullaksensakaan Marin syrjäisiä kompasanoja.

Ylihuomen aamulla pilkisti taas aurinko tornikomeroon, mutta vanha Matleena ei liikahtanut vuoteeltaan, päivä valaisi hänen hapsiansa ja hänen kirkastuneita kasvojansa, joilla näkyi selittämätön rauha. Hänen "valkeutensa oli nyt taivaassa". Tuntui kuin hän liikkumattomin huulin olisi kuulumattomasti kuiskaellut:

"Minä olen täällä niin kotiutunut."

HYPPY-SOHVIN UHRI.

Hyppy-Sohvi oli sen päättänyt, totisesti, totisesti hän sen tekisi, ennen ei hän tunnon rauhaa saisi. Hän istui kangaspuitten laudalla ja katseli tummine pippurisilmineen mäkitöllinsä akkunasta yli perunamaan ja sen aidan. Aidan takana luikerteli valkoinen maantie, se maailman leveä maantie, ohi harmaiden talojen ja punaisen kauppapuodin kyltin se luikersi, ylöspäin se kapuili ja sivuutti keltaisen kirkon, sen taakse se katosi, minne katosikaan, surun laaksoihin ja isoihin kadotuksen kaupunkeihin. Hän katseli ilta-auringon rusoittamaa kultaristiä ja kirkon takaista harjua, Hiiden kalliota. Siellä se paholainen piileskeli. Syksyisin se liikutti keinua sorkallaan, silloin ne kylmä-ojan pojat, pahan sikiöt pensaissa hihittivät ja heittelivät kiviä kalliolta ja silloin nahkasiipat lepsattivat mustien kuusien alla. Siellä oli jumalattomalla pesänsä, keskiyöllä se sieltä levitti karvaiset kätensä yli seudun ja kutsui kolmasti: tule, tule, tule! Ja silloin heräsivät ne, joilla oli paatunut povi ja ne voihkivat pimeydessään isolla äänellä. Kun yö oli kulunut, kun oli tullut päivä ja sen jälkeen hiipivä hämärä, kun puut ja pensaat saivat aavemaisia muotoja, silloin kutsui se ihanalla soitolla ja maallisella veisuulla. Kylän nuoret ne silloin suvisin harjulle vaelsivat, siellä leikkiä löivät, keinuivat, kuiskailivat... Kuului ämyränkän vonkuna ja pensaiden ratina, ne rakensivat kuin Baalin papit alttareita ja uhrasivat punaisen ilotulen ääressä ja tanssivat. Silloin se paholainen ilkeästi ilosta hykersi käsiään, kulki nopeasti pohjoista kohden, repi multaa ja mustikanvarsia niin, että kynnet tulta iskivät. Niin, niin.

Hyppy-Sohvia kauhistutti ja puistatti. Hän nousi ja hänen hintelä, koukkuinen vartalonsa vapisi. Uskaltaisiko hän sen tehdä? Miksi hän käänsi pois kasvonsa, pelkäsikö hän, ei, hän oli vaan epätietoinen ajasta, huomennako jo sen tekisi, niin, niin? Hän kulki rauhattomana lattialla, seisahtui kissaansa silittämään, hän silitteli sitä niin kovakouraisesti, että se lakkasi kehräämästä. Miksi hän sitä silitti, tahtoiko hän kääntää ajatuksensa pois pää-asiasta. Ei, hän tahtoi katsoa kauhistuksensa syytä suoraan silmiin, siten hän itsensä voittaisi. Hän astui taas viheriästi sinertävän akkunaruudun ääreen ja katseli Hiiden kalliota. Se ikäänkuin veti häntä puoleensa. Se oli kuin jättiläismäinen noita-akka, sen hameen liepeillä kasvoi koivunvesoja ja näreitä, ylempänä kupeilla käyriä mäntyjä, kainalon koloissa ja vyötäisillä kiilsi katinkultaröykkiöt ja sen päälaki oli paljas ja punertava ja mustasta kuilusta ammotti sen ainoa silmä, missä haukat pesivät. Sen päälaelta törrötti nyt kummituksen tapainen töyhtömäinen päähine, sinne oli pystytetty rovio. Koko illan siellä nuoret olivat häärineet, puita kantaneet ja pensaita pirstoilleet, kodan tapaan seisoi siellä nyt kaksi ruuhta ja yksi tervatynnöri, kirkonkylän kauppias ne oli antanut. Kyllähän sen tiesi, miksi antoi, tämän maailman turhuuden lapsia hän mielistellä tahtoi, hän oli kiero kiusaaja ja nuorisoseuran pääpukari. Mitäs se rikkaalle tuntui... Sohvi muisti vielä ajan, jolloin kauppias vielä oli köyhä ja nuori, ei hän tahtonut häntä enään sellaisena muistella, ne ajat olivat menneet.

Viikko sitten oli Sohvi ollut seuroissa, uskon sisarien ja veljien kanssa oli hän haastanut, henki oli tullut hänen päällensä ja hän oli hihkunut ja tanssinut. Nuori kaukolainen, hihulipappi, ihanapuheinen Barnabas se siellä oli saarnannut, kehoittanut ja varoittanut, oli puhunut pyhistä miehistä, jotka pätsien läpi kulkivat sekä Sodomasta ja Gomorrasta, jotka tulisateella hävitettiin, Herra kukisti sen kaupungin ja kaiken lakeuden, niin myös kaikki niiden kaupunkien asuvaiset ja kasvun. -- -- Silloin oli Sohvi sen päättänyt, poroksi hän polttaisi kirkonkyläläisten alttarin, polttaisi koko Hiiden kallion puineen kantoineen. Sen päätöksen jälkeen oli hänen vanha, syntinen sydämmensä sulanut, taivaallinen harpun helinä oli hänen korvissansa soinut ja hän oli alkanut hyppiä. Seuroista oli hän kotiinsa kulkenut kuin huumeessa. Koko viikon oli hän sitte asiaansa miettinyt ja hänen aatoksensa oli nyt kypsynyt varmuudeksi, totisesti, totisesti hän sen tekisi!

Hyppy-Sohvi kulki akkunan luota, riisuuduttuaan pukeutui hän yömekkoonsa ja kömpi vuoteeseensa. Siinä lepäsi hän ihmeen tyyneenä, kaikki oli niin hiljaista, kissa katseli kiukaalta kellan kiiltävillä silmillään; taivas oli vaalean harmaa ja mieto kuin juhannuksen aaton aatto on. Kangaspuilta levisi lattialle varjo, niisien lävitse katseli hän kirkon yli leijailevia pilviä. Mutta kirkon takaa häämöitti Hiiden kallio sinisen udun peitossa ja sen seasta näkyi ruskea juhannuskokko. Hän kääntyi kyljelleen seinään päin, sulki silmänsä ja nukahti. Mutta unissa oli hän taas näkevinänsä paholaisen, joka kohotti käsiänsä yli seudun, ilmestyi siihen sitten nuori, hymysuinen Barnabas sivellen hänen silmäluomiansa, ja Sohvi oli iloinen ja tanssi. Taivaasta tuli rankka raesade, joka sammutti jättiläisrovion, näkyi pitkäisen leimaus ja paholainen putosi römisten kalliolta. --

Seuraavana aamuna oli Sohvi jo aikaisin liikkeellä, hän hääräili mustassa puvussaan lehmivajassa ja pihalla, lakasi lattian ja kasteli akkunalla kasvavaa balsamiheinää ja minttukukkiansa. Akkunan alla kasvoi kolme komeakupuista keisarinkruunua ja ainoa omenapuu tuoksui suloisesti valkoisine, heleine kukkineen. Hän kurkisteli maantielle, siellä jo näkyi kirkkokansaa, ja huomenkello alkoi soida. Sohvi säikähti ja alkoi tehdä lähtöä. Hän katseli vielä kerran ympärilleen, sitoi huivin päähänsä, kääri virsikirjan nenäliinaansa ja pisti tulitikkulaatikon leveän hameensa taskuun. Ulos tultuaan lukitsi hän mökinoven, sulki akkunaluukut ja astui hiljalleen ryytimaansa sivua alas niittytielle. Hän oli tänään omituisen tyytyväinen itseensä ja hän tervehti tavallista leppeämmin naapuritöllin muoria, jonka kanssa hänellä usein oli suukopua. Maantielle tultuaan nyökytti hän jalkaihmisille ja ajajille tutunomaisen hyvän huomenensa. Päästyänsä kauppiaan puodin kohdalle kulki hän tiukemmin, huulet yhteen puristettuina niin, että nenä venyi hänen hampaattoman leukansa yli ja pippurin väriset, pienet silmänsä kiilsivät. Maantien aidalla istuivat pojat, tytöt seisoivat ryhmissä kirkkorinteellä supatellen ja silmiään siristellen. Mutta kohta heidän silmänsä aukenisivat, siinä he nyt pitivät silmäpeliä ja ajattelivat maallista iltahuvitusta. Voi, sitä nuoruutta, voi, sitä hulluutta! Hyppy-Sohvi asettui seisomaan tapulirakennuksen ovelle, siitä ne kulkivat rikkaat ja pöhönaamat, tämän elämän orjat ja vakoveljet, siinä kulkivat herrat ja häntyrit, salatanssijat ja pelurit, templin esikartanon ne kauppahuoneeksi muuttivat, siellä ne pestasivat piikojansa römppäviikolla ja siellä ne kuiskuttelivat hevoskaupoistaan, voi sitä suurta surkeutta! Siinä kulkivat puu-ukon ohitse ne, joilla kirstun pohjilla oli sekä kilahtavaa että kahisevaa, eivätkä ne nähneet puu-ukon ojennettua kättä. Hyppy-Sohvi kulki puisen kolehtiukon luo ja pisti sen rintareijästä kymmenpennisen, lesken roponsa hän tahtoi antaa, ja kun raha kilahtaen putosi puu-ukon tyhjään sisustaan, kävi hänen rinnassaan suloinen väristys. Mutta vielä isomman uhrin hän tekisi, se oli hänen salaisuutensa, hän tahtoi vielä hetken sitä säilyttää kuin ihanaa aarretta. Sohvi niijasi jäykästi kolme kertaa papin kulkiessa sakastiinsa, ja ne niijaukset puhuivat Sohvin omaa kieltä, ensiksi: tässä olen minä, hurskas Sohvi, köyhä kirkossa kävijä; toiseksi: siinä kuljet sinäkin, Herran palvelija, sana sinulla on suussasi vaan ei sydämmessäsi, farisealainen sinä olet, ja kolmanneksi: katsokaa vaan minua kaikki, tässä minä seison ja niijaan, ettekä tiedä, että minä kohta langetan valon teidän ylitsenne, niin että näkisitte oman surkeutenne, tehkäät niinkuin minä teen! Kansan mukana astui Sohvi kirkkoon ja istuutui vasten tavallisuutta perimäiselle penkille oven suuhun, sillä hänellä oli tänään omat tarkoituksensa. Hän painoi päänsä penkkiin ja supatteli sekä tirkisteli sormiensa lävitse kanssaihmisiänsä, hän tutki ja tarkasti heidän kasvojensa eleitä ikäänkuin hän olisi vartioinut heidän hurskauttansa. Ja Sohvi huokasi kuin säälistä, kyllähän ne kirkossa kävivät, mutta minkätähden? Ihmisten tähden ja etupäässä oman itsensä ja komeutensa tähden. Toisin oli Sohvin laita, hän oli täällä tänään erityisestä kutsumuksesta.

Lukkari asetti vanhat nenälasit vanhoille vetistyneille silmillensä, kovin kauvan hän tänään selaili virsikirjan lehtiä, saisihan se numerotaulu jo kääntyä. Sohvi kävi levottomaksi, vihdoin se kääntyi ja Sohvista tuntui ikäänkuin hänen sydämmensä valopuoli olisi kääntynyt, hän oli nyt paljasta hyvyyttä ja herkkyyttä. Kirkossa oli tukahuttava ilma, päivä paistoi korkeista kaari-akkunoista viistosti yli keskikäytävän ja tomuhiuteet tanssivat valovirrassa, kaikki oli niin uneliasta ja odotuksen sekaista. Jo soivat urut, ja Sohvi lauloi kimakalla nenä-äänellä, hän lauloi äänekkäämmin kuin muut, niin että ympärillä olijat käänsivät päänsä. Kuka se siellä niin laulaa? Hyppy-Sohvi on tänään kirkossa, kyllä sen heti huomaa. Niin tulkitsi Sohvi heidän kysyvät katseensa. Yhä kimakammaksi kävi Sohvin laulu, ja kun virsi oli lopussa, nousi hän kuten muutkin kuulemaan alttarilla polvistuvan papin sanoja. Mutta tänään ei hän niitä kuunnellut oikealla hartaudella, hän nousi ja laskeutui taas istumaan koneellisesti ja kylmästi, sillä muualla hänen ajatuksensa askartelivat. Hän katseli koko ajan Hiiden kalliolle ja hänen sydänalaansa kouristi vanha, vihlova epäilys. Tekikö hän oikein? Ehkä se luettaisiinkin hänelle synniksi? Niin, jos hän illalla sen tekisi, olisi se ehkä pimeyden teko, mutta pyhien kirkonkellojen soidessa, Jumalan päivän paistaessa keskitaivaalta oli hänen uhrinsa otollinen, ehkä hän siten päästäisi seurakunnan paholaisen kirouksesta ja kääntäisi pahan hyväksi ja karkottaisi Hiiden kallion pahat henget ikuisiksi ajoiksi. Mutta ehkä hän kuvittelikin pahaa liian suureksi, ehkä hän näin turmeli muilta ilon, maallisen kyllä mutta puhtaan. Muistihan Sohvi vielä hämärästi monet mittumaarin retkensä nuorena tyttönä ollessa, salaa äidiltä oli hän huoneesta hiipinyt Hiiden kalliolle, siellä oli hän keinunut ja tanssinut yli keskiyön, hauska oli se aika ollut, iloinen kuin poutapääskysen suvinen viserrys. Silloin oli Sohvia kotimökille saattanut sinisilmäinen nuori mies, usein oli hän saattanut, viekkaus hänen silmissään oli palanut vaikka huulilta oli hunaja vuotanut, toisen hän oli valinnut, rikkaan hän oli ottanut ja nyt hänellä oli punainen kyltti, ja puodin ikkunoissa kimmelsi kaikenlainen prameus ja silmäin ilo, sunnuntaisinkin hän salaa möi, neljää kuningasta hän palveli ja istui siellä, missä pilkkaajat istuvat. -- Kaksi vanhaa ruuhta ja tervatynnyri, mitäs ne hänen kukkarossaan tuntuivat! Hyvä on rikkaan röyhennellä, ja kauppiaan pistopuheet ne kiersivät pitäjällä. Oli kerran Sohvia puodissa puhutellut: mitäs se Hyppy-Sohvi haluaa, tanssikenkiä vai? Niin, niin, Hyppy-Sohviksi oli nimittänyt kaikkien kuullen, taivaan ilosta oli Sohvi maantiellä kerran seuroista palattuaan tanssinut, mitä se kauppiasta liikutti. Sohvin mieli kävi katkeraksi. Eipäs saisi iltaista silmäruokaa sen tynnörin polttamisesta, eipäs saisi, kohta olisi se jo porona ja tuhkana. Nyt oli Sohvi varma, totisesti, totisesti, nyt hänen lupauksensa täyttyisi. --

Sohvi katseli varovaisesti ympärillensä, ja kun seurakunta taas painoi päänsä penkkiä vasten, nousi hän varpailleen ja kulki hiiviskellen ulos kirkonovesta ja hänestä tuntui kuin moni silmä olisi häntä sormien lävitse väijynyt ja soimannut: salapolttaja, salapolttaja! Mutta nyt oli kääntyminen jo myöhäistä, hän seisoi jo tapulin ja kirkon välisellä puukäytävällä. Muutamat kirkkomiehet ruokkivat hevosiansa kirkkotarhan kiviaidan takana, jotkut rinttiset kilisivät hevosen kaulavyössä. Samassa urut humahtivat kirkossa, ja Sohvi kulki kiireisesti taaksensa katsoen maantielle. Sieltä kääntyi hän sivupolulle, kiipesi yli aitojen ja pian oli hän leppien peitossa, siellä hän hengähti helpoituksesta ja alkoi kavuta ylöskäsin harjun rinnettä. Ähkien kulki hän kumarassa, hiki valui hänen kasvojensa ryppyverkon juomuja pitkin ja pian seisoi hän Hiiden kalliolla ja katseli alas. Siintäviä vuoria ja kimmalteisia metsäjärviä silmän näkemiin, ja alhaalla laaksossa seisoi kirkko kuin helykruunuinen morsian, hän katseli pohjoiseen, siellä aaltoilivat tumman korven latvat, siellä sen perukassa se paha asui. Hän katseli roviota, joka kohosi korkealle hänen päänsä yli, sen alta näkyi tervaksia ja tuohia. Kauvan hän siinä seisoi ja odotteli. Tuolla alhaalla istuivat ne pilkkaajat, vieretysten ne istuivat kuin suuressa säkissä, pimeydessä ne istuivat ja ajattelivat lehmiänsä, tavaroitansa ja omaa pientä itseänsä, kohta oli tämä heidän epäjumalallinen hirviönsä leimuava kirkkaan korkeuden kunniaksi, eikä hämäryyden intohimon ilkeille hengille, kirkosta tullessaan ne sen kirkkauden näkisivät, hätä ja kiire niille tulisi, ne syöksyisivät lokeroistaan kuin ruskeat muurahaiset, mammonan muurahaiset, ja kirous kuolisi heidän huulillensa. Nyt siellä oli niin hiljaista kirkossa, varmaankin jo pappi saarnastuolista heille puhui, kuuroille hän puhui, sokeita hän turhaan koitti näkeviksi saattaa, ja kun hän aamenensa oli sanonut, lähtisivät he kuin ruokapöytänsä äärestä ja kirkon ovella he taas saisivat arkinaamansa. Sohvi kuunteli hörössä korvin; johan sieltä kuului urkujen humiseva soitto, ja kellot alkoivat soida. Oi, miten ne soivat! Pieni kello soitti: älä tee, älä tee, mutta iso kello: sytytä Sohvi, sytytä Sohvi! Ikäänkuin sähkön isku olisi käynyt kautta ruumiin kuuli hän sisäistä ääntä: sytytä Sohvi! Ja Hyppy-Sohvi kopeloi hätäisesti hameensa taskuja ja raapaisi vapisevin sormin tulitikulla valkean ja sytytti tuohet palamaan. Nyt se oli tehty! Tuohi käpristyi, samoin Sohvinkin ruumis vetäytyi kokoon ja hampaat kalisivat. Miten ne katajat ritisivät ja ratisivat, harmaa sauhu kiersi vaivaloisesti pitkin kokon alustaa, mutta jahka tervatynnyri syttyisi, näkyisi siitä leimu kauvas ja se saisi kirkonkin akkunat välähtämään. Sohvin mieli oli kuin kuohuksissa, niinkö pian se tapahtuisi, nyt ei sitä enään voinut estää ja hän oli korvesta kuulevinaan kohinan, joka läheni ja pilven varjo kulki yli harjun. Nyt tuli tuulenpuuska, se tarttui tulen niskaan kuin sitä tukistaen, savua ja kipeniä se viskeli, liekit luikertelivat oksalta oksalle kuin punaiset käärmeet, ja hirveä oli niiden vauhti, pian loimusi koko kokko yhtenä pitkänä tuliaallon purstona, ja hehkuva kuumuus lehahti Sohvin kasvoille. Nyt oli jo kiire käsissä, saattaisivat sieltä kirkolta huomata hänet. Hän alkoi juosta rinnettä alas pitkin polkua, pensaat pemahtivat hänen juostessaan, ja kivet irtaantuivat ja vierivät vingahdellen jyrkänteeltä jyrkänteelle. Eikä Sohvi uskaltanut taaksensa katsoa, tuntui kuin joku olisi juossut hänen jälessänsä, askeleet olivat milloin lähellä milloin loitommalla, mutta aina ne seurasivat, ne hiipivät, ne hyppivät yli kivien ja kantojen samoin kuin hänenkin askeleensa, toisinaan olivat ne tarttua hänen hameensa liepeisiin, ja hän tunsi ikäänkuin läähätyksen niskassansa, ikäänkuin koko metsä hänen takanansa olisi juossut ja nauranut. Nyt oli varmaan paha itse hänen kintereillänsä, hän olisi huutanut, mutta kieli oli kuin kitalakeen kiinnitetty, ja ainoa ajatuksensa oli: kunhan pääsen maantielle, maantielle kirkon suojaan, siellä olen turvassa, kirkkotarhaan se ei uskalla. Oi, armias, oi, armias! Polun käänteessä hän kompastui ja lensi suin päin katajiin, hän koitti nousta, vaan ei päässyt mihinkään, hän oli siihen paikkaan kuin naulittu. Sohvi kiljahti ja jäi makaamaan, hän luuli, että kylmä, karvainen käsi häntä takaapäin piteli: nyt sun vien, nyt sun vien! "Ai, ai, auttakaa!", huusi Sohvi ja pyörtyi.

-- -- Siitä hänet harjulle rientäneet kirkkomiehet löysivät, he irroittivat hänen hameensa, joka oli puun oksaan takertunut. Hän heräsi kuin pahasta unesta ja kuuli naurun hohotusta ympärillänsä. Voi, kuinka häntä hävetti, hän olisi tahtonut maan alle vaipua. -- Äkkiä kaapasi hän hameen helmat kokoon ja mennä livisti alas polkua. Mutta hänen takanansa kuului vielä kauvan iloinen hähätys, hän juoksi, juoksi...

SALAPOLTTAJAT.

"Miina, hohoi! No, eikö se vanha vaivainen taas kuulekkaan? Miinaa!!" Vallesmanni huusi niin, että kurkku kähisi, ja vihdoin ilmestyikin Miina ovelle hiat käärittynä kyynäspäihin saakka. "Missä te nyt nahjusitte taas?"

"Olinhan vaan saunaa lämmittämässä."

"Tuokaapa pullo lisää kellarista!" "Taas", olisi Miina muori mielellään sanonut, mutta ei uskaltanut. Nimismies Stenlund käytti ahkeraan "taas" sanaansa, se oli ikäänkuin imeytynyt häneen, se oli tullut hänen toiseksi minäkseen. Kun hän pääsi alkuun, niin ei siitä aina loppua tahtonut tullakaan. Taaskin oli hän olutta hörppinyt pitkin iltaa, oli "ryöstellyt monta talonpoikaa puti puhtaaksi", kuten hän tapasi sanoa. Vallesmanni oli niitä rakkauden jumalattaren kovanonnen lapsia, hän oli vanhapoika. -- Miina toi juuri olutta, kun porstuasta kuului ääniä ja jalkoja puhdisteltiin kuusihakoihin. Sisään astui siltavouti Kepuli, ja hänen kintereillään hämäläisellä hitaudella kulki lautamies Klemola. Vallesmannin ryhti muuttui heti, pää kenossa taaksepäin arvokkaasti, nenä punakkana kuin pihlajamarjarypäle tuijotti hän sameilla silmillään tulijoihin.

"Painakaa puuta!"

"Olis tässä hiukan asiaakin", haastoi Kepuli ja katseli tyhjiä pulloja kirjoituspöydän alla, "kun ne Ruokolan takakyläiset kuulumma taas polttelevat salaa viinojaan Kuhansaaressa, savua on nähty sieltäpäin ilmaan tupruavan, niin että mitäkö se herra vallesmanni siitä..."

"Vai taas ne paholaisen kätyrit... kyllä minä niille Ruokolaisille näytän, viinapannunsa ryöstän ja sakotan, sakotan oikein Porvoon mitalla, rautoihin kytken joka miehen." Nyt löi vallesmanni nyrkkinsä pöytään niin, että lasit hyppelivät.

"Miinaa! Vieraille olutta!"

"Vilja ei joudu sillä kulmalla leiväksi", tuumi lautamies Klemola ja pyöritteli lakkiaan, "luulevat siellä pitäjän takalistossa olevansa rauhassa, ryömielläänpä, sanon, pitkin maantien ojia, tappelua ja mässäystä aamusta iltaan, ja kaikki maankulkijat ja varkaat siellä maleksivat."

"Näytän, hitto vie, näytän taas, että lain koura on ankara", puhisi vallesmanni, "pamppua annan, jotta selkänahkansa kihelmöivät kolme viikkoa." Vallesmanni hykersi tyytyväisyydestä käsiään, joissa kuvitteli jo koko Ruokolaisjoukon itseänsä vääntelevän. Pari tuntia sitä siinä punnittiin ja harkittiin asiata kaikin puolin ja olutta latkittiin sillävälin. Sakea tupakinsavu täytti huoneen kietoen miehet harsoiseen, harmaaseen vaippaan. Vallesmannin kasvot loistelivat punakkoina, hän sätti ja sadatteli, lautamies Klemolankin kankea kieli pääsi valloilleen. Saari oli piiritettävä kaikilta tahoilta, käsiraudat uhkasi vallesmanni ottaa mukaansa, ja Klemola sanoi kyllä seisovansa yhtä miestä vastaan -- jaa -- vaikka kolmeakin, kun oikeen tiukalle otti.

"Aamulla kello viisi siis", sanoi vallesmanni ja seurasi miehiä ovelle siinä vielä ravistellen heidän käsiään, ja miesten saapasten kolina kaikui vielä rappusissa, kun vallesmanni lähti kyökkiin ja antoi määräyksiään Miina muorille, palasi makuuhuoneeseensa ja heittäytyi vuoteensa peitteelle ja nukahti. Hän uneksui jättiläisviinapannuista ja suurista sakkorahoista.

Jo ennen viittä Miina muori nyki ja ravisteli unenpöpperöistä vallesmannia hereille, mutta tämä pyristeli kuin kiukkuinen pässi päällään ja mumisi: ottakaa kiinni, tuossa se puikelsi pensaikkoon, ottakaa kiinni se juutas, sitokaa!...

Monen ravakan tönäyksen jälkeen sai muori vihdoin herransa sängyn laidalle istumaan.

"No, eikö vallesmanni jo aijo Kuhansaareen, sinnehän sitä piti lähteä?"

"Hm, jaha, Kuhansaari." Vallesmanni haukotteli hirveästi ja ojensi kätensä muoria kohti ikäänkuin syleilyä tahtoakseen: "tuo... tuo minun jahtisaappaani!" Miina muori puki vaatteet hänen ylleen. Kovimpa sitä virkamiehen päätä särki ja kolotti, repi niin riivatusti korvain juuresta ylöspäin pääkupuun asti ja taasen takaisin, oli kuin myllynkivet olisivat jauhaneet aivot ihan nuuskaksi. Surrim, surrim, rrrr, ja hänen lihavanläntä ruumiinsa heilui ja vaappui sinne tänne Miinan kiskoessa saappaita hänen jalkoihinsa. Miina kietoi saalin hänen vatsansa ympäri, painoi virkalakin päähän ja sitoi kaulalle paksun punaisen villahuivin.

"No nyt vallismanni on valmis."