Part 4

-- Enkä minä enää salli itseni ärtyä kiusaamaan sinua ehdoin tahdoin, lupasi Garth ja vastasi Gunnelin hymyyn.

Ei kumpikaan ollut sanonut mitään siitä, mitä kumpikin puolestaan oli päättänyt sanoa, mutta he olivat päässeet toivottuun selvyyteen kuitenkin, ja heidän rakkautensa oli kohonnut askeleen ylöspäin.

4.

Kun Gunnel naimisiin menonsa jälkeen alkoi uudelleen kirjailijatoimintansa, huomasi hän itsessään tapahtuneen muutoksen. Henningin vaikutus tuli näkyviin siten, että hän tahdottomasti katseli omia ajatuksiaan ja mielialojaan hänen silmillään. Huomattuaan tämän, Gunnel teki kaikkensa irtautuakseen sellaisesta epäitsenäisyydestä. Hän työnsi itsepäisesti syrjään ajatuksen siitä, mitä Henning, ajattelisi, ja koetti unohtaa hänet niinä hetkinä, jolloin istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän onnistui näissä yrityksissään sen verran, että hän todellakin tuli vapaaksi kirjoittaessaan, mutta Henning oli kuitenkin mukana Gunnelin kirjoittaessa sillä tavoin, että hän tuli Gunnelin innostuksen sieluksi ja antoi eloa ja voimaa kuvaukseen. Siitä rakkaustarinasta, jota hän kuvaili, henki hänen oma rakkautensa Henningiin ja se antoi kuvaukselle sen vaikuttavan todellisuussävyn. Niin vilkkaasti hän kuvaili itsellensä sen kauhun, että Henning kohtelisi häntä samoin kuin hänen romaaninsa sankaritarta kohteli tämän sankari, että hänen kuvauksensa nuoren naisen sieluntaisteluista ja kohtalosta teki todellisuus-kuvauksen vaikutuksen.

Kuvattu elämänkohtalo päättyi sankarittaren itsemurhaan. Gunnel ei ollut alusta pitäen aikonut antaa sen päättyä siihen, mutta kertomuksen edistyessä hän itse suli niin yhdeksi sankarittarensa kanssa, kärsi hänen tuskiaan niin todellisesti, tunsi hänen kanssaan maailman niin tyhjäksi ja elämän niin sietämättömäksi, kuin hän olisi tuntenut, jos hän olisi pettynyt niin perinpohjin Henningin suhteen, kuin hänen sankarittarensa oli pettynyt oman rakastettunsa suhteen. Senvuoksi hän ikäänkuin etsi lohtua ja lepoa itselleen sankarittarensa itsemurhasta, ja sitten hän loukatun rakkauden voimalla hekumoitsi sankarin liian myöhäisessä katumuksessa.

Niinä tunteina, jolloin hän kirjoitti, eli hän niin kokonaan kuvittelujensa maailmassa, että se ei kokonaan haihtunut pois sittenkään, kun hän palasi todellisuuden maailmaan. Hän hymyili sille itse, mutta ei voinut täydellisesti vapautua siitä mielikuvituksen tunteesta, että Henning oli tehnyt hänelle vääryyttä ja tuottanut hänelle kärsimystä. Mutta ei hän näyttänyt sitä käytöksessään eikä hän antanut sen kuvittelun saada mitään valtaa itsessään; senvuoksi hän hämmästyi, kun Henning eräänä päivänä kysyi, oliko hän tyytymätön häneen.

-- Enhän toki. Miksi sitä kysyt!

-- Minusta tuntuu ikäänkuin sinä olisit loukkaantunut, mutta minä en tiedä mitään syytä.

Henning katsoi tarkkaavasti ja hieman levottomasti häneen ja etsi rehellisesti omastatunnostaan jotain syytä.

Gunnel purskahti nauruun.

-- Sanon sinulle, mitä se on. Olen parhaillaan kirjoitusinnossa. Ja sinulla on suuri osa siinä mitä kirjoitan. Mutta sinä käyttäydyt siinä hyvin pahasti.

Garth näytti sekä huvitetulta että hämmästyneeltä.

-- Kuvailetko minua? Mutta miksi teet minusta heittiön?

-- En ensinkään kuvaile sinua, sinä et ole rahtuakaan kaltaisesi. Muutoin ei sankari ole mikään heittiö, vaikka sankaritar pettyy hänen suhteensa. Sankaritarkaan ei ole yhtään minun kaltaiseni.

-- Mutta kuinka voit sitten sanoa minulla olevan osaa siinä mitä kirjoitat?

-- Sankarittaren rakkaus sankariinsa on minun rakkauteni sinuun.

-- Tuleeko se pian valmiiksi? Tottahan luet sen minulle?

-- Tulee, pian.

Kun se valmistui, luki Gunnel käsikirjoituksensa Garthille muutamina iltoina.

Garth kuunteli kasvavalla mielenkiinnolla, mutta ei sanonut mitään luetusta. Hän tahtoi kuulla ensin lopun, ennenkuin lausui mitään arvostelua.

Päivillä, heidän puhuessaan muita asioita, oli kummankin ajatuksissa Gunnelin kirja ja toisinaan huomasi Gunnel Henningin katseen olevan kiinnitettynä itseensä sellaisin ilmein, kuin hän näkisi hänet uudessa valossa.

Myöhään eräänä iltana puoliyön jälkeen Gunnel lopetti käsikirjoituksen lukemisen.

Henningillä oli ollut paljon tekemistä sinä päivänä ja hän oli hyvin väsynyt, ja hänen piti tavallisuuden mukaan nousta varhain seuraavana aamuna, minkävuoksi he olivat päättäneet lukea vain hetkisen. Mutta niin pian kuin Gunnel oli tahtonut lopettaa, oli Henning pyytänyt häntä jatkamaan. Kolmannen kerran kun Gunnel oli yrittänyt keskeyttää lukemisen, oli Henning käynyt kärsimättömäksikin.

-- Lue vain! Minun täytyy saada kuulla loppu tänä iltana, muuten en saata nukkua.

Gunnel hymyili ylpeänä Garthin kärsimättömyydestä, joka oli paras todistus hänen kertomakyvystään. Sitten hän luki romaanin loppuun keskeyttämättä.

Henning oli aikaa sitten unohtanut väsymyksensä ja eli kokonaan Gunnelin kertomuksessa. Mutta se oli saattanut hänet synkkään ja liikutettuun mielentilaan. Hän oli niin kiinni elämän kohtalossa, jonka kehitystä oli seurannut surulliseen loppuun saakka, että hän unohti sen olevan vain mielikuvituksen luoma.

-- Eikö hän olisi löytänyt jotain muuta keinoa kuin itsemurhan? Joku olisi toki voinut tulla ajoissa pelastamaan hänet!

Gunnel hymyili nähdessään, miten se oli vaikuttanut Henningiin aivan kuin äsken luettu olisi ollut todellisuus-kuvaus. Se hymy herätti Henningin, niin että hän muistikin Gunnelin olevan vastuunalaisen sankarittaren surullisesta lopusta. Ja hän näki kirjan Gunnelin työnä.

-- Tuo romaani on valtava edistys. Saattaisi luulla monivuotisen kirjailijatoiminnan olevan sen ja sinun ensimmäisen kirjasi välillä, niin suuren edistyksen olet saavuttanut.

-- On enemmänkin noiden kahden kirjan välillä, sanoi Gunnel hienolla viittauksella, ja hänen katseensa täydensi lauseen ja antoi Henningin ymmärtää, että se jokin oli Henning ja heidän rakkautensa.

Henning veti hänet luokseen ja vähään aikaan ei kumpikaan sanonut mitään.

-- Etkö voinut löytää mitään parempaa keinoa Ellen-raukallesi kuin itsemurhan? kysyi hän sitten.

-- _Hän_ ei löytänyt muuta, vastasi Gunnel.

-- Mutta sinä? Etkö sinä voi nähdä mitään muuta? Mietihän!

Gunnel mietti, mutta sitten hän pudisti päätään.

-- Ihmiset tekevät usein itsemurhan joutuessaan epätoivoon. Eihän se voine vaikuttaa luonnottomalta, että annoin Ellenin tehdä niin.

-- Ei luonnottomalta. Sitä en ole sanonutkaan! Juuri tuo kuvaus hänen epätoivoisesta sieluntilastaan ja kuolemastaan on kaamean luonnollinen. Mutta minä näen korkeamman tarkoituksen kirjailijan kutsumuksessa kuin jäljentää vain synkkää todellisuutta. On olemassa valo, joka voi valaista pimeässä, ja kyllä kai kirjailijan pitää katsoa tehtäväkseen antaa ainakin jonkin säteen siitä valosta päästä paistamaan todellisuuskuvaukseensa. Sen ei tarvitse kadottaa silti todellisuuttaan, sillä valo, jota tarkoitan, on todellisin mitä on olemassa.

-- Sinulle se on sellainen, mutta unohdat, ettei se ole samalla tavoin minulle, sanoi Gunnel hiljaa.

Hänen vastauksensa koski ilmeisesti Garthiin. Hän katsoi Gunneliin ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea käsittää sellaista tilaa kuin Gunnelin. Into, jolla hän äsken oli puhunut, laimeni häneltä.

-- Onko mahdollista ettet ollenkaan näe mitään siitä valosta? kysyi hän surullisesti.

-- Näenhän sen sinussa. Mutta en ymmärrä sitä.

Gunnelista oli aina vaikeaa olla vilpitön nähdessään, miten Henning kaipasi keskinäistä ymmärrystä hengellisissä asioissa, mutta Gunnelin pelko teeskennellä vahvisti häntä.

-- Mitä pidät kirjastani yleensä? kysyi Gunnel hetkisen äänettömyyden jälkeen. Luuletko sen saavuttavan menestystä?

-- Mitä tarkoitat menestyksellä?

-- Tuleeko se miellyttämään? Onko sillä menekkiä?

-- Sen kyllä luulen.

Gunnel järjesti käsikirjoituksen niin, että lehdet olivat tasan, ja Henning istui mietteissään katsellen. Yht'äkkiä Gunnel katsoi Henningiin hiukan hymyillen.

-- Mitä _sinä_ tarkoitat menestyksellä? kysyi Gunnel.

-- Hyötyä.

-- Luuletko sen sitten hyödyttävän? kysyi Gunnel mielistelevästi.

-- En tiedä oikeastaan, miten se voi hyödyttää, vastasi Henning suoraan, mutta aivan ilman mitään tuomitsevaa terävyyttä.

Gunnel punastui, ja hänen silmänsä ympärykset kävivät punaisiksi kuten aina, kun häneen koski.

-- Onko se sitten niin huono sinun mielestäsi?

-- Ei, ei suinkaan huono. Mutta se ei anna mitään. Se ei katsele korkeammalta kannalta todellisuutta, se ei kohota ainoatakaan kertaa katsetta maasta ylöspäin.

-- Eikö mikään voi olla hyvää, joka ei sitä tee?

-- Tavallaan ehkä, minä en tiedä. Mutta minusta se on niinkuin työ ilman päämäärää, suola ilman suolaisuutta...

-- Etkö nyt ole hieman yksipuolinen?

-- En hieman, vaan paljon, vastasi Henning ja hymyili voimakasta pientä hymyä, joka osoitti, ettei hän hävennyt sitä yksipuolisuutta.

5.

Garth oli noussut paikaltaan ja puhui mukaansatempaavia sanoja.

Hän näytti ruumiillistuneelta älyltä, innostuksen henkevöittämältä siinä seisoessaan ja puhuessaan, eikä kuulijoiden joukossa ollut ainoatakaan, jota hänen tulensa ei olisi sytyttänyt.

Kuulijakunta hänen ympärillään oli yksinomaan miehiä, suurimmaksi osaksi kristillisiä ylioppilaita. He olivat yhtyneet liikkeeseen, jolla oli korkea ja laajakantoinen päämäärä. Kaikki nämä nuoret miehet, jotka nyt kuuntelivat Garthia, tunsivat olevansa yhden kansan jäseniä. Tämän kansansa keskuudesta he tunsivat tulleensa valituiksi erityiseen tehtävään kansansa hyväksi. "Ruotsin kansa Jumalan kansa." Se oli heidän tunnuslauseensa, ja tämän tunnuslauseen toteuttaminen oli heidän kutsumuksensa.

Garth ei ollut ollut mukana heidän liikkeessään alusta saakka, mutta se oli vetänyt hänet mukaansa heti kun hän oli kuullut siitä, ja nyt hän kuului siihen ruumiineen ja sieluineen. Hän piti palavia esitelmiä ja kirjoitti heidän lehteensä kirjoituksia, älyä säkenöiviä ja henkeviä. Tuntui niinkuin liike olisi saanut siivet senjälkeen kun hän oli tullut mukaan. Ja kuitenkin hän piti itseään enemmän liikettä kannattavana ystävänä kuin sen johtajana.

Hän tunsi ikäänkuin eduksi saada kohdata näitä nuoria innostuksen miehiä heidän kokouksissaan ja saada työskennellä yhdessä heidän kanssaan puhein ja kirjoituksin. Jos he tunsivat saavansa Garthista sytykettä, niin Garthkin puolestaan tunsi saavansa sitä heiltä. Halko palaa huonosti yksin, mutta useat yhdessä muuttuvat humisevaksi tuleksi. Ruotsinmaan herätyksen vartiotulena olisi heidän yhdistyksensä palava.

Lämmenneenä ja avartunein rinnoin Garth läksi sinä iltana kokouksesta. Kädenlyöntejä, jotka olivat sisältäneet paljon, hän oli saanut ja antanut, ja ne tuntuivat koko hänen olennossaan. Hänen katseensa säteili sen suuren päämäärän kajastusta, josta he olivat puhuneet keskenään. Heitä ei oltu jätetty yksikseen kokouksessa, jossa olivat olleet. He kaikki olivat tunteneet hänen läsnäoloaan, joka kristinuskon ensimmäisenä sankarikautena oli tärisyttänyt huonetta, mihin opetuslapset olivat kokoontuneet. Nyt ei tärisytetty huonetta, vaan heitä itseään. Ja siinä hengen liikutuksessa oli kaikki vähäpätöinen häipynyt syrjään, ja vain suuri pääasia seisonut elävänä heidän kaikkien edessä.

Täynnä näitä kokemuksia Garth tuli kotiin vaimonsa luo. Ja hän rupesi puhumaan hänen kanssaan siitä, mikä täytti hänen sydämensä.

Gunnel, joka aina oli huvitettu siitä, mikä Garthin mieltä kiinnitti, kuunteli nyt eloisasti ja tarkkaavasti. Garthin intomielisyys miellytti häntä.

Mutta se ei voinut temmata häntä mukaansa. Ja hän tunsi ihmettelyä sen suhteen, mikä innostutti Garthia. Päämäärä, joka Garthista näytti niin suurelta ja todelliselta, teki Gunneliin haaveillun ihanteen vaikutuksen. Kuinkapa kourallinen ylioppilaita saattaisi kääntää koko kansan! Ja mihin he kääntäisivät kansan, joka jo oli kastettu kristinuskoon? Gunnel ei tahtonut tunnustaa sitä itselleenkään, mutta hän ei tosiaankaan ymmärtänyt Garthin innostusta.

Ei auttanut, että hän kätki ymmärryksen puutteen mielenkiintoisen kuuntelemisen taa, ei auttanut, että hän hymyili myötätuntoisesti Garthin innostukselle ja koko tahdollaan koetti antaa hänen innostuttaa itseään. Tukahduttava kylmyys hiipi Garthiin, ja vilkas kuvaus laimeni, ja sitten hän lakkasi puhumasta ikäänkuin hänellä ei olisi ollut enää mitään sanomista. Surumielin Gunnel huomasi tämän ja tarttui hermostuneesti ensimäiseen sanaan, mikä mieleen johtui, näyttääkseen Garthille haluavansa olla hänen mukanaan.

-- Kuinka toivonkaan teidän onnistuvan! virkahti hän, mutta huomasi itse huudahduksensa niin typeräksi, että punastui.

-- Mutta sinä et luule, että onnistumme? sanoi Garth kysyvällä äänellä ja melkein hämillään hymyillen, sillä hän näki kuinka Gunnel ikäänkuin molemmin käsin koetti pitää kiinni heidän välisestä toistensa ymmärtämisestä, mutta se särkyi häneltä -- ja hänen kävi sääliksi Gunnelia.

Silloin Gunnel luopui kaikesta teennäisestä yrityksestä ja palasi tavalliseen totuudellisuuteensa.

-- Teidän päämääränne on niin korkealla -- mutta eiköhän se ole liian korkealla? Voitteko saavuttaa sen?

-- Ei kukaan meistä odota saavuttavansa sitä yhdellä kertaa, niin, ei elämämme aikana. Mutta jos otamme askelenkaan sitä kohti, niin se on meidän -- hengessä, lupauksessa.

Hän puhui jälleen tuolla tyynellä, mutta palavalla voimalla, joka vaikutti Gunneliin, vaikka hän ei ymmärtänytkään sitä. Hän mietti Garthin sanoja, ikäänkuin hän olisi puhunut vierasta kieltä. Garth huomasi sen.

-- Sinä et ymmärrä minua? Ainoa tapa toteuttaa ihannetta on sen toteuttaminen nykyhetkellä, niin pitkälle kuin voin. Koko elämäntyöni ei tule olemaan enemmän kuin yksi rengas ketjussa. Rengas yksinään ei ole mitään, mutta ketjussa se tulee osaksi siitä. Ketju on ihanne. Minun koko elämäntehtäväni on vain rengas siinä. Ymmärrätkö minua?

-- Ymmärrän.

Gunnel pujotti kätensä Garthin käteen ja painautui häntä lähelle ahdistavin tuntein ikäänkuin jokin olisi uhannut erottaa heidät.

Olivatko heidän elämäntehtävänsä saman ketjun renkaita?

Garthilla oli ihanne, Jumala, johon hänen koko olentonsa yhtyi. Hän oli sovitettu ketjuun, joka kulki läpi ajan ja iankaikkisuuden.

Entä hän -- Gunnel! Mitä varten hän eli? Onneaan varten Garthin kanssa. Kirjailijana menestyäkseen. Oliko hän vain hyödytön rengas, joka oli yksin? Eikö häntä koskaan voinut sovittaa samaan ketjuun kuin missä Garth oli?

6.

Garthilla oli paljon tekemistä talven kuluessa. Paitsi lehtorin virkaansa ja rippilapsiansa hänellä oli tyttökoulu, minkä rehtori hän oli, ja hän opetti myöskin ylioppilaspiireissä. Hänen lahjansa ja personallisuutensa olivat sellaisia, että kilpailtiin hänen saamisestaan yhdistyksiin, johtokuntiin ja hengellisiin yrityksiin. Ja hän kun ei mielellään kieltäytynyt, niin hänelle kasautui sangen paljon ylityötä. Mutta hänestä oli rakasta antaa itsensä Jumalansa palvelemiseen ja hän teki työtä ilolla, sillä ensi rakkauden tuli paloi yhä hänen sydämensä alttarilla.

Garth ei koskaan tehnyt yritystä vetääkseen Gunnelia mukaan harrastuksiinsa. Hän pelkäsi niin pakottaa Gunnelia, että hän pikemmin meni vastakkaiseen liiallisuuteen ja piti sisäisen maailmansa suljettuna häneltä.

Hän ei kuitenkaan voinut olla vaikuttamatta Gunnelin sielunelämään, siihen hänen personallisuutensa oli liian voimakas. Huolimatta perhosmaisen kevyestä ja jonkunverran pinnallisesta mielestään ei Gunnel voinut olla ottamatta vaikutteita Garthin vakavuudesta. Huvitukset, jotka ennen ehkä olivat olleet hänelle hyvinkin pääasia, kävivät tarpeettomammiksi, ja hän alkoi tuntea halua olla hyödyksi maailmassa. Hänellähän oli jo kaksinkertainen tehtävä, koti ja kirjailijatoimi. Edellistä hän hoiti keveästi rakkauden innostamana. Jälkimmäisen hän oli tähän saakka pitänyt enimmin huvina sekä keinona tunnetuksi ja huomatuksi tulemiseen. Mutta jokapäiväinen yhdessäolo sellaisen elämänkäsityksen mukaan elävän miehen kanssa, kuin Garth oli, vaikutti, että Gunnel tunsi tarpeen tuottaa kirjailijatoiminnallaan hyötyäkin. Kun se käsikirjoitus, jonka hän oli lukenut Henningille, oli painettu, alkoi hän uuden työn, ja siitä tuli laaja-aiheinen yhteiskunnallinen romaani, jonka tarkoitus oli palvella työväen luokkaa ja naisia, jotka esitettiin yhteiskunnan lapsipuolina vuosisataisten vääryyksien ja ansaitsemattomien kärsimysten uhrina.

Pääasiallisesti saadakseen aineistoa romaaniinsa, yhtyi Gunnel äänioikeusnaisiin ja niihin, jotka työskentelivät yhteiskunnallisella työvainiolla, ja hän solmi monta uutta tuttavuutta, jotka kiinnittivät hänen mieltään ja avarsivat hänen näköpiiriänsä. Hän otti myöskin paljon vaikutuksia sekä mistä että inhimillisistä olosuhteista, joita hän tutki, ja tämä painoi leimansa hänen kirjaansa. Hän kirjoitti sen suuttumuksen innoittamana. Hän tuli niin kuohuksiinsa yhteiskunnan vääryyksistä, että hän itse tuli vääräksi. Mutta sitä hän ei itse huomannut ja hän olisi hyvin vimmastunut, jos joku olisi sanonut sen hänelle.

-- Sinulla taitaa olla tekeillä uusi romaani! sanoi Garth, kun hän eräänä iltapäivänä tuli Gunnelin huoneeseen ja löysi tämän niin syventyneenä kirjoitukseensa, ettei ollut huomannut hänen tuloaan.

Gunnel katsoi ylös loistavin katsein ja hymyili puoleksi hajamielisenä.

-- Niin, se laajenee ja tulee niin valtavaksi, etten tiedä miten jaksan sen kanssa, sanoi Gunnel onnellisesti nauraen ja ojentausi, ylpeänä siitä näkymättömästä kuormasta, jonka hän, huolimatta sen painosta, keveästi ikäänkuin nosti hennoille olkapäilleen.

Entistä enemmän hän näytti liekehtivältä sielulta.

-- Mitä sinun uusi romaanisi käsittelee?

-- Ihmisjoukkoa.

-- Minuako myöskin?

-- Ei, sinä et ole ollenkaan siinä.

-- Vai niin, minä en enää kelpaa innostajaksi? Olen tullut vanhaksi ja tutuksi nyt, niinkö?

Hän koetti salata pettymystään leikillisen äänen suojaan.

Gunnel huomasi sekä yrityksen että epäonnistumisen ja kävi niin ylpeäksi ja helläksi.

-- Oo, sinä kuljet kerjuulla! virkkoi hän, ja hänen silmänsä sädehtivät kauniisti. Minun on kai annettava sitten jotain. Tule!

Hän veti Garthin pään luokseen ja sanoi hiljaa ja lämpimästi:

-- Innostus tulee ja menee. Rakkaus pysyy. Sinä olet minun rakkauteni.

-- Se oli aitoa kultaa!

-- Oletko nyt tyytyväinen, sinä kerjäläinen?

-- Olen, niinkuin kuningas valtakunnassaan.

7.

Gunnel istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti yhteiskunnallista romaaniansa. Aurinko paistoi lämpimästi hänen miellyttävälle vartalolleen ja loisti silkkihiuksissa, jotka näyttivät kiertyvän sitä kiharaisemmiksi mitä enemmän hän ajatteli.

Ikkunan vieressä olevalta paikaltaan hänellä oli näköala kattojen ja savupiippujen yli, ja taivastakin näkyi laajalti, sillä asunto oli uudenaikaisen talon viidennessä kerroksessa alemmassa Vaasan kaupunginosassa ja oli täynnä aurinkoa. Katuelämän pauhu kuului hillittynä tänne ylös, ja avaruus oli lähellä.

Gunnelin innostus vei hänet kuitenkin siinä hänen kirjoittaessaan läpi pimeiden solien täysinäisiin taloihin ja huoneisiin, joissa ihmisiä vilisee. Jos hän joskus kirjoituksestaan katsahti ylös ja hänen katseensa osui ikkunan ulkopuolella aukenevaan avaruuden sineen, näki hän sen avaruuden ikäänkuin tulevaisuuden vertauskuvana, jossa kaikki väärä on oleva oikaistuna. Mutta nykyhetken tehtävänä on kääntää se oikeaksi, ja sentapaiseksi kokeeksi oli hänen uusi kirjansakin tuleva.

Luonteenomaisella pikaisuudellaan hän nousi yht'äkkiä ylös ja meni Garthin huoneeseen ja rupesi etsimään hänen salkustaan uutista, jonka oli nähnyt Garthin leikkaavan ja pistävän sinne. Hänen mieleensä nimittäin johtui ottaa yhteiskunnalliseen romaaniinsa tapaus, joka liittyisi tähän uutiseen.

Salkun lehtien välissä oli aloitettu käsikirjoitus. Henningin kirjoittama. Gunnel luki sivumennen muutamia lauseita, kiintyi tahdottomasti, otti paperin esille ja luki kirjoituksen loppuun. Se oli uskonnollinen, luultavasti johonkin aikakauskirjaan aiotun kirjoituksen alku, ja se käsitteli Jumalan rakkautta. Sitä rakkautta nimitettiin tässä ensimmäiseksi rakkaudeksi, joka tekee ensimmäisiä tekoja. Tänä aikana on olemassa taipumus, joka tarttuu valittuihinkin, kirjoitti Garth, taipumus antaa lähimmäisen rakkauden tunkea syrjään rakkauden Jumalaan. Ja eikö siinä ole syy siihen, että on niin paljon toimintaa, joka kantaa vähän hedelmää? Rakkaus Jumalaan on kuitenkin ensimmäinen käsky, rakkaus lähimmäiseen toinen, joka on sen kaltainen. Jos toinen käsky asetetaan ensimmäiseksi ja se saa himmentää ensimmäisen, silloin on seurauksena se, että rakkaus kylmenee ja työ lähimmäisen hyväksi -- vaikkapa innokas ja itsessään hyvä -- kadottaa siunauksensa. Kristuksen seuraajia varoitettiin siitä vaarasta, että uusisuuntaiset yhteiskunnan parantajat, jotka vain näkevät lähimmäisen eivätkä Jumalaa, voivat houkutella pois heidät ensimmäisen käskyn ensimmäisestä rakkaudesta ja ensimmäisistä teoista.

Väri kohosi Gunnelin poskille hänen lukiessaan, ja hänen rintansa nousi levottomasti. Hän ihmetteli, oliko Henning ajatellut häntä mainitessaan uusisuuntaisia yhteiskunnan parantajia ja varoittaessaan heistä. Hän tunsi itsensä ja toimintansa Garthin kuvauksessa, ja hän tuli liikutetuksi ikäänkuin loukkaavan syytöksen edessä.

Garth varoitti hengenheimolaisiaan sellaisista kuin hänestä. Eikö sen täytynyt merkitä, että hän omasta puolestaan tunsi Gunnelin vaikutuksessa vaaran?

Miettiväisenä hän seisoi Garthin keskeneräinen kirjoitus kädessä ja tuijotti tuomitseviin sanoihin, jotka olivat tuon tutun käsialan kirjoittamia.

Garthin käsiala ei ollut kaunis, mutta luonteenomainen, suurine, kulmikkaine, epätasaisine pystyine kirjaimineen. Selvää se oli, sanat tulivat häntä vastaan paperilta tarvitsematta vaivautua niitä lukemaan.

Pikaisin liikkein hän pisti paperin salkkuun ja meni takaisin huoneeseensa.

Mutta täällä hän istui kauan kynä kädessä kirjoittamatta.

Kun hänen sisimpänsä niin odottamatta oli tullut liikutetuksi niistä sanoista, missä Henning puhuu ensi rakkaudesta, oli eräs muisto Henningin ja hänen ensi rakkaudesta noussut hänen eteensä äkillisen selvästi. Se oli muisto siitä hetkestä, jolloin Henning antoi hänen ensikertaa silmätä sisäiseen elämäänsä. Miten häneen olikaan silloin vaikuttanut luottamus, jota Henning oli osoittanut häntä kohtaan! Hän muisti kuinka hän oli lukinnut sen kuin pyhäinjäännöksen sydämensä kaikkein pyhimpään.

Mitenkä hänen laitansa olikaan nyt sen luottamuksen suhteen? Eikö hän ollut antanut pölyä ja hämähäkin verkkoa kasautua sen yli, ja eikö hän ollut kadottanut avaintakin pyhän lippaan suulta?

Miltä hänestä olikaan tuntunut äsken taas kohdatessaan tämän Henningin ehdottaman Jumalalle-antaumisen, joka kerran oli vaikuttanut häneen niin voimakkaasti, että hän oli ikävöinyt voivansa ymmärtää sitä ja jakaa se hänen kanssaan? Nyt se oli liikuttanut häntä ja herättänyt hänessä suuttumusta, vieläpä pahempaakin -- sääliä. Hänestä Henning näytti ahtaalta, ja hänen elämänkatsomuksensa epäkäytännölliseltä ja yltiöpäiseltä eikä hän nyt enää tahtoisi tulla hänen kannalleen, vaikka olisi voinutkin. Siihen suuntaan heidän suhteensa siis oli kehittynyt, he olivat kasvaneet erilleen sen sijaan että olisivat kasvaneet yhteen! Kenen oli syy, hänenkö vai Henningin? Ehkei kummankaan. He olivat kumpikin hengen luonnonlain uhreja.

Hän ajatteli kiinteästi, istuessaan leikitellen kynällä sen sijaan että olisi kirjoittanut sillä. Mutta hän ei ajatellut yhteiskunnallista romaaniansa, vaan Henningiä ja itseään. --

Saman päivän iltana, kun Garth oli istunut kirjoituspöytänsä ääressä pitemmän aikaa, tuli Gunnel sisään.

Henning istui nojaten taaksepäin kirjoitustuolin selkään ja luki juuri valmistunutta kirjoitustaan. Gunnel näki hänen olkansa takaa, että se oli sama kirjoitus, jonka hän aamupäivällä oli lukenut puolivalmiina.

Henning oli kokonaan kiinni siinä mitä oli kirjoittanut. Mutta hän huomasi Gunnelin heti. Nojaten niskansa korkeaan tuolin selustaan hän käänsi kasvonsa vähän sivulle ylös Gunneliin päin ja katsoi häneen kysyvin, vielä puoleksi hajamielisin katsein.

-- Häiritsenkö sinua? kysyi Gunnel.

-- Luin parsillaan muuatta kirjoitusta, jonka juuri olen saanut valmiiksi. Sinä tiedät, millaista silloin on, sanoi hän anteeksipyytävästi hymyillen.