Part 3

Mutta nyt Gunnel oli odottamatta puhunut uskonnostaan ja sen kadottamisen vaarasta. Ja millä nöyryydellä hän siitä oli puhunut! Garth tunsi itsensä syvästi nöyryytetyksi siitä huomiosta, että hän tiedottomasti oli pitänyt itseänsä parhaimpana heistä senvuoksi, että tunsi enemmän Jumalaa kuin Gunnel. Sellaisen tiedonhan vain pitäisi yhä enemmän tehdä hänestä Gunnelin palvelijan. Hänen hellyytensä Gunnelia kohtaan kasvoi taivaisiin saakka, kun hän ajatteli, mihin itsekkäisyyteen ja ylpeyteen hän oli tehnyt itsensä syypääksi Gunnelia kohtaan.

Hän tutki rakkauttaan Gunneliin kutsuen itsessään olevan tutkistelevan filosofin auttamaan kristittyä.

Ensimäiseksi hän havaitsi, että hänen rakkautensa oli lämmin tunteesta. Ja hän tunnusti, että tunne on sitä eksyttävämpi, mitä suloisempi se on.

Mutta vaikkapa hänen rakkautensa olikin tunnetta täysi, niin ei se ollut pelkästään sitä. Siinä oli tahtoakin.

Ja minkälainen hänen rakkautensa tahto oli? Oliko se itsekäs?

Hän ajatteli rehellisesti. Tosin hän pyysi Gunnelia itselleen niinkuin sulhanen pyytää morsiantansa. Mutta keventyneenä hän totesi sen mielijohteen, mikä hänessä oli herännyt Gunnelin kuiskatessa hänelle vaarasta kadottaa totuudellisuutensa, mielijohteen luopua Gunnelista, jos hän todellakin saattaisi joutua johonkin sellaiseen mennessään hänen kanssaan avioliittoon. Niin, mitä tarkemmin hän tutki itseään, sitä selvemmin hän näki, että juuri tämä levottomuus Gunnelin tähden teki hänen tutkistelunsa heidän keskinäisestä suhteestaan niin syväksi. Eikö se osoittanut, että hänen rakkautensa tahto oli pohjaltaan epäitsekäs?

Mutta ei Gunnelin tarvitsisi hänen vaimonaan olla missään vaarassa. Ei mikään ankara vaatimus, ei mikään ahdasmielinen ymmärtämyksen puute hänen puoleltaan asettaisi siteitä hänen vapaudelleen tahi tuomitsisi häntä. Hän ymmärsi Gunnelia nyt ja varoisi itseään, niin ettei tämä rakastava ymmärtämys tylsistyisi. Jos hän sen tekisi, niin ei hänen ollut mitään syytä seurata mielijohdettaan päästää hänet vapaaksi, hän kun ei itsekään ollut vapauttaan pyytänyt.

Garth muisteli, mikä ensin oli herättänyt hänen mielenkiintoaan Gunneliin. Se oli tuo etsivä, tyydyttämätön, kaihoava ilme hänen katseessaan, joka alituiseen näytti katsovan jotain näkyväisten asioiden takaa. Garth ei ollut tutkinut häntä kauan, ennenkuin oli luullut ymmärtävänsä, että se oli hänen iäisen henkensä jano Jumalan puoleen. Kaipaus selvittämään sitä hänelle ja johtamaan häntä sen luo, jota hän tietämättään etsi, oli ollut voima, joka ensin oli saattanut hänet etsimään Gunnelin seuraa.

Onhan totta, että joka ihmisen voi otaksua kulkevan samoin henkisesti isoovana. Mitä varten häntä sitten oli liikuttanut niin valtavasti juuri Gunnelin kaipuu?

Garth selitti sen kahdella tavalla. Osaksi tuo jano oli Gunnelissa silmäänpistävämpi kuin useimmissa muissa, osaksi se oli sattunut juuri hänen silmiinsä ja liikuttanut hänen sydäntään. Ja eikö se ollut tapahtunut senvuoksi, että hän oli se, jonka Jumala oli valinnut tuomaan Gunnelille sitä mitä hän janosi? Täytyy sopia yhteen voidakseen auttaa toisiaan. Ei kuka tahansa olisi osannut ojentaa hänelle elämän leipää niin, että hän voi ottaa sen vastaan. Jumala näkee, kuka sopii toista auttamaan, ja hän vie yhteen juuri sellaisen auttajan ja autettavan, jotka sopivat toisilleen. Ja nyt Jumala oli siten vienyt hänet Gunnelin yhteyteen senvuoksi, että hän oli se, joka paraiten voi auttaa häntä. Hän ei voinut muuta kuin katsoa asiaa tällä tavoin, ja hänestä oli rakasta katsoa sitä niin. Hän olikin alusta saakka katsonut sitä näin.

Senvuoksi hän olikin epäröimättömän avomielisesti etsinyt Gunnelia.

Kun sitten taipumus oli tullut lähentäen heitä toisiinsa erityisellä tavalla, ja yhdessäolo nopeasti kehittynyt voimakkaaksi molemminpuoliseksi rakkaudeksi, mitäpä he olisivat voineet muuta tehdä kuin ottaa sen askelen minkä olivat ottaneet?

Hän oli niin rakkauden hurmaama, että hän oli seurannut sitä epäröimättä, melkein harkitsematta, kunnes se yhdisti heidät toisiinsa. Rikkoa nyt, kun rakkauden tunnustus ja uskollisuuden lupaus heidän välillään oli vaihdettu, tämä tunnustus ja tämä lupaus sen takia, että hän raukkamaisesti pelkäsi Gunnelin vaikutuksesta kadottavansa uskonsa, se ei olisi ainoastaan epämiehekästä vaan epäkristillistäkin, ajatteli Garth, liikutettuna pelkästä ajatuksestakin, että hänen ystävänsä varoituksillaan mahdollisesti olivat tarkoittaneet jotain sellaista. He eivät ajatelleet ollenkaan Gunnelia, nuo varoittajat. Minkälaisen vaikutuksen sellainen pelkurimainen teko hänen puoleltaan tekisikään Gunneliin, miten alhaisen käsityksen hän saisikaan hänen uskostaan ja Jumalastaan, jonka luo hän tahtoisi viedä hänet! Ei, ja tuhat kertaa ei sellaista menettelyä! Hän uskoi lujasti, että Jumalan voimassa oli säilyttää häntä aseenaan Gunnelin voittamiseksi.

Vaikkapa hän nyt harkinnan vuoksi otaksuisi, että hänen kosintansa oli ollut punnitsematonta ja hätäiltyä, jopa erehdys, niin eikö kuitenkin siinäkin tapauksessa hänen velvollisuutensa ollut pysyä siinä ja kantaa seuraukset, voittaen ne Jumalan anteeksiantavalla voimalla!

Kiittäen Jumalaa siitä tuloksesta, mihin hän oli itsekoettelemuksessaan tullut, uskoi hän luottavasti omansa ja Gunnelin tulevaisuuden hänen käteensä ja tunsi itsensä levolliseksi.

15.

Niin heidät vihittiin sitten. Lyhyt kesä oli nähnyt heidän rakkautensa synnyn ja kihlausaikansa paratiisin.

Naimisiin-menostaan Gunnel kirjoitti päiväkirjaansa aivan lyhyesti:

-- Nyt olen päässyt korkean tunturin yli ja näen maailman, joka aukenee toisella puolen, maailman, johon mieheni ja minä käymme käsi kädessä.

II OSA.

1.

Pehmein liikkein Gunnel kietoi käsivartensa miehensä kaulaan. Hän odotti sillä tavoin helposti saavansa Henningin jälleen leppyneeksi.

Mutta hän erehtyi. Henningin tuima ilme ei lauhtunut, se pikemminkin koveni, ja hän irroitti Gunnelin kädet, jotka tämä oli pannut ristiin hänen niskansa taa. Hiljaa, mutta päättävästi hän irroitti ne ja päästi käsistään.

-- Olisi parempi, että ottaisit minut huomioon, sanoi hän lyhyesti.

Loukattuna sisimmässään ja liikutettuna seisoi Gunnel siinä hehkuvin poskin ja poiskäännetyin kasvoin tuntien miten armottomasti Henning katsoi hänen hämmästystään ja nöyryytystään.

Mutta ylpeys pakotti hänet itsensä-hillitsemiseen.

-- Mitä tarkoitat? kysyi hän hiljaa, jotta äänen värinä ei niin paljon olisi tullut kuuluviin.

-- Olin toivonut, että sinun hienotunteisuutesi sanoisi sen sinulle.

Henning katsoi terävästi Gunnelin kumaraista päätä, sitten hän kääntyi äkisti ja lähti huoneesta.

Gunnel jäi seisomaan paikoilleen riehuvien tunteiden vallassa.

Kun he menivät naimisiin, oli kaikki näyttänyt mahdolliselta ja kevyeltä. Erilaisuus heidän välillään oli näyttänyt mitättömältä heidän keskinäisen valtaavan rakkautensa rinnalla.

Mutta alinomaisen ja likeisen yhdessäolon aikana alkoi erilaisuus vähitellen ilmetä siinä ohella, jopa itse rakkaudessakin.

Edellä kuvatun erimielisyyden oli aiheuttanut oikeastaan vain pikkuseikka, jonka merkitys kuitenkin suureni periaatteelliseksi kysymykseksi muutettuna. Gunnel kävi silloin tällöin teatterissa ja Henning itsekin meni joskus mukaan, jos esitettiin jotain ylevää ja hienoa; muutoin Gunnel meni jonkun ystävänsä kanssa eikä Henning pitänyt sitä pahana. Mutta edellisenä iltana hän oli nähnyt erään kuuluisan ja epäsiveellisen kappaleen. Hän oli edeltäpäin tiennyt sen olevan arveluttavan, mutta ei ollut odottanut sen olevan niin huonon kuin se oli. Nyt hän oli täynnä paheksumista, kertonut kappaleen sisällön miehelleen odottaen tämän yhtyvän hänen paheksumiseensa sen siveellisestä kurjuudesta ja ansaitsemattomasta menestyksestä.

Mutta hänen kummastuksekseen Henningin pahastus oli kääntynyt häntä vastaan, ja hän oli nuhdellut häntä siitä, että oli tahtonut nähdä huonon kappaleen.

Gunnel oli tuntenut itsensä hieman syylliseksi siihen nähden, mikä oli oikeudenmukaista Henningin nuhteessa ja oli tahtonut ilmaista sen äänettömästi hyväilyllään ja samalla sovittaa hänet. Mutta Henning oli tekeytynyt suoraksi ja jäykäksi ja irroittanut hänen kätensä kaulaltaan, ja kylmä kiilto silmissään hän oli katsellut Gunnelin nöyryytystä torjuessaan hänet luotaan.

Gunnelin posket paloivat häpeästä sitä muistaessa, ja lapsellisella kiihkeydellä hän lupasi itselleen, ettei enää hyväilisi häntä omasta aloitteestaan.

Hänen sovinnollinen mielialansa oli aivan haihtunut eikä hän tuntenut vähintäkään halua antaa myöten Henningille. Hän oli vaatinut syvällistä parannusta hänessä, olennaista muutosta, mutta tätä hänen vaatimustaan Gunnelin oli nyt mahdoton täyttää. Täyden vapautensa hän tahtoi pitää.

Mitä pahaa hän oikeastaan oli tehnyt? Nähnyt huonon kappaleen. Entä sitten! Eipä hän siitä huonontunut! Hänen siveellinen tunteensahan oli voimakkaasti noussut sitä vastaan. Sen Henning tiesi, ja kyllä hänen pitäisi tuntea häntä kylliksi ollakseen pelkäämättä hänen ottavan vaikutuksia mistään epäsiveellisestä.

Mutta Henning oli suuttunut ja nuhdellut häntä. Ja minkätähden? Ei se tapahtunut hänen tähtensä. Ei, tuo pelkurimainen ajatus siitä, mitä ihmiset sanoisivat, oli Henningiä johtanut siihen. Sen Gunnel oli jo kihlausaikana huomannut ja päättänyt taistella sitä vastaan. Nyt oli tilaisuus siihen. Hänen täytyi pitää puolensa Henningiä vastaan. Kun hän tulee kotiin, ei hän tapaakaan hyväilevää, nöyrää, myöten-antavaa Gunnelia, jonka hän niin tylysti oli työntänyt pois, hän tapaa naisen, joka tietää mitä tahtoo ja pitää puolensa täyden personallisen vapautensa suhteen.

2.

Gunnelin taistellessa tunteidensa kuohua vastaan kodin seinien sisällä, käveli Henning kouluun kädet takin taskuissa, tarmokkaasti puskien tuulta vastaan, joka puhalsi teräviä lumikiteitä hänelle vasten kasvoja.

Oli lumimyrsky. Valkeille kaduille kasaantui kinoksia niin epätasaisesti, että toisinaan sai kahlata syvässä lumessa, toisinaan kulkea paljailla kivillä. Puotien ovikilvet kalisivat, ja kokonaisia lumivieremiä luisui alas katoilta ja tuprusi kadulta ylös.

Tämä ilma sopi Garthin mielialaan, joka oli käynyt ristiriitaiseksi Gunnelin ja hänen välisen kohtauksen vaikutuksesta. Hän oli suutuksissaan sekä hänelle että itselleen.

Muisto äkillisestä Gunnelin kasvonpiirteissä tapahtuneesta muutoksesta, kun hän oli irtautunut hänen syleilystään, kiusasi Garthin parempaa ihmistä samalla kuin jokin ilkeä hänen sisimmässään nautti siitä. Hän oli ymmärtänyt loukkaavansa Gunnelia sillä menettelyllä, ja hän oli odottanut sitä hämmästynyttä ilmettä, minkä hän oli saanut nähdäkin.

Samalla kun hän katui puolustikin hän sitä. Gunnel oli tullut hemmoitelluksi hänen hellyydestään ja uskoi rajattomaan valtaansa, joka hänellä muka oli Garthin suhteen. Mutta nyt Garth oli osoittanut sekä hänelle että itselleen olevansa kyllin voimakas vastustamaan hänen suloansa, jos tahtoi, ja siinä tietoisuudessa hänen miehekäs itsetuntonsa nousi ylpeänä ja vahvistettuna.

Uskoen Gunnelin aistin puhtauteen ja hänen hienotunteisuuteensa, hän oli luvannut hänelle täyden vapauden. Mutta nyt oli Gunnel hänen mielestään pettänyt hänen luottamuksensa menemällä ehdoin tahdoin katsomaan kurjaa kappaletta. Se teko oli sattunut Garthiin kuin korvapuusti. Ajatus, että Gunnel oli saattanut istua ja katsoa sitä roskaa loppuun saakka, kuohutti häntä. Ei auttanut, että Gunnel oli paheksinut kappaletta, hänestä tuntui että se oli heittänyt joka tapauksessa jotain liastaan Gunneliin.

Hän ei voinut eikä tahtonut pakottaa Gunnelin sisäistä elämää, mutta hänen ulkonaisen elämänsä suhteen hänellä oli kuitenkin velvollisuus ja oikeus vaatia yhtä ja toista.

Hän oli toivonut Gunnelin, heidän jokapäiväisen yhdessäolonsa vaikutuksesta, vähitellen tulevan häntä lähemmäksi sisällisessäkin suhteessa. Koko sielullaan Garth ikävöi sen päivän koittamista, jolloin hän sen tekisi. Mutta se tuntui hänestä melkein kaukaisemmalta nyt kuin ennen heidän naimisiinmenoaan. Toisinaan läheisissä keskusteluissa oli Garthin mieleen iskenyt huomio siitä miten vähän Gunnel ymmärsi sitä uskoa, jota Garth hehkuvasti ikävöi Gunnelin jakavan hänen kanssaan. Jos hän kerran tulisi uskoon, niin silloin ulkonaiset kysymykset ratkeaisivat itsestään. Mutta siihen astihan hänen täytyi, niin vastahakoista kuin se olikin, vaatia Gunnelia taipumaan muutamiin periaatteisiin. Eihän esimerkiksi liene ollut liian paljon pyydettyä, ettei Gunnel menisi katsomaan huonoja näytelmäkappaleita. Sen vaati hänen oma arvokkaisuutensa naisena ja hänen asemansa Garthin vaimona. Sen hän sanoisi Gunnelille sitten, kun hän tuntisi itsensä varmaksi itsestään. Äsken hän oli ollut suuttunut ja kiivas, ja silloin oli parasta vain mennä menojaan kuten hän oli tehnyt. Mutta kun hän palaa, silloin hän on tyyni, ja silloin he puhuvat asiallisesti ja sopivat uudelleen keskinäiset asiansa.

Nyt hän oli koulussa ja työnsi syrjään ajatuksen Gunnelista tilapäisesti, mutta se jäi kuitenkin ikäänkuin tunteen pohjavirraksi ja antoi vauhtia ja eloa hänen opetukseensa.

Hän piti filosofian tunnin, joka oli täynnä tulta ja nerokkaisuutta. Ehkä se meni yli poikien käsityksen, mutta opettajassa oli sellaista mukaansatempaavaa voimaa, että hän jännitti nuorten mielten kyvyt äärimmilleen ja saattoi heidät henkisesti kasvamaan sillä tunnilla.

Sitten hän meni kotiin Gunnelin luo.

Hän kulki kädet takin taskuissa ja hoikka mutta voimakas vartalo notkeasti kumartuen tuulessa, miltä odottamattomalta taholta se milloin puhaltelikin.

Ajatus Gunnelista oli taasen etualalla ja se oli vain käynyt voimakkaammaksi oltuaan jonkun aikaa muiden ajatusten tieltä syrjään sysättynä.

Hän näki Gunnelin edessään sellaisena kuin hänen tapansa oli tulla häntä vastaan, kuumeisen kiireisesti, täynnä elämää ja tunnetta ja tuo sähköinen onnen tunne kaihoavassa katseessaan.

Hän ihmetteli mahtaisiko Gunnel tänäänkin tulla häntä vastaan siten. Hän tuskin uskoi sitä; he eivät olleet eronneet ystävinä.

Garth sai pitää kaikin voimin puolensa myrskyä vastaan käännyttyään kulmasta lähellä kotiporttiaan.

-- Hoo!

Tuntui helpotukselta saada pysähtyä ja vetää henkeä eteisessä ja pudistaa lumi itsestään.

Sitten hän nousi ajatuksissaan ylös portaita.

3.

Arkihuoneessa istui Gunnel kirjoituspöytänsä ääressä ja kuuli miehensä tulevan, mutta ei hypähtänyt ylös kiiruhtaakseen häntä vastaan, niinkuin hänen tapansa muulloin oli.

Gunnel ei ollut istuutunut kirjoituspöydän ääreen ennenkuin saattoi odottaa Henningiä kotiin, ja vaikka hän näytti olevan työhönsä syventynyt, ei hän sitä kuitenkaan ollut.

Henning tuli sisään.

Hänen silmissään välkehti puolittain hellä, puolittain huvitettu vilahdus kun hän näki Gunnelin istuvan kumartuneena kirjoituspöytään päin, näköjään tietämättömänä hänen kotiintulostaan. Vaikka hän huomasi Gunnelin teeskentelyn, ei hän osoittanut sitä, vaan meni ja pani kätensä hänen olalleen ikäänkuin herättääkseen hänen huomaavaisuuttaan.

Gunnel katsahti ylös kohtaamatta Henningin katsetta. Hänelle ominaista oli voida olla katsomatta sitä henkilöä silmiin, jota kohtaan hänellä oli jotain kaunaa.

-- Oletko jo kotona? huudahti Gunnel kaksinaisessa tarkoituksessa: näyttää yllättyneeltä ja näyttää Garthille, että aika oli kulunut pian tämän poissaollessa.

-- Etkö kuullut tuloani? kysyi Garth ikäänkuin sivumennen, mutta itsekseen ihmetellen jatkaisiko Gunnel välinpitämättömyytensä näyttelemistä niin pitkälle että suorastaan kiertäisi totuutta.

Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, hän jätti kysymyksen vastaamatta.

-- Eikö ole vaikeaa kulkea kadulla tässä myrskyssä? kysyi Gunnel jotain sanoakseen.

-- Ei, vastasi Garth ja istuutui tuolille, joka oli kirjoituspöydän vieressä selkänoja seinää vasten.

Hän saattoi nähdä Gunnelin kasvot ja katseli häntä tarkasti. Gunnel karttoi itsepintaisesti katsomasta Garthiin.

-- Olin suutuksissani lähtiessäni luotasi. Voitko antaa sen minulle anteeksi, Gunnel?

Gunnel ei ollut valmistunut tähän ja punastui kovasti. Hänen vaivoin saavutettu arvokkaisuutensa oli menemäisillään.

Garth istui hiljaa ja odotti vastausta, eikä Gunnel tiennyt mitä olisi pitänyt vastata, sillä se mitä Garth pyysi anteeksi ei ollut enimmin loukannut häntä.

-- Sinulla on kai yhä sama syy olla suuttunut, singahutti hän viimein ja hypisteli hermostuneesti kynää, jota piteli kädessään.

-- Sinä tunnustat siis, että minulla oli syytä suuttua?

Kysymys pisti Gunneliin ikäänkuin todisteena siitä, että Garth ei ollut tarkoittanut totta anteeksipyynnöllään.

-- Omasta mielestäsi sinulla kai on, kivahti Gunnel.

-- Eikö sinun mielestäsi minulla sitten ollut syytä?

Hänen levolliset kysymyksensä kuohuttivat Gunnelia. Hän puri huultaan, jottei kadottaisi malttiaan, ja kului hetkinen, ennenkuin hän saattoi vastata. Garthin väistymätön katse, jonka Gunnel tunsi sitä kohtaamatta, lisäsi vielä hänen hermostuneisuuttaan.

-- Olin käyttänyt vain vapautta, josta kerran olemme keskenämme sopineet. Sehän minun piti saada pitää ja sitä en aio antaa itseltäni viedä, vastasi Gunnel vihdoin nopeaan ja kuumeisesti.

Garth rypisti silmäkulmiaan niin, että poimu niiden välissä syveni, ja pani kätensä Gunnelin kädelle pitääkseen sitä hiljaa ja estääkseen sitä leikkimästä niin levottomasti kynänvarrella.

-- Siitä vapaudesta tahtoisin juuri puhua kanssasi nyt, jos olet kyllin tyyni minua kuullaksesi ja koettaaksesi ymmärtää, mitä tarkoitan, sanoi Garth ja katsoi tutkivasti Gunneliin.

-- Olen aivan tyyni, vakuutti tämä.

Mutta hänen ulkomuotonsa ilmaisi aivan toista, siinä määrin, että Garthin piti hymyillä.

-- Sinä olet kaikkea muuta, sanoi hän.

Tuo pieni suora huomautus pisti Gunneliin, ja hymy, jonka hän huomasi vaikkei katsonutkaan Garthiin, ärsytti häntä vielä enemmän. Henningillä oli sydäntä hymyillä, kun hän oli valmis purskahtamaan itkuun!

Gunnel tempasi kätensä, jota Garth piti oman kätensä alla ja voimatta hillitä enää itseänsä, nousi nopeasti ylös kiiruhtaakseen huoneesta, mutta ei ehtinyt ovelle, ennenkuin tunsi itsensä Garthin käsivarsien ympäröimäksi ja pidättämäksi.

Gunnel taisteli päästäkseen irti, mutta se oli hyödytöntä.

-- Gunnel! sanoi Garth rauhoittavasti ja tahtoi suudella häntä.

Se oli nöyryytyksen huippu! Luuliko hän Gunnelin ikävöivän hänen hyväilyjään? Gunnel purskahti voimakkaaseen itkuun ja vapisi suuttumuksesta ja nöyryytyksestä.

-- Gunnel! Gunnelin kiihkeä itku pelästytti Garthia. Hän vei hänet sohvalle ja polvistui itse hänen viereensä.

-- Gunnel, rakkahin, mitä se on? Mitä olen tehnyt sinulle?

Uusi itkun puuska vastasi hänelle. Garth odotti, kunnes Gunnel hieman tyyntyi, ja uudisti kysymyksensä.

Gunnel oli niin kuohuksissa ja senvuoksi pääsi esille se, josta hänen ylpeytensä oli päättänyt olla välittämättä.

-- Sinä voit mielestäsi torjua minun hyväilyni, kun ne eivät sinua miellytä, ja sitten ottaa ne väkisin, kun päähäsi pistää!

Garth kävi kalpeaksi tämän hänelle heitetyn syytöksen edessä ja Gunnel tunsi miten hänen kätensä, joka piteli hänen kättään, vavahti. Hän huomasi että isku oli sattunut ja se yllytti häntä.

-- Sinä _nautit_ työntäessäsi minut pois, sen näin silmistäsi. Oi, en hyväile sinua _koskaan_ enää!

Gunnelille teki oikein hyvää saada loukata Garthia, siinä oli jonkinlaista hyvitystä, mutta kuitenkin tunsi hän itsensä niin kurjaksi.

Hän odotti, että Garth sanoisi jotain, puolustaisi itseään, syyttäisi häntä liioittelusta. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän päästi Gunnelin käden ja nousi ylös.

Menikö hän?

Gunnel katsoi salaa ylös. Ei, Garth ei lähtenyt huoneesta. Hän seisoi selin häneen ja katsoi ulos ikkunasta.

Mitähän se vaikutti häneen, mitä Gunnel oli sanonut?

Mitävarten hän saattoikaan hänet niin kuohuksiin? Miksei hän saattanut antaa hänen mennä pois ja tyyntyä rauhassa! Nyt oli niin kiihkeä kohtaus tullut heidän välilleen. Saattoiko sitä koskaan poistaa?

Hän saattoi nyt katsoa Garthiin, koskapa tämä seisoi selin häneen eikä huomannut hänen katsettaan. Tuo rohkea, kaunis niska, hintelä vartalo lujine ja voimakkaine ryhtineen, täynnä virkeyttä hiljaisenakin ollessa kuten nyt -- oi, hän rakasti häntä ja tunsi itsensä sairaaksi surusta niiden katkerien sanojen tähden, jotka oli lausuttu. Mutta hän tunsi itsensä sairaaksi nöyryytyksestäkin koirankaltaisen uskollisen, riippuvaisen rakkautensa vuoksi, joka vain veti häntä Garthin puoleen vielä enemmän senjälkeen kun tämä oli osoittanut voivansa suuttua häneen. Kuinka hän saattaisi pysyttää mitään arvokkuutta häntä kohtaan, kun hänen valtava rakkautensa vain veti häntä Garthin jalkojen juureen, niin pian kuin tämä yritti nousta häntä vastaan.

Garth kääntyi niin yht'äkkiä, että hänen katseensa ennätti iskeä suoraan Gunnelin katseeseen, ennenkuin tämä ennätti kääntää katsettaan pois.

Hämillään Gunnel painoi kasvonsa jälleen pielukseen.

Hän kuuli kuinka Garth tuli lattian yli ja istuutui hänen viereensä.

Hän pelkäsi, mitä Garth sanoisi. Hänet valtasi syvä katumus sen kiivaan purkauksen tähden, joka oli paljastanut sen, mikä paraiten olisi unohtunut, kun ei siitä koskaan olisi ollut tietävinään. Ja mihin oli tuo arvokas itsetietoisuus joutunut, jolla hän oli aikonut oikeuttaan puolustaa?

-- Etkö koskaan voi antaa minulle anteeksi sitä, että olin niin paha? kysyi Garth surullisesti.

Hän ei siis kieltänyt, hän tunnusti. Gunnel oli ajatellut että tyydytys, jonka hänen silmiensä välke oli ilmaissut, oli ollut hänelle tiedoton. Mutta nyt hän ymmärsi, että hän oli ollut tietoinen siitä ja sen johdosta hänen mielestään hänen nöyryytyksensä kasvoi.

-- Sinä et rakasta minua, virkahti hän katkerasti ja tuskaisesti.

-- Sinä tiedät kyllä, Gunnel.

Garthin surullisessa äänessä oli vakuuttavaa tyyneyttä, joka vaikutti Gunneliin vastoin hänen tahtoaan, joka tilapäisesti oli sairaalloisesti puolueellinen.

-- Ei voi nauttia siitä, että hetkeksikään loukkaa ja nöyryyttää sitä, jota rakastaa, sanoi Gunnel valituksen ja uhman sekaisella äänellä.

-- Kyllä sitä voi. Sentähden että on sillä tavoin kokoonpantu.

Gunnel tuli niin hämilleen tästä odottamattomasta lausunnosta, että katsoi ylös unohtaen kätkeä kasvonsa.

Garth nojasi eteenpäin Gunnelia kohti ja jatkoi:

-- Mitä sanonetkaan loukataksesi minua; niin koko ajan tiedät että rakastan sinua. Ja kuitenkin tahdoin loukata sinua tehdessäni sen. Jopa nautinkin sitä tehdessäni. Mutta se ei todista sitä, että olisin lakannut rakastamasta sinua, vaan sitä vain, että minun rakkauteni, kuten minä itsekin, on yhdistelmä pahasta ja hyvästä. Kaikki ei ole puhdasta siinä. Synti on mukana kaikessa. Paras ja puhtainkin elämässä tarvitsee jokapäiväistä puhdistusta.

Hän puhui hiljaa, mutta kiihkeästi. Se oli hänelle palavaa vakavuutta. Hän kärsi iäisyysolennossaan.

Syvempää katumusta siitä, mitä hän oli tehnyt Gunnelille, ei tämä olisi koskaan osannut pyytää. Se pelästytti häntä ja hänen mielestään se ampui yli maalin.

-- Saatatko antaa minulle anteeksi, Gunnel, ja auttaa minua!

Se oli enemmän kuin sovintoa rakkauskinastuksen jälkeen, hänen kysymyksessään oli jotain synnin sovituksesta. Gunnel tunsi itsensä ymmärtämättömäksi ja kypsymättömäksi eikä tiennyt mitä olisi vastannut.

Mutta hän oli käynyt hiljaiseksi ja häpesi myrskyävän kuohuisia tunteitaan ikäänkuin pelkkää lapsellisuutta.

Hän pani kainosti kätensä Garthin käteen.

-- Sinä tahdot minun kanssani taistella rakkautemme puhtauden puolesta, Gunnel?

Garth katsoi Gunneliin niin vakavasti ja tutkivasti ja niin nöyrästi, että hänen oli pakko vastata ja vastauksessaan osoittaa itsensä juuri sellaiseksi kuin hän oli.

-- Ymmärrän niin vähän tuota, sopersi hän hämillään. En ymmärrä ajatella rakkautta uskonnollisesti. En ole koskaan ajatellut olevan syntiä siinä.

Garth hymyili surullisesti.

-- Mutta nyt olet tuntenut sen, rakas, sinä olet tuntenut synnin minun rakkaudessani ja tullut loukatuksi siitä.

-- Oi, elä sano niin! pyysi Gunnel.

Kuohuksissaan äsken, vain puoli tuntia sitten, ei hän ollut luullut mahdolliseksi tulla koskaan niin täydellisesti sovitetuksi, kuin hän nyt jo oli.

-- En mene enää katsomaan mitään epäsiveellisiä kappaleita, Henning, lupasi hän ja katsoi häneen hennosti hymyillen.