Part 2

Teurastettu karitsa, joka on poisottanut maailman synnit, oli minun kaikkeni. Tahdoin kuolla hänen kuolemansa maailmasta ja itsekkäisyydestäni. Kärsin hänen kärsimisensä ja kuljin hänen marttyyriaskeleitaan joka paaston aikana ja hengitin vapautuneena hänen ylösnousemisensa päivänä joka pääsiäisenä.

Mutta se Kristus, joka oli elänyt ja kuollut maan päällä, on kaukana, taampana ajassa. Olin lukenut yhä uudelleen kaikki hänen elämästään ja opistaan, hänen kuolemastaan ja ylösnousemisestaan, ja osasin sen ulkoa. Ne olivat toteutuneita tosiasioita. Ne olivat tapahtuneet kauan sitten. Minun tähteni tosin, niin että minulla oli hyötyä niistä, oli pohja mille rakentaa. Mutta mitä rakentaisin sille perustalle? Voima ja rohkeus, rakentamisen ilo puuttuivat minulta.

Olin katsonut niin kauan vain taaksepäin. Vihdoin käännyin ja katsoin eteenpäin.

Ja silloin! Silloin hän kohtasi minut uudelleen, ristiinnaulittu Herra Kristus. Sama ja kuitenkin -- uusi. Kohtasin hänet Patmoksella Johanneksen ilmestyksessä. Ja sain nähdä hänet elävänä, sellaisena kuin hän nyt on, pyhässä valkeudessa, silmät kuin tulenliekki ja ääni kuin suurten vetten kohina. Ja sain kuulla hänen puhuvan siitä ihanuudesta, missä hän meitä varten istuu Jumalan oikealla puolella.

"Elä pelkää. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen ja elävä. Olin kuollut mutta katso, elän iäisyyksien iäisyydessä ja minulla on kuoleman ja kuoleman valtakunnan avaimet."

Silloin rakkaus uudistui minussa. Se oli kuin uusi luominen minussa. Hän, joka oli, joka on ja joka tulee, hän on minun pelastukseni ja autuuteni, minun uskoni, elämäni. -- Hengittämättä Gunnel kuunteli eikä huomannut että kyyneleitä oli kiertynyt hänen silmiinsä.

Hänellä ei ollut sanaakaan annetun luottamuksen vastineeksi, mutta hän lukitsi sen sydämensä kaikkein pyhimpään.

Hän oli pelännyt kuivaa opin rakennetta, mutta Garth oli asettanut hänet elävän personallisuuden, rakastetun Jumalan eteen.

10.

Seuraavina päivinä oli Gunnel äänetön, apea ja alakuloinen.

Garth koetti elvyttää häntä, mutta se ei tahtonut onnistua, vaikka se muutoin oli helppoa.

-- Mikä sinun on, Gunnel? kysyi hän hellästi.

Ja silloin Gunnelin äänettömyys laukesi, ja kaikki hänen murheensa tuli esiin.

-- Sinä olet musertanut minut sillä pilkahduksella, jonka annoit minulle sisimmästäsi. Minun ei olisi milloinkaan pitänyt pyytää sitä, se häikäisee minua. Olen sinulle arvoton, arvoton. Olen ajattelematon ja maailmallinen, enkä tunne mitään siitä mikä henkevöittää sinua. Kuinka me voisimme tulla yhdeksi?

-- Oi rakkahin, rakkaus voittaa kaikki.

-- Mutta minä en voi elää sinun kokemuksestasi eikä minulla ole mitään omaa. Sinä olet vaativa minua seuraamaan sinua, enkä minä voi. Jos koettaisin sitä, tulisi siitä teeskentelyä.

Hän oli niin liikutettu, että sanoja tuskin saattoi ymmärtää.

-- Rakkahin, en tule vaatimaan mitään sinulta, kaikkein vähimmin teeskentelyä.

-- Meidän välillämme on juopa. Olen kyllä aavistanut sen, mutta nyt vasta katson alas siihen. Sinä tulet vaatimaan, että minä tulen sen yli sinun luoksesi -- mutta minä en voi.

-- Etkö sinä tule vaatimaan, että minä tulen sinun puolellesi?

-- En, en koskaan! pääsi häneltä melkein kauhistuneena.

-- Miksi et?

-- Sinä olet oikealla puolella.

-- Jos huomaat sen, niin etkö tahdo tulla minun puolelleni?

Garthin mielestä Gunnelin olisi pitänyt tulla vakuutetuksi nyt, kun se oli niin loogillisen selvää. Sillä että joku saattaisi nähdä ja tunnustaa oikean heti tahtomatta sitä, ei johtunut hänen mieleensäkään, niin palava oli hänen oma oikeuden-janonsa.

Mutta Gunnel jäykkeni, jokin hänen sisimmässään asettui vastarintaan.

-- On niin paljon minun puolellani juopaa, niin paljon kauneutta ja vapautta ja muuta, jota en tahdo jättää, mutisi hän ja katsoi Garthiin heräävällä uhmalla, ikäänkuin olisi odottanut nuhteita, joita valmistausi torjumaan.

Mutta Garth ei nuhdellut.

-- Seuraa sinä haluasi. Et voi tulla minun puolelleni ennenkuin se muuttuu.

-- Sinä puhut ikäänkuin se tulisi muuttumaan. Mutta jospa se ei koskaan muutu? kysyi Gunnel melkein uhittelemalla.

-- Niin en kuitenkaan koskaan ryhdy pakottamaan.

-- Lupaatko ettet aseta vähintäkään sidettä minun vapaudelleni? kysyi Gunnel yhä epäluuloisena.

-- Sen lupaan luottaen siihen, että sinä puolestasi otat huomioon, minkä minun asemani kristinuskon opettajana voi tehdä sopivaksi tai sopimattomaksi vaimolleni.

-- Mitä esimerkiksi?

-- Sen sinun hienotunteisuutesi sanoo sinulle, en minä.

Muuta vastausta hän ei antanut Gunnelille. Gunnelista tuntui niinkuin Garth tällä vapaudella olisi sitonut häntä enemmän kuin määrätyillä käskyillä tai kielloilla. Jos hän nyt rikkoisi vähimmässäkin Garthia vastaan uskonnonopettajana, täytyisi hänen tuntea itsensä epähienotunteiseksi -- ja se oli pahinta mitä hän tiesi.

Nyt Garth tiesi, mikä Gunnel oli. Hän tiesi että niin hienotunteisesti kuin hän vaalisikin Garthin antamaa luottamusta, ei se kuitenkaan ollut kääntänyt häntä. Gunnel oli pelännyt, että Garth ehkä oli uskotellut itselleen jotain sellaista. Sen jälkeen mitä Gunnel nyt oli sanonut, ei Garth enää voisi sitä uskotella.

11.

-- Henning, mikä sinua vaivaa!

-- Minuako?

Hän koetti näyttää tietämättömältä.

-- Niin, sinä olet liikutettu jostain. Mitä se on? Elä luulekaan voivasi salata minulta mitään!

-- Se -- -- --

Garth oli sanomaisillaan "se ei ole mitään", mutta pidätti itsensä. Silloin hän muutti tapaansa ja koetti laskea leikkiä.

-- Psyken täytyy hihitä uteliaisuuttaan. On toisinaan viisainta olla valaisematta Amoria lampulla.

-- Oh, elä koeta! Sinä et ole mikään Jumala, olemme kumpikin samanlaisia kuolevaisia, ja minä aion valaista sinua niin paljon kuin tahdon.

He kulkivat metsässä kapeaa polkua, Gunnel hiukan edellä. Nyt hän kääntyi ympäri ja pani nauraen kätensä Garthin olkapäille ja katsoi häneen silmät sädehtien vaihtelevia tunteita, eniten vallattomuutta.

-- Anna tulla nyt! komensi hän.

Hän oli hurmaava tuollaisena, liekehtivä sielu. Garth koetti suudella häntä.

Mutta Gunnel piti häntä käsivarren mitan loitolla itsestään.

-- Elähän koetakaan! Sinä tahdot suuteloilla saada minut vaikenemaan, mutta sepä ei onnistu!

Silloin Garth mukautui ja seisoi hiljaa.

Mutta Gunnelin käsien keveä kosketus hänen olkapäillään, hänen eloisat kasvonsa niin lähellä hänen omiaan, hänen sädehtivä ilmeikäs katseensa hänen katseessaan hämmensi Garthia, hänen silmissään pyöri kaikki.

-- Heitähän, Gunnel! mutisi hän liikutettuna. Gunnelin katseeseen tuli ihmettelyä, sitten se tuli araksi ja helläksi. Hän hellitti otteensa, kääntyi ääneti ympäri ja alkoi kävellä jälleen.

Garth seurasi jäljessä katse kiintyneenä Gunnelin uhkeaan ja kuitenkin niin tyttömäiseen olentoon.

Hänen käyntinsä oli ehkä hänelle eniten luonteenomaista, se kuvasti hänen mielialaansa ja oli yhtä vaihtelevainen kuin se. Jos hän oli iloinen ja vallaton, kävi käynti tanssivaksi ja joustavaksi. Jos hän oli päättäväisellä ja tarmokkaalla tuulella, silloin hän käveli ikäänkuin koko maailma olisi kuulunut hänelle. Jos hän oli hellämielinen, tuli hänen käyntiinsä jotain pehmeää ja hyväilevää. Mutta jos hän ei ollut tasapainossa, niin se kävi epävarmaksi, ja jos hän oli ujo tai tietoinen itsestään, silloin se jäykistyi.

Siinä Garthin edessä kulkiessaan Gunnel käveli nyt ikäänkuin olisi ollut epävarma tiestä, vaikka se oli selvä. Ja hän kompasteli puiden juuriin, ikäänkuin ei olisi nähnyt niitä. Mutta hänen ryhdissään oli kuitenkin huomattavaa jäykkyyttä.

Juuri tuo Gunnelissa oleva pikku puutteellisuus teki Garthin hellyyden häntä kohtaan syvemmäksi, ja tuntui ikäänkuin hänen rintansa halkeaisi, kun hän Gunnelia katsellessaan ajatteli muutamia kirjeitä, jotka hän oli samana päivänä kihlauksen johdosta saanut.

-- -- -- "Elkää kantako iestä yhdessä epäuskoisten kanssa!" -- -- -- oli yksi hänen ystävistään pitänyt velvollisuutenaan kerrata hänelle. -- -- -- "Olen lukenut hänen novellejaan, mutta en löytänyt mitä toivoin löytäväni, ja tulin levottomaksi sinun tähtesi. Pidä varasi, ettet sammuta henkeä, jota sinulla nyt on niin runsaassa määrin -- -- --"

Toinen oli varoittanut lempeämmin:

-- -- -- "Tottahan olet toiminut harkiten etkä hätäillen? Tunteesi ovat niin voimakkaat hillityn kuoren alla, ja ne ovat palaneet niin jakamattomasti pyhälle asialle -- saattavatko ne pysyä edelleen samanlaisina, jos hänessä ei pala sama tuli? Mutta ehkä hänessä palaa, vaikka sinä et koskettanut hänen hengellistä kantaansa sanallakaan kertoessasi minulle kihlauksestasi ja se -- tarkoitan hänen kantaansa siinä on toki tärkein -- -- --"

Nämä molemmat, läheisiltä ystäviltä saadut kirjeet, olivat liikuttaneet Garthia.

Miten ne tuomitsivat hänen Gunneliaan, jota eivät tunteneet! Ei ihme että häntä suututti ja että hän oli järkytetty! Kiusallinen tietoisuus siitä, ettei heidän arvostelunsa lieventyisi -- pikemmin päinvastoin -- sitten kun he oppivat tuntemaan Gunnelin, kärjisti pistoa ja teki tuskan kiihkeämmäksi. Mutta kuta kiusallisemmaksi hän tunsi nuo varoitukset ja arvostelut, sitä kiihkeämmäksi kävi hänen hellyytensä hänen niin kovasti arvosteltua rakastettuansa kohtaan.

Oi, kuinka hän tahtoikaan suojella häntä, uskoa häneen, saada rakkaudellaan esille hänen iäisyyselämänsä, joka niin hätäisesti häneltä kiellettiin!

Gunnel kompastui ja olisi ehkä kaatunut, ellei Garth takaapäin olisi tarttunut häneen kiinni.

Hän piti häntä edelleen sylissään. Gunnelin niska oli Garthin olkaa vasten, ja aurinko paistoi puunlatvan läpi Gunnelin ylöspäin käännettyihin kasvoihin.

Garth näki hänen värisevässä hymyssään vakavuuden, tunsi kuinka hän rakasti häntä ja ajatteli, että niitä, jotka Jumala on yhdistänyt sellaisella rakkaudella kuin heidän, eivät ihmiset saa erottaa.

Hänen miehekkäät piirteensä jäykistyivät äkillisestä päättäväisyydestä.

-- Gunnel, mikä estää meitä menemästä naimisiin jo tässä kuussa!

Hänen äänensä oli jäykkä ja ankara ja hän sulki Gunnelin syliinsä ikäänkuin varjellen häntä näkymättömältä viholliselta.

Gunnel hengitti nopeaan.

-- Niinkö pian?

-- Niin, minä tahdon. Etkö sinä tahdo?

Gunnel epäröi. Tämä äkillinen ehdotus, joka esitettiin niin jyrkästi ja tylysti, vaikutti Gunneliin kuin halla kukkatarhaan.

-- Tämä aika ennen sitä on niin runollista, kuiskasi Gunnel hymyillen epäröivästi, sillä hän tunsi itsensä epävarmaksi, Garthissa oli jotain niin suuttunutta.

-- Runolliselta!

Garth ikäänkuin viskasi luotaan tuon sanan suuttuneen ylenkatseellisesti.

-- Emme elä novellia, Gunnel, elämme _elämää!_ Gunnel tunsi itsensä niin pieneksi ja katoavaksi.

Garthin liekehtivän voiman rinnalla, ja se valtasi hänet ja tempasi mukaansa. Oli suloista myöntyä antautuvana.

-- Kuten tahdot, rakkahin! kuiskasi hän.

12.

Vasta jälkeenpäin, illalla ollessaan yksin huoneessaan, Gunnel muisti, ettei hän ollut saanutkaan tietää mikä Garthia oli niin järkyttänyt. Sen hän oli onnistunut kiertämään äkillisellä esityksellään häistä.

Mutta Gunnel tahtoi saada selville, mikä hänet oli saattanut levottomaksi, sillä hänen ristiriitansa oli ollut liian huomattava joutuakseen mitättömästä asiasta.

Lähemmin mietittyään Gunnel ihmetteli eikö se mahtanut ollakin tuo sama -- mikä se nyt lie ollutkin -- joka oli saattanut Garthin niin odottamatta ehdottamaan pikaista avioliittoa. Hän ei ollut tehnyt sitä rakkauden hellällä kiihkeydellä, vaan suuttuneesti, tylyllä ankaruudella, ikäänkuin jotain uhmatakseen.

Gunnel mietti kovasti mikä tai kuka oli järkyttänyt häntä.

Hän itse ei ollut sitä tehnyt, sen hän tunsi, sillä Garthin rakkaus häneen oli ollut jos mahdollista vielä hellempää kuin koskaan ennen.

Mutta sen täytyi kuitenkin jollain tavoin koskea häntä, sillä se vain, mikä koski Garthin arimpaan, saattoi järkyttää häntä siinä määrin. Ja hänhän oli Garthin arin kohta.

Hän kyllä -- ja toinen lisäksi, Garthin Jumala.

Gunnel rypisti otsan mietteisiin, siinä istuessaan vuoteen laidalla puoleksi riisuutuneena ja koneellisesti tukkaansa aukoen.

Garthin mielentilassa oli ollut jotain ristiriitaa sinä iltana.

Olivatko hänen Jumalansa ja hän -- Gunnel -- joutuneet vastakkain?

Se ei ollut mahdollista. Hänhän ei ollenkaan tahtonut olla Garthin sisäisen elämän tiellä, ja sen hän oli selvästi sanonut Garthille. Hän tunsi mitä syvintä kunnioitusta Garthin uskonelämää kohtaan, ja sen Garth tiesi.

Mutta hän -- Gunnel -- ei elänyt sitä.

Olisikohan se voinut käydä vaikeaksi Garthille?

Eihän se kuitenkaan ollut mitään uutta hänelle, senhän hän oli tiennyt alusta alkaen.

Ei, heidän välillään ei ollut mitään, mikä olisi Garthia liikuttanut. Sen oli täytynyt tulla ulkoapäin.

Gunnelin arvailu harhaili hapuillen sinne ja tänne ja siten yht'äkkiä osui oikeaan.

Garthilla oli tietysti ystäviä ja tuttavia. Uskonheimolaisia. Ettei hän heti tullut ajatelleeksi heitä! He olivat tietenkin olleet esillä.

Kihlaus oli nyt julkaistu, ja ihmiset pohtivat sitä. Eikähän ihminen koskaan muulloin ole siinä määrin arvostelun alaisena kuin kihloihin mennessä, sehän on tunnettu asia. Tietysti oli joku kirjoittanut ja paheksunut hänen kihlaustaan. Ahdasmielisiä ihmisiähän on niin paljon. Ja mitä ahtaampia, sitä tuomitsevampia.

Gunnel hymyili itsekseen.

Rakas Henning-parka, nyt hän ymmärsi!

Mutta että hän saattoi välittää niin paljon ihmisten puheista! Gunnel oli luullut hänen seisovan sellaisen yläpuolella.

Gunnelille teki oikein hyvää huomata pieni heikkous Garthissa, vaikka Gunnel olisi suonut sen olevan jotain muuta kuin heikkoutta siihen nähden, mitä ihmiset sanovat.

Omasta puolestaan ei Gunnel koskaan pannut pienintäkään huomiota sellaiseen, pikemmin hän halusi uhmata, ja hän lupasi itselleen kasvattavansa Garthia siinä suhteessa.

-- Ihmettelen, mitä pahaa he ovat sanoneet minusta.

Hän nauroi itsekseen.

-- Sillä minusta sen on täytynyt olla, muutoin se ei olisi koskenut häneen niin.

Ja hänet valtasi hellä ylpeys tietäessään olevansa niin rakastettu.

13.

-- Henning, ovatko sinun ystäväsi onnitelleet sinua kirjoittamalla pahaa minusta?

-- Kuinka he olisivat voineet tehdä siten? Eiväthän he tunne sinua.

Garthin lyhyt, katkaiseva ääni ei jäänyt Gunnelilta huomaamatta, ja hän oli kyllä huomannut, kuinka Garth oli hätkähtänyt kysymyksen kuullessaan.

Gunnel nauroi, ja hänen silmissään loisti veitikkamaisuutta.

-- Hehän ovat voineet lukea minun novellejani eivätkä ole pitäneet niiden hengestä, virkkoi hän kiusoitellen.

Garth nauroi, mutta Gunnel näki myös, että hän punastui päivetyksenkin alta.

-- Nyt näen, että osasin naulan päähän! riemuitsi hän.

-- Toivon minun ystävieni tulevan sinunkin ystäviksesi, sanoi Garth niin hellän vakavana, että se melkein oli saattaa Gunnelin aseettomaksi.

Mutta hän aloitti uudelleen.

-- Pelkään että he tulevat pitämään minua ylen pakanallisena, sanoi hän nauraen vallattoman huolettomasti.

-- Toivon ettet löydä huvitustasi uhmailemalla heitä näyttäen pahemmalta kuin olet, sanoi Garth samanlaisella äänellä kuin ennen.

-- Sitä en toden totta tarvitse, olen kyllin huono sellaisena kuin olen, hymyili Gunnel iloisesti.

-- Sinä olet mahdoton kun rupeat tuollaiseksi! Garth sai hänet kiinni ja suuteli häntä. Siinä oli keino erilaisuuden tasoittamiseksi, niin pian kuin sellaista pisti esiin heidän välillään.

-- Enkö saa lukea heidän kirjeitään? pyysi Gunnel mielistelevästi.

-- Kenen?

Ikäänkuin hän ei olisi tiennyt mitä Gunnel tarkoitti!

-- Sinun ystäviesi, intti hän.

-- Onko sinulla tapana näyttää saamiasi kirjeitä?

-- Saat lukea kaikki, mitä olen saanut kihlauksemme johdosta.

Gunnelin pyyntö huolestutti Garthia, sillä sehän oli niin oikeutettu, mutta Garth ei kuitenkaan tahtonut täyttää sitä.

-- Sinä käsittäisit osittain väärin, sanoi hän vihdoin, hyvin väkinäisesti.

Mutta Gunnelilla ei ollut mitään armoa.

-- Voithan selittää vaikeasti tajuttavat kohdat.

Gunnelin leikillinen tapa teki Garthin vielä haluttomammaksi suostumaan hänen pyyntöönsä ja sai hänessä nousemaan hieman loukkaantuneen tunteen Gunnelia kohtaan.

-- Sinä tekisit pilaa heistä -- -- -- ja -- he ovat joka tapauksessa minun todellisia ystäviäni -- -- -- ja tarkoittavat hyvää.

Se oli toinen asia. Hymy katosi Gunnelin huulilta, hänen silmänsä suurenivat ja tummenivat, ja hän vetäytyi pois Garthin sylistä.

Garth epäili siis hänen hienotunteisuuttaan!

-- Suutuitko, Gunnel? Garthin huoli syveni.

-- En, vastasi hän jäykästi. Luulen vain, etteivät sinun ystäväsi voi tulla minun ystävikseni, koska he kirjoittavat minusta sinulle sillä tavalla, ettet voi näyttää sitä minulle.

-- Saat lukea kaikki kirjeet, mitä olen saanut, lupasi Garth puolittain epätoivoisena, sillä nyt hän ei nähnyt mitään muuta keinoa.

-- Ei, kiitos, en välitä yhtään niistä. Pidä ystäväsi ja heidän kirjeensä itselläsi!

Ja niin letkauttaen hän jätti Garthin kiireesti, juoksi pienelle sivupolulle ja hävisi.

Garthin ensi mielijohde oli lähteä perästä, mutta hän hillitsi sen ja jatkoi yksin matkaansa.

Tultuaan pitkän kävelyn jälkeen kotiin, otti hän kaikki onnittelukirjeet, asetti ylimmäksi molempien lähimpien ystävien lähettämät ja vei ne Gunnelin huoneeseen.

Ei kukaan vastannut hänen koputtaessaan, mutta ovi oli lukitsematta, jonkatähden hän meni sisään ja pani kirjeet Gunnelin kirjoituspöydälle.

Garth ei saanut nähdä häntä koko päivänä. Gunnel sovitti niin, etteivät he kohdanneet ruokalassa, mutta Garth kuuli hänen olleen siellä ja syöneen ennen kuin hän tuli.

Illallisen jälkeen Garth meni yksin alas rantakallioille kivipenkille, missä heidän tapansa oli iltaisin istua kun oli tyyntä, aivan alhaalla lähellä vettä.

Oli jo syys käsissä, ja illat alkoivat tulla pimeiksi. Tähdet tuikkivat avaruudessa meren yllä, ja iltatähti katseli kuvajaistaan ja leikkasi pitkän väräjävän valojuovan veteen.

Garth ajatteli Gunnelia ja hänen lapsellisen hillitsemätöntä vihaansa hänen juostessaan Garthin luota metsään. Hän ei voinut hymyillä sille, sillä siksi paljon se koski häneen.

Hänen oli niin ikävä Gunnelia, että häntä särki siinä yksin istuessaan ja hän ihmetteli kuinka kauan hän aikoi rangaista häntä pysyttelemällä näkymättömissä.

Silloin hän kuuli keveitä askelia kalliolta aivan takaansa ja hypähti ylös.

Siinä oli todellakin Gunnel, joka tuli häntä vastaan illanhämyssä. Hänen hameen helmansa hieno kahina hyväili Garthin korvaa, kun hän ojensi käsivartensa auttaakseen häntä kallion kielekkeeltä alas heidän penkilleen.

Jo ensi silmäys oli vakuuttanut Garthille, että tuosta itsepäisestä lapsesta, joka oli juossut hänen luotaan metsässä, ei ollut nyt jälkeäkään Gunnelissa. Siinä oli nuori nainen, joka tuli hänen luokseen.

-- Käyttäydyin niin tyhmästi, kuiskasi hän kainosti.

Garth suuteli noita väriseviä huulia uudelleen ja uudelleen.

-- Miten olen kaivannut sinua!

Ja Garth painoi Gunnelin lujasti itseään vasten.

Kun he sitten istuivat käsi kädessä kivellä, käänsi Gunnel suruisen katseen Garthiin, eikä kaipaus ollut milloinkaan ollut syvempi.

Mutta hän ei sanonut mitään.

-- Oletko lukenut kirjeet? kysyi Garth.

-- Olen.

-- Mitä ajattelet niistä?

Gunnel hymyili, vaikka itku värähteli huulilla,

-- Ei tuomitun sovi tuomita tuomareitaan.

-- Gunnel!

Garthin koko sisin nousi niitä arvosteluja vastaan, joiden edessä Gunnel taipui noin hienoin, loukatuin itsetunnoin.

-- He ovat oikeassa, me emme ole samaa henkeä, sinä ja minä, sanoi Gunnel tavattoman hiljaisena.

Huolimatta hänen tyyneydestään oli hänen ulkonäkönsä kuumeisuus tavallista huomattavampi. Silmät paloivat kuin tähdet, ja iho liekehti.

Garth katsoi merelle, joka kimalteli hämärässä, ja hän puristi kovasti Gunnelin kättä omassaan.

-- Katsokaamme suuresti, Gunnel! Emmekö ole saman Isän lapsia? Eikö hän ole luonut meitä molempia ja lunastanut meitä? Eikö hänen henkensä ympäröi kaikkea, sisälly kaikkeen? Sinä, samoin kuin minä, elät ja liikut ja sinun olentosi on hänessä, vaikkapa se ei sinulle itsellesi ole vielä selvillä. Hän rakastaa sinua, enkö minäkin sitten saisi tehdä samoin?

-- Muutamat hengenheimolaisesi eivät ajattele niin.

-- Mutta _Jumalan_ edessähän me seisomme, sinä ja minä, emmekä ihmisten edessä, sanoi Garth kiivaasti.

-- Me seisomme valitettavasti ihmistenkin edessä, heillä on mielestään paljonkin sanomista meistä, sanoi Gunnel hieman surumielisen leikillisesti.

Gunnel tarkkasi Garthia salaa, ihmetellen kuinka paljon ystävien käsityksestä oli Garthin omaa, sillä jos hän vain olisi heidän käsitystään vastaan taistellut, niin tokkopa hän olisi noin kiusallisen vakavasti sitä tehnyt.

-- Me emme välitä siitä, mitä ihmiset sanovat, sanoi Garth uhkamielisesti ja veti Gunnelin luokseen.

-- En minä siitä välitäkään, en ole siitä hetkeäkään välittänyt. Mutta sinä näyt välittävän -- enemmän kuin luulin, kuiskasi Gunnel hieman nuhdellen.

-- Minä olen omantunnon-ihminen, ja he vetoavat omaantuntooni, tunnusti Garth. Sellaista vetoamista en koskaan voi sysätä pois ilman muuta. Minun täytyy koetella itseäni sen edessä.

Niinpä se oli kuin Gunnel oli luullut, hyökkäystä sisältäpäin eikä vain ulkoapäin. Rakas Henning-parka, jolle hän tuotti sellaista taistelua!

-- Oletko koetellut?

-- Olen.

-- Ja huomannut?

-- Ettei Jumala olisi pannut minuun tätä ääretöntä rakkautta sinuun, ellei hän sillä olisi tarkoittanut jotain.

-- Ja mitä luulet hänen tarkoittavan sillä?

-- Että minä rakkaudellani vedän sinut hänen luokseen.

-- Etkä pelkää minun vetävän sinua pois? kysyi Gunnel hetken äänettömyyden jälkeen.

-- Eikö minun Jumalani olisi sinua voimakkaampi? Garth oli niin tyyni ja varma nyt, hän oli tullut selvyyteen. Ei käynyt päinsä sovittaa yleistä sääntöä tällaiseen tapaukseen, kukin erikoinen tapaus oli arvosteltava erikseen.

Taasen hetkinen äänettömyyttä, sitten kuului Gunnelin ääni jälleen hämyssä ja hiljaisuudessa heidän istuessaan siinä toisiinsa nojautuneina.

-- Mutta pelkään sinun vetävän minut pois.

-- Minäkö sinut? Mistä? kysyi Garth hämmästyneenä.

-- Totuudellisuudesta. Se on koko minun uskontoni -- toistaiseksi. Minulla ei ole muuta, mutta siihen mikä minulla on, tartun kiinni, muutoin hukun.

Garth ei vastannut, painoi häntä vain lujemmin itseään vasten.

-- Pelkään, jatkoi Gunnel, että rakkaus sinuun saattaa minut kuvittelemaan itselleni ja sinulle ja ehkä muille, että olen -- -- -- sellainen kuin sinä olet -- olematta sisimmässäni sitä kuitenkaan. Ymmärrätkö, että pelkään sitä?

-- Rakkahin, ymmärrän, vastasi Garth syvästi liikutettuna. Auttakaamme toisiamme varomaan sinua siitä.

-- Ymmärrätköhän sinä myöskin, että itsepetoksen pelko voi saattaa minut -- kuinka sanoisinkaan? -- ulkonaisesti pahemmaksi kuin muutoin olisin? Sinun ystäväsi tulevat tuomitsemaan minua ja säälimään sinua sen nähdessään, mutta sinä, sinä ymmärrät?

Hän katsoi rukoilevasti Garthiin, eikä tämä ollut koskaan nähnyt niin syvää vakavuutta hänen silmissään. Sen katseen ja ne sanat Garth pani mieleensä, ne auttaisivat häntä tulevaisuudessa ymmärtämään Gunnelia oikein eikä tuomitsemaan liian ankarasti.

14.

Kalliolla, veden äyräällä pidetyn likeisen keskustelun jälkeen Garth vietti unettoman yön, sillä itsekoetus sen askeleen suhteen, jonka hän oli ottamaisillaan, kävi ankaraksi ja vakavaksi. Siihen hänet olivat johtaneet ensin hänen hengenheimolaistensa kirjeet, jotka olivat herättäneet hänen mielipahansa ja vastustuksensa, ja nyt myöskin Gunnelin sanat, jotka olivat liikuttaneet häntä enemmän kuin mitä hän oli voinut näyttää hänelle.

Jos hän oli tuntenut jotain epäröimistä heidän avioliittonsa suhteen, niin se oli ollut vain hänen itsensä vuoksi, hänen mieleensä ei ollut johtunut muuta kuin että hän vain saattoi olla vaarassa -- jos mitään vaaraa nyt olisikaan olemassa -- sillä hänellähän oli hengellinen elämä kadotettavana seurustellessa sellaisen kanssa, jolla sitä ei ollut.