Part 5

-- Sitten menenkin heti, sanoi Gunnel, mutta Henning pani nopeasti kätensä Gunnelin käsivarrelle, joka oli hänen tuolinsa selustalla.

-- Ei, ei, sanoi hän sydämellisesti. En koskaan tahdo, että menet luotani.

Siispä Gunnel jäi.

-- Luin aamupäivällä tuon kirjoituksen puolivalmiin alun, tunnusti hän.

-- Vai niin, vai käyt sinä nuuskimassa minun kätköjäni, kun olen ulkona!

Henning uhkasi häntä leikillisesti nyrkillä.

-- Hain erästä ilmoitusta, mutta löysin tuon ja luin sen.

Henningin katse kysyi häneltä mitä hän oli, pitänyt siitä.

-- Olinko minä ja minun ystäväni sinun ajatuksessasi kirjoittaessasi maailman parantajista, jotka näkevät vain lähimmäisen, mutta eivät Jumalaa?

-- Tietoisesti en ajatellut sinua ja ystäviäsi, vastasi Garth.

Yht'äkkiä iski hänen katseensa suoraan Gunnelin katseeseen tavalla, joka oli hänelle ominaista ja minkä kautta hän ikäänkuin tarttui toisen sisimpään.

-- Otitko itseesi minun määritelmäni uudensuuntaisesta maailmanparantajasta?

-- Otin, vastasi Gunnel ja jäykistyi.

Garthin katse syveni eikä hän siirtänyt sitä Gunnelin kasvoista. Se vaivasi Gunnelia, mutta hän oli liian ylpeä ollakseen siitä tietävinäänkään.

-- Eikö Raamatussa sanota, että ellei rakasta veljeään, jonka näkee, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei näe? kysyi Gunnel samalla, hieman ylpeän uhmaavalla äänellä, jolla äsken oli antanut myöntävän vastauksen.

-- Sanotaan kyllä, vastasi Garth.

Gunnel kuvitteli, että Garthissa oli jotain ylimielistä, kun hän odotti Gunnelin todisteen jatkoa, ikäänkuin hän olisi odottanut Gunnelin sotkeutuvan.

-- Eikö siinä sanassa sitten aseteta rakkautta lähimmäiseen ensi sijalle? kysyi Gunnel vieläkin lyhyemmällä äänellä.

Garth pudisti päätään.

-- Sentähden, että Jumala kohtaa minua minun veljessäni, pitää minun rakastaa veljeäni. Siinäkin on ensimmäinen käsky ensi sijassa. Se on aina ensi sijassa -- ja huonosti käy rakkauden, jos työnnän sen syrjään toisenkaan edestä, joka on sen kaltainen.

Mutta Gunnel ei tahtonut antaa myöten.

-- Luulen kuitenkin, että koska te uskovaiset -- niinkuin sinä mielelläsi nimität teitä -- yksipuolisesti olette syventyneet rakkauteen Jumalaa kohtaan ja laiminlyöneet ihmisrakkauden, niin senvuoksi teidän kristillisyytenne on joutunut huonoon valoon monien ajattelevien ihmisten silmissä.

Hän puhui kiihkeästi ja terävämmin kuin olisi tahtonut.

Garth hymyili ikäänkuin jollekin liian hullulle väitteelle.

-- Ainakaan se ei ole mikään Jumalaa kohtaan tunnettavaan rakkauteen vaipuminen, joka on aiheuttanut vahingon! sanoi hän.

-- _Yksipuolinen_ vaipuminen, tarkoitan, selitti Gunnel.

-- Se rakkaus ei _voi_ olla yksipuolista.

Tämä tyyni, varma väite ällistytti Gunnelia, ja hän kiehui vastustamishalua.

-- Mistä sitten johtuu, ettei ole olemassa yksipuolisempia ihmisiä kuin -- -- -- kuin -- oikein äärimmäisen uskonnolliset?

Garth kohotti silmäkulmiaan, mutta ei vastannut mitään.

Hänen äänettömyytensä laimensi Gunnelin kiihkoa, ja hän häpesi sitä vähän.

-- Miksi et vastaa minulle? Oletko suuttunut? Olenko loukannut sinua! kysyi Gunnel hermostuneesti.

Garth ojensi kätensä, ja Gunnel istui hänen tuolinsa käsipuulle.

-- Ei kaikki, mikä tahtoo näyttää rakkaudelta Jumalaan, sitä ole. Elä tuomitse lajia muunnoksen mukaan! sanoi hän.

-- Minä olen viimeinen niin menettelemään, minä, jonka silmien edessä sinä olet joka päivä, sanoi Gunnel lämpimästi ja pani kätensä Garthin kaulalle. Et saa uskoa minun tarkoittavan sinua.

-- Minulta puuttuu niin paljon, sen kyllä tiedän, mutta _tahdon_ ainakin olla rehellinen, sanoi Garth.

-- Tahdotko todellakin?

-- Epäiletkö sitä?

-- En tahtoasi. Mutta -- _jos_ todellakin olisit niin rehellinen kuin tahdot olla, et voisi vastustaa niitä monia oikeutettuja vaatimuksia, joita tänä aikana on olemassa.

-- Niinkuin esimerkiksi?

-- Sorrettujen vapauden taistelua.

-- En tiedä olevani sitä vastaan.

-- Sinä olet sosialismia vastaan.

-- En saata käsittää, että sosialismi on mikään vapauspuolue, päinvastoin, se paljastuu yhä enemmän pakkopuolueeksi.

-- Sinä et käsitä sitä yhtään!

-- Tottapa en ymmärrä sitten, koska sinä sen sanot.

Gunnel huomasi taas liiaksi kuumenneensa ja oli hetkisen hiljaa tyyntyäkseen.

-- Taistelun aikana vain täytyy olla pakkoa. Kun sosialismi on voittanut, niin silloin tulee vapaus kaikille, sanoi Gunnel sitten tyynemmin, mutta hyvin varmasti.

-- Luuletko? kysyi Garth tyynesti ja lisäsi ikäänkuin itsekseen: "Te tulette ymmärtämään totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi."

-- Ehkäpä sosialismissa juuri on se totuus, joka on tekevä ihmiset vapaiksi.

-- "Jokainen, joka syntiä tekee, on synnin orja. -- -- -- Jos nyt poika teidät vapaiksi tekee, niin te olette totisesti vapaat." Katsele sosialismia sen sanan valossa!

-- Kuinka tiedät, eikö Poika ole juuri sosialismissa?

-- Tahtooko sosialismi vapauttaa ihmiset heidän synneistään?

-- Vallassaolijoiden itsekkäisyydestä, joka on toki syntiä, jos mikä!

-- Pojan opetuslapset alkavat taistelun _omaa_ syntiään vastaan. Tekeekö sosialismi sen?

Gunnel ei tiennyt, mitä vastaisi. Garthin kanssa ei ollut helppo väitellä, hän kun näki kaikki toiselta näkökannalta ja puhui toisen hengen kieltä.

Gunnel otti käsivartensa hänen kaulaltaan ja nousi ylös.

-- Voisimme väitellä vaikka kuinka kauan tästä tulematta mihinkään tulokseen, sanoi hän hieman naurahtaen puoleksi suuttuneesti, puoleksi surullisesti. Nyt en häiritse sinua enää kauemmin. Syvenny sinä jälleen tuomitsemaan meitä syntisiä, jotka vain näemme lähimmäisen emmekä Jumalaa!

Tämän viimeisen hän sanoi katsahtaen Garthin käsikirjoitukseen, jonka hän oli asettanut kirjoituspöydälle.

Gunnel aikoi mennä, mutta Garth otti hänen kätensä ja pidätti hänet.

-- Gunnel, etkö tosiaankaan ymmärrä minua yhtään?

Gunnel näki hänen katseessaan tuon palavan, hänen sieluansa ja hengellistä yhteyttä janoavan ikävän, ja se koski häneen. Mutta hän hymyili hiukan.

-- Niin kauan kuin elämme ja rakastamme, voithan toivoa voittavasi minut lopulta.

-- Sinä et usko sitä itse, sinä et tahdo sitä, sanoi Garth surullisesti.

-- Mitä minua hyödyttää ajan pitkään ponnistella vastaan? Jos sinulla on sinapin siemenen verran uskoa, niin onhan sinulla lupaus lopuksi voittaa pahempia vuoria kuin mitä minä olenkaan.

Vakavasti ja tutkivasti Garth katsoi häntä silmiin ja luki rakkautta niistä, mutta sisimmässään ne ikäänkuin hymyilivät hellää pilaa.

8.

Garthilla oli jumalainen lahja voida toimia sisäisen innostuksen sytyttämänä. Mutta hänen elämässään tuli myöskin aikoja, jolloin elvyttävä voima petti, jolloin hänen sisimpänsä ikäänkuin kuivettui ja toiminta tuntui vastavirtaan soutamiselta. Hänen työnsä oli kuitenkin sitä lajia, että hänen piti jatkuvasti tehdä sitä päivittäin ja tunnittain, riippumatta sisäisestä tilasta. Senvuoksi, kun tämä petti, tuntui työ ylen raskaalta.

Niin kiinni kuin Gunnel olikin omassa työssään, huomasi hän kuitenkin, että hänen miehensä oli alakuloinen, ja hän kysyi syytä siihen.

Garth näytti olevan haluton sitä ilmaisemaan.

-- Ei maksa siitä puhua, sanoi hän.

Mutta tähän karttelevaan vastaukseen ei Gunnel tyytynyt.

-- Sinä et voi auttaa minua. Sinä et ole milloinkaan tuntenut sitä murhetta, joka painaa minua. Luulen että sinä tuskin pitäisit sitä todellisena, jos puhuisin siitä.

Jos Garth oli luullut tyydyttävänsä häntä sellaisella vastauksella, erehtyi hän perin pohjin.

Garthin umpimielisyys loukkasi Gunnelia niin syvästi, että Garth huomasi olevansa pakotettu voittamaan vastenmielisyytensä ja avaamaan sisimpänsä toivomatta tulevansa ymmärretyksi.

-- Hengellinen elämäni on kuivaa ja voimatonta, ja Jumala on ikäänkuin pilven peitossa, sanoi hän väkinäisesti.

Gunnel katsoi ihmetellen häneen, sekä hämillään että nolona tästä odottamattomasta tunnustuksesta.

Niinkuin Garth oli sanonut, ei Gunnel ymmärtänyt häntä.

-- En olisi koskaan luullut sinun voivan tuntea siten, sanoi hän epävarmasti.

Garth hymyili surullisesti, mutta ei sanonut mitään. Vaikka Garth Gunnelin pyynnöstä oli avannut itsensä hänelle, tunsi Gunnel olevansa vailla Garthin luottamusta, sillä mitä se auttoi, että hän antoi sen hänelle, kun hän ei voinut ymmärtää sitä?

Garth katsoi kelloa ja nousi ylös.

-- Tänä iltana on kokous Brattien luona, luulen että menen sinne, sanoi hän huolettomasti.

Garth ja muutamat hänen lähimmät hengenheimolaisensa kokoontuivat toistensa kodeissa joskus läheisiin kokouksiin. Gunnel ei ollut koskaan ollut mukana eikä ollut näyttänyt mitään harrastusta asiaan.

-- Miksi sinä et pidä niitä koskaan täällä omassa kodissasi? kysyi hän nyt hieman ujona laiminlyömisestään tässä suhteessa ja saattoi Garthia eteiseen.

-- Eikö sinulla olisi mitään sitä vastaan, että he tulisivat tänne? kysyi hän.

-- Minun tähtenikö sinä et ole pyytänyt; heitä tänne?

Garth pani juuri päällystakkia ylleen eikä senvuoksi tarvinnut olla kuulevinaan hänen kysymystään. Mutta Gunnel ei hellittänyt niin pian. Hän pani kätensä Garthin olalle, niin että tämän täytyi kohdata hänen katseensa.

-- Häpeätkö minua heidän edessään vai heitä minun edessäni? kysyi hän.

-- En kumpaakaan.

-- Miks'et sinä sitten ole pyytänyt heitä tänne?

-- Enhän tiennyt, mitä pitäisit siitä.

-- Olisithan voinut kysyä minulta.

Garth hymyili hiukan.

-- Niin, olisinpa kyllä. Kysyn sinulta nyt: onko sinulla mitään sitä vastaan, että pyydän heitä kokoontumaan täällä joskus?

Gunnel katsoi moittivasti häneen ja hänen silmiensä ympärykset kävivät punaisiksi.

-- Niin ilkeät kysyä, onko minulla mitään sitä vastaan! Sinä et näy voivan ajatella mahdolliseksi, että tahtoisin sitä.

-- Tahdotko sitten? kysyi Garth katuvasti.

-- Kyllä tahdon. Onko naisia mukana?

-- Niillä, jotka ovat naimisissa, on vaimot mukanaan.

-- Kaikilla paitsi sinulla!

Garth suuteli häntä ja tahtoi mennä, mutta Gunnel pidätti häntä pitäen kätensä hänen olkapäillään.

-- Ovatko he sitten kaikki, paitsi sinä, menneet naimisiin "uskonsisarien" kanssa?

Taasen hänen silmissään hymyili tuo hellä pila, jonka Garth oli huomannut viime aikoina.

-- Ovat, kaikki paitsi minä, vastasi Garth ja koetti katseensa vakavuudella kohdata Gunnelin katseen ilvettä.

-- Rakas Henning-parkani, miten he mahtavatkaan tuomita sinua! Että ne eivät sulje sinua pois piiristään jumalattoman vaimosi tähden!

Nyt hänen huulensakin hymyilivät, kuten hänen silmänsä.

-- Jos olet noin ilvehtivä, en voi pyytää heitä tänne, sanoi Garth hellällä ja hieman loukkaantuneella vakavuudella.

-- Ymmärrän kyllä käyttäytyä vakavasti. Garth katsoi viivytellen häneen.

-- Tahdotko olla mukana, jos he tulevat tänne!

-- Jos saan. Ettekö tule häirityksi hengessä sellaisen muukalaisen kuin minun tähteni?

Garth ei huolinut vastata siihen kysymykseen.

Hän otti Gunnelin kädet olkapäiltään, suuteli ensin toista ja sitten toista ja jätti hänet sitten.

Gunnel seisoi miettiväisenä paikallaan. Häneen koski niin nähdä Garthia alakuloisena. Hän tunsi itsensä valmiiksi rukoilemaan Garthin Jumalaa ottamaan pois tuon mikä pimitti, ja tulemaan häntä lähelle jälleen. Mutta hänellä ei mielestään ollut oikeutta rukoilla. Hänhän aina oli niin valmis miehensä edessä asettautumaan ulkopuolelle, että hänen pitää pitää varansa, että hän todellakin oli ulkopuolella.

9.

Garth oli tavallisesti se, jolla eniten oli antamista likeisissä kokouksissa; sentähden herätti jonkinlaista alakuloisuutta, kun hän tänä iltana istui ääneti. Hän istui pää kumarassa, kuuli kyllä mitä sanottiin, mutta se ei tehnyt mitään vaikutusta häneen.

Yht'äkkiä hän eräänä välihetkenä kohotti päänsä. Nähtiin, että hän aikoi puhua, ja kaikki kuuntelivat odottavina. Mutta hän toi esiin vain lyhyen kysymyksen. -- Tahtoisin kuulla teidän ajatuksenne siitä, mitä voi tehdä tullakseen jälleen lämpimäksi, kun tuntee sisimpänsä kylmenevän?

Siinä kaikki, mutta se kysymys antoi keskustelulle uutta virikettä, kävipä se läheisemmäksi kuin tavallisesti. Garth sai vastauksen. Sekä hän että muut lämpenivät.

Keskustelu ei kuitenkaan jäänyt ihan soraääntä vaille. Muuan läsnäolijoista, tunnettu säälimättömästä, terävästä suoruudestaan, puhui ikeen kantamisesta uskottomien kanssa yhtenä laimentumisen syynä. Hän ei maininnut Garthin nimeä, mutta kaikki ymmärsivät häntä tarkoitettavan ja Garth itse jäykistyi. Häntä liikutti tämä salattu Gunnelin tuomitseminen, ja kuten aina sellaisissa tilaisuuksissa hänen hellyytensä Gunnelia kohtaan suureni.

Hän vastasi heti lausuntoon.

-- Meidän luonteemme ovat niin erilaisia, sanoi hän. Toinen on sellainen, että hänet painaa alas ies, joka on omiaan vain enemmän terästämään toisen voimia.

Hän lakkasi puhumasta ja ajatellessaan taaksepäin avioliittoaikaansa, huomasi hän miten kasvattavaa oli ollut, kun oli täytynyt elää kristillisyyttään päivittäin ei-uskovaisen kanssa, jonka hän ikävöi saada voitetuksi. Se oli terästänyt hänen rehellisyyttään, hänen itsearvosteluaan, ja se oli tehnyt hänet riippuvammaksi Jumalan voimasta enemmän kuin mikään muu oli voinut tehdä. Mutta sitä hän ei voinut sanoa edes tässä likeisessä piirissä, sillä silloinhan hän olisi vetänyt Gunnelin esiin; senvuoksi hän oli ääneti. Ja saattoihan ajatella, ettei häntä olisi uskottu. Kuten hän itse oli sanonut: luonteet ovat niin erilaisia; ja hän tunnusti myös, että ehkei moni hänen tavallaan olisi lähentynyt Jumalaa sellaisessa avioliitossa kuin hänen, vaan joutunut kauemmaksi. Mistä se johtui, että se oli käynyt kiihoittimeksi syvempään kristilliseen elämään hänessä, ei hän voinut sanoa, hän tiesi vain että niin oli.

10.

-- No? kysyi Garth.

Yksi noista likeisistä kokouksista oli pidetty hänen kodissaan, ja Gunnel oli ollut mukana. Nyt vieraat olivat menneet, ja he kaksi olivat taasen yksin.

Gunnel hymyili hieman ylpeästi ja ylenkatseellisesti.

-- Luulen heidän tulleen siinä aikomuksessa, että olisivat käännyttäneet minut, sanoi hän.

-- Miksi sitä luulet?

Gunnel seisoi selin Garthiin ja järjesteli pöydällä olevia tavaroita, niin ettei Garth voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän ymmärsi Gunnelin mielentilan hänen äänensä soinnusta.

-- He eivät voineet juuri tarkoittaa muita kuin minua puhuessaan esimerkiksi ratkaisevan askeleen ottamisen välttämättömyydestä. He kun tietysti kaikki otaksuvat sen ottaneensa.

-- Ei todellakaan kuljeta tuota pitkää tietä täydellisyyteen vain yhdellä askelella, huomautti Garth.

Gunnel liikahti hermostuneesti ja naurahti puolittain suuttuneesti, puolittain surullisesti jollekin, josta hän ei ollut aikonut puhua, mutta jonka hän nyt yht'äkkiä päätti tehdä Garthin tiettäväksi.

-- Muuan heistä, en nyt muista hänen nimeään, kysyi minulta, olenko Jumalan lapsi.

-- Mitä sinä vastasit? kysyi Garth.

Gunnel huomasi hänen äänessään jotain kiusaantunutta, ja kääntyessään hän näki Garthin punastuvan hiukan.

-- En ollut kuulevinani sitä, vastasi hän ylpeästi ja lisäsi heti toisella äänellä: Pidätkö sinä tuollaisesta tavasta ihmisiä puhuteltaessa?

-- En.

-- Jumalalle kiitos siitä! virkkoi Gunnel. Etkö voi sanoa sitä tuolle herralle? Sinä tiedät kyllä, kuka se oli, etkö tiedäkin?

-- Kyllä, voin kyllä arvata kuka se oli. Mutta minkätähden sanoisin hänelle jotain tuosta hänen tavastaan? Sehän loukkasi vain minun makuani, ei minun omaatuntoani.

-- Minä voin vain sanoa, että _minut_ se työnsi pois, selitti Gunnel pontevasti.

-- Mistä? kysyi Garth tyynesti.

-- Kristinuskosta, vastasi Gunnel, ollen yhä taistelutuulella.

-- Tunsitko sitten itsesi muuten vedetyksi siihen tänä iltana?

Gunnelin mielestä Garthin äänessä oli ivaa ja hänen masentavan tyynessä käytöksessään ylimielisyyttä, ja hän kuohahti.

-- Se on varmaa, selitti hän kiihkoissaan, etten koskaan enää ole mukana tällaisessa kokouksessa. Jos sinä joskus vielä pidät niitä täällä, menen minä pois.

-- En koskaan pidä niitä enää täällä, selitti Garth hieman terävästi.

Gunnel katsoi nopeasti ja hieman epävarmasti häneen.

-- Oletko vihainen minulle nyt? kysyi hän.

-- En vihainen, mutta pettynyt.

-- Mitä olit odottanut? Luulitko että tulisin kääntyneeksi?

Garth viivytti hiukan vastaustaan.

-- En voi auttaa sitä, että pidän sinua vähän pikkumaisena, kun et voi nähdä muuta kuin puutteet, sanoi hän vihdoin. Kaikki, mitä puhuttiin tänä iltana, oli totuutta, mutta sinä olet kiintynyt vain siihen ainoaan typerään, mitä sanottiin.

-- Jos yht'äkkiä saa iskun päähän, eikö ole puolustettavissa, jos kiinnittää eniten huomiota siihen?

-- Ei kannata keskustella enää tästä asiasta, sanoi Garth kylmentyneenä. Me saamme tyytyä siihen, ettemme ymmärrä toisiamme tärkeimmässä. Arkielämän sillalla voimme kohdata toisemme sen kuilun yläpuolella, joka erottaa meidät.

-- Etkö liioittele nyt? Onko meidän välillämme kuilu vain senvuoksi, etten saata ymmärtää tällaisia kokouksia?

Hän koetti tehdä asian joutavaksi, mutta ei onnistunut.

-- Sinä tiedät hyvin hyvästi, ettei kysymyksessä ole kokoukset. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, että eroavaisuus meidän välillämme on sisäistä laatua ja että se on syvällä, sanoi Garth enemmän surullisesti kuin katkerasti.

Gunnel ei vastannut ja hänestä tuntui kaikki käyvän harmaata harmaammaksi. Vain arkielämän pikkuseikat yhdistivät heitä; jos toinen tahtoi viettää juhlaa, täytyi toisen olla syrjäytettynä. Oliko todellakin niin, vai kuvailiko Garth sen vain sellaiseksi pettymyksessään, kun ei Gunnel sokeasti taipunut hänen ja hänen hengenheimolaistensa mukaan tunnustamaan heidän henkistä ylemmyyttään.

Gunnel tunsi itsensä uhmailevaksi ja liikutetuksi. Garth sai liittyä ystäviinsä niin paljon kuin häntä halutti, hän liittyisi omiinsa. Elleivät he voineet elää samassa henkisessä elämän-piirissä, saanevat he elää kumpikin omassaan vielä enemmän kuin näihin saakka ja kohdata toisensa vain arkielämän jokapäiväisyydessä, kuten Garth oli ehdottanut.

11.

Tuon kokousillan jälkeen liittyi Gunnel kokonaisemmin uusiin ystäviinsä ja alkoi ottaa toimivampaa osaa heidän yhteiskunnalliseen työhönsä. Tähän saakka hän oli enemmän ollut huomioiden tekijänä, joka oli katsonut oppiakseen ja saadakseen aiheita, mutta nyt hän tahtoi toimia suoranaisesti henkilönä eikä vain kirjailijana.

Hän ajatteli näitä kahta käskyä: rakkautta Jumalaan ja rakkautta lähimmäiseen. Ensimmäistä hän ei voinut pitää, senvuoksi hän yritti toista. Garth piti ensimmäisen käskyn tärkeimpänä, piti sen toisen perustana ja edellytyksenä. Mutta Gunnel ei voinut seurata häntä siinä, ja he olivat avoimesti eikä ilman tuskaa ja katkeruutta sopineet siitä, että heidän siinä kohden täytyi kulkea eri teitä.

Mutta hänen -- Gunnelin -- elämän ei tarvinnut enemmän kuin Garthinkaan olla silti vailla ihanteellisuutta. Hän tahtoi hankkia sille sisällön, joka saattaisi vetää vertoja Garthin elämän sisällölle. Hän ei tahtonut elää itsekkäästi vain personallisen onnensa vuoksi, hän tahtoi elää muita varten.

Toiminnallaan hän tahtoi viedä voiton Henningin ja hänen hengenheimolaistensa toiminnasta ja hän valitsi sentähden työalakseen sen, jonka he olivat laiminlyöneet: yhteiskunnallisen. He tekivät kyllä paljon köyhän yksilön hyväksi, mutta eivät mitään luokan hyväksi, senvuoksi hän liittyi niihin, jotka tekivät työtä luokan kohottamiseksi.

Henning ja hänen aatetoverinsa ajattelevat enimmin sieluja. Jos he antavat lahjan toisella kädellä, antavat he mielellään toisella kirjasen. Gunnel tahtoi jättää köyhien vakaumuksen rauhaan auttaakseen vain heitä maallisessa tarkoituksessa. Hänen mielestään oli niin epäkäytännöllistä panna pääpaino iäisyyteen, siitä kun ei voi mitään tietää. Hänen mielestään oli esimerkiksi se, että köyhille tarjottiin tilaisuus viattomaan huvitukseen tai yleishyödyllisen luennon kuulemiseen, tärkeämpää kuin se että saarnan, hengellisten laulujen tai kirjasten avulla koetettiin heissä herättää ohimenevää tunteiden kuohua tai epävarmaa iäisyystoivetta.

Senvuoksi hän liittyi niihin, jotka tekevät yhteiskunnallista työtä ei-kristillisellä pohjalla.

Yhdessä muutamien muiden samoin ajattelevien yhteiskunnallisten intomielisten henkilöitten kanssa hän perusti klubin nuorisoa varten, perusti yhdistyksiä, lukutupia lainakirjastoineen y.m.

Miellyttävine käytöksineen ja kuumeisine intoineen hän pian tuli näiden kokousten sieluksi, klubin jäsenluku kasvoi ja sen toiminta-ala laajeni.

Ruumiineen ja sieluineen hän antautui uuteen työhönsä ja osasi innostuttaa muitakin siihen.

Hän tunsi saavansa hyvitystä Henningin ja tämän ystävien loukkaamalle itsetunnollensa. He saivat tuomita häntä niin paljon kuin halusivat ja surra hänen tähtensä -- toiset kannattivat häntä nyt ja hän tiesi nyt olevansa hyödyksi yhteiskunnassa.

Hänellä oli Jumalansa nyt kuten Henningillä oli omansa. Hän palvoi toimialaansa. Hän rakasti niitä, kaikkia noita nuoria työläisiä, jotka tulivat iltaisin saadakseen virkistystä tai tietoja ja jotka katsoivat häneen ja joita hänen miellyttävä personallisuutensa innostutti. Hän tutustui heidän oloihinsa ja ajatusjuoksuunsa ja oli heidän puolestaan yhtä sosialistisesti luokkatietoinen kuin punaisin heidän joukostaan. Työväenluokan kohottaminen, siinä suuri uudenaikainen aate, jonka hyväksi hän nyt tahtoi elää.

Garth ei ollut iloinen Gunnelin lisääntyneestä työstä kodin ulkopuolella, sillä se riisti häneltä paljon Gunnelin seuraa, mutta hän ei asettunut sitä vastaan. Itsekseen hän kuitenkin toivoi kesää.

Hän oli lupa-ajoiksi vuokrannut pienen tuvan saaristossa, ja sinne hän ja Gunnel muuttivat heti koulun loputtua.

Sireenit olivat kukassa, ja kaikki linnut lauloivat, ja yöt olivat valoisia. Ei voinut muuta kuin olla onnellinen siellä, ja kaikki mitä oli yhteistä pyrki esiin kaksinkertaisena. Garth ja Gunnel lähenivät vastustamattomasti toisiaan lämpimästi kuten ensi aikoina.

He olivatkin nyt yksin toistensa kanssa, ei kummallakaan ollut ympärillään toiselle vastenmielisiä ystäviä.

Gunnel kirjoitti innokkaasti yhteiskunnallista romaaniansa, joka alkoi olla loppupuolillaan, ja se kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin mikään muu näinä aikoina.

Garth puolestaan kirjoitti uskonnollista tutkielmaa, joka vei hänen mielenkiintonsa.

Työn väliaikoina he tekivät purjehdusmatkoja ja kävelivät yhdessä. Joskus he keskustelivat innokkaasti, mutta pitkät ajat he saattoivat kulkea ääneti tai istua hiljaa purjeveneessä, kumpikin mietteissään. Äänettömyydenkin vallitessa ja heidän erilaisista ajatuksistaan huolimatta heillä oli toveruuden tunne, joka lämmitti heitä. He molemmat tekivät ajatustyötä ja molemmat halusivat olla hyödyksi.

-- Ja saatpa nähdä, sanoi Gunnel kerran eräänä herkkänä ja tuttavana hetkenä, että kun kohtaamme toisemme määränpäässä, huomaamme, että meidän erilaisissa pyrkimyksissämme on ollut enemmän yhtäläisyyttä kuin olemme luulleetkaan.

12.

Garth eli rikasta ja onnellista sisäistä elämää tänä kesänä, ja ehkä juuri sen syrjäisyys lisäsi sen voimakkuutta.

Pitkinä, yksinäisinä työhetkinä, jotka hän tavallisesti vietti jossain havuntuoksuisella metsämäellä kimaltelevan veden partaalla, tuli ajatuksiin pulpahtavaa elämää, ne tulivat syviksi ja toivorikkaiksi. Hän etsi ja löysi Jumalansa tuntuvammin kuin konsanaan, sai ikäänkuin ilmestyksessä tunkea hänen syvyyteensä. Hän ajatteli hedelmää tuottavasti ihmiselämää profetallisessa valossa, ja toisinaan hän näki pyhään ja salaperäiseen vievän verhon liikahtavan. Siinä oli verho, jonka takana tuo kuvaamaton oli.

Siihen, mitä hän näiden kokemuksien alaisena kirjoitti, valui henki voimaa, jonka täytyi kannustaa sekä häntä itseään että lukijoita korkeampaan elämään.

Kun hän työajan kuluttua tuli Gunnelin seuraan, tuntui hänestä haikealta, ettei voinut sanoa hänelle sanaakaan siitä, mitä hän sisimmässään sai kokea. Gunnel ei olisi ymmärtänyt sitä.

Mutta sen äänettömyyden johdosta, mikä hänen täytyi ottaa huomioon näiden pyhien kokemuksiensa suhteen, syvenivät nämä vain ja niiden voima kasvoi.

Mitä onnellisempi hän oli elämässään Jumalan kanssa, sitä enemmän hänen kävi sääliksi Gunnelia, joka oli vieras kaikelle sellaiselle, ja tämä hänen säälinsä ilmeni lämpimämmässä hellyydessä Gunnelia kohtaan.