Part 1

LEIPÄ JA LAULU

Kokoelma kertomuksia ja taruja

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1905.

Sensuurin hyväksymä, Helsingissä 28 p. huhtik. 1905.

SISÄLLYS:

I.

Leipä ja laulu Kotiutunut Hyppy-Sohvin uhri Salapolttajat Vanha Lemminkäinen Epra ja Laukki.

II.

Inehmo ja sammal Inkeri ja Yrjänä ritari Ahasveruksen lepopäivä Keira ja Svakko Uudenvuoden uni Paholaisen soitto Pyhäsaaren tarina.

I.

LEIPÄ JA LAULU.

Oli heleä heinäkuun päivä, sellainen sinisen hopeainen poutapäivä, jolloin pääskyset tirskuen ja siperrellen lentelevät korkealla ilmassa, kun vesi on maitotyyni ja hyttyset suurissa parvissa suurien puiden vihreässä hämärässä hymisevät häälaulujaan. Kylässä oli kuin kuollutta, ei savu kiertänyt tiilipiipuista eikä lasten naurua kuulunut kujalta. Joella mutavedessä molskien, rapaa heittäen ja luikaten se pieni kansa kaaresti ja muu väki oli ulkotöissä heinänkorjuulla viheriän vipevillä niituilla. Varis purjehti raukeasti vaakkuen yli metsäsaaren, maantieltä ei kuulunut kärrien tärinää, metsänranta oli helteinen ja kullankeltainen pihka venyi oksalta oksalle alas ja tippui kuusen juurella kuhisevaan viholaispesään. Ne ahkerat, ruskeat korrenvetäjät kokoontuivat sen pihkapisareen ympärille, tarttuivat peräpuolestaan siihen, pyllistelivät ja pyristelivät ihan ihmeekseen.

Ihan siinä lähellä metsän siimeksessä maantien notkossa puolilahon, harmaan virstantolpan alla ojanreunalla istui Vehnäs-Ville, se sama Vehnäs-Ville, joka talvisin kävi hakkuutöissä mutta näin suvista aikaa mustalaisen tavoin kulki joutokengissä ja kaupusteli kylillä vehnäsiään. Hän oli pieni ja pullea mies, hänen pienet taliset porsaansilmänsä tarkistelivat tiukasti ympärilleen ja niissä oli saituuden ilkeä ilme. Hän ojensi molemmat jalkansa suoriksi, pyyhki takinhialla hien otsaltaan ja uihki rasvaisessa lämmössään. Huhuu, miten se ilma painosti ja paahtoi sinne varjopaikkaankin! Hän katseli pilvetöntä taivasta hehkevien kuusenoksien ohitse, katseli pitkin saapasvarsiaan ja heitti niistä sivukatseen vehniäsvasuunsa. Suloisesti hiveli hänen sieraimiaan jauhoisten, tuoreiden vehnästen haju ja hän hymähteli itsekseen. Olihan hän taas vetänyt nenästä sitä kirkonkylän leipurimuoria, sitä hössähtänyttä Heta-muoria, jonka vanhaan päähän eivät konstikkaat numerot oikein osavasti mahtuneet. Hän veti taskustaan kuluneen tupakkimassinsa, jossa hän säilytteli kuparirahojaan, hopearahat hän aina solmi kiinteään solmuun punaraitaisen nenäliinansa kulmaan. -- Tupakkaa ei hän rasinnut polttaa kuin harvoin, miesten tupakoidessa kiskoi hän salaa keuhkoihinsa muiden pöllyttämiä ilmahaikuja. -- Hän alkoi laskea rahojaan. Kili, kali, soivat ne hänen korvissaan ja sydänalansa hytkähti mielihyvästä. Karin kankaalla kulkevan karjan kellot toistivat: kili, kali, ja kylästä ruokakello säesti: kil, kal, kili, kali. Ja hänen mielestänsä välkähti ilmassa valkoisia hopearahoja ja hänestä tuntui kuin hämärässä metsässä hänen takanansa suon ympäri olisi rämpinyt iso, rikas jättiläinen, joka kaivoi aarteitaan ja hyräili: kil, kal, kili, kali, vaskiraha, kultasali! -- Hänen porsaansilmänsä kiilsivät innosta, hän laski ja laski. Eihän siinä massissa suuren suuria summia ollut, mutta sen sijaan oli kultaista tavaraa pärekoppa täynnä ja heinätalkoihin, tuonne kylän kulmille hän sen kantaisi ja rahaksi muuttaisi. Menisi se, menisi kaljan höysteeksi suun täytteeksi nuorelle heinäväelle, ja valkoiset kolikot kilahtaisivat hänen massinsa mustaan pohjaan.

Hän oli niin vaipunut kultaisiin mielikuviinsa, ettei hän huomannut varjoa, mikä tien alta valahti ahteelle. Maantien tomu, joka äsken oli hienona nuuskajauhona levännyt tiellä, pöllähti savuna ilmaan, ja sen seasta astua viiputti pitkä miehen koikale. Luisevat pitkät kädet heilahtelivat hänen kupeillaan kuin vanhan kaappikellon puntarit. Hän tulla koikkelehti hyräillen itsekseen, ja polvet notkahtelivat. -- Jo kuuli Vehnäs-Ville jalan töminän, solahutti nopealla käden liikkeellä tupakkimassin taskuunsa ja tarttui vaistomaisesti vehnävasuunsa. Jo tunsi hän hyräilevän äänen, ja hän siristi silmiään, tahtomattaan hän yskäsi, ja siinä yskässä oli salattua vihaa. Hänen edessään seisoi Saksa, se tuhattaikuri, kellojenkorjaaja, ilmatietäjä ja kaivopaikan tuntija. Oikea suupielensä oli naurun mareessa, ja sarkatakin kaikki taskut olivat lauluvihkosia täynnä, sillä Saksa oli pää-ammatiltaan arkkiveisun tekijä.

Saksa oli hiukan hupaisella tuulella, paiskasi reippaasti Villelle kättä ja tokasi:

"Kas, kas, sano Kaskas, täälläkös se taikinaherra hyttysille vehnäsiään syöttelee, vai?"

"No mistä se _arkkipiispa_ pyyhkäsee?"

"Kirkolta tulin saarnaamasta ja toin osan kollehtiani pyhien leipien kauppiaalle."

"Vai että vallan kirkolta käsin...?"

"Niin. Katsos kahta suutarinmarkkaa, jotka sain viidestä laulusta! Eikös sormias kutittele, sinä ylimmäinen leipuri?"

Saksa silitteli veitikkamaisen hellästi rahojaan ja tyrkytti niitä pilanpäin Vehnäs-Villelle.

"Eikös kelpaa sentään tämä lauluvirka, häh?"

"Kelpaa, kelpaa, mutta eihän ihminen elä pelkästään laulusta ja ilmasta."

"Ilmasta? Hengenruokaa! Mitä sinä vetelet? Ilmasta?"

"Ilman aikojani vaan."

"Laululla se tämä poika elelee eikä ole huolta huomisesta enempää kuin tikanpojalla. Nakuttelen näitä arkinpätkiä ja niputtelen vähin muutakin ja pystyssä pysyn, häh!"

Vehnäs-Ville katseli mielihyvällä niitä Saksan rahoja ja ajatteli, että saisivathan ne olla hänen massinsa pohjalla, vetelehtisivät muuten tuhlarinretkillä viinan käsissä. Hän vilkutti viekkaasti silmillään ja sanoi:

"Annas kuulua, sinä laulumestari, laula sinä, joka osaat, minulle vaivaiselle ei sitä lahjaa ole suotu!"

Saksa lauleli mielellään. Hän kulki markkinoilla, nurkkatansseissa ja kirkkomäellä, missä vaan oli nuorta kansaa koolla, eikä häntä kahta kertaa tarvinnut pyytää. Hän vetäsi pinkan arkkilauluja povitaskustaan ja siellä kilahteli ja läikähti jotain sen taskun pohjasta. Vehnäs-Ville kuunteli sitä hörössä korvin. Saksa alkoi laulaa unisella nenä-äänellä:

Käki kankaalla kukkuu, Joko kultani nukkuu...

Unisesti vastasi metsä: nukkuu, kukkuu, ja taasen läikähti Saksan povitaskun sisällys. Saksakin huomasi sen, yritti pysytellä hiljaa ja lakkasi äkkiä laulamasta. Tämä oli hänen kauppakujeensa, hän ei tavallisesti laulanut montaa värssyä; herättääkseen kuulijoissa uteliasta ostohalua lauloi hän vain yhden tai kaksi värssyä. Hän tarkasteli nyt sivultapäin kierolla silmällään Vehnäs-Villeä. Tämä istui siinä vasunsa ääressä niin ulkokultaisena ja uskollisena kuin koira. Suloinen valkoisen leivän tuoksu tunkeutui Saksan sieramiin. "Siinä sinä istut kuin pataässä", ajatteli Saksa, "aina sinä olet minun tielläni, aina sinä kuljet kompeinesi, missä minä laulua kaupalla liikun. Leivälläsi sinä minulta leivän viet, vanha valehtelija sinä olet, kitsas kitupiikki!" -- Ja Ville kuunteli Saksan povitaskun lämmintä läikyntää ja mietti: "Olet se sinäkin mukamas, niitä Herran pienimpiä, sinä olet mieronmaantien kyntäjä ja tyhjä laulajaruntti, eikä sinun arkkiveisusi ole pennin arvoisia, leipä se miestä elättelee eivätkä joutavat kujarenkutukset. Heittäisit jo jaarituksesi ja ostaisit nyt vehnäsiä, senkin vanha vaivainen syntinen ja kierosilmä kaakkuri!" -- Mutta Saksan aatokset pyörivät jo toisaalla, taasen hän oli päivänpaisteisella tuulella ja hän tahtoi tänään mahtailla:

"Annappas tänne, vehnäveli, kymmenellä pennillä jotain makosta ja pehmeätä sieltä vasustasi!"

"Rahalla aina saat!"

Suu täynnä vehnäsiä puheli Saksa, ja kun leipä tarttui hänen kuivaan kurkkuunsa, vetäsi hän hetken mietittyään pienen viinaputelin povitaskustaan, katseli sitä kaikilta puolin herkästi ja varovasti ja kulahutti osan suuhunsa. Vehnäs-Ville seurasi koiransilmillä kaikkia Saksan liikkeitä. "Mitäs sinä suu auki töllistelet, ota kun saat ja mielesi tekee!"

Nopeasti nosti Ville pullon huulilleen ja otti siitä tavallista pitemmän kulauksen ja laski sen vastahakoisesti käsistään. Nyt kun Saksa mielestään oli ollut antelias ja ihmisystävällinen, vaati hän arkkiveisu-taiteilijaturhamaisuudessaan, että Ville kuuntelisi hänen uusimpia tekeleitään.

"Kuules sinä vehnäveli, minulla on uus laulu taas, sellaista ei ole vielä koskaan tehty!"

"Sen minä kyllä uskon vaikkei se mikään uskonkappale ole", vastasi Ville.

"Se on oikea kultakappale, kiiltävä kuin Turkin keisarin kruunaustimantti ja... Kuules koska sinä olet ymmärtäväinen mies, niin annappas vielä vehnästä sama verta. Kaksisataa värssyä on minulla ihan niinkuin valmiina, kuin isän hihasta minä niitä vaan pudistelen! Suntion saunanlavolla maatessani minä ne jo tekasin, se Hilman ja Juhon Imatranlaulu on minun lauluni rinnalla kuin hyttynen hevosen selässä. Saksa lauleli taas unisella nenä-äänellään:

"Fiiniä viiniä oli Hilmalla myöt, kun vietimme Imatran rannalla yöt, sun fliirum, sun flaarum, Hilma lauleli vaan että sinustakos, Juho, minä sulhasen saan.

"Ja sitte:

"Hilma kaunihit kasvonsa fluurilla peit ja rintaani vasten hän lepäämään heit ja aurinkon säteet ne kuumotti niin, ett' tarvittiin aurinkonvarjostin siin."

"No miltäs se sinun oma laulusi kuuluu?", mairitteli Vehnäs-Ville ja siirsi vasunsa lähemmäksi Saksaa.

"Kuuluu, sanot? Miltäs se kuuluu? Eipäs sitä niin vaan kuuluteta."

"Kuuluttaa se joskus arkkipiispakin, kun päälukkari laulaa", pisteli Ville.

"Katsos sinä puplikaani, se laulu on vasta päässäni", sopersi Saksa.

"Päässäsi? Sinä puhut arvoituksien ja tunnusmerkkien kautta."

"Niin, katsos sinä tätä päätä, ei se olekkaan mikään porsaanpää, sinne mahtuu hevosia ja rattaita, markkinalystiä, suuria murhia, ymmärrätkös?"

"Ethän sinä vaan hengen murhaa tee", veisteli Vehnäs-Ville yhteen leikkiin.

"Hehee, sellainen jyväherra ja pikipaaveli kuin oletkin, et sinä ymmärrä ylhäisen yskää. Katsos suntion poika se kirjoittaa minun päähänpistoni, ymmärrätkös, ja sitte ne kaupungin painoherrat ja ulosoppineet painattavat kuin tanssivia kärpäsiä valkoiselle paperille, ymmärätkös? -- -- Annas vielä vehnästä!"

Saksa söi ja maisteli ilolientä siinä ojan reunalla, antoipa Villellekin ja ajatteli omiksi hyvikseen: vaikka sinä olet sellainen porsas, johon eläimeen paholainen entisinä hyvinä aikoina taisi tuppautua, saisit sinä sentään, senkin valkea juutalainen, ostaa vastavuoroon minulta arkkilauluja, sehän on oikeus ja kohtuus rehellisten kauppiaitten kesken. Äskeinen tuhlaaminen kaiveli myös Saksan mieltä. Hän alkoi näytellä arkkiveisujaan ja levitteli niitä päivän paisteessa.

"Kuuleppas, tässäkin olisi oikea mestarilaulu, komeljanttarin pätkä ja sinulle se sopisi, sopisi se, yksin kulkiessasi maantiellä sitä sun laulella sopisi! Purpurin tahtiin se lauletaan näin ikään:

"Taitava mies oli Ylitalon Heikki, joka teki hongasta luikuripuun. Kun tuli purpurin hyppi ja leikki, niin siitäpä kimahteli soittajan suu, musikantti, Muurilan Antti, Rannan Pietilä, hoppastiu, viulujansa pillien kanssa vinguttavat, viu, viu, viu!

"Kas sen laulun olen minä tehnyt!", huudahti Saksa.

"Vie sun peijakas, onpas se rento laulu!", säesti Vehnäs-Ville ja tuli tuikealle mielelle.

"Eikös olekkin, ota ja lue!", sanoi Saksa ja hyräili: taitava mies oli..., ja polki mättääseen korollaan. Vehnäs-Ville käänteli joutotyökseen niitä lehtisiä, katseli kannesta että siinä oli: kaksi kaunista laulua; kahisteli vastahakoisesti koko laulupinkkaa kuin ennen aapistaan kinkerimatkoilla ja ajatteli sitä suurta syntiä ja surkeutta sekä rahanhaaskausta, jos hän ne laulut ostaisi, niin... jos ostaisi, no sitä hän ei tekisi unissaankaan.

"Kyllä kelpaa se laulu, kymmenen penniä se vaan maksaa, nuotin opetan vielä päällisiksi, etkä kauppojasi kadu... Annas vielä junttapullaa ja otetaan samalla pieni puserrus!"

Nyt oli putelista puristettu viimeinenkin pisara. Saksan kukkaro oli tyhjä ja tympeäksi kävi hänen mielensä. Laiskasti yritti Saksa saada kauppaa käymään, hän jollotteli: taitava mies oli..., ja Vehnäs-Villen porsaansilmät vilkuilivat vältellen ja arasti:

"Eihän tuota nyt tiedä", sanoi hän, "tuota noin... Vai että se on vallan sinun oma tekemäsi", viekasteli hän.

"Oma on, osta pois, tai ota tuo, jollei tämä jauhoherralle kelpaa!"

En laula laaksossa turhasta vaan laulan kauhiast murhasta.

Pää kallella hyräili Saksa ja tuli jo nousuhutikkaan.

"Häh, mitäs sinä töllistelet ikäänkuin kapan nauloja olisit niellyt, eikös kelpaa, häh!"

"Kelpaa, kelpaa, mutta minulla ei ole varoja."

"No sinä silkonen käärme, missäs ne suutarinmarkat ovat, jotka äsken minulta sait?"

"Huonot ajat, huonot ajat, ei kannata vaikka kelpaiskin."

"Vieköön sun kirjava piru, vai ei kannata! Mutta kannattaa sinun mainiosti käydä toisten naurismaassa, kannattaa juoda toisen viinatynnöristä, juoda, juoda että napa naukuu, niin, niin sinun kannattaa aina, sillä sinua kannattaa itse paholainen tällä heikolla, ijankaikkisella, yksiöisellä elämän jäällä, sillä sinä olet kiero ja katala ja sinä olet juutalaisen sukua! -- Etkös nytkin tiennyt, että kylässä oli talkoot... tiesit sinä, että minä olin tänne matkalla, jaa, jaa, sus sentään, varo sinä kitsuri kinttujasi!"

"Soh, soh, älähän nyt, on se maantie minuakin varten."

"Niin onkin, kunhan kulkisit rehellisten ihmisten tavalla, mokomakin mustalainen. Minä se leivon tässä, juuri tässä omassa pääpajassani, mutta sinä et edes leivo viheliäisiä kakkujasi! Sinä kyhnystät ja kynsistelet ja rahaa sinulla on pankissa, lempo ties, mistä ne kaikki olet saanut."

"Senkin isakotti! Älä sinä seivästele! Olis vierasmies kuulemassa, niin Hämeen lujassa linnassa istuisit, senkin sekuli! Mikäs sinä luulet olevasi! Nälkäherra ja ryypynriiviö kerjäläinen. Saunoissa ja ladoissa sinä makaat, löysäläinen sinä olet, varo sinä kieltäsi muuten siltavuoti nappaa sun syliinsä ja pistää rautaiset kintaat käsiisi. Kyllä silloin laulat toista laulua, jota ei kirjoita suntion poika eikä painata kirjanoppineet. Et leipääsi laula, omaa laiskuuttasi sinä laulat ja kunnan niskoilla sinä lopulta lepäät."

"Pidä nyt kiinni se pakanan leipälaukkusi, muuten... Katsoppas minua porsaansilmilläsi suoraan silmiin, jos uskallat, älä häikäile ollenkaan... Mistä sinä aina niitä jauhoja saat, niitä junttajauhoja, kylissä sinusta puhutaan yhdenlaista kaikenlaista? Minä olen oma herrani, ja oman köyhän, rehellisen leipäni syön minä hyvällä omallatunnolla. En ole kerjäläinen enkä syöpäläinen. -- -- Oletkos, hehhee, koputellut yöllä kauppiaan karjakon aitan ovelle, hehhee, sinä siveä nuorukainen. Et sinä ole, et sinä ole, kiersit kauniisti toiseen aittaan, siihen jauhoaittaan, ymmärrätkös!!"

"Kies avita, mies, vastaatkos sanasi?" kivahti Vehnäs-Ville ja kavahti pystyyn.

"Vastaan, vastaan, vaikka sata kertaa; jauhovaras sinä olet, pahalle olet sielusi myynyt, sille pitkälle irvistävälle sarvipää kitupiikille. Jauhovaras!"

Vehnäs-Ville oli kiukusta tulipunainen ja hänen tuliset, pienet silmänsä pyörivät pelotellen. Saksa oli kalpea ja vapisi vihasta. Niin seisoivat he molemmat maantiellä. --

Monivuotiset pikkukinat, salaviittaukset ja pistosanat ne nyt paloivat ja kiehuivat heidän sapessaan ja nyt ne olivat joutuneet kuohumispisteeseensä. Aina he olivat osuneet samoille kauppa-aloille ja aina he olivat toinen toistensa tiellä. -- Nyrkit ojennettuina seisoi Saksa ja Vehnäs-Ville tarkasteli vihaisesti ja viekkaasti jokaista hänen liikettään. Ennenkuin Saksa sen huomasikaan, siirsi Ville nopeasti ja varovasti vehnäsvasunsa maantien reunalle ja töytäsi tuimana paksulla päällään vasten Saksan rintaa. Saksa hapuili ja kaatui, mutta ehti horjuessaan kaapasta Vehnäs-Villeä toisesta jalasta ja niin pyllyilivät he molemmat maantiellä. Tomu pelehti miesten ympärillä ja sakeasta sekamelskasta kuului voihkinaa ja sadatuksia. Arkkilaulut lentelivät rikkirevittyinä sinne tänne, ja Vehnäs-Villen vasu kieri maantien-ojaan suulleen.

Ties kuinka kauvan he siinä olisivat otelleet, jollei niityltä palaava heinäväki olisi ehtinyt riidan välittäjäksi. Maantiellä seisoivat he tomuisina, tukka pörröllään, tahraisina ja noloina, sähisten ja puhisten. Saksa vilkutti vimmatusti silmänvalkuaistaan ja Vehnäs-Villen porsaansilmät pyörivät peloitellen.

"Häh!"

"Vielä tavataan!" "Vielä tavataan!"

* * * * *

Käräjätuvassa he tapasivatkin toisensa; sinne oli Vehnäs-Ville manuuttanut Saksan ja molemmat saivat he sakkoa ilmeisestä tappelemisesta julkisella maantiellä. -- Viisastui se Saksa niiden kolttosten jälkeen, kostoksi alkoi hän myyskennellä sekä vehnäsiä että arkkilauluja. Vehnäs-Ville ei sitä kilpailua kestänyt, sillä Saksalla oli leipänsä ohessa laulu apunaan.

Ville se nyt kaivaa ojia ja kulkee Oja-Vilien nimellä. Saksalla on tekeillä uusi kahdensadan värssyn pituinen leipälaulu, mutta siitä maantien mellakasta hän ei ole tehnyt yhtäkään värssyä.

KOTIUTUNUT.

Vankilan kello löi kymmenen. Kaikki vankilan seinät kajahtivat ja jokainen lyönti kuului satoihin vankikoppeihin. Mutta vankikopeissa ei istunut muita kuin tutkintovankeja ja sellaisia, jotka olivat rikkoneet vankilan sääntöjä vastaan. Kaikki käytävät olivat tyhjiä, niissä kävi joutilaana päivystäjänä joku vanginvartijatar ohi koppiovien, joiden yläpuolella oli taulu merkittynä vangin nimellä, iällä ja rikoksella. Jos reijästä katsoi, näki ahtaan kopin, jonka puolen osan täytti rautasänky, verhona sillä harmaa siististi levitetty huopapeite, sängyn vieressä pöytä, pöydällä sinkkinen kupponen, raamattu tai joku muu hartauskirja. -- -- Mutta verstaassa lauloivat höylät ja sahat unohdusta hurjille hairahduksille, jotka pistivät ja polttivat rikoksellista rintaa öiseen aikaan, kun vanhassa linnassa oli hiljaista, kun yön pimeydestä kuului vain vieruskoppitoverien syvät huokaukset ja yksitoikkoiset vankilankellon lyönnit. -- Mutta nyt olivat raskasmieliset unet kaukana, verstaassa ahertelivat ruudukkaisiin sarkapukuihin puetut miehet tyynnyttävä työhiki otsalla.

Kehruuhuoneessa surisivat rukit ja naisvangit polkivat ketterästi poljinta ja supattelivat keskenänsä peljäten ylivartijan lähestyviä askeleita. -- Erityisessä huoneessa nuoret äidit hoitelivat rintalapsiansa. Sieltä kuului itku ja hiljainen hyssytys. Ulkoa linnan perältä tätä kaikkea säesti röhkinä vankilantirehtöörin sikokarsinasta, sinne kantoivat naiset ruoanjätteitä, sata sikaa syöksyi hirveällä melulla kaukaloittensa ääreen, sata lihavaa, valtion kustannuksella elävää sikaa. Linnan rannasta kuului pesukurikoiden pauke, siellä naurelivat naiset ja heidän poskensa hohtivat siniruutuisen huivin keltaisen päärmin alta. Mutta linnan vanhalla rintavarustuksella kiersi elinkautisten naisvankien harmaa jono piirissä, ikäänkuin hautajaismenossa he siinä kulkivat raitista ilmaa hengittämässä, mutta missä vartijan silmä vältti, siinä he kujeilivat ja kuiskuttelivat salaista merkkikieltään.

Vanhassa linnantornissa istui vanha Matleena. Monta vuotta oli hän jo siellä ollut, montako vuotta, sitä hän ei itsekään muistanut. Viimeiset vuodet olivat olleet toistensa kaltaisia, niin että vaikea oli hänen niitä muistaa. Vanhoilla silmillään oli hän lukenut kulunutta hartauskirjaansa tai istunut sukankudin kädessä ikkunakomerossa tuijotellen ulos avaraan maailmaan. Ja linnan muurin alla kulki vilpas virta menojaan kauas, kauas tuntemattomia hiljaisia vesiä kohti maailman meriin. Niin vierivät hänen ajatuksensa kohti ääretöntä ikuisuutta, missä hän saisi iankaikkisen rauhan. -- Niin hän istui, eikä maailman levoton pauhu enään tunkeutunut hänen korviinsa paksujen muurien läpi, ja maailma oli käynyt hänelle vieraaksi, hänen maailmansa oli hänen torninsa, hänen kirjansa ja sukkapuikkonsa.

Eikä hän enään mielessään hautonut nuoruutensa äkkipikaista rikoksellista huumausta, ei hän enään muistellut pimeätä syksyn syntistä yötä, joka oli kuiskaillut hänen sydämmeensä myrkyllisiä sanoja. -- Kerran yöllä oli hän kavahtanut vuoteitaan, vihassa oli hän katsellut tylyn ja hurjan miehensä nukkuvia kasvoja, miehen, jolle hän oli myöty ja merkitty kuin talon paras elikko, miehen, joka kahleena oli kytketty häneen ja hänen ruumiiseensa, eikä hän silloin peljännyt rautakahleita eikä rangaistusta, miehen löyhkäävä hengitys lemusi hänen kasvoillensa kuin tulikiven haju, salaa oli hän iskenyt nukkuvan miehensä rintaan ja sitte... Sitte vuodet olivat kiitäneet ohi kuin virran kuplaset ja hänen sydämmensä alkoi sykkiä suvantona.

Vanha Matleena istui linnan komerossa ja katseli tylsän uneliaasti ulos. Ulkona oli puhdas, valkoinen talvi, virran jää oli valkea ja toisella rannalla seisoivat ikivihreät havupuut kuin kirkkopilarit. Ja kirkas päivä paistoi vanhan Matleenan päähän, joka oli yhtä valkoinen kuin lumi. Matleenan sydämmessä oli puhdas valkoinen talvi. -- Tornikomerossa ei ollut muita kuin kaksi vanhaa mummoa, vanha Riika ja vanha Heta, Matleenan monivuotisia tovereita sekä nuorempi nainen, virnakka Mari, joka palveli vanhuksia. Mutta Matleena oli vanhin.

Matleena kääntyi ja sanoi:

"Mari, kuules, anna minulle vettä."

"Vettä ja leipää, leipää ja vettä, niitäkö vielä mielenne tekee", virnuili Mari, "kohtahan saatte syödä oikein kuninkaallisia aterioita!"

"Äh, äh, tuohan vettä!", höpisi Matleena.

"Kohtahan saatte syödä nisua ja juoda kahvia niin paljon kuin maittaa, muori."

Mari toi vesikupilla vettä.

"Katsokaas muori, kuinka olen koristanut paperikukilla pienen kamarinne kuin morsiushuoneeksi ikään. Tirehtööri antoi luvan. Viimeisiä kertoja näitä seiniä katselessanne, laskenpa, totta vie, seppeleen päähänne."

"Mitä sinä nyt?"

"Kyllä se nuoruudenystävä vielä odottaa siellä kotikaivon alla. Voi, kuinka minä kadehdin. Minä saan vielä monta vuotta olla täällä kruunun muassa."

"Eikä odota, Mari kulta, eikä odota, haudassa on nuoruuteni ilo, kuollut ja kuopattu."

"Mutta käyttehän te toki haudalla?"

"Mitäs minä siellä... kotipitäjässä?"

"Mitäkö? Hauskuudeksenne"

"Ei, ei, Mari, ei minulla siellä ole mitään tekemistä, siellä on vain ventovieraita ja nuoria naurajia. Minä en tahdo kunnan elätiksi, ennen kuolen vaikka maantien ojaan."

"Mutta nyt ei auta mikään", veisteli Mari ja iski silmää kahdelle mummolle. "Tirehtööri on käskenyt minun koristaa huoneenne, sillä tämä päivähän on ilonpäivänne."

"Mikä ilonpäivä? Herrassa minun päiväni ovat ja taivaassa valkeuteni. Ei, tuhannen kertaa ei, minä en tahdo enään maailmaan. Mitä vanha kopelo siellä...? Tiellä olisin, kompastuisin, vaivaksi olisin taluttajalle, suruksi suurustajalleni. Täällä minun on niin hyvä olla."

"Muori ettekö muista? Olette olleet täällä jo ummelleen neljäkymmentä vuotta."

"Neljäkymmentäkö vuotta? Oh, vai niin kauvan. Niinkö pian se aika on kulunut, hoho, jaa."

"Ja nyt tirehtööri antaa teille mitalin uskollisesta palveluksesta."

"Mitalin? Mitä hupsuttelet? Älä sinä virnastele vanhan kanssa!"

Mari iski taas silmää kahdelle mummolle, jotka hiljaa nauraa kitkattivat.

"Tirehtööri antaa teille mitalin, jonka syrjään on kirjoitettu: vapaus."

"Vapaus? Mitä sinä tarkoitat?"

"Ettekö nyt ymmärrä yskää, vaikka olette niin vanha ja viisas. Tirehtööri antaa teille harmaan passin, joka avaa linnan portit."

"Mitäs sinä, Mari..., en ymmärrä", höpisi Matleena ja sukankudin putosi lattialle.

"Puhuin teille siitä jo kuukausi sitten, tänään pääsette linnasta pois."

"Pois... minä... mitä?" ja vanhus tuijotti jäykästi Mariin.

"Mitäs siinä, vapaastihan saatte mennä, eihän se mikään häpeä ole."

"Oh, pyhä Isä, mitä pahaa minä olen tehnyt, että tirehtööri ajaa minun pois. Täytyykö minun mennä täältä, en, en minä..."

"Pahan tähden se muori tänne tuotiin, nyt hyvän tähden pääsette taas kotoseuduille, mitäs huokailtavaa siinä."

"Voi, Jumalani, voi Jumalani!"

Ja vanha Matleena katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi etsinyt apua, ja hänen ruumiinsa vapisi. Toiset vanhukset alkoivat häntä sääliä, ja Mari toi hänelle vettä, mutta muori ei saanut enään entistä rauhaansa, levottomana katseli hän ovelle, ja hänen vanha, surullinen sydämmensä löi sairaalloisesti.

* * * * *

Tunnin päästä kuului käytävässä avaimien kilinää ja ylivartija astui tornikammioon.

"Matleena on hyvä ja tulee tirehtöörin puheille."