# Lehtori Hellmanin vaimo

## Part 3

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/lehtori-hellmanin-vaimo-11295/index.md

Nyt hän oli yksin, nyt hän sai itkeä rauhassa. Häntä palelsi, hän kietoi saalin ympärilleen, heittäytyi pitkälleen sohvalle ja nyyhkytti. Vakuutti kyllä itselleen, että hän oli onnellinen, ettei hänellä ollut mitään syytä itkeä, muuten hän vaan--kun oli paha mieli, ja kun täytyi itkeä.

Oikeastaan hän itki omaa taitamattomuuttaan, omaa kykenemättömyyttään, niin sitähän hän itkikin. Aarnold oli niin hyvä, niin liian hyvä. Hänen olisi pitänyt saada erinomainen vaimo. Taitava, oppinut, parhain kaikista.

Häntä olivat seminaarissa pitäneet niin etevänä. Miksi hän oli nyt yhtäkkiä tullut typeräksi, kunnottomaksi? Sillä typerä ja kunnoton hän oli joka ainoa uusi päivä toi hänelle todistuksia siitä. Kolmessa viikossa oli hän menettänyt kaiken luottamuksen itseensä. Ennen ei epäillyt milloinkaan.

Hänelle tuli seminaari mieleen. Luokkahuoneet, portaat, eteinen. Edellisenä päivänä olivat kulkeneet siitä ohi, hän oli katsonut ylös ikkunoihin. Siellä ei näkynyt mitään, mutta hänelle juohtui mieleen koko iloinen, uhkuva elämä siellä. Huokaus pääsi rinnasta, hänen täytyi kääntää päänsä pois.

Oli väitetty että seminaarin oppilaita vangittiin liian paljon, ettei heille suotu vapautta. Selma oli itsekin oppilaana usein puhunut siihen tapaan.

Mitä turhia! Heiltäkö olisi puuttunut vapautta. Väliaikoina he saivat tehdä mitä ikinä halusivat, ei yksikään silmä heitä vartioinnut. Saivat tulla, mennä, kysymättä keneltäkään. Ei tarvinnut kenellekään tehdä tiliä, jos esimerkiksi hame sattui repeytymään, josta voi olla monen markan vahinko.

Mutta nämä olivat pahoja ajatuksia. Hän kiskaisi itsensä niistä irti, nousi ylös ja valeli silmiään kylmällä vedellä. Ne veristivät vielä, kun hän katsoi peiliin. Huomaisiko Aarnold sen, ja kysyisikö, mitä hän on itkenyt? Hän lankeaisi kaulaan silloin ja kertoisi kaikki, Aarnold lohduttaisi häntä ja hyväilisi. Ja sitten hän olisi taas onnellinen.

Mutta Aarnold ei huomannut mitään. Hän nukkui vielä raskaasti, kun Selma meni häntä herättämään. Eikä tahtonut selvitä unestaan, nousi istumaan, haukoitteli, kysyi kelloa. Se oli jo pikkuisen yli kolme.

--Et herättänyt minua ennen kolmea, minullahan on kolmelta tunti.

Ei siitä asiasta sen enempää puhuttu. Mutta myöhempänä illalla, kun Selma sattumalta meni keittiöön, siellä istui eräs tuttava Miinan luona. He hiljaa supattelivat keskenään ja tirskuivat, vaan hänet älytty ään he lakkasivat kuin naulaan ja kävivät nähtävästi hämilleen. Selma kyllä ymmärsi, mistä he olivat puhumassa. Hän punastui, kun tuo vieras piika loi häneen silmänsä, sillä hän luki katseessa jonkunlaista pilkallista halveksimista.

Arvatenkin tuo juttu leviäisi ympäri koko kaupungin, kaikki nauraisivat hänelle ja toiset rouvat ihmettelisivät hänen typeryyttään.--

Joitakuita aikoja oli kulunut, kun Aarnold eräänä päivänä sanoi, että heitä oli pyydetty illalla Laurelliin. Sinne tulisi muitakin, kaikki toverit perheineen olivat kutsutut ja ehkä joitakuita seminaarin ulkopuoleltakin.

Selma ei oikein tiennyt, kuinka hän pukeutuisi, ollakseen muiden mukaan. Ajatteli kumminkin hienon, vaalean leninkinsä sopivaksi, koska kerran oli pidot. Missäpä hän sitä muutenkaan käyttäisi.

Se oli somasti tehty ja vallan uudenaikainen, pitkä ja kaitainen, sametilla koristeltu. Hän katseli itseään mielihyvällä peilissä ja käherteli hiuksensakin taas monesta aikaa otsalta. Tietysti hänen tuli olla hieno, koska ensi kerran ilmestyi rouvana suurempaan seuraan. Valkoinen töyhtö päälaella, hiukan kallellaan toiselle sivulle, teki mahdottoman hyvän vaikutuksen.

Aarnold tarjosi hänelle käsivartensa. Tiellä johtui mieleen Almanzor ja Zuleima, mutta sivumennen vain. Oikeastaan häntä kammotti tuo vieras, outo seura. Ja rouvat, joiden parissa hänen tuli istua. Rouvia hän aina oli kummallisesti pelännyt ja väistynyt heidän näkyvistään niin paljon kuin mahdollista. Niillä tavallisesti oli niin terävät silmät, ne näkivät kaikki viat ihmisessä ja kaikki heikkoudet. Itse he olivat nuhteettomia.

Nyt hänkin oli rouva, hänenkin tuli olla täydellinen ja nuhteeton. Tietää kaikki, olla kaikesta varma, arvostella kaikkea, päättää kaikesta. Ja juuri nyt oli hän niin epävarma, niin sekaantunut, niin tykkänään pois tolalta, pois omasta itsestään.

Tervehdyksiä, valoa, huoneet täynnä ihmisiä, muutamat tuttuja, toiset ventovieraita. Kylmiä, tarkastavia silmiä, kohteliaita kumarruksia.

Hän tuli tajuihinsa vasta, kun istui sohvassa, ja puhelu, joka heidän sisään tullessaan oli tauonnut, otti taas uuden vauhdin hänen ympärillään.

Kuinka hän oli tullut sohvaan istumaan, ja aivan yksin? Muita vanhempia rouvia istui tuoleilla. Mutta he olivat käskeneet häntä siihen--»tänne sohvaan», oli emäntä sanonut. Voi, sitähän sanottiin kaikille, vaan kukaan ei silti sohvaan mennyt. Ei kukaan pitänyt itseään kyllin arvokkaana, sen vuoksi kieltäytyi. Hän istuutui, kun oli puoli pyörryksissä eikä huomannut. Kuinka nyt mahtoivat pitää häntä typeränä!

Hän katseli arasti ympärilleen. Kaikki puhelivat toistensa kanssa, mikä iloisesti, mikä vakavasti. Kaikilla näytti olevan jotain sanottavaa, kaikki he olivat tuttuja keskenään.

Selma tunsi itsensä oudoksi ja yksinäiseksi. Ei kukaan virkkanut hänelle mitään. Rouva Vilén, joka istui häntä lähinnä, käänsi koko huomionsa toiseen, mustaveriseen, terhakan näköiseen naiseen, jota Selma ei tuntenut lainkaan.

Kovin alkoi rintaa ahdistaa. Tässä seurassa hän ei milloinkaan kotiutuisi. Tämäkö oli iloa, tämä jäykkä, säädyllinen istuminen yhdessä kohden? Tuo keskustelu pikkuasioista, joutavanpäiväisistä, siinäkö heidän huvinsa? Toista olivat toki ennen heidän iltaseuransa seminaarissa. Siellä kumminkin soitettiin, laulettiin, lausuttiin runoja. Ja naurettiin, tanssittiin, lasketeltiin leikkipuheita. Mutta täällä--?

Rouva Vilén korotti äänensä, nähtävästi, että Selmakin kuulisi, mitä hän sanoi, vaikka hän tosin ei kääntänyt päätänsä kertaakaan häneen päin.

--Hän on erinomainen nainen.

Selmalla ei ollut aavistusta, kenestä oli kysymys.

--Hän on erinomainen nainen, vaatimaton ja nöyrä koko olennossaan ja käy aina niin kovin yksinkertaisesti puettuna. Hän ei milloinkaan tahdo vetää huomiota puoleensa ja kumminkin hän on niin etevä, oikea nero--

Eikö tämä ollut oikeastaan aiottu hänelle, joka istui siinä kunniapaikassa täydessä komeudessaan? Selma vilkaisi ympärilleen. Tosiaankin! Kaikki muut olivat tummissa, yksinkertaisissa vaatteissa, hän yksin vaaleissa. Ja tuo onneton töyhtö hänen päälaellaan--semmoista ei ollut kellään. Useimmilla ei ollut hiuksissa mitään, vanhoilla rouvilla vain joku pieni yksinkertainen musta harso.

Rouva Vilén nyrpisti ohuita huuliaan ja näytti ihmeellisen nenäkkäältä, ja tuo mustaverinen nainen, jolle hän oli puhuvinaan, koetti vaivalla pidätellä nauruaan.

Selma olisi tahtonut vaipua maan alle, taikka paeta pois, tuhansien peninkulmien päähän.

Onneton töyhtö--siihen heidän silmänsä varsinkin pyrkivät. Jos hän olisi voinut siepata sen sieltä taskuunsa, repiä tuhansiksi kappaleiksi, tai rutistaa sen kokoon yhdeksi myssäkäksi!

Mutta hän ei voinut--täytyi antaa sen olla aloillaan, kaikkien silmätikkuna.

Emäntä tuli hänen luokseen. Istui tuolille sohvan päähän.

--Täällä on ollut hyvin hiljaista nyt joulun aikana--teistä se varmaan on tuntunut oudolta, te kun olette tottunut suuren kaupungin elämään.

--Ei--en voi sanoa.

Nyt hänen olisi pitänyt jatkaa keskustelua, mutta hän ei kuolemakseen löytänyt mitään sanomista. Katse hapuili epävarmana, levottomana jotain puheen ainetta ympäristöstä.

--Täällä on paljon väkeä--

Herra Jumala! Hän tuskin oli saanut sen suustaan, ennenkuin ymmärsi, kuinka peräti tyhmältä se kuului. Rouva Vilénin korvat olivat terhallaan ja säälimättömät silmät kiintyivät häneen.

Mutta emäntä hymyili leppeästi.

--Meillä on tapana näin lukukauden alussa aina jonakuna iltana nähdä kaikki tuttavat luonamme.

Jotakin hän vielä sanoi, johon Selma vastasi »kyllä», ja siihen heidän puheensa taukosi. Vähän aikaa hän siinä istui ikäänkuin odottaen, että Selma toisi vuorostaan uutta ainetta esille, mutta kun semmoista ei kuulunut, päivitteli hän:

--Kuinka täällä on kuuma, vaikka ei ole lämmitettykään koko päivänä. Mutta nuo lamput hehkuvat.

Selma ei siihenkään osannut mitään vastata. Silloin hän nousi hiukan kärsimättömänä ja lähti pois toisia vieraita puhuttelemaan.

Aarnold tuli toisesta huoneesta. Rouvat heti vaikenivat ja tekivät hänelle tilaa. Selma toivoi häntä luokseen, mutta hän ei ennättänyt lähellekään, ennenkuin muutamat häntä pidättivät.

--Lehtori varmaankin antaa meille hyvän neuvon, he sanoivat.

--Missä suhteessa niin?

--Kuinka voimme ehkäistä juoppoutta täällä markkinoiden aikana? Jotain pitäisi meidän siinä suhteessa tehdä.--Istukaa, hyvä lehtori.

--Kiitoksia--

Hän istui.

--Juoppoutta ehkäistä? Se olisi tosiaankin tärkeätä. Mitä keinoja olette arvelleet?

--Emme ole vielä keksineet mitään.

--Jos olisi pitää raamatunselityksiä joka ilta sillä viikolla.

--Niin--raamatunselityksiä!

Kaikki ihastuivat tuumaan ja kokoontuivat hänen ympärilleen. Loitompana jotka olivat, vetivät tuolinsa lähemmäksi.

--Ottaisiko lehtori pitääkseen?

--Kyllä, vallan kernaasti.

--Kuinka hän on jalomielinen ja hyvä, he kuiskasivat toisilleen. Selma jäi syrjään. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Mitä hän tiesi heidän oloistaan, mitä hän välitti heidän markkinoistaan, heidän juopoistaan!

Kun olisi loppunut tämä ilta! Hän tunsi itsensä sanomattoman väsyneeksi ja onnettomaksi. Kun olisi loppunut tämä ilta! Kun hän olisi taas kotonaan. Ei ikipäivinä hän enää toista kertaa heidän pitoihinsa lähtisi.

Loppuihan se viimein. Hiukan vapaammin hän hengitti, kun Aarnoldin käsivarressa taas astui kotia päin.

--Siellä oli kauhean ikävä.

--Ikävä? Kuinka niin? Mielestäni siellä oli päinvastoin hauska. Ja varsinkin kiitettävää, että naiset tahtovat edistää raittiutta. Erinomaisen kiitettävää.

Selma huokasi. Hän olisi kaivannut ystävällistä sanaa, mutta hän ei saanut sitä.

Monta päivää häntä vaivasi ikäänkuin painajainen näiden juhlien jälkeen. Mutta sitten se äkkiä puhaltui pois, hävisi kuin öinen sumu kirkkaan päivän valossa.

Anni, näet, saapui takaisin joululomalta. Yhtä iloisena kuin ennenkin, ei monta vertaa iloisempana vielä. Hän puhui kymmenestä asiasta samaan aikaa, seisoi, ei malttanut istua, nauroi, pudisteli häntä olkapäästä ja heittääntyi lopulta polvilleen hänen eteensä, jatkaakseen siinä jutteluaan kaikessa rauhassa.

Vähässä ajassa hän oli ennättänyt kertoa päästä päähän koko joululoman matkoineen kaikkineen. Heillä oli ollut seikkailuja, jos jonkinlaisia. Mennessä heitä oli koko liuta yhdessä, sekä miehiä että naisia. Eivät saaneet yösijaa kerran, saivat olla kaikki yhdessä huoneessa. Silloin valvoivat koko yön ja leikkivät. Niin hullunkurista se oli ollut, sillä kaikki tunsivat itsensä yhtäkkiä niin merkillisen vapaiksi. Ihan olivat olleet kuin vallattomat lapset, iloisia ja huimapäisiä. Niin hauskaa matkaa ei hän vielä ikinä ollut tehnyt.

--Ja tiedätkös mitä? Suuri uutinen! Nyt ne ovat kihloissa.

--Ketkä?

--Nanni Siren ja lehtori Korner. Nanni on jäänyt pois seminaarista ja pääsiäisen aikaan kuuluu olevan häät. Mutta niistä ei ikipäivinä onnellisia tule, muista minun sanoneeni.

--Ei sitä tiedä.

--Tietää! Ihan sen tietää edeltäpäin. Semmoisia kevytmielisiä kun ovat.

--Niin--vaan kuitenkin. Ehkä he ovat hyväsydämisiä.

--Mitäs siitä,--mutta Kornerilla ei ole semmoisia lujia periaatteita kuin on lehtori Hellmanilla.

Selma ei sanonut siihen mitään. He menivät takaisin seminaariasioihin. Anni kertoi että joukko toveria oli päättänyt seuraavan sunnuntain iltapäivänä lähteä yhdessä kelkkailemaan Mattilan mäelle. Mattilan tuvassa joisivat kahvia, ehkä sitten vähän tanssisivatkin illempänä.

--Etkö tule mukaan vanhoja muistoja virkistämään?

--Tulen miel--niin, se tahtoo sanoa, jos sopii--jos Aarnold laskee.

--Niin, tietysti, jos lehtori laskee, ei suinkaan muuten. Aarnold saapuikin vähän sen jälkeen. Selma meni kädet ojona häntä vastaan.

--Anni on täällä, ja meillä on ollut niin hauskaa.

--Vai niin?

Hän tuli sisään ja tervehti. Anni kumarsi syvään. Hänen silmänsä loistivat iloisemmin kuin ennen. Mutta lehtori Hellman katsoi häneen jäykästi.

--Te viivyitte yli ajan. Olitteko kipeänä?

--Ei, en minä ollut kipeänä. Muuten minä--kun oli niin pitkä matka ja paha sää. Puhuin siitä jo vähän johtajattarelle ennen joulua.

--Oliko hän antanut teille luvan?

--Ei--kun minä en silloin varmasti tietänyt pyytääkään.

--Siinä tapauksessa teillä ei ollut oikeutta jäädä myöhempään. Semmoinen epäjärjestys ei käy laatuun. Ajatelkaa, jos kaikki muutkin oppilaat olisivat tehneet samoin, mitä sitten?

Anni oli punainen hiusmartoa myöten. Hän ei puhunut mitään, vain alas.

--Niin, sanokaa nyt, mitä siitä olisi seurannut?

--Ymmärrättekö nyt, kuinka väärin siinä teitte?

Selma kiusaantui sanomattomasti. Hän olisi mielellään tahtonut Annia puolustaa.

--Ei ole muilla niin pitkää matkaa kuin on Annilla, hän uskalsi arastellen sopertaa.

--Ja mitä se siihen kuuluu, kääntyi Aarnold häneen kuivasti, seminaarin laissa ei matkan pituudesta tai lyhyydestä mainita mitään. Loma-aika on sama kaikille.

Sen sanottuaan hän lähti omaan kammariinsa. Jysähtämällä meni ovi kiinni hänen jälkeensä.

He jäivät taas kahden. Mutta istuivat nyt noloina kumpikin, eikä puhe ruvennut enää sujumaan heidän välillään. Selma aina koetti alkaa, vaan kun Anni ei tarttunut kiinni, raukenivat kaikki yritykset siihen paikkaan.

Pian Anni sitten jo nousikin ja sanoi jäähyväiset.

--Käy nyt katsomassa, huusi Selma hänelle vielä portailla, sisällä hän moneen kertaan oli sitä vakuuttanut.

Hän jäi yksin. Seisoi siinä mietteissään pöydän luona ja tuijotti lampun valoon. Hänen tuli kertoa Aarnoldille, kuinka hyvä Anni oli, ja kuinka uskollinen ystävä hänelle. Oli hän siitä monasti jo puhunutkin, mutta Aarnold oli varmaan sen unohtanut.

Aarnold kirjoitteli kammarissaan. Selma kietoi kätensä hänen kaulalleen.

--Mitä on muijalla sanottavaa. Minulla ei olisi juuri aikaa--

--Muijalla!

Se nimi aika koski Selman korviin. Hän tuli kohta pahalle tuulelle, kun sen kuuli.

Nytkin hän mitään virkkamatta veti kätensä pois ja aikoi lähteä samaa päätä takaisin omaa kammariinsa.

--Noh--mitä se merkitsee?

Aarnold katsoi taakseen.

--Kun sinulla ei ole aikaa.

--Puhuhan kumminkin. Mitä sinulla oli asiaa?

Selma palasi hänen luokseen.

--Annista minä vaan ajattelin pikkuisen puhua.

--Niin--minä myöskin tahtoisin sanoa hänestä pari sanaa.--Pikku muijaseni, se on vähän hullua, että hän rupeaa juoksemaan täällä visiitillä luonasi ja ottaa semmoisen vanhan toverikannan, ikäänkuin olisitte yhdenvertaisia.

--Mutta mitäs se tekee?

--Mitäkö tekee?--Etkö sinä ymmärrä kysymättä? Jos hän on noin tuttavallinen minun rouvani kanssa, ja tungettelee tänne kotiimme aivan kuin sukulainen tai läheinen ystävä, niin mitä kunnioitusta hänellä sitten enää voisi olla minuun opettajana? Tietysti lyöttäyntyisi vähitellen toveriksi minullekin. Sitäpaitsi--on hän liian talonpoikainen, en katso häntä soveliaaksi seurakumppaniksi vaimolleni, en ollenkaan!

Selma oli kuin puusta pudonnut.

--Pitääkö minun sitten--? Ei, sehän on mahdotonta!

--Mitä pitääkö? Kieltää häntä käymästä? Ei, sitä en tarkoittanut. Mutta voithan käytökselläsi osoittaa, ettei teidän valinne enää voi olla sama kuin ennen--koska hän ei näytä sitä itsestään ymmärtävän. Äläkä millään tavalla kehota häntä käymään,--ja jos hän kuitenkin rupeaa täällä juoksemaan, niin täytyy sitten antaa hänelle hieno viittaus--

--Mutta--

Selma ei voinut enää puhua, hänellä oli vedet silmissä. Aarnold näytti sen huomaavan.

--Onhan sinulla toisia rouvia, joiden kanssa voit seurustella, Selma hyvä. Miksi sinä juuri noita oppilaita valitset. Ei se sovi, muista että sinä nyt kuulut opettajien piiriin.

--Nepä kun ovat minun vanhoja tovereitani.

--No, entä sitten! Sinä olet nyt toisissa olosuhteissa, ne ei enää sinulle kelpaa tovereiksi.

Ja siihen se päättyi. Hän tarttui taas kynäänsä kiinni. Selma meni takaisin omaan kammariinsa. Mieli painui alas, tuntui kuin raskas kivi olisi pudonnut sydämelle. Se tappoi kaiken elämän halun ja toivon ja ilon.

Nuo jokapäiväiset askareetkin kadottivat viehätyksensä. Niistä ei tullut mitään valmista, sama kurssi oli aina edessä. Laittaa ruokaa, syödä, korjata ruuat, pestä astiat, ja taas: laittaa ruokaa, syödä, korjata ruoat, pestä astiat. Tätä tekoa kolmasti päivään ja joka ikinen päivä. Kestävämpää tulosta ei koskaan, niinkuin muista töistä.

Aarnold kävi seminaarissa ja teki töitään sillä välin omassa kammarissaan. Selma oli enimmiten yksin. Alussa hän oli mennyt käsitöineen sinne Aarnoldin luokse, mutta huomasi kerran häiritsevänsä ja sitten hän ei enää mennyt.

Iltasilla oli Aarnoldilla melkein aina kokouksia. Milloin seminaarin »konferensia», milloin valtuuskunnan tai vaivaishoitokunnan kokouksia, milloin mitäkin, ei Selma niistä kaikkia tietänytkään. Lieneekö ketään koko kaupungissa käytetty niin paljon luottamustoimiin kuin häntä. Ja hyvähän se tietysti oli, mutta--!

Illat olivat niin pitkiä, huoneet autioita, hiljaisuus painava, ilma tukehduttava. Ja ajatukset kävivät raskaiksi kuin lyijy. Hän ei muistanut enää, miltä iloisuus tuntuikaan. Ja kun hän sitä sattumalta joskus näki jossakin, teki se hänelle pahaa. Niinkuin silloin kerran seminaarin ohitse käydessään. Silloin oli välitunti, kuului rymyä ja pauhua. Siellä lauletuin, soitettiin, naurettiin, huudettiin, juostiin, hypeltiin. Muutamia vanhoja tovereita seisoi ikkunassa, he katsoivat häneen, hymyilivät ja vilkuttivat toisiakin ikkunaan. Niitä ryntäsi siihen aika liuta. Pää oli pään vieressä, toiset kurkkivat alta ja syrjästä, toiset kurottelivat kaulaansa, että pääsisivät näkemään muiden ylitse, muutamat nousivat tuoleillekin, muutamat taas lensivät kuin harakat toiseen ikkunaan. Ja sitten kaikui ilo uudelleen, että kuului aina kadun toiseen kulmaan saakka.

Että he viitsivät, suuret tytöt! Tuo oli suorastaan inhottavaa. Eivätkö he ymmärtäneet, ettei elämä ollut mitään leikintekoa. Mutta he eivät vielä olleet mitään kokeneet. Siitä tuo huikentelevaisuus ja kevytmielinen vallattomuus. He olivat kuin lapset, jotka huolettomina luistelivat yön vanhalla jäällä.

Kului välistä monta päivää, ettei Aarnold käynyt hänen puolellaan muuta kuin syömässä. Silloinkin hän usein oli niin ajatuksissaan, ettei muistanut häntä paljon katsoakaan. Ja syötyä hänellä tavallisesti oli kiire pois. Aamiaisen jälkeen tunnille, päivällisen jälkeen nukkumaan.

Selmallakaan ei ollut juuri mitään puhumista. Hän ei löytänyt minkäänlaista aihetta, mietti usein päänsä ympäri, mutta ei vaan löytänyt. Joskus hän tiesi kertoa, että voi joko kallistunut tai huojistunut, että Miina oli särkenyt jonkun astian, taikka että hän oli huomannut Miinan juovan kaksi ja kolmekin kuppia kahvia joka pannusta.

--Miksi et sano hänelle? Sinun täytyy pitää häntä silmällä, kuului hänelle silloin vihainen muistutus.

Selma ymmärsi itse, että hän kävi kuivaa kuivemmaksi. Välistä tunsi hän itsensä niin sanomattoman tyhjäksi. Silmät kävivät raukeiksi, häntä väsytti ja nukutti usein aamusta iltaan. Ei sentään saanut untakaan. Elottomana, haluttomana hän liikkui keittiöstä sisään, sisästä keittiöön. Eniten hän kuitenkin istui sohvassaan, käsityö helmassa. Kun Miina tuli sisään, hän nosti sen ylös ja oli ahkerasti ompelevinaan, vaikka kyllä Miina luultavasti älysi ettei se paljon edistynyt, hänellä kun oli niin tavattoman terävät silmät.

Eräänä päivänä johtui hänen mieleensä, kuinka helposti hän silloin huviretkellä oli kertonut novellin Almanzorista ja Zuleimasta aivan omasta päästään. Mitä jos hänellä olikin taipumusta novellien kirjoittamiseen? Hän päätti koettaa.

Koko päivän hän mietiskeli ainetta. Ensin yhtä, sitten toista. Marie Sofie Schwarzin romaanit pyörivät hänellä päässä, ja niiden malliin oli juoni, jonka hän lopullisesti sommitteli.

Sinä iltana hänellä ei ollut ikävä. Kun Aarnold kymmenen aikaan tuli konferensistä, hänellä oli jo pitkältä novellin alkua. Mielissään siitä hän meni lamppu kädessä Aarnoldia vastaan. Sattuipa Aarnoldikin silloin olemaan jotenkin hyvällä tuulella. He istuivat ylhäällä vielä puoli tuntia ja Selma kertoi tuumastaan. Koko novellin luonnos hänellä oli selvillä pääpiirteissään.

Aarnold poltteli paperossia ja hymyili. Ehdoittelipa vielä joitakuita muutoksiakin kertomuksen juoneen siellä täällä. Ja Selma ihastuksella niihin suostui joka ainoaan.

Se ilta oli hauskimpia, mitä hänellä moneen aikaan oli ollut. Aarnold oli hänelle hyvä. Melkein yhtä lämmin ja rakastunut kuin ennen kihloissa ollessaan. Ja hän kun oli alkanut jo epäillä hänen tunteitaan! Mitä jos Aarnold olisi aavistanut kaikkia hänen pahoja ajatuksiaan! Voisiko hän antaa niitä anteeksi?

Ei Selma uskaltanut sitä koettaakaan. Mutta hän päätti mielessään, ettei sallisi niiden enää koskaan nousta. Ne eivät olleet muuta kuin itsekkään ja syntisen sydämen oikkuja. Joskus hän oli kuullutkin, ettei paha henki ollut mihinkään niin kärkäs ja nopsa kuin avioihmisten väliä sotkemaan.

Hän kysyi sitä Aarnoldiltakin.

--Niin miksei se sitä tekisi, sanoi Aarnold, jos vain antaa sotkea. Mutta sitä ei saa päästää lähellekään, kaukaa se pitää jo torjua.

Niin kaukaa se oli torjuttava! Nuo ajatukset, ne olivat hänen lähettämiään, pahan hengen lähettämiä. Hän oli antanut niille sijaa, oli ottanut ne vastaan! Mutta nyt olivat hänen silmänsä auenneet, tästä lähtien hän tietäisi välttää niitä.

Kun Aarnold huomispäivän aamuna tuli seminaarista istui Selma kirjoittamassa novelliaan.

--Se sujuu hyvin, hän sanoi.

Aarnold pyyhkieli kuuraista partaansa.

--Sitä novelliako sinä kirjoitat?

--Sitä.

Hän nauroi.

--Kuule--älä ole lapsellinen. Heitä pois. Perheen äidillä on muutakin työtä. Vai ajattelit sinä oikein toden perästä ruveta romaaneja rakentelemaan.

Hän nauroi makeasti. Selma siirsi häpeissään paperit syrjään.

--Ajattelin--silloin vain, kun on joutilasta aikaa--hän soperteli.

--Talon emännällä ei pitäisi milloinkaan oleman joutilasta aikaa, minun ymmärtääkseni.

He istuivat aamiaispöytään. Aarnold söi hyvällä ruokahalulla, mutta Selma otti vaan hivenen eteensä.

--Miksi sinä et syö? kysyi Aarnold.

--Ei minua maita.

--Oletko kipeä?

--En.

Hänen täytyi kuitenkin nousta, sillä häntä pyörrytti.

--No mikä nyt?

--En oikein tiedä.

Hän hoippui keittiöön. Ja hetken päästä hän tuli kalpeana takaisin.

--Kuinka sinun on? kysyi Aarnold, ja loi häneen ihmettelevän katseen.

Selma koetti hymyillä.

--Ruoka tuli kaikki ylös.

--Sitten arvaan.

Hän veti Selman luokseen ja suuteli häntä.

--Sinä tulet--äidiksi.

--Äidiksi!

Selma vaipui hänen rintaansa vasten ja puhkesi itkuun.

--Itketkö sinä sitä? Luulin sinun päinvastoin tulevan iloiseksi.

--Iloinen minä olenkin--vaikka itken. Ei minulla ole paha mieli, kyyneleet vain väkisin tunkevat esille--ja rinta tahtoo pakahtua--

--Taitaa olla sen tilan tapoja. Mutta nyt, Selmaseni, sinun tulee olla varovainen. Välttää kaikkia mielenliikkeitä. Äläkä mene kadulle yksin, voivat ajaa ylitsesi ja koirat voivat säikyttää. Minä sen sijaan vien sinua kävelemään joka päivä.

Selma totteli. Hän ei jalallaan astunut ulos portista ilman Aarnoldia. Mutta hänen kanssaan he säännöllisesti aamiaisten jälkeen kävelivät jonkun matkaa. Aarnold ei antanut minkään työn itseään siitä estää eikä hän liioin kuunnellut Selman verukkeita, kun hänelle ei useinkaan tahtonut juuri sillä minutilla sopia. Milloin oli Miina mennyt vedelle ja hellassa paloi tuli, ettei käynyt kotia jättäminen yksin. Aarnold vaati häntä sammuttamaan tulen ja niin oli siitä pulasta päästy. Välistä Selma valitti väsymystä, välistä taas että hänellä oli vilu. Mutta niitä ei Aarnold ottanut lukuun lainkaan.