Part 4

Käveleminen kesti useimmiten vain neljänneksen tuntia tai korkeintaan kaksikymmentä minuuttia. Sieltä tultua hän heittäytyi sohvalleen lepäämään. Pahoinvointi eneni, ruoka kävi vastenmieliseksi ja usein häntä pyörrytti. Mieli oli melkein aina raskas ja alakuloinen. Ei ollut milloinkaan mitään vaihtelua, ei mitään joka olisi virkistänyt tai antanut ajattelemisen aihetta. Hän pyysi Aarnoldilta jotain kirjaa, ja sai Scriverin »Sielun aarteen». Se ei häntä miellyttänyt, joku romaani olisi ollut hauskempi. Vaan niitä ei hän Aarnoldin kirjakaapista löytänyt lainkaan.

Noita pahoja ajatuksia hän uskollisesti koetti karkottaa kauas pois. Mutta mieleen tunkemalla tunki kaikenmoisia surullisia kuvitelmia, joissa ei ollut päätä eikä pontta, vaikka hän usein itki niiden vallassa. Jos hän esimerkiksi kuolisi,--sitä hän tavan takaa mietti,--jos hän kuolisi, surisiko Aarnold häntä? Ja kuinka kauan? Menisikö uudelleen naimisiin? Kenenkä kanssa?

Kaikki leskimiehet rientämällä riensivät kihlautumaan. Tuskin jaksoivat odottaa laissa määrättyä puolta vuottakaan. Tietysti Aarnold tekisi samoin. Ensi vuonna ehkä näillä ajoin oli täällä joku jo hänen sijassaan. Hänen jälkensä olivat peitetyt, häntä tuskin muistettaisiin. Aarnold ehkä rakastaisi sitä toista paljon enemmän kuin häntä. Tässä samassa sohvassa ehkä istuivat sylitysten yhdessä, Aarnold ehkä vakuuttaisi, kuinka vähän hän enää Selmaa ajatteli, kuinka hän vasta nyt oli oikein onnellinen, vasta nyt tunsi oikeata lempeä. Selman sydäntä poltti, näitä kuvitellessa ja vedet juoksivat virtana hänen silmistään. Mutta hän piti tavallisesti varalta, ettei Aarnold yllättänyt häntä itkemästä, sillä kuinka hän voisi selittää syyn?

Sitä paitsi Aarnold ei suvainnut turhanpäiväisiä tunteita. Sen hän tuli huomaamaan kerran, kun seminaarille oli sopivan ilman vuoksi keskellä päivää annettu luistinlupa ja Aarnold sillä tavoin tuli äkkiarvaamatta kotiin, vaikka juuri oli mennyt tunnilleen. Selma virui sohvallaan silloin parastaikaa ja itki. Hän oli kuvitteluissaan tullut sille kohdalle, jossa Arnold toisen rouvansa kanssa kulkisi käsitysten hänen haudallaan. Hän näki selvästi, kuinka he nojautuivat toisiaan vasten, kuinka Aarnold puristi rouvan kättä ja katsoi häneen lempeästi. Ja tuo rouva oli kukoistavan kaunis, paljon kauniimpi Selmaa.

Olikin hirveätä, kuinka rumaksi hän oli käynyt. Posket kalpeat, silmät raukeat ja elottomat, kasvot keltaisia laitumia täynnä. Miksi hän oli niin muuttunut? Siitäkö syystä oli Aarnold käynyt hänelle kylmäksi ja välinpitämättömäksi? Sillä kylmä ja välinpitämätön hän oli, sen hän osoitti selvästi joka päivä. Kävellytti häntä nyt tosin, ja piti hänestä vähin huolta, mutta se oli kaikki vain tuon syntymättömän tähden hänen kohdussaan, ei hänen itsensä tähden, sen hän tiesi varmaan! Ja taas tuli kuva eteen hautausmaalta. Aarnold ja nuori rouva hänen kainalossaan. Selma koetti ottaa selkoa tuon naisen kasvoista.

Mutta samassa Aarnold tuli sisään.

--Ajattelin, että menisimme ehkä kävelemään vielä, kun siellä on niin kaunis ilma.

--En minä jaksa.

Selma painoi kasvojaan alemmaksi.

--Et jaksa? Kyllä sinä jaksat--koetetaanpas. Mitä--sinä olet itkenyt? Mikä sinua vaivaa?

--Ei mikään.

--Ei mikään? Hm.

Hän kääntyi ikkunaan, mutta syrjästä Selma näki, kuinka otsa meni ryppyyn ja kasvot ilmaisivat tyytymättömyyttä. Vuoden päästä ne ehkä hehkuivat rakkautta ja lempeä sille toiselle. Siinä oli vihaa tuossa katseessa, jonka hän nyt heitti mieheensä.

--No--?

Aarnold kääntyi päin. Hän nousi hitaasti, mitään virkkamatta ja meni eteiseen ottamaan päälleen. Aarnold tuli jäljessä. Jäi panemaan kalossia jalkaansa, kun Selma kiirehti portaita alas. Siinä hän kompastui ja oli vähällä langeta. Aarnold sattui silloin parahiksi tulemaan ovesta.

--No noh!

Ääni oli todella pelästynyt, mutta sitten se muuttui vihaiseksi.

--Kumma, ettet sinä voi liikkua varovaisesti. Nyt olit vähällä mennä nurin niskoin. Älä kiirehdi noin, tule tänne ja ota käsivarteni.

Selman täytyi laskea kätensä hänen käsivarrelleen. Mutta niin kauas hän vetäytyi sivulle kuin mahdollista. Eikä hän puhunut sanaakaan koko matkalla, että. Ei puhunut kiusallakaan. Sillä hän tiesi varmaan, että Aarnold ei häntä rakastanut ja tiesi senkin, että jos hän nyt lapsivuoteessa kuolisi, ei Aarnold häntä ollenkaan surisi, vaan ottaisi heti toisen vaimon. Hänestä tuntui, kuin hän kävelisi vento vieraan miehen rinnalla. Jos olisi uskaltanut, kuinka mielellään hän olisi vetäissyt kätensä pois.

Ei Aarnold liioin puhunut. Ilma oli tosiaankin raitis, siitä väkisenkin virkistyi. Selma olisi mielellään tahtonut kävellä yksikseen, vapaasti, minne tahtoi ja astui mieltä myöten milloin hitaammin, milloin nopeammin. Mutta Aarnold vei häntä aina samoja katuja, samaa tasaista kävelyä, samoissa kulmissa käännettiin, samat matkat astuttiin. Hän oli kuin pihdissä, Aarnoldin käsivarsi painoi hänen kättään ja koko hänen olemuksensa vaikutti masentavasti. Kaikki halu ja kaikki ilo siinä tukehtui. Mekaanisesti Selma astui hänen rinnallaan, koetti pitää samaa tahtia, hengästyi, vaan kesti kuitenkin ja tunsi helpoitusta, kun pääsi kotiin jälleen, ja virui pitkällään taas omalla sohvallaan.

Siitä oli tämä nykyinen tila hyvä, ettei tarvinnut pitää pahaa omaatuntoa, vaikka ei mitään tehnyt, loikoili vain päivät päätään. Olihan luonnollista, ettei hän jaksanut olla ylhäällä, että hän voi pahoin, oli väsynyt ja heikko. Mitäpä hän ylhäällä tekikään? Miina toimitti kaikki askareet, sen kuin hän vain oli valvovinaan päivällisen laittoa, vaikka sekin oikeastaan oli Miinan huostassa. Kokki-kirjan mukaan hän välistä antoi Miinalle neuvoja ja käskyjä, mutta ei hän ollut varma siitä, josko Miina näitä neuvoja todella seurasi, vai menettelikö oman päänsä mukaan. Yhdentekevää Selmasta muuten. Enimmiten hän noita käskyjä antoikin sen vuoksi, että itse tuntisi olevansa emäntänä ja että Miinakin sen muistaisi. Hyvä oli kertoa myös Aarnoldille joskus, miten ruoka oli valmistettu, kuinka paljon siihen oli aineita käytetty, mitä se oli tullut maksamaan ja niin poispäin. Siitä sai niin sopivan puheen aineen.

Selma mietti usein itsekseen, mikä nimi lapselle pantaisiin. Hänellä oli monta ehdolla, mutta ei vain päässyt selville siitä, mikä niistä oli kaunein. Viimein hän päätti kysyä Aarnoldilta.

--Mikäkö nimeksi? Annahan olla--

Aarnold veti muutamia savuja.

--Noo--siitä, tietysti, tehdään minun isäni kaima: Kalle.

Kalle! Herranen aika. Kalle! Selmasta ei maailmassa löytynyt rumempaa, jokapäiväisempää nimeä. Hän ei varmaankaan osaisi rakastaa lasta, jonka nimi oli Kalle.

--Eikö se ole--eikö se ole kovin tavallinen? hän kysyi.

--Mitä se tekee? Tavallinen sen juuri pitää ollakin.

--Mutta jospa se onkin tyttö?

--Tyttö?--Ei,--poikaa minä toivon.

--Vaan jos nyt sittenkin vaikka Anna Liisan, minä en puutu siinä tapauksessa koko asiaan.

Hän sanoi sen noin puoli leikillään, mutta Selmaa ei naurattanut.

--Ensimmäinen lapsi nyt varsinkin pitäisi olla poika, jatkoi Aarnold vielä.

Siihen se juttu päättyi. Selma ei siitä lähtien enää nimen valinnalla vaivannut päätänsä.

Hän oli kauheasti vieraantunut Aarnoldista tämän yhden vuoden kuluessa ja päivä päivältä he joutuivat yhä kauemmaksi toisistaan. Katkerat ajatukset valtasivat väkisen hänen mielensä, ei auttanut enää taistella niitä vastaan. Jos hän sai ne hetkeksi karkoitetuksi, ne tulivat takaisin pienimmästäkin syystä kahta voimakkaampina.

Kerrankin hän oli taas katunut ja itkenyt. Oli soimannut itseään ja selittänyt Aarnoldin välinpitämättömyyden omaksi syykseen. Hänellä ei ollut niitä ominaisuuksia, joita Aarnold olisi vaimolta vaatinut. Sen hän oli huomannut alusta alkaen. Mutta sen sijaan, että nöyrästi olisi puutteensa tunnustanut, hän alkoi noukkia vikoja Aarnoldista, ja kun Aarnoldin toimiensa tähden täytyi jättää hänet yksin, hän otti siitä aihetta vihaan. Vetääntyi hänestä pois, vieraantui ja hautoi loukattuja tunteitaan. Ja tästä kaikesta ei Aarnold aavistanut mitään. Rauhallisena hän teki töitään, kävi seminaarissa ja kokouksissa, tuli kotiin, söi, lepäsi, nukkui, oli terve ja voimakas. Kenties olikin hän tyytyväinen? Kenties hän ei vaatinutkaan kotoista hauskuutta sen enempää.

Kenties hänenkin tuli tyytyä elämään, tämmöisenä kuin se oli! Ei vaatia liikoja, vaan nöyrästi muistella omia puutteitaan. Sitten kuin lapsi syntyisi, saisi hänen elämänsä toista, rikkaampaa sisältöä. Kärsivällisyyttä vain, silloin kaikki muuttuisi.

Näin hän itselleen vakuutteli ja teki hyviä päätöksiä. Hyväksi aluksi hän alkoi ommella pieniä röijyjä ja paitoja tulokkaalle. Se oli hauskaa työtä, aika kului nopeammin, eikä hän muutamaan viikkoon silloin tuntenut ikävää. Aarnoldkin jonkun kerran istui hänen luonaan ja katseli mänkälaisia vaatteita »sille mestarille» laitettiin.

Selma oli silloin hiukan olevinaan. Hän tiesi osaavansa sekä leikata että myös käyttää neulaa. Sieviä olivatkin hienoine pitsineen nuo valkoiset pienet paitaset. Niitä oli jo puoli tusinaa valmiina. Hän otti ne esille kaikki ja näytti Aarnoldille.

--Eipä uskoisi, että noihin mahtuu ihmislapsi. Entä kun ovatkin liian pieniä?

--Eivät ole. Minä tiedän varmaan.

--No niin, pian kait se nähdään. Siihen ei enää mahda pitkiä aikoja ollakaan. Vai mitä luulet?

--Tuskin kuukautta.

--Hm--

Aarnold katsoi kelloaan. Kymmentä minuuttia vailla yksi.

--Kas, kun se ei tule pöytää kattamaan.

--Minä lähden katsomaan.

Lihasoppa kiehui vielä tulella.

--Eikö ole jo valmista? Kello on kohta yksi.

Selma maistoi, mutta se oli hänen mielestään tuimaa.

--Saahan siihen panna suolaa, sanoi Miina.

Suolavakka oli seinällä nurkassa. Selma pisti sinne kämmenensä mutta sieltä hyppäsi samalla pieni hiiri häntä vastaan. Selma parkaisi ja putosi tuolille istualleen.

Aarnold kuuli hätähuudon ja ryntäsi keittiön ovelle.

--Mikä on? Mikä sinulle tuli?

--Kun hiiri hyppäsi suolavakasta.

--Ja sitä sinä kirut. Luulin sinulle jo tapahtuneen mitä hyvänsä.

Onko tuo nyt laitaa, että peljästyy pientä hiirtä--aika ihminen.

Selma pahotti mielensä ja puhkesi itkuun. Aarnold meni takaisin sisään ja Miina ilmoitti Selmalle, että ruoka oli pöydässä, he saisivat alkaa, soppa kyllä tuli sisään tuossa paikassa.

Mutta Selman itku kiihtyi, hän ei kyennyt nousemaankaan

Ei Aarnold välittänyt edes hänen tilastaan, minkä hän sille voi että säikähti, oliko siinä suuttumisen syytä, eihän hän tahallaan parkaissut.--Aika ihminen, hän sanoi. Oliko hän tavallisen, terveen ihmisen veroinen, kuka tiesi, mitä tämä häneen vaikuttikaan? Eikä auttanut tehdä mitään hyviä päätöksiä, ei auttanut hänen koettaakaan, Aarnold vihasi häntä, ei heille onnea enää koituisi--parasta kun hän kuolisi pois, sitä kait Aarnold toivoikin--

Aarnold odotti, katsoi ovelta, ja odotti vielä hetken.

--Menkää nyt, hyvä rouva, että lehtori pääsee ruualle, sanoi Miina.

--En minä voi syödä.

Hän puhkesi uuteen yhä rajumpaan itkuun. Aarnold istui pöytään, söi vain muutaman palan ja lähti omaan kammariinsa. Ei tuonut kelloaan hänelle niinkuin tavallisesti eikä pyytänyt herättämään.

III

Siitä saakka heikontui Selma silminnähtävästi. Mutta kätilö, rouva Tanninen, sanoi, ettei se vaarallista ollut. Ei huolinut sitä pelätä.

Kolmen viikon kuluttua tuli ratkaiseva hetki. Selma oli kaksi päivää kärsinyt poltteita. Rouva Tanninen oli hänen luonaan ja Aarnold kävi vähän väliä kysymässä, kuinka hänen laitansa oli Selma makasi kalpeana ja heikkona, Aarnold silitti hänen hikistä otsaansa. Se kuitenkin tuntui hyvältä.

Voimat alkoivat olla lopussa. Ei hän luullut jaksavansa kärsiä enempää. Mutta rouva Tanninen vakuutti, että kaikki kävi säännöllisesti, ei ollut hätää mitään. Aarnold kumartui hänen ylitsensä.

--Koeta kestää, hän kuiskasi.

Ja Selma sai siitä taas jonkun verran vahvistusta. Oli jo lauantai-ilta. Rouva Tanninen tutki häntä.

--Noo, tänä yönä se ratkiaa.

--Joko iltayöstä? kysyi Selma hiljaisella, vapisevalla äänellä.

--Sitä en osaa sanoa. Ehkä menee vielä aamuun.

--Voi,--kun oltaisiin jo aamussa.--Auttakaa--nyt tulee polte.

Hän heitteli itseään tuskissaan.

--Hiljaa, hiljaa, varoitti rouva. Tarttukaa kiinni tänne käsiini.--Ai, ai, te ihan rutistatte ne murskaksi.

Selma oli milloin mustan puhuva, suonet otsassa pullistuivat, kaikki jänteet pingoittuivat. Ja kun polte pariksi silmänräpäykseksi helpotti, hän jäi hervottomana vuoteelle, kalpeana taas kuin kuolema, kasvot hiestä märkinä, silmät rauenneina. Ei jaksanut enää puhuakaan, kuolema oli lähempänä kuin elämä ja kuolema lupasi rauhaa, lepoa, kipujen loppua, mutta elämä ei hellittänyt, se kutsui tuskiin takaisin, taistelemaan yhä vaivojen kanssa.

Hiljaisesti puhelivat keskenään Aarnold ja rouva tuskien väliajoilla, se soi hänen korvissaan kuin kaukainen surina.

Yö oli kulunut aamupuoleen, kivut yltyivät.

--Kärsivällisyyttä, sanoi rouva, hyvä tulee.

--Vieläkö kauan?

--Tunti tai pari.

Ne kuluivat vihdoin nekin. Kello oli neljännestä vaille kuusi, kun rouva irrotti lapsen pois ja parku kuului.

Selma tunsi suloista rauhaa koko elimistössään.

--Jumalalle kiitos, hän kuiskasi.

Aarnold suuteli häntä otsalle. Rouva kääri lapsen vaatteeseen ja hoiteli sitä. Se parkui yhä. Selman sydän lämpeni ja hiljainen ilo täytti mielen.

--Miksi se raukka itkee, hän kysyi.

--Täytyyhän sen saada ilmaa keuhkoihinsa, vastasi rouva. Saan onnitella, herrasväellä on pieni tytär.

Hän koetti saada äänensä iloiseksi, mutta se ei aivan onnistunut.

Selma katsoi Aarnoldiin. Hän oli hymyilevinään, kasvoissa Selma älysi kuitenkin liian selvään katkeran pettymyksen.

Hän huokasi ja painoi silmänsä jälleen kiinni. Kuunteli itkua ja tunsi raukkaa kohtaan sanomatonta hellyyttä.

Pestynä ja puhtaisiin vaatteihin puettuna se tuotiin hänen viereensä. Pienet punaiset kasvot pitsien ympäröiminä olivat siinä lähellä häntä. Hän painoi huuliaan pehmeälle poskelle.

--Pikkuinen raukka!

--Kuinka voitte nyt? kysyi rouva.

--Ihan hyvin, vähän voimaton vain.

--Olkoo kuitenkin varovainen. Toisena tai kolmantena päivänä usein tulee kuume ja hermot tavallisesti silloin aina ärtyvät.

Varovainen? Niin, tietysti hän tahtoi parantua ja jäädä elämään. Kukapa muuten hoitaisi tuota pientä raukkaa.

Hän kuvitteli kuinka hirveätä se olisi jos hän kuolisi ja pikku tyttönsä jäisi ilman äitiä. Ei tietäisi hänestä mitään milloinkaan, ei suureksi tultuaankaan. Kentiesi hänellä ei olisi ystävää maailmassa lainkaan, ei ketään, joka häntä rakastaisi.

--Millä tavalla minun tulee olla, etten sairastuisi?

--Niin rauhallinen kuin suinkin. Välttää kaikkia mielenliikkeitä.

Hän koetti parastaan. Makasi raukeana ja rauhallisena, ja karkoitti minkä jaksoi surullisia kuvituksia. Mutta ne väijyivät valmiina tunkeutumaan esille, milloin pienintäkin tilaisuutta saisivat.

Onnellisesti oli päästy toisen päivän iltaan. Rouva piteli lasta, hänen oli määrä nukkua. Jo tunnin varmaankin hän oli pitänyt silmiään ummessa ja koettanut päästä uneen kiinni. Lepo oli tarpeellista, se antoi voimia, huomenna vielä vaarallinen päivä, hän muistutti itselleen.

Liikkumattomana hän makasi, hengitti hiljaa. Rouva luuli hänen olevan unessa ja antoi varoittavan merkin Aarnoldille, joka tuli sisään.

--Nukkuuko hän?

--Nukkuu.

--Sepä hyvä. Mutta mitä rouva arvelee lapsesta? Jääkö se elämään?

--En osaa sanoa. Kovin on heikko.

--Jospa me ristittäisiin? Varovaisuuden vuoksi.

--Kun rouvanne ei vain siitä säikähtäisi.

--Voimmehan tehdä sen hänen tietämättään. Minun kammarissani, kaikessa hiljaisuudessa.

--Jospa sitten... En uskalla kieltää. Tässä ei ole paljon takeita. Ja paha olisi, jos kuolisi ristimättä.

Sängystä kuului kova nyyhkäys. Hän oli kuullut kaikki. Aarnold ja rouva kiiruhtivat hänen luokseen ja koettivat rauhoittaa.

Se oli liian myöhäistä. Mielen liikettä seurasi vilu ja sitten kuume. Selma ei enää tiennyt eikä tajunnut mitään.

Viisi päivää oli kulunut. Lääkäri ei enää antanut toivoa. Aarnold istui vuoteen ääressä, piteli hänen kättään ja katseli, kuinka sammui vähitellen vaimonsa nuori elämä.

Silloin hän aukaisi silmänsä vielä kerran. Ne loistivat kirkkaasti ja huulet liikkuivat. Aarnold kumartui alas.

--Rakasta ... häntä ... kuului kuiske.

Muuta ei.

Silmät painuivat uudelleen kiinni, hengitys harveni ja taukosi viimein. Suljettu oli lyhyt elämän kirja.