Part 7

-- Mutta sittenhän sinä tulet niin sidotuksi? virkkoi Garth huolimatta ilostaan odottamattoman ehdotuksen tähden.

Hän pelkäsi sen olevan hätäisen päätöksen ja Gunnelin katuvan sitä, sillä hän muisti vain liiankin hyvin, kuinka Gunnel oli valitellut sitä tulevaisuuden aikaa.

-- Olen vapaa kolme tuntia kerrallaan ja niinä tunteina ehdin paljon, vastasi Gunnel hieman entiseen tarmokkaaseen tapaansa. Sitäpaitsi, -- hän lisäsi veitikkamaisesti vilkaisten Hilma Grotiin -- on äidin puolelta rikos olla imettämättä lastansa, jos hän voi tehdä sen.

Garth katsoi iloisesti pikku tohtoriin.

-- Oletteko te sanonut niin? kysyi hän hymyillen.

Hilma Grot nyökkäsi.

-- Niin se on minun mielestäni, vahvisti hän.

-- Niin, siinä näet, mikä ankara ystävä hän on, valitti Gunnel sydämellisesti katsoen tuohon ankaraan.

Lapsi kuului kitisevän viereisessä huoneessa, ja Hilma meni sinne, vaikka hoitaja jo oli siellä, mutta pienokainen veti luokseen lapsirakasta tohtoria.

Kun Gunnel jäi yksin miehensä kanssa, pani hän kätensä tämän käteen, katsoi häneen melkein ujosti ja hymyili hiukan.

-- Tiedätkö, Henning, häpeän ajatellessani, kuinka ilkeä olen ollut koko tämän ajan. Tunsin sen joskus silloinkin, mutta olin ikäänkuin sidottu, en päässyt siitä tarpeeksi irti sanoakseni sinulle, että olin pahoillani ollessani niin häijy ja sietämätön. Mutta sinä, sinä olit enkeli minua kohtaan koko ajan. Tiedätkö sen?

Hän teki liikkeen nojatakseen Garthiin, ja tämä puristi häntä lujasti itseään vastaan ja suuteli häntä kerran toisensa jälkeen, syvästi liikutettuna ja riemuisan kiitollisena saadessaan takaisin entisen Gunnelinsa.

5.

Tohtori Grot tuli mielellään iltaisin edelleenkin, mutta nyt ei luettu enää, vaan palvottiin lasta, kuten Garth sanoi.

Hilma pyysi ikäänkuin suosionosoituksena itselleen saada joskus kylvettää pienokaista. Vaikka tämä taito ei ollut kuulunut hänen tohtoritutkintoonsa eikä hänellä myöskään ollut ollut paljon harjoitusta siinä taidossa, osoittautui hän kuitenkin olevansa kuin luotu siihen tärkeään tehtävään.

Hän näytti säteilevän onnelliselta käsitellessään pienokaista, ja oli aivan kuin hänen kosketuksessaan olisi ollut jotain taikavoimaa, sillä jos lapsi oli ärtyisä, kävi se heti rauhallisemmaksi kun tohtori otti sen.

-- Minun pikku tyttöni kaunistaa sinut, huomautti Gunnel hymyillen. Sinun kasvoihisi tulee häntä pidellessäsi ilme, jota ei sinulla koskaan muulloin ole.

-- Sen tekee tuo pieni, liikuttava avuttomuus, näetkös, selitti Hilma ja jokelteli lapsen kanssa, joka makasi hänen polvillaan.

Gunnel katseli mielenkiintoisena ystävätään.

-- Sinussa menee ihanteellinen äiti hukkaan, ellet mene naimisiin, sanoi hän.

-- Minä naimisiin!

Hilma nauroi ikäänkuin jollekin mahdottomuudelle.

-- Etkö tahtoisi omia lapsia!

-- Tahtoisin, niin mielelläni kuin elän, vastasi tuo pieni äidillinen olento avomielisesti.

-- Mutta miksi et sitten mene naimisiin?

-- Siihen täytyisi olla mies.

-- No niin, tottahan niitä on, hymyili Gunnel. Pikku tohtori katsoi Gunneliin viisaine, leikillisine katseineen.

-- Olenko minä sinun mielestäsi sitä lajia, joka vaikuttaa mieheen puoleensavetävästi! kysyi hän ilman katkeruuden vivahdustakaan.

-- Jos hän oppii tuntemaan sinua, sanoi Gunnel vakaumuksella.

-- Niin hän pitää minusta kuin ystävästä ja toverista, lisäsi tohtori. Mutta hänelle ei johdu mieleenkään haluta minua vaimokseen. Minä en herätä mitään lempeä miehessä -- eikä minussakaan ole sellaista. Niin että minä en sure. Minä olen vihkiytynyt työhön.

-- On sääli sinun lapsiasi, huomautti Gunnel.

-- Niillä on parempi siellä missä ovat, toivon minä.

-- Missä ne ovat? kysyi Gunnel haaveillen.

-- Olemassaolon arvoituksessa, vastasi tohtori hymyillen ja nousi ylös pienokaisen kanssa pannakseen sen Gunnelin luo.

6.

Vaikka Garth laski leikkiä Hilmalle tämän lapsenpalvonnasta, ei hän itse ollut rahtuakaan parempi. Pienokainen oli hänen silmäteränsä, ja hän seurasi sen kehitystä mielenkiinnolla, jonka Gunnel nauraen väitti lähenevän hartautta.

-- Te olette niin hassuja tuon pikku olennon vuoksi, sanoi hän eräänä päivänä miehelleen ja Hilmalle, kun he kumpikin omalla puolellaan kylpyammetta viettivät iltakylvyn suurta hetkeä. Teillä kummallakaan ei ole enää ajatustakaan omistaa minulle poloiselle.

-- Silloin en tiedä muuta neuvoa kuin että "minä poloinen" ottaa myöskin osaa palvontaan, vastasi Garth iloisesti.

-- Sitä en voi. Teidän liioittelevan ihailunne täytyy tehdä minut ankaraksi, niin ettei pienokainen tule siveellisesti turmelluksi.

Kun kastamisen aika tuli, kysyi Gunnel Hilmalta, tahtoisiko hän ruveta kummiksi ja kantaa pienokaisen kasteelle.

Hilma näytti hämmästyneeltä.

-- Etkö mieluimmin tahdo kantaa häntä itse? Gunnel punastui.

-- Sinä pidät ehkä minua pikkumaisena, mutta en tunne olevani totuudellinen jos vien hänet kasteelle, kun en voi ymmärtää, että se mitään merkitsee.

Hilma näytti miettivältä.

-- Se kai merkitsee niin paljon kuin itse panee sen merkitsemään, arveli hän.

-- Anna sen sitten merkitä jotain hyvää ja kanna pienokaista, pyysi Gunnel.

Hilma kohotti silmäkulmiaan tuolle, hänen mielestään hieman kevytmieliselle äänelle, mutta suostui rupeamaan kummiksi ja kantamaan pienokaista.

-- Minkä ajatuksen sinä panet siihen toimitukseen? kysyi Gunnel uteliaana.

-- Kannan pienokaisen äärettömän rakkauden luo. Garth kastoi itse tyttönsä. Hänelle kaste oli pyhä sakramentti, ja hän toimitti sen uskossa.

Kun hän valoi vettä tytön päähän ja lausui nuo juhlalliset sanat: "Minä kastan sinut, Estrid, Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen", silloin hän itse oli ottanut lapsen kummilta. He kaksi, isä ja tytär, olivat erikseen Jumalan kanssa.

Kun Estrid tunsi veden, katsoi hän ylös hapuilevine katseineen ja näytti olevan epätietoinen siitä, oliko siinä jotain huutamista vai eikö. Mutta vesi oli haaleaa ja se tuntui hyvältä päälaella. Käsivarsi, joka piteli häntä, oli luja ja sen kosketus täynnä hellyyttä, ja ääni, joka kaikui hänen korvissaan, oli kaunis ja hyvä ja rauhoittava. Hän ei huutanut.

7.

-- On hauska nähdä isä, joka on niin ihastunut lapseensa kuin sinun miehesi on Estridiin, sanoi Hilma Grot arvoa-antavasti.

-- Jaa-a, niiden välit ovat kuumat, myönsi Gunnel. Henningin ensi ajatus, kotiin tultuaan, on Estrid. Ja hän, tuo pikku olento, on sellainen hänen kanssaan, että kun hän vain saa kuulla isän äänen eteisestä, kierii hän alas polvelta ja jättää mitä hänellä hekin askaroimista, tepastellakseen isää vastaan. Ja siitä tulee rakkauskohtaus, sen saat uskoa! On niinkuin he eivät olisi nähneet toisiaan vuosikauteen. Sentähden olen päättänyt, että jos meille tulee vielä lapsi, pitää sen olla _minun_ ja saada nimeensä minun, vokaalini.

-- Estrid -- Henning, niinpä tosiaan, niissähän on samat vokaalit! Ajattelitteko sitä?

-- Emme. Mutta se kävi niin. Siinä oli kai enne lämmöstä, joka olisi vallitseva heidän välillään. Jos meille tulee vielä lapsi, pitää sen nimessä olla minun nimeni ensi tavu. Se kai tepsii, etkö luule?

-- Ehdottomasti, hymyili Hilma. Mutta niitähän ei koskaan pitänyt tulla enää? muistutti hän.

-- Ei pidä koskaan sanoa "ei koskaan", sanoi Gunnel huokaisten.

-- Muistatko, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen, kun kerran puhuit minulle uskonnostasi? Kaikki, mihin sanoit uskovasi oli se, että olemme täällä rakastaaksemme ja auttaaksemme toisiamme. Sitä olen usein ajatellut sen jälkeen. Luulin silloin tietäväni, mitä rakastaminen on, mutta nyt vasta olen alkanut tavailla rakkauden aakkosia. Alan ymmärtää, että rakkaus on itsensä antamista. Mutta olen tavattoman heikko siinä taidossa.

8.

-- Henning, sinä et saa hemmoitella minua kuten teet!

Gunnel sanoi sen puoleksi leikillisellä äänellä, mutta siinä oli surumielisyyttä ohella. Garth vastasi vain hyväilyllä.

-- Sinä kärsit kaikkea minun puoleltani, luonteeni saa olla miten huono tahansa, sinä et moiti minua kuitenkaan. Etkö ymmärrä, että sinun on pidettävä minua kovilla? virkkoi Gunnel.

Garth hymyili vain ja silitti hellästi hänen kättään.

Gunnel oli katuvaisella mielellä, sillä hän oli ollut kiihkeä ja kiukkuinen Garthia kohtaan aikaisemmin päivällä. Nyt Garth oli tullut kotiin useita tunteja kestäneen koulutyön jälkeen ja näytti niin väsyneeltä, että Gunnelin sydäntä särki.

-- Kadehditko minulta taistelua itseäni vastaan? jatkoi Gunnel. Tahdotko yhä olla minun yläpuolellani siinä kuten kaikessa muussa? Sillä ollaksesi sellainen kuin olet, täytyy sinun taistella, sen kyllä ymmärrän, sinä et ole kärsivällinen luonteeltasi enemmän kuin minäkään.

Garth veti Gunnelin polvelleen, ja pitäen kättään hänen niskallaan hän käänsi hänen kasvonsa niin, että saattoi lukea niistä.

Gunnel kiersi käsivartensa Garthin kaulaan ja painautui häntä lähelle.

-- Tahdon että olet ankara minulle, sillä näetkös, tahdon tulla paremmaksi, tahdon...

-- Tahdon?

-- Etten jää liian paljon jälkeen!

Garth hyväili hänen päätään.

-- Mitä tarkoitat jälkeen-jäämisellä? kysyi Garth hellästi.

-- Sinä olet hyvä, mutta minä en ole. Mutta tahtoisin tulla hyväksi. Koetan, mutta olen niin hirveän itsekäs. Se on kuin vuoren halkomista. Ajoittain se sujuu, mutta sitten se tekee tenän, kiven kovaan.

Garth oli niin liikutettu tästä tunnustuksesta ja niin onnellinen, ettei hän löytänyt sanoja ilmaistakseen sitä mitä tunsi. Täyttyisikö nyt vihdoinkin hänen pitkällinen kaipauksensa?

Gunnel katsoi ylös kyyneltynein silmin.

-- Etkö vastaa minulle mitään?

-- Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta, sanoi Garth hiljaa äänen värähtäessä merkitsevästi.

Gunnel hätkähti ikäänkuin liian suurta valoa.

-- Olen vielä kaukana siitä! sanoi hän.

-- Ei, sinä olet lähellä... alkoi Garth.

Mutta Gunnel pani estäen kätensä Garthin suulle ja sitten huulensa.

-- Elä sano enempää! pyysi hän.

Ja Garth oli ääneti, mutta säilytti toivon, jonka Gunnelin luottava tunnustus oli sytyttänyt hänen sydämessään.

9.

-- Olen iloinen, että minulla on _omani_ nyt, niin ettei minun tarvitse tuntea itseäni niin yksinäiseksi kun sinulla ja Estridillä on toinen toisenne, sanoi Gunnel siinä istuessaan pieni Gunvorinsa polvellaan.

Garth katsoi ylös hieman yllättyneenä, mutta hymyili.

-- Tarkoitatko tosiaankin, että meillä pitää olla kummallakin omamme? Eikö ole oikeampaa, että otamme kumpikin osamme molemmista? sanoi Garth leikillisesti.

-- Kyllä kai sinä olet jättänyt minulle osuuteni Estridistä, vai mitä? Hänet sinä olet ottanut omalle osallesi, sentähden on pikku Gun minun!

Garth nauroi uhmaavalle tavalle, jolla Gunnel painoi pienen jokeltelevan lapsensa itseään vastaan.

-- Elä uskokaan, että minä luovutan osuuttani tuosta! kiusoitteli hän.

-- Luovutatko sitten minun osuuteni Estridistä? kysyi Gunnel äänellä, joka ilmaisi hänen odottavan kieltävää vastausta.

-- En tahdo mitään mieluummin, kuin että pidät kiinni osuudestasi, vastasi Garth.

Garth oli tuskin itse tietoinen siitä, miten paljon totta hänen viime lausunnossaan oli, sillä hän ei tähän saakka ollut tahtonut tunnustaa itselleen, että Gunnel tuntui hänestä kylmältä Estridiä kohtaan, varsinkin sen jälkeen kun pikku tyttö oli tullut.

Gunnel katsoi miettiväisenä Estridiä, joka istui matolla isänsä jalkojen vieressä ja oli kokonaan kiintynyt tämän kengännauhojen vetämiseen, jotka Garth oli avannut hänen niillä leikkiäkseen.

-- Luulen Estridin itsensä kyllä tekevän sen oikeuden vaikeaksi, pääsi Gunnelilta.

Garth katsoi pikaisesti häneen.

-- Olisiko tuntehikas pikku lapsi äitiänsä vastaan? Ei ikinä! sanoi Garth pontevasti.

Sitten hän kumartui alas katsoakseen oliko pienokaisen onnistunut sotkea hänen kengännauhansa, ja hän huomasi hänen onnistuneen oikein hyvin. Se ilahdutti häntä, sillä sehän osoitti, ettei lapsi ollut kömpelö pienistä sormistaan. Jos hän nyt osasi hyvin sotkea, kun hän ei paremmin ymmärtänyt, osaisi hän kyllä selvittää saatuaan ymmärrystä, ajatteli hän.

Mutta oikeastaan hänen ajatuksensa askartelivat muussa.

-- Gunnel, tarkoititko totta silloin kerran pyytäessäsi minun olemaan ankaran sinulle? kysyi hän katsomatta ylös.

-- Kyllä silloin tarkoitin totta, mutta en tiedä, tahdonko, että olet nyt, vastasi Gunnel hermostunein elein yrittäen ottaa asian leikillisesti.

Garth oli ääneti ja tarkkasi yhä pikku Estridin leikkiä.

-- Mitä aioit sanoa minulle? kysyi Gunnel pikaisesti.

-- Tahdoin pyytää sinua, ettet tekisi erotusta lasten välillä, sanoi Garth samalla matalalla äänellä ja vakavuudella, joka tunki Gunneliin.

-- Sehän lankeaa luonnostaan, että minun täytyy omistaa itseni enemmän pienimmälle, puolustihe Gunnel.

-- Sitähän en tarkoitakaan. Ja sen sinä tiedät. En pidä siitä aikomuksestasi, että tahdot tehdä Estridistä minun ja Gunvorista sinun.

-- Oo, sehän oli vain leikkiä, sanoi Gunnel ja koetti nauraa.

-- Oliko se?

Gunnel punastui Garthin tutkivan katseen edessä ja peitti huultensa värinän pikku Gunvorin vaaleihin ohuihin kiharoihin.

-- Olet todellakin ankara, mutisi hän.

10.

Varoitus, jonka Gunnel oli saanut mieheltään lasten suhteen, liikutti häntä. Totuuden sananahan se oli selviö. Äiti ei saa tehdä erotusta lastensa välillä. Sen Gunnel tiesi hyvin hyvästi, ja hän ajatteli itsekin niin. Mutta se, että Henning oli sanonut sen hänelle, suututti häntä. Eihän hän tehnyt muuta erotusta heidän välillään kuin mikä oli välttämätöntä, kun toinen oli pieni ja kokonaan riippuvainen hänestä, ja toinen alkoi tulla toimeen aika hyvin. Mutta Garthin sanat ahdistivat häntä kuitenkin.

Gunnel alkoi olla harmissaan itsetiedottomalle Estridille ikäänkuin sellaiselle, joka asettaa liiallisia vaatimuksia toiselle. Ja hän alkoi puolustella itseään sisäisen syyttäjän edessä.

Ei pienenäkään Estrid ollut koskaan ollut niin kiintynyt äitiinsä kuin pikku Gun. Kun äiti vain näyttäytyi, säteili ja nauroi pienokainen, ja kun äiti meni pois, itki hän lohduttomasti. Ei kukaan voinut korvata äitiä hänelle. Sellainen ei Estrid ollut koskaan ollut. Mikä oli siis luonnollisempaa, ajatteli Gunnel, kuin että hän kiintyi enemmän pienokaiseen kuin Estridiin? Hän ei tehnyt ensimäiselle pikku tytölleen sitä oikeutta, että olisi muistanut, ettei ollut koskaan totuttanut häntä niin yksinomaan äitiinsä kuin pikku Gunin. Kun Estrid oli pieni, oli Gunnelilla ollut yhtä ja toista työtä kodin ulkopuolella ja senvuoksi hän oli jättänyt lapsen usein palvelustytön huostaan. Mutta nyt hän oli enimmäkseen kotona ja omisti itsensä Gunvorille. Sillä tästä pienokaisesta piti tulla hänen, sen hän oli päättänyt, ja siinä päätöksessään hän pysyi huolimatta miehensä varoituksesta. Hän ei tahtonut nähdä tällä tekevänsä Estridille mitään vääryyttä. Ja häntä suututti edelleen miehensä sanat sen sijaan että olisi myöntänyt hänen olevan oikeassa.

Gunvor oli ihastuttava lapsi. Hän jokelteli niin herttaisesti ja alkoi katsella ympärilleen pienessä maailmassaan iloisin, sinisin silmin. Pehmeä ja pullea hän oli ja niin hyväilevä äidilleen. Hän opetti Gunnelille, mitä äidin ilo on.

Mutta pikku Gun sai myöskin opettaa äidilleen, mitä äidin suru on. Juuri sillä herttaisella iällä, jolloin hän opetteli kävelemään ja hänen jokelluksensa alkoi muodostua sanoiksi, hän sairastui. Ja nyt tuli pitkä, vaikea aika. Toinen sairaus seurasi toista ja riudutti hitaasti pienen lapsenruumiin.

Hellintä hoitoa sai pikku Gunvor, ja voimakas hän oli luonnostaan, mutta nämä edut ikäänkuin vain olivat omiaan lisäämään tuskia ja tekemään vaikeammaksi kuoleman. Sillä kuolemaa kohti kulku kävi kaikesta huolimatta. Niin vaikeaa oli pienen elinvoimaisen lapsen kuolema, että niille kaikille, jotka häntä rakastivat, oli kevennys, kun hän vihdoin lepäsi hiljaa kuolon rauhassa.

Garth itki kyyneleitä pienokaisen paarien ääressä, Gunnel ei. Garthin suru oli valoisaa, Gunnelin oli raskasta ja katkeraa, ja molemmat ymmärsivät väärin syyn toistensa surun erilaisuuteen.

-- Hän ei ollut koskaan kiintynyt Gunniin niinkuin minä, ja hänellä on lemmikkinsä jäljellä, ajatteli Gunnel katkerasti ja käsitti Garthin surussa olevan toivon todisteeksi hänen surunsa köykäisyydestä.

-- Hänellä ei ole mitään lujaa uskoa kuolemattomuuteen, ajatteli Garth sääliväisesti nähdessään Gunnelin surun raskauden. Hän ei ymmärrä vielä, että silloinkin, kun Jumala lyö, tekee hän sen rakkaudesta, ajatteli hän, nähdessään Gunnelin katkeruuden.

Tuo muuten niin vilkas Gunnel kulki äänetönnä ja suljettuna surussaan ja osoitti selvään tahtovansa olla itsekseen, niin että hänen miehensä antoi hänen olla rauhassa ensimäisinä päivinä, niin kauan kuin hänellä oli vielä pieni ruumis, jonka luokse voi mennä.

Mutta pienokaisen hautajaispäivän illalla hän meni Gunnelin luo, vaikka tämä oli vetäytynyt syrjään selvään osoittaen haluavansa olla häiritsemättä.

Hänen huoneensa oli pimeä, eikä Garth tahtonut sytyttää tulta, vaan meni sohvan luo, jossa hän otaksui Gunnelin lepäävän. Ja hän löysi hänet siitä ja kumartui hänen puoleensa.

Gunnel liikahti levottomasti ikäänkuin Garthin läsnäolo olisi kiusannut häntä.

Garth ei antanut kuitenkaan työntää itseään pois, vaan nosti tuolin sohvan viereen ja istuutui Gunnelin viereen.

-- Gunnel, miksi pakoilet minua? Eikö meidän surumme ole yhteinen!

Gunnel ei vastannut eikä antanut Garthille mitään todistetta myötämielisyydestään. Se hämmästytti ja suretti Garthia.

-- Eikö sinulla ole sydäntä minua varten, Gunnel? Etkö luule minunkin surevan?

-- Sinun?

Katkeruus hänen äänessään oli ilmeinen. Garth ihmetteli sitä ja koetti arvata syytä siihen.

-- Enkö minä sinun mielestäsi näytä ehkä niin syvästi surevalta? Mutta se johtuu siitä, että minulla on suuri lohdutus.

Hän pysähtyi hetkeksi ikäänkuin olisi toivonut Gunnelin kysyvän hänen lohdutustaan, mutta tämä oli edelleen ääneti.

-- Minun lohdutukseni on se, jatkoi Garth pyytämättä, että minulla on luja toivo siitä, että hän elää ja on hyvässä turvassa. Pienet lapset kuuluvat taivaan valtakuntaan. Jeesus ottaa heidät siunaten syliinsä. Niin hän on ottanut meidän pienen Gunvorimmekin. Sentähdenhän en voi surra ikäänkuin olisin ilman toivoa.

Tuntui ikäänkuin hän olisi puolustautunut Gunnelin edessä, ja Gunnel huomasi, miten hän oli ymmärtänyt väärin hänen huudahduksensa. Ja hetkisen hän häpesi pikkumaista käsitystään Garthista. Mutta hänen oman tappionsa katkeruus valtasi hänet uudelleen, ja hän jätti huomioonottamatta Garthin surun ja lohdutuksen omaan lohduttomuuteensa.

-- Hän oli minun, minun omani, ja juuri hänen piti kuolla! Ja kuolla niin vaikealla tavalla!

Se purkausi esiin kuin valitus täynnä katkeraa tuskaa.

Garthiin koski tämä sieluun saakka, se ilmaisi Gunnelin sieluntilan hänelle ja hän näki, että hänen surunsa pimeys oli tiheämpi kuin hän oli aavistanut.

Hän ei tiennyt mitä olisi sanonut Gunnelille, hän istui rukoustaistelussa Jumalan kanssa hänen tähtensä.

Yht'äkkiä Gunnel liikahti. Hän kääntyi Garthiin päin. Nyt, kun Garthin siimat olivat tottuneet huoneen pimeään, saattoi hän nähdä Gunnelin kasvot. Ne olivat kalpeat, ja hänen silmänsä paloivat kuumeisesti.

-- Oliko syntiä rakastaa häntä niinkuin tein, koska hänen piti kuolla?

Siinä oli kärsimyksen tulen koskettama sielu, joka kysyi siten tuskaisen kapinallisena.

Garth otti hänen kylmät, vapisevat kätensä rauhoittaviin omiin käsiinsä.

-- Käy niin, että hyvä Paimen ottaa karitsan syliinsä ja menee kotiin sen kanssa toivoen äidin seuraavan, sanoi hän sydämeen tunkevasti.

Gunnel veti kiivaasti henkeään.

-- Mutta mitä varten hänen sitten tarvitsi kiduttaa karitsaa niin kauheasti kuin hän kidutti minun pikku karitsaani ottaessaan sen! virkkoi hän riuhtaisten kätensä irti ja kätkien kasvonsa niihin ja valitti ääneen muistaessaan lemmikkinsä vaikeaa sairautta ja kuolonkamppailua.

Garth istui ääneti tämän tuskan ääressä. Hänenkin sieluansa kosketti kärsimyksen hehku, hänenkin sydämestään nousi Jumalalle kysymys "miksi", mutta hänen kysymyksensä oli täynnä uskon luottamusta. Ei edes tänä hetkenä hän epäillyt Jumalansa ihanaa vastausta "senvuoksi" kaiken kärsimyksen kysymykseen "minkä vuoksi". Hän vain ihmetteli, minkätähden tuon "senvuoksi" piti olla niin salattua, että vain koeteltu usko käsittää sen eikä sekään juuri koskaan kykene käsittämään sen sisältöä, vaan ainoastaan sen olemassaolon.

Heikon uskonhan tarvitsi kyllä ymmärtää, hän ajatteli, se olisi niin suuri apu sille, mutta sen sijaan se usein jätetään kamppailemaan pimeässä. Mutta tässäkin kysymyksessä "minkä vuoksi" hän luotti Jumalan vastaukseen "senvuoksi".

Hänen vastauksensa Gunnelille tuli hyvin yksinkertaiseksi.

-- Jumala ei koskaan voi kieltää itseänsä. Hän on rakkaus kaikessa mitä hän tekee, silloinkin kun vähimmin voimme ymmärtää häntä. Sen uskomisessa on pelastus.

Gunnel ei vastannut, mutta hänen valituksensa lakkasi, ja hän makasi hiljaa.

Pieniä, keveitä askeleita kuului ulkopuolelta. Garth nousi ylös ja meni nopeasti ovelle, jonka hän avasi.

Siinä seisoi Estrid ja tahtoi sisään.

Garth otti hänet käsivarrelleen, kiersi sähkön auki ja meni Estridin kanssa Gunnelin luo.

Kun yht'äkkiä huone tuli valoisaksi, nousi Gunnel kiivaasti istumaan ja piti käsiään silmiensä edessä.

Garth istuutui hänen luokseen Estrid polvella.

-- Meillä on tämä jäljellä, Gunnel, sanoi hän lempeästi.

-- _Sinulla_ on kyllä! pääsi Gunnelilta.

Garth tunsi sen ikäänkuin pistona sydämessään. Hän kumarsi päänsä Estridin pään lähelle.

-- Äiti on niin pahoillaan, hänellä on ikävä pikku Gunnia, sanoi hän äänensävyllä, joka ei voinut olla vaikuttamatta herkkään lapsen sydämeen.

Mutta mitä Garth oli toivonut, ei tapahtunut. Estrid pisti sormen suuhun, katsoi suurin silmin äitiin, mutta nojautui vain lähemmä isäänsä.

Gunnel oli paremmin ymmärtänyt, mitä Garth oli tarkoittanut Estridille lausumillaan sanoilla, ja hän hymyili katkerasti hänen epäonnistumiselleen. Vihlovan kaipauksen aalto, hänen ajatellessaan pienokaistansa, joka oli ollut kokonaan hänen ja joka ei ollut tarvinnut mitään kehoitusta ojentamaan pieniä käsivarsiaan häntä kohti, kuohahti hänen ylitseen niin valtavasti, ettei hän voinut sitä hillitä ja pyyhkäisi onneksi katkeruuden mukaansa. Hän purskahti äänekkääseen itkuun.

Garthia liikutti hänen epätoivoinen itkunsa. Hänen omat silmänsä kostuivat.

-- Me kaksi olemme sinun luonasi, Gunnel, sanoi hän lämpimästi. Etkö tahdo tietää meistä mitään?

Gunnel vastasi vain itkemällä vielä äänekkäämmin.

Garth ei sanonut enää mitään, istui vain hiljaa hänen vieressään kärsien hänkin ottaen osaa hänen suruunsa.

Mitä Estridin pienessä sydämessä liikkui, ei ollut helppo sanoa, mutta tuokion kuluttua hän nojautui eteenpäin ja kosketti äitiä, ujosti ja hellästi.

-- Äiti! sanoi hän pelokkaalla äänellä.

Gunnel hätkähti, mutta ei katsonut ylös eikä ottanut käsiä kasvoiltaan.

Garth nosti silloin pienokaisen omalta polveltaan äidin polvelle.

-- Äiti, pikku äiti! sanoi Estrid rukoilevasti ja hellästi, nojasi pienillä käsillään äidin ranteisiin ja koetti kohottautua polvilleen äidin polvella. Elä itke! Äiti!

Tämä oli enemmän kuin mitä Gunnel saattoi vastustaa, sillä tämän Estrid teki itsestään, ilman kehoitusta. Hän otti kädet kasvoiltaan ja sulki tytön syliinsä niin kiivaasti, että se oli melkein pelästyttää lapsen, ja itki edelleen, mutta vähemmän katkerasti.

Garth nousi hiljaa ylös ja jätti heidät, peläten, että Estrid mahdollisesti loukkaisi äitiään jollain tavoin yrittäen tulla jälleen isänsä luo.

IV OSA.

1.

Neljä vuotta oli kulunut pikku Gunnin kuolemasta, ja Gunnel oli päässyt surunsa katkeruuden ohi, vaikka hänet joskus vielä saattoi vallata viiltävä kaipaus pienokaiseen, joka oli ollut kokonaan hänen, sillä miten paljon tuo lämminsydäminen Estrid pitikin äidistään, oli hän yhä kuitenkin eniten ihastunut isäänsä. Niiden kahden välillä oli olemassa erikoinen keskinäinen ymmärtämys, ja niin pieni kuin Estrid olikin, näytti hän jo paremmin kuin äiti voivan käsittää sitä henkistä maailmaa, missä hänen isänsä eli. Hän oli ilmeisesti syntynyt senmielisenä. Molemmat vanhemmat huomasivat sen, isä ilolla, äiti levottomuudella, sillä hän piti sen äkkikypsyytenä ja oli senvuoksi iloinen, että Estrid pian ei olisi enää ainoana lapsena.