Part 6

Gunnel puolestaan oli avomielisempi siinä, missä hänen ajatuksensa askartelivat. Hän saattoi keskustella milloin mistäkin asiasta, jota hän aikoi käsitellä kirjassaan. Ellei hän aina voinutkaan odottaa miehensä myötätuntoa, ei hänen koskaan tarvinnut pelätä, ettei hän voisi ymmärtää, sillä se, mikä hänen mieltään kiinnitti, ei ollut sellaista, että se vaati erikoista taipumusta tullakseen ymmärretyksi.

-- Sinun kanssasi on niin hyvä keskustella, saan siten keskustelut kirjaan paljon luonnollisemmiksi. Saan vastustajien väitteet oikeammiksi kuin jos itse kuvittelisin ne.

-- Vai niin! Sinä annat minulle kunnian edustaa vastustajia!

-- Joissakuissa asioissa!

-- Minä tulen luultavasti aika tavalla kolhituksi, vai kuinka?

-- Missä tapauksissa, joissa sinä minun mielestäni olet väärässä, tietysti. Toisinaan sinä tulet kumotuksi keskusteluissa, toisinaan tapausten avulla.

-- Kuvitteletko tapaukset, vai otatko ne todellisuudesta? -- Miten milloinkin. Mutta sen uskon, että kuvitelluissakin tapauksissa on totuudenmukaisuutta ja että ne ovat johdonmukaisia. Oi, on hauskaa runoilla! On omassa maailmassaan, missä kaikki käy niinkuin tahtoo! Tuntee itsensä pieneksi jumalaksi!

Ja Gunnel ojensi, täynnä elämän riemua, käsivartensa päänsä yli ja hymyili. Hänen tukkansa kiilsi kuin kulta auringossa ja silmät kimaltelivat kuin tummansiniset järvet aurinkoisena kesäpäivänä. Hän venytti veltosti notkeaa vartaloaan, mutta hän oli luomistarun ja voiton rauhan tunnelman vallassa.

Garth katseli häntä ääneti ja hän näytti hänestä lumoavammalta kuin konsanaan.

III OSA.

1.

Kun syksy tuli, alkoi Garth koulunsa, ja Gunnel ryhtyi jälleen yhteiskunnalliseen työhönsä. Hänen romaaninsa oli valmiiksi kirjoitettu ja painettavana, ja senvuoksi hän nyt saattoi antautua esteittä yhteiskunnalliseen tehtäväänsä. Tyydytyksellä hän ajatteli talvea ja ahkeraa työtä yhteiskunnan lapsipuolten keskuudessa, kuten hän nimitti työväen luokkaa. Hän katseli aatteellisesti tehtäväänsä ja oli ylpeä tuntiessaan itsensä siihen kutsutuksi. Toverien ihailu ja ilo siitä, että hän oli mukana työssä, vahvisti häntä tuntemaan olevansa melkein välttämätön.

Mutta syksy ei ollut pitkälle kulunut, ennenkuin tapahtui jotain, joka teki tyhjäksi hänen suunnitelmansa.

Eräässä kokouksessa Gunnel äkkiä tuli pahoinvoivaksi. Naislääkäri, joka oli saapuvilla, saattoi hänet kotiin. Heillä oli keskustelu, josta kävi selville, mitä pahoinvointi merkitsi.

Tämä havainto sattui Gunneliin kuin isku, hän ei ollut ajatellutkaan mitään sellaista.

-- Kun ei sitä ole niin pitkään aikaan tullut, luulin ettei sitä tulisi ollenkaan, sanoi hän sellaisella äänellä kuin olisi puhunut jostain onnettomuudesta.

-- Siitähän on vain syytä iloita, sanoi naislääkäri hymyillen ja äänessä jotain lempeän oikaisevaa.

Iloita! Se ei johtunut Gunnelin mieleenkään. Hän hillitsi itsensä kuitenkin tohtorin läsnä ollessa, joka nähtävästikään ei hyväksynyt hänen tapaansa suhtautua kohtaloonsa, mutta niin pian kuin tohtori oli mennyt, laukesi jännitys ja hän itki hillittömästi. Hänellä oli monta syytä olla pahoillaan siitä, mihin hänen nyt piti alistua.

Useampi kuin yksi oli nimittänyt häntä elvyttäväksi päivänpaisteeksi ja sanonut, että hänen personansa tuotti juhlatunnelman nuhin kokouksiin, joihin hän otti osaa, ettei kukaan puhunut niin mukaansatempaavasti kuin hän y.m.s. Ei kukaan voinut täyttää sitä paikkaa mikä hänellä oli niin hyvin kuin hän. Se oli sanottu hänelle, ja hän tiesi itse että niin oli. Ja nyt! Nyt hänen täytyi pitkäksi ajaksi jättää paikka, missä hän olisi voinut hyödyttää niin monia, vain synnyttääkseen lapsen maailmaan -- minkä kuka tahansa lahjatonkin nainen voi tehdä. Hän ei tahtonut sitä ensinkään, mutta siitä ei ollut mitään pääsyä.

Häntä kauhistutti myös pahoinvointi ja kivut. Niin ne olivat aina tehneet, mutta näihin saakka hän ei ollut paljon kokenut siinä suhteessa. Hänhän oli kyllä tietänyt panevansa itsensä alttiiksi "ruumiillisille huolille" mennessään naimisiin, senvuoksi hän ei koskaan olisi tehnyt sitä, ellei suuri rakkaus olisi tullut ja pakottanut häntä.

Salaisesti iloiten hän oli huomannut ajan kuluvan yhä pitemmälle minkään merkin ilmaisematta hänen äidiksi tulemistaan. Ja hän oli lakannut pelkäämästä mitään sen tapaista, kun isku yht'äkkiä kohtasi häntä.

Hän itki katkerasti siinä maatessaan sohvalla. Tuntui niinkuin elämä yht'äkkiä olisi muuttunut ahtaaksi, auringottomaksi ja ilmattomaksi vankilaksi ja aika, joka oli edessä, näytti hänestä mahdottomalta voittaa.

Tässä tilassa tapasi hänet Garth, tullessaan kotiin päivällä. Ensin hän säikähti tavatessaan hänet sairaana, mutta saatuaan tietää syyn, muuttui hänen säikähdyksensä suureksi iloksi.

Tämä ilo pisti Gunneliin ikäänkuin se olisi ollut itsekästä tunteettomuutta häntä kohtaan.

-- Sinun, jonka ei tarvitse tuntea pienintäkään pahoinvointia eikä tarvitse keskeyttää työtäsi tai mitään muuta, on hyvä olla iloinen! Tämä maailma harjoittaa hirveää vääryyttä naista kohtaan kaikissa suhteissa, mutta kaikkein pahimmin avioliitossa. Kaikki kärsimys hänen osallaan miehen kulkiessa aivan vapaana! Hän painoi kasvonsa pielukseen ja ratkesi uudelleen itkuun.

Garth istui hiljaa, hämmästyksestä sanatonna tämän odottamattoman purkauksen tähden. Hän ei ollut otaksunut muuta kuin että Gunnelin täytyi olla yhtä iloinen kuin hän, ellei iloisempikin siitä, mitä heille annettaisiin. Gunnelin käsitys asiasta oli Garthille katkera pettymys ja hän aleni hänen silmissään. Mutta se oli jotain, johon Garth ei voinut mukautua. Hän koetti senvuoksi kaikin voimin asettautua Gunnelin asemaan ja ymmärtää häntä. Sitä myöten kuin hän onnistui siinä, kävi hän lempeämmäksi häntä kohtaan ja saattoi tuntea sääliä.

Hän otti Gunnelin toisen käden. Tämä koetti vetäistä sen pois, mutta Garth piti siitä tyynesti ja lujasti kiinni, ja silloin Gunnel antoi hänen pitää sen. Hetkisen kuluttua Gunnel tunsi Garthin huulet kädellään ja värähti kuullessaan hellän, liikuttavan sävyn hänen äänessään.

-- Gunnel, rakkahin!

Gunnel oli tuntenut itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi epätoivon syvyydessä, missä hän oli kadottanut kaiken itsehallintansa. Mutta yht'äkkiä Garth seisoi nyt siinä hänen vieressään häntä tukien. Ensin, hänen tullessaan, ei ollut tuntunut siltä, hänen ilonsa oli vain sysännyt Gunnelin syvemmälle kurjuuteen ja saattanut hänet tuntemaan vielä auttamattomammin olevansa yksin. Mutta näine sanoineen ja lämpimine äänensävyineen Garth ikäänkuin tuli Gunnelin luo ja syleili häntä, niin että hän tunsi hänen läsnäolonsa lohdutukseksi ja tueksi.

Gunnel ei vastannut kuitenkaan mitään, eikä Garth tiennyt, mitä hän enää sanoisi, sillä hän pelkäsi vain enemmän liikuttavansa häntä siinä hermostuneen herkässä mielentilassa, jossa hän oli.

Tuokion kuluttua, kun Gunnel tuntui olevan tyynempi, koetti Garth puhua taas hänelle.

-- Gunnel, rakkaani, eikö se voi lieventää sinun kärsimystäsi, jos ajattelet, että se menee ohi ja että sillä on tarkoitus. Sinä et kärsi turhaan, vaan suuren tarkoituksen tähden. Eikö se voi auttaa sinua kantamaan kärsimystä?

Gunnelille teki hyvää kuulla Garthin ääntä ja tuntea kätensä hänen kädessään, mutta hän ei ollut sellaisessa mielentilassa, että olisi antanut Garthin tietää, että tämä oli hänelle avuksi. Hän oli päinvastoin sellaisessa mielentilassa, että tahtoi kiusata häntä omalla kivullaan, ja Garthin rakastettavuuskin yllytti häntä hänen kohtuuttomassa halussaan.

-- Ei siinä ole mitään tavattoman suurta. Samaahan tapahtuu jokaikinen minuutti kaikkialla maailmassa -- ja useinkaan ei niistä monestakaan, jotka syntyvät tänne kurjuuteen ja kiusaan, ole mihinkään. Se tuntuu niin äärettömän hyödyttömältä. Ja minä, jolla oli niin paljon hyödyllistä työtä!

Garth vastasi hänelle vain hiljaa hyväillen häntä. Mutta tämä hyväily ei rauhoittanut häntä, kuten Garth oli tarkoittanut, vaan yllytti vain jatkamaan valitusta.

-- En voi nyt jatkaa luentoja, joita olin aikonut pitää tänä talvena työväen klubi-iltoina ja jotka kiinnittivät niin minun mieltäni.

-- Sitä kai et voine, myönsi Garth. Mutta yhtä ja toista voit tehdä edelleen.

-- Enpä paljoa. Muutoin nuo klubi-illat kiinnittivät minua enemmän kuin mikään muu työ. Ja sitten kun tämä onneton aika on ohi, valitti hän, niin sitten olen niin sidottu, etten silloinkaan voi mitään tehdä.

Garth jäykistyi sen kuullessaan, ja hänen kätensä päästi tahdottomasti Gunnelin käden. Hellyys ja osanotto sitä pientä elämää kohtaan, joka läheni ja jota tervehdittiin niin tylysti, valtasivat Garthin. Hänen sydämensä pyhäkkö avautui ja avartui lapselle, joka oli tuleva, ja hän toivoi, että olisi nyt jo voinut ympäröidä hänet isän-rakkaudellaan, ettei äidin itsekkyys vahingoittaisi sitä.

Mutta jos hän tahtoi tehdä jotain sen lapsen hyväksi, jota hän jo helli, täytyi hänen tehdä sitä sen äidille.

-- Siihen on pitkältä vielä aikaa, Gunnel. Jos voisit ottaa vain päivän kerrassaan, niin se kävisi paljon helpommaksi sinulle.

Hän koetti puhua ystävällisesti, mutta Gunnel huomasi kuitenkin erilaisuuden hänen äänessään, ja hän ihmetteli, mitä hän oli voinut sanoa, joka oli loukannut häntä. Mutta hän oli liian kiinni omassa onnettomuudessaan, jona hän sitä piti, miettiäkseen kauan Garthin tunteen vivahduksia. Hän jatkoi valitustaan ja antoi kohtuuttomia vastauksia Garthin lohdutusyrityksiin.

Kaikin voimin Garth piti kiinni siitä ajatuksesta, että Gunnel oli sairas eikä hermostuneessa tilassaan oikein vastuunalainen, sillä muuten hän olisi kadottanut kärsivällisyytensä, ja sen hän oli päättänyt joka tapauksessa säilyttää sinä aikana, joka oli edessä.

Vastahakoisuus, mitä Gunnel osoitti äidiksitulemiselleen, vaikutti hänen miehessään yhä lisääntyvää hellyyttä tulevaa lasta kohtaan, ja itse sitä huomaamatta -- niin luonnon välttämättömyydellä se tapahtui -- siirsi hän lapseen, jo ennen sen syntymistä, hellimmän ja hienoimman Gunneliin kohdistuvasta rakkaudestaan.

2.

Lampun valo lankesi takaa vasemmalta kirjalle, jota Garth luki ääneen. Hän luki hyvin, ja hänellä oli tavattoman kaunis ja taipuisa ääni. Olisi ollut nautinto kuulla hänen lukevan mitä tahansa, mutta kun siinä nyt oli erikoisen hieno ja hyvin kirjoitettu kirja, oli niiden kahden nautinto, jotka kuuntelivat, täydellinen.

Gunnel makasi sohvalla. Hänen ja lampun välillä oli varjostin, niin että hän makasi hämärässä. Hänen mielensä kiintyi niin lukemiseen, että hän hetkiseksi ainakin unohti tilan, jonka hän piti niin onnettomana. Kolmas huoneessaolijoista oli tohtori Hilma Grot, naislääkäri, joka oli saattanut Gunnelin kotiin siitä kokouksesta, jossa hän oli ruvennut voimaan pahoin. Tuttavuus hänen ja Gunnelin välillä oli tämän tilaisuuden järkeen pian kasvanut ystävyydeksi. Hermostuneen oikullisessa mielentilassaan sieti Gunnel tuskin ketään muita ystäviään kuin Hilma Grotia, mutta häntä hän tarvitsi alinomaa. Kun tohtori Grot mielellään meni sinne, missä hän tunsi olevansa kaivattu, oli hän tullut jokapäiväiseksi vieraaksi nuoressa lehtorin perheessä.

Hän oli ensimmäinen ystävä, joka Gunnelilla ja Garthilla oli yhteisesti, he pitivät molemmat hänestä yhtä paljon, ja molemmat tunsivat yhtä suuresti tuon sydämenlämmön ja rattoisuuden ja mieluisan levollisuuden, joka hänen mukanaan tuli heidän kotinsa kynnyksen yli.

Hilma Grot oli tanakka ja leveä eikä hänen pienessä, kovassa, jäntereisessä olennossaan ollut mitään suloa. Hänen kasvonsa olivat pyöreät ja sangen rumat. Mutta hänellä oli älykkään tarkkaava ja hyvä katse pienissä harmaansinisissä silmissään ja suun ympärillä myhäilevä piirre, joka todisti sydämellisyyttä ja huumoria. Ylväs ja itsensä unohtava hän oli ja täynnä tyyntä ja elävää mielenkiintoa kaikkeen mikä ihmiseen kuului.

Tänä talvena, jolloin Garthin päähuolena oli Gunnel, jonka tähden hän syrjäytti kaiken muun paitsi vakinaista työtään, kuitenkaan tulematta palkituksi sillä menestyksellä, minkä hän olisi voinut ansaita väsymättömästä kärsivällisyydestään, oli hänellä kuitenkin tohtori Hilma Grotissa verraton liittolainen. Kun hän vain näyttäytyi, tunsi Garth voimakkaan auttavan otteen kuormassaan, ja hänen rohkeutensa sen kantamisessa elpyi.

Garthin seurassa Gunnel oli ärtyinen, vaativainen ja täynnä itsesääliä. Mutta niin pian kuin Hilma tuli, muuttui hän toisenlaiseksi.

Näytti ikäänkuin hän olisi saanut lievitystä miehensä kiusaamisesta. Garth ihmetteli toisinaan, oliko Gunnel tietoinen siitä ja kiusasiko hän häntä tahallaan vai eikö hän voinut auttaa sitä. Mutta miten sen asian laita he ohutkin, ei Garth koskaan yrittänyt vetäytyä syrjään, vaan omisti uskollisesti Gunnelille kaiken joutoaikansa. Usein jäi hän Gunnelin tähden kirkosta pois sunnuntaisin, sillä hän huomasi yksinäisyyden vahingoittavan häntä. Hän oli aina alakuloinen, jopa synkkä ja toisinaan katkerakin jäätyään yksin, etenkin jos Garth oli ollut poissa hänen luotaan jostain muusta syystä kuin välttämättömän työn vuoksi. Oli ikäänkuin hän ei olisi sallinut Garthin hetkeksikään vetäytyä luotansa lepäämään.

Joskus Gunnelin parempina hetkinä sattui, että Garth saattoi nähdä hänen silmissään katseen, joka ilmaisi itsensä raatelemaa surkeaa mieltä, ja se sattui Garthiin ikäänkuin äänetön rukous, ettei hän väsyisi Gunneliin. Garth otti huomioonsa nämä vilahdukset ja kätki ne muistiin, sillä ne pitivät vireillä hänen hellyyttään ja olivat ainoana kehoituksena, mitä hän sai näköjään niin epäkiitollisessa tehtävässään koettaa ylläpitää Gunnelin rohkeutta.

Vaikka Gunnel oli aivan toisenlainen miestäänkin kohtaan Hilma Grotin läsnäollessa, näytti hän kuitenkin tarpeeksi mielialaansa häntä kohtaan silloinkin, niin että tarkkanäköinen tohtori ymmärsi, mitä Garthin oli kestettävä. Hän näki myöskin Garthin kärsivällisyyden ja teki mitä voi keventääkseen hänen kuormaansa. Yksi keino oli tulla usein ja viipyä heidän luonaan. Toinen oli saada Gunnelin mielenkiinto irti omasta itsestään. Koettaa lohduttaa häntä suoranaisesti teki vain pahan pahemmaksi ja hänen miehensä kehuminen ei olisi myöskään ollut viisasta, eikä tuo viisas pieni tohtori ollut koskaan sitä koettanutkaan.

Garthin lukiessa lepäsi Gunnel kädet joutilaina ja kuunteli. Oh aivan kuin hänet olisi sidottu jonkinlaiseen kykenemättömyyden tilaan, niin ettei hän voinut ryhtyä mihinkään; hän saattoi vain odottaa ajan kulumista. Hänen odotuksensa oli liian täynnä kärsimättömyyttä antaakseen hänelle rauhaa mihinkään työhön.

Tohtori sitä vastoin istui ja virkkasi pientä villaista hametta.

-- Minulla on köyhiä potilaita ja useilla heistä on _lapsia_, oli hän vastannut, kun Gunnel nauraen oli kysynyt, mitä hän tuolla pienellä hameella tekisi.

Tohtorilla oli erikoinen tapa lausua sana _lapsi_, se kuului ikäänkuin lämpimältä ja iloiselta hyväilyltä, lapsuuden herttaisuuden ymmärtämiseltä. Garth oli katsonut ylös ja hymyillyt hänelle selvittämättä itselleen mitä varten, ja Gunnel oli -- myöskin ymmärtämättä miksi -- tuntenut hänen äänensävynsä tiedottomaksi nuhteeksi.

Garth luki nykyjään aina ääneen iltaisin ja oli tullut tavaksi, että Hilma tuli kuuntelemaan. Se oli tullut niin tavaksi, että odotettiin hänen aina telefonoivan, milloin hän oli estetty tulemasta.

Garth valitsi luettavan Gunnelin maun mukaan, kuitenkin jonkun verran hänen omansa järjestämänä. Sillä hänellä oli mielessä se vaikutus mikä Gunnelin henkisellä ravinnolla tänä tärkeänä kautena täytyi olla siihen tulevaan.

Gunnel itse ei tuntunut ajattelevan sitä, hän ei näyttänyt ollenkaan tuntevan edesvastuutansa.

Eräänä päivänä, kun Garth löysi hänet vastustamattomasti antautuneena epätoivoon tilansa tähden, puhui hän vakavasti hänen kanssaan, hänen edesvastuustaan sen elämän suhteen, jonka hän tuli luomaan. Tuollainen vastustuksetta antautuminen synkkiin mielialoihin ei voinut muuta kuin vaikuttaa arveluttavasti lapsen sieluun.

-- Sinun täytyy ajatella sitä, Gunnel, ja pakottaa itsesi, päätti hän.

Hän ei ollut puhunut Gunnelin kanssa tästä ennen, ja Gunnelin hämmästynyt katse osoitti paraiten, miten vieras hän tähän saakka oli ollut tälle Garthin käsitykselle.

Hän ei vastannut mitään, ja Garth jatkoi hyvin lempeästi, peläten ehkä olleensa liian ankara.

-- Eiköhän sinua auttaisi, jos tekisit työtä lapsen hyväksi? Eikö olisi aika ruveta ompelemaan esimerkiksi lapsen vaatteita?

-- Ne olen jo tilannut, vastasi Gunnel.

-- Etkö aio ommella niitä itse? kysyi Garth hämmästyneenä, sillä niiden tekemisen hän oli aina luullut olevan tulevan äidin ylpeytenä ja ilona.

-- Minusta ompeleminen on ikävää. Sitäpaitsi annanhan nyt köyhälle ompelijalle ansiota, ja sinä aikana, joka menisi ompelemiseen, jos sen itse suorittaisin, voin kirjoituksella ansaita paljon enemmän kuin ompelupalkan.

Hän oli kieltämättä oikeassa näissä perusteluissaan, mutta Garthista se ei haihduttanut kylmyyden tunnetta. Hän kaipasi lapsensa puolesta äidin hellyyden hienotunteisuutta.

3.

-- Hilma, sen sanon sinulle, että tähän kurjuuteen en enää koskaan aio antautua.

Oli aamupäivä, Garth oli koulussa, ja Hilma oli pistäytynyt Gunnelin luo ja tapasi hänet nyt hyljättynä ja kohtaloaan vastaan kapinoivana.

Hilma kohotti hieman silmäkulmiaan ikäänkuin kysyen ja katsoi Gunneliin.

-- Henning saa tyytyä, sen olen sanonut hänelle, jatkoi Gunnel ikäänkuin vastaukseksi kohotettujen silmäkulmien äänettömään kysymykseen.

Hilma ei nytkään sanonut mitään. Hän otti vain toisen Gunnelin hienoista, kapeista käsistä omaan pieneen lyhyeen, leveään kouraansa. Se oli niin kultainen kädenpuristus, ja Gunnel tunsi sen ja antoi kätensä mielellään olla siinä. Mutta hänen mielensä ei kuitenkaan tyyntynyt.

-- Miksi sinä et vastaa mitään? kysyi hän kärsimättömästi.

-- Mitäpä minä vastaisin? Sehän on sinun ja miehesi välinen asia.

-- Sinä voit kyllä sanoa mitä ajattelet. Tiedän sen kuitenkin. Sinun mielestäsi minä olen hirmuinen.

Hilma hymyili hiukan ja katsoi lempeine katseineen Gunnelin levottomiin silmiin.

-- Oletko omasta mielestäsi sellainen? kysyi hän.

Gunnel hämmästyi kysymystä, mutta ei tahtonut vastata siihen.

-- Sinun mielestäsi olen luonnoton, jatkoi hän. Ja itsekäs. Sinä ajattelet, että minä kidutan kuoliaaksi enkelin kaltaisen mieheni. Sillä sen kyllä huomaan, että pidät häntä enkelinä.

-- En luule, että hän on muuta kuin mies, vastasi pikku tohtori tyynesti ja lisäsi hieman hyväntahtoisen leikkisästi: Vaikka sinä aiot kohdella häntä, ikäänkuin hän olisi enkeli.

Gunnel nauroi, puolittain hämillään, puolittain huvitettuna.

-- Sinä osaat aina tulla niin kumoavasti pikku vastauksinesi, sanoi hän.

Gunnelin mielialat olivat aina olleet helposti muuttelevat, mutta tänä talvena ne vaihtelivat tavallista nopeammin, ja hänen ajatuksensa lensi kuin levoton lintu asiasta toiseen silloinkin, kun se itsepintaisesti pyöri hänen itsensä ympärillä.

-- Tiedätkö, että minun mieheni on pyhimys? kysyi hän yht'äkkiä ja kiinnitti ystäväänsä selittämättömän katseen.

-- En tiennyt pyhimyksiä olevan muualla kuin legendoissa, sanoi tämä.

-- On niitä. Henning on yksi.

-- Minun täytynee kai uskoa sinua, koska väität sitä niin varmasti.

-- Onko sinun helppo uskoa, Hilma?

Gunnelin katse oli tutkivin ilmein kiinnitetty tohtorin kasvoihin.

-- Uskon mitä tiedän.

-- Etkö mitään muuta?

Hilma kohotti hieman silmäkulmiaan -- hänellä ilmehikäs ele, mihin hän saattoi panna hyvinkin erilaisen merkityksen.

-- Kukapa voi uskoa muuta? sanoi tämä elo niin selvästi nyt, ettei hän välittänyt antaa huulten sanoa samaa.

-- Henning uskoo paljon enemmän kuin hän voi tietää. Etkö ole huomannut sitä? Hän uskoo Jumalaan, taivaaseen ja helvettiin. Mitä sinä sanot siitä?

-- Hän tietää sen kaiketi, koska hän uskoo sen, mitä sanot.

-- Kuinka hän voi tietää sen? Eihän hän ole nähnyt Jumalaa. Ei hän ole ollut taivaassa, vielä vähemmän helvetissä. Hän -- -- --

Hän keskeytti yht'äkkiä.

-- Minkätähden puhua Henningistä ja hänen uskostaan, kun tahdon sinusta ja sinun uskostasi puhua. Sinä -- hän katsoi ystäväänsä palavasti haluten saada tietää -- sinä olet lähinnä Henningiä enimmin kristitty ihminen mitä tiedän, olennostasi ja elämästäsi päättäen. Mutta oletko kristitty? Uskotko kuten Henning esimerkiksi? Suo anteeksi Hilma, että kysyn näin tunkeilevasti! Mutta se ei ole tunkeilemista. Se tapahtuu minun itseni tähden. Katsohan, minä olen tyytymätön itseeni ja koko maailmaan tätä nykyä. Tahtoisin tulla paremmaksi. Mutta en tiedä, miten osaisin. Henningin usko on liian korkea minulle. Senvuoksi tahtoisin tietää sinun uskosi. Jokin sanoo minulle, että sen täytyy olla yksinkertainen ja suurenmoinen ja lempeä kuten sinä itse. Sano minulle mitä sinä uskot, Hilma!

Gunnel oli liikutetussa, kuumeisessa mielentilassaan ja hänessä oli jotain sanomattoman miellyttävää.

Pikku tohtori katsoi häneen silmissä lämmintä, avaraa ihmisrakkautta.

-- Luulen, että olemme täällä rakastaaksemme ja auttaaksemme toisiamme, sanoi hän yksinkertaisesti.

Gunnel katsoi häneen ja veti syvään henkeä.

-- Siinäkö kaikki?

-- Ajattele, eikö kaikki sisälly siihen.

Gunnel mietti ja hänen mielestään se kävi suureksi ja yksinkertaiseksi.

-- Mutta Jumala? Ja rakkaus Jumalaan? sanoi hän.

-- Eikö Jumala ole kaikessa?

Hetkisen Gunnel näytti vapautuneelta, mutta sitten tuli varjoa hänen katseeseensa.

-- Ei hän ole esimerkiksi minun kärsimättömyydessäni?

Hän katsoi kysyvästi pikku tohtoriin. Tämä hymyili.

-- Anna sitten rakkauden voittaa kärsimättömyytesi! sanoi hän ja puristi kätensä Gunnelin kapeiden sormien ympärille.

-- Anna! Ei se niin helposti käy. Jos tietäisit miltä tuntuu. Se käy yli voimien.

-- Pakene sitten vain rakkauden turviin, sillä se on kaikki ja voi kaikki.

-- Samaa Henning sanoo Jumalasta, kuiskasi Gunnel.

-- Jumala on rakkaus.

-- Onko se sinun uskosi?

-- Luja uskoni -- ja koko uskoni.

Gunnel nojasi otsansa ystävänsä lujaan olkapäähän ja tunsi olonsa turvalliseksi.

-- Mutta synti, tuomio, sovitus? Kaikki tuo, josta pitää niin paljon uskoa, mitä uskot siitä? kuiskasi hän.

-- Luulen että kaikki tuo saa sijan Jumalassa, rakkaudessa. En ajattele sitä koskaan teoriassa. Siihen minulla ei ole aikaa.

Gunnel nosti pikaisesti päänsä ystävänsä olalta ja katsoi noihin pyöreisiin, hyviin kasvoihin, joissa oli niin lämmin katse.

-- Sinä et mietiskele etkä puhu, sinä vain elät rakkaususkoasi, sanoi hän, innostuksissaan ystävänsä puolesta.

Mutta se oli liikaa pikku tohtorille, joka ei pitänyt huomion-herättämisestä.

Hän katsoi kelloaan ja sitten Gunnelia surullisen hupaisin katsein.

-- Minäpä vasta olen aikamoinen! Tässä minä istun ja juttelen ja unohdan vastaanottoni! Se on sitten rakkaususkon elämistä!

Hän nousi ripeästi, ravisti itseään, suuteli Gunnelia ja kiiruhti pois.

Mutta Gunnel istui paikallaan miettivin hymyin, täynnä lämpöä. Ja sinä hetkenä tuli hänelle yksinäisyydessä ihmeellinen uusi kokemus. Hänen lapseensa tuli elo ja se liikahti ensimmäisen kerran.

Gunnel tuli levottomaksi ja ihmetteli mitä se oli. Mutta sitten hän ymmärsi. Hänen ystävänsä, tohtori, oli valmistanut häntä siihen. Se oli uuden elämän ihmeellinen alku hänessä, jota hän koki. Hänen oman lapsensa elämän alku!

Kuinka vähän hän olikaan ajatellut lastansa! Vain itseänsä. Kaukana hän oli rakkauden Jumalasta. Hänen päänsä painui ikäänkuin häpeän tunteesta näkymättömän läsnä-olon, lapsen majesteettisuuden edessä.

Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, hänen siinä istuessaan ihmeellisine kokemuksineen.

Jonkinlainen pyhyyden tunne tuli häneen, ja hän muisti piirteitä hienosta ja puhtaasta kertomuksesta, jota hän oli kuullut luettavan joulun aikaan.

Yksinäisyydestä huolimatta ujoillen harvinaista aikomustaan, hän nousi ja meni miehensä huoneeseen ja otti hänen teologiselta hyllyltään uuden Raamatun. Hän sai etsiä hetken ennenkuin löysi haettavansa Luukkaan ensimmäisestä luvusta. Siitä hän luki kuinka kaksi äidiksi tulevaa naista kohtasi ja tervehti toisiansa. Siinä luvussa oli ylistystä ja ylentynyttä äidintunnetta.

Gunnel luki herttaisen, ylvään kertomuksen kyyneleisin silmin.

4.

Kun vihdoin aika täyttyi ja pieni tyttö syntyi, yllätti Gunnel miehensä selittämällä, että hän tahtoi itse imettää lapsensa.