Part 1

LEHTORI GARTHIN AVIOLIITTO

Kirj.

RUNA [ELISABETH BESKOW]

Suomentanut M. S. [Matilda Siljansaari]

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.

I OSA.

1.

Gunnel näki ensi kerran Henning Garthin jokapäiväisissä oloissa, eikä hänen ulkomuodossaan ollut mitään erikoisen puoleensavetävää, mutta hänen olentonsa näytti kuitenkin Gunnelista jonkinlaiselta ilmestykseltä hänen seisoessaan purjeveneessä kimalteleva meri takanaan ja käsi ojennettuna auttamaan häntä veneeseen.

Hän oli pikemmin keskikokoista lyhyempi kuin pitempi, ensi näkemältä hintelä ja vähäpätöinen, mutta voimakas käsi, joka lujasti otti Gunnelia kädestä, todisti voimaa. Ja välitön katse kulkien hänen sisimmästään suoraan Gunnelin sisimpään heidän silmiensä kohdatessa toisensa sekunnin ajaksi, muutti tuon sekunnin yhtäkaikkisuuden hetkestä kohtalon hetkeksi.

Laihat kasvot, joissa posken muodosti pikemmin syvennys kuin pyöristys, olivat sentään terveen näköiset. Sen vaikutti tumman ihon tuoreus.

Ei parta eivätkä viikset saattaneet salata suun luonteenomaista ja tuntehikasta piirrettä tai jyrkkää, hieman ulkonevaa leukaa. Selväpiirteiset kulmakarvat älykkään, sielukkaan otsan alapuolella varjostivat hallitsevia silmiä. Hiusmarron voimakas viiva samoin kuin koko kankea leikattu tukka, joka nousi ylöspäin ohimoilta, teki hänet leijonamaisen voimakkaan näköiseksi.

Hänen nimestään ei Gunnel ollut saanut selvää esittelyssä, ja hänen toimestaan hän sai selvän myöhemmin, mutta heti hän tunsi tavanneensa selväpiirteisen personallisuuden, joka hallitsi hänen personallisuuttansa. Hän ei ollut koskaan ennen kokenut mitään sellaista ja hän tunsi olevansa ikäänkuin ihmeellisessä unessa.

Purjeveneessä oli mukana koko seurue, mutta Gunnel huomasi, että Garth antoi hänelle parhaan paikan, ja milloin tahansa hän katsoikin tuohon perässä olevaan hoikkaan olentoon, hän kohtasi tämän välittömän katseen ja oli huomaavinaan siinä mielenkiintoa, joka vielä lisäsi hänen omaansa.

Henning Garth tiesi enemmän Gunnelista kuin tämä hänestä, heidän ensi kertaa tavatessaan, sillä Gunnel oli edellisenä keväänä julkaissut novellivihkosen, ja Garth oli lukenut sen.

Novellit olivat omintakeisia, hyvin realistisia ja kyvykkäästi kirjoitettuja, ja senvuoksi hän uteliaan mielenkiintoisesti Gunnelin ensi katseessa kohtasi nuoren naissielun, joka ne oli sepittänyt.

Niissä oli sellaista, joka oli häntä miellyttänyt, ja sellaista, joka oli tuntunut poistyöntävältä, mutta hänen mieleensä ei johtunut omasta aloitteestaan ruveta ilmaisemaan hänelle kiitostaan tai moitettaan. Hän ei antanut Gunnelin edes tietää, että oli lukenut hänen kirjansa, vaan hän tahtoi Gunnelin tietämättä tehdä huomioita nähdäkseen, kuinka paljon hän oli yhtä esikoisteoksensa kanssa. Ja hän huomasi hänet yhtäpitäväksi sen kanssa. Hänestä Gunnel oli tuossa istuessaan hänen edessään veneessä ikäänkuin ilmi elävä novelli ja herätti hänen mielenkiintoaan enemmän kuin mikään kirjoitettu oli koskaan voinut tehdä.

Ensiksi Garth oli kiinnittänyt huomionsa Gunnelin silmiin, jotka hän oli siristänyt pieniksi paremmin nähdäkseen, sillä hän oli selvästi hyvin likinäköinen. Mutta tultuaan lähemmäksi ja saatuaan nähdä Garthin tämän seisoessa toinen jalka veneenlaidalla ja toinen laiturilla valmiina auttamaan häntä veneeseen, olivat hänen silmänsä suurenneet ja sädehtineet kohteliasta ystävällisyyttä. Miten vähäpätöinen hänen katseensa säteilyn aihe lie ollutkin, niin oli siinä ollut ihmeellistä kauneutta, ja se oli merkillisellä tavalla liikuttanut Garthia.

Gunnelin silmissä oli jotakin erikoista. Hänen katseensa näytti alinomaa etsivän jotain sen takaa mitä hän katsoi. Kun hän vain sai nähdäkseen jonkun tai jotain, joka herätti hänen mielenkiintoaan, sädehti hänen katseensa tyydytyksestä, sähköisenä ja nopeaan, saaden taas seuraavassa hetkessä tuon kaihoisan ilmeen. Tämä, yhtyneenä kuumeisen vilkkaaseen käytökseen, nopeaan puheluun, pieneen lyhyeen nauruun, kiireiseen hengitykseen, näytti Garthista viittaavan sieluun, joka ei ollut löytänyt perustettansa.

Mitä hän etsi, mitä hän katseli? Tiesikö hän itsekään jotain kaipaavansa?

Henning Garth hymyili itsekseen, kun hän yht'äkkiä tuli tietoiseksi mietteistään ja huomasi mihin ne olivat suuntautuneet.

Minkälainen huumaus hänet olikaan vallannut!

Hän katsoi taasen Gunneliin, nyt arvostelevin katsein saadakseen selville, mikä häntä saattoi niin kiinnittää. Gunnelhan oli vain aivan tavallinen nuori tyttö, siinä vaaleassa pumpulipuvussaan istuessaan paljaspäin, auringon paisteessa päivettyäkseen.

Päivettyä hänen oli onnistunut siinä määrin, että näytti kuumeiselta.

Vaikka häneltä nyt oli lakki poissa, oli se päässä ollessa painanut tukan otsalta niin, että se oli litistynyt ja hieman sotkuinen siitä kohden. Se oli ohutta ja silkinhienoa kihartuvine pikku suortuvineen, ja auringon valo antoi sille himmeän kiillon. Tukkalaite ei estänyt pään muotoa näkymästä, siinä ei ollut hiusmetsää, vaan ihmisen pää sieluineen viivoissa ja muodoissa.

Hän oli unohtanut tai ei ollut välittänyt pörröttää tukkaansa otettuaan lakin päästään ja hän istui huolettomasti ja irvisti ujostelematta auringon paisteessa. Hän ei kiinnittänyt huomiota ulkomuotoonsa, mutta kuitenkin se veti puoleensa. Hän ei ollut kuitenkaan mikään tavallinen nuori tyttö, ajatteli Garth. Hänen ulkomuodossaan oli kuvaamatonta suloa, ja parasta siinä oli, että se näytti tulevan sisältäpäin. Hänessä oli sielu, ja Garth kaipasi sen tutkimista.

2.

Heidän ensimäinen purjehdusmatkansa ei ollut heidän viimeisensä. Eikä viipynyt kauan ennenkuin he äänettömästä sopimuksesta vetäytyivät muusta seurueesta erilleen ja menivät kahden.

He purjehtivat kaikissa tuulissa ja ilman tuultakin. Sillä mitäpä he siitä, jos purjeet riippuivat höllinä ja veneen liukuminen oli niin hidasta, että sitä tuskin huomasi. Ulkona meren tyvenessä he tulivat toisiaan lähelle. Ei mikään häirinnyt heitä, ei mikään vetänyt heidän tarkkaavaisuuttaan muualle. Garth istui veltosti käsivarsi peräsimellä ja piteli höllää jalusnuoraa. Vain silloin tällöin silmähti hän merelle, katsoakseen, ettei mikään tuuli tulisi yllättävänä, tai purjeisiin, pitääkseen huolta, että se henkäys mikä ilmassa oli, kävisi mihin; muutoin hän esteettömästi sai tutkia vilkkaiden tytönkasvojen vivahduksia.

Eikä Gunnel nähnyt mitään muuta kuin taivaan yläpuolellaan ja meren sen ympärillä, joka istui peräsimen vieressä ja katsoi häneen tiedottoman hallitsevalla katseellaan ja puhui hänen kanssaan ikäänkuin vertaisensa kanssa aavistamatta itse, kuinka paljon Gunnelia ylempänä hän oli. Sillä jos hän ei olisi häntä ylempänä, niin kuinkapa hän, Gunnel, saattaisi tuntea itsensä niin ylentyneeksi hänen seurassaan? Vai oliko täällä merellä jokin ihmeellinen voima, voima joka valtasi heidät molemmat, kietoen heidät hohtavaan pilveen ja kohottaen heitä molempia? Sillä ehkäpä Garth tunsi häntä kohtaan samaa nöyryyttä kuin hän Garthia kohtaan. Hän luuli huomaavansa toisinaan jotain sen tapaista hänen katseestaan ja hänen käytöksestään.

Gunnel oli muilta saanut tietää Garthin olevan ruotsinkielen, filosofian ja kristinopin lehtorin ja valmistavan rippilapsia.

Hänen molemmista ensimäisistä aineistaan, ruotsista ja filosofiasta Gunnel oli iloinen, mutta kolmas, kristinoppi, hillitsi hänet. Sillä hän tunsi kristillisyyden vain elämän ilon vihollisena.

Jos lehtori Garth oli sellainen, joka näki syntiä kaikessa, silloin he pian olisivat puhuneet puhuttavansa.

Mutta Gunnel tahtoi ensin nähdä, miten ankara hän oli, ennenkuin hän puolestaan tuomitsisi tuomitsijan. Hänen tutkimisellaankin voisi olla oma mielenkiintonsa.

Eikä Gunnel koskaan ollut antautunut niin kokonaan mihinkään tutkimukseen kuin hän antautui Henning Garthin tutkimiseen.

3.

Sattumalta Garthilta luiskahti, että oli lukenut Gunnelin novellit.

Gunnelin silmät välähtivät ja hän pyysi heti kuulla Garthin arvostelun. Ujostutti häntä hieman pyydettyään sitä, mutta hän tunsi itsensä sentään aika varmaksi.

Hän tiesi kirjoittavansa hyvin, sen hän tunsi itsessään, ja sekä yksityinen että julkinen kiitos oli vahvistanut hänen itseluottamustaan. Hän oli tietämätön siitä, minkä verran hän jo oli tullut hemmoitelluksi. Tietämättään hän valmistausi nauttimaan Garthin hyväksymisen, ehkä ihailunkin suloutta! -- -- --

-- Jotkut miellyttivät minua, jotkut työnsivät luotaan, sanoi Garth luonteenomaisen suoraan tapaansa.

Gunnel hätkähti tahdottomasti.

-- Mikähän niissä saattoi vaikuttaa poistyöntävästi? virkahti hän ihmetellen.

-- Etsin aina teoksen henkeä, sanoi Garth viivytellen.

Hän istui ja katsoi Gunneliin rauhallisine tarkkaavine katseineen, ja Gunnelista tuntui että Garth näki hänessä enemmän kuin mistä hän itse oli tietoinen. Mutta omituista kyllä tuo tunne oli enemmän miellyttävä kuin epämieluinen. Hän tunsi vaistomaisesti, että vaikkapa hän tuomitsisikin, niin hänen tuomiossaan olisi jotain niin hyvää-tekevää, ettei hän tahtoisi siitä vetäytyä syrjään.

-- Teokseni henki? toisti Gunnel sekä huvitettuna että hämillään.

Ei hän kirjoittaessaan eikä sittemminkään ollut ajatellutkaan mitään henkeä. Mutta tottapa hänen teoksessaan täytyy olla henki, hänen oma henkensä. Ei hän koskaan ollut miettinyt minkälainen se oli. Olisiko nyt hänen oma teoksensa, tämän miehen arvostelemana, ilmaiseva mitä henkeä hän oli?

Miten odottamattoman hauskaksi tämä keskustelu sukeusikaan!

Garth mainitsi yhden novellin, erään, josta Gunnel oli erikoisen ylpeä, sillä sen muoto oli täydellistä ja sisältö vapaata ja uhkarohkeaa.

-- Sen henki on vallattomuuden henkeä, sanoi Garth.

Lieventääkseen ankaraa arvosteluaan hän hymyili Gunnelille erikoisen ihastuttavaa hymyään. joka säteili hänen kasvoistaan niinkuin tunturimaisemaa kaunistava auringonpaiste.

-- Vallattomuus voi olla rakastettavaa, mutta se kehittyy pian häilyväisyydeksi. Totena pitäen, elämässä noudatettuna se novelli kehittäisi sellaiseen.

Hänen suoruutensa ei väistynyt, mutta hänen tapansa ja äänensä lievensivät arvostelua ja tekivät sen vapauttavaksi sen sijaan, että se olisi masentanut.

-- Kenenkäpä päähän pälkähtäisi noudattaa elämässä minun novelliani?

Gunnel nauroi sellaiselle otaksumiselle.

Mutta Garth ei nauranut sille.

-- Se on niin mukaansatempaavasti kirjoitettu, sanoi hän. Siinä on elämää. Se on senvuoksi kylvöä.

Gunnel nauroi taasen lyhyttä, kuumeista nauruaan. Ei hänen mieleensä ollut koskaan juolahtanut katsella novelleitaan ikäänkuin kylvönä! Hän ei tiennyt, tunsiko hän itsensä enemmän mairitelluksi vai vaivautuneeksi siitä, että Garth otti asian niin vakavasti.

Mutta Garth jatkoi:

-- Saatan ymmärtää, että olitte itse niin aineeseen kiintynyt ja haltioitunut kauniista muodosta, johon mielikuvituksenne pukeutui, että unohditte edesvastuun.

-- Edesvastuun!

Gunnel kastoi ihmeissään häneen.

-- Tekijän edesvastuun siitä vaikutuksesta, minkä teos saattaa tehdä yleisöön, selitti Garth.

Hän puhui tästä edesvastuusta ikäänkuin luonnollisena ja itsestään selvänä asiana eikä tiettävästikään otaksunut muuta kuin että Gunnel tunsi sen. Mutta sellaisen edesvastuun ajatus ei ollut koskaan johtunut Gunnelin mieleen. Nyt häntä hävetti ja hän oli kiusauksessa antaa Garthin jäädä hyvään uskoonsa hänestä.

Mutta Garthin vilpittömyys kohotti Gunnelinkin vilpittömäksi.

-- Ainoa mitä olen ajatellut kirjoittaessani, on ollut saada noudattaa kirjoittamisen haluani ja saavuttaa kirjailijamainetta. En hetkeäkään ole tuntenut edesvastuuta.

Garth katseli häntä välittömin katsein, joita Gunnel sekä rakasti että arkaili, ja sitten Garth hymyili. -- Te tekeydytte huonommaksi kuin olette, sanoi hän vain.

Oli selvää että hän piti Gunnelista senvuoksi. Itsearvostelu, vaikkapa liioiteltunakin, oli jotain, jolle Garth ymmärsi panna arvoa.

-- Vakuutan -- -- -- aloitti Gunnel, mutta pysähtyi.

Mitäpä hän uskaltaisikaan vakuuttaa, kun tuo samalla kertaa tutkiva ja ihannoiva, terävä katse oli häneen luotuna?

-- Edesvastuuntunne on syvemmälle juurtunut olentoomme kuin mitä ylipäänsä itse tunnemme, kuuli Gunnel Garthin sanovan. Ja luulen, että se erikoisesti on lahjakkuuteen liittynyt.

Mutta nyt Gunnel leimahti. Kuinka hän saattoi noin iskeä kiveen?

Hän mainitsi nimeltä muutamia suuria kykyjä, joiden tuotteet ilmaisivat kaikkea muuta kuin edesvastuuntunnetta.

Hän oli varma siitä, että Garthin täytyi antaa myöten näin selvien todisteiden edessä.

Mutta Garth näytti voittamattomalta.

-- Mikähän on eniten ominaista näille neroille ihmisinä, jos katsomme heidän personallisuuteensa? Eiköhän ristiriita? Ja mistä muusta se johtuu kuin tukahdutetusta edesvastuuntunteesta?

-- Ristiriita voi riippua niin paljosta muusta.

-- Tuskin. Edesvastuuntunne on sydämessä oleva Jumalan laki, ei kukaan rankaisematta tukahduta sitä. Se on meidän korkeamman luontomme luonnonlaki, henkinen aateluutemme. Joka sen rikkoo, alentaa itsensä ja käy katkeraksi ja onnettomaksi. Siitä syyttää mielellään kaikkia muita enemmin kuin itseään, syyttää eniten Jumalaa.

Ihmisen aateluus, sydämessä oleva Jumalan laki! Kukaan ei ollut koskaan puhunut tällä tavoin näistä asioista hänen kanssaan. Vastustamattomasti tuo Garthin sisäinen tuli veti Gunnelia hänen puoleensa samalla kuin se herätti hänessä jonkinlaista pelkoa.

Hänen kirjailijatoimensa realismia oli kiitetty, ja hän oli luullut koskettaneensa sen täyttä sointua. Mutta tässä hän kuuli kosketuksen niin paljoa korkeamman ja täysinäisemmän, että hänen oma sointunsa sumentui siinä. Garthissa, joka lopetettuaan puheensa istui tuossa ääneti ja mietteissään, kohtasi Gunnel ensi kerran idealismin todellisena. Tähän saakka hän oli luullut sen olevan vain unelman.

4.

Eräänä päivänä vaara yllätti heidät odottamatta ja valtavana ulkona merellä, rannasta kaukana.

Rajumyrskyn tapainen puuska kallisti veneen, niin että siihen tulvahti vettä ja se oli kaatumaisillaan.

Jos Henning Garth olisi ollut vähemmän neuvokas ja kömpelö liikkeissään, ei näistä kahdesta olisi ollut enempää sanomista kuin että he yhdessä olivat suistuneet tästä olotilasta toiseen, ehkä siellä jatkaakseen alkamaansa toistensa tutkimista.

Mutta nyt oli Garth sekä neuvokas, voimakas että nopsa, ja hänen onnistui kääntää vene niin, että se saattoi kohista myrskyn mukana. Oli avovettä kauas eteenpäin, eikä mitään kareja. Siitä tuli jännittävä purjehdusmatka, pitkä matka lyhyessä ajassa myrskyn nopeudella.

Ei ääntäkään ollut tullut Gunnelin huulilta kumoonpurjehtimisen uhatessa, vaikka hän täydellisesti oli käsittänyt vaaran, eikä Henningkään ollut sanonut yhtään sanaa. Mutta kun pahin vaara oli ohi, etsivät heidän katseensa toisiansa molemminpuolisesti tuntien yhteenkuuluvaisuutta.

Ei kumpikaan sanonut mitään ennenkuin he olivat nousseet maihin.

-- Likeltä piti, ettemme jääneet tuonne selälle, sanoi Garth ja ojensi kätensä auttaakseen Gunnelia veneestä.

-- Se ei olisi tehnyt mitään, vastasi Gunnel ja otti Garthin käden, vaikka hän helposti olisi voinut hypätä maalle ilman tukea, mutta hän piti heidän käsiensä kosketuksesta, jopa niin paljon, että hän odotti sitä joka kerran heidän lähestyessään rantaa.

Gunnel ei antanut Garthille aikaa vastaamiseen, vaan meni heti laiturilta niitä vastaan, jotka tulivat kiirehtien rantaan, helpoittuneena nähdessään kotiin palanneet.

Garth meni jälleen veneeseen ja kootessaan purjeita hän mietti herkeämättä mitä Gunnel oli mahtanut tarkoittaa.

5.

-- Halveksitteko elämää?

Näin kysyi Garth yht'äkkiä, kun hän seuraavan kerran oli merellä Gunnelin kanssa.

Gunnel naurahti haluten mieluummin käsittää kysymyksen keveästi, mutta se ei oikein onnistunut Garthin vakavuuden rinnalla.

-- Ei suinkaan kuolemalla niin suurta merkitystä ole, siirtyy vain toisesta olotilasta toiseen, sanoi hän vallattomalla huolettomuudellaan.

-- Muuttuminen ei toki ole niin helppo asia, että sitä voi pitää joutavana, sanoi Garth ja katsoi ylös nähdäkseen pullistiko tuuli purjetta.

-- Ajatelkaahan vain, miten paljon ahdistusta ja tuskaa joka ihmisen tulo tähän olotilaan maksaa, jatkoi hän. Ja kun toinen on sen kärsinyt minun tähteni, on minulla vain enemmän syytä pitää arvossa olemassa-oloani, kuin jos itse olisin kärsinyt tänne tuloni.

Hän puhui niin luonnollisesti ja oli niin ajatukseensa kiintynyt, että hän ei heti huomannut punastusta, joka kohosi Gunnelin poskille ja yhä tummeni.

Se oli haihtuvaa aluksi ja olisi pian kadonnut jälleen -- kuten tavallisesti -- jollei hän olisi tullut ajatelleeksi miten tavattoman tyhmältä sen täytyi näyttää Garthista. Hän saattaisi luulla hänen olevan turhankainon, ja sitä hän nyt kaikkein vähimmin oli. Garthin ajatus oli niin hieno, ja se oli sattunut Gunnelin kevytmieliseen elämän-halveksumiseen ikäänkuin nuhteena. Mutta sitä varten hän ei ollut punastunut, vaan tietoisena siitä, mitä oli tuntenut kuoleman vaarassa tuolla ulapalla. Jos he olisivat jääneet sinne, olisivat he saaneet seurata toisiaan kuolemaan. Se olisi ollut kylliksi Gunnelille. Mutta Garthille se nähtävästikään ei olisi merkinnyt samaa ja senvuoksi hän ei millään muotoa suonut, että hän olisi aavistanut, mitä hän oli tuntenut. Oli sen vuoksi parempi antaa hänen olla siinä uskossa, että hän piti elämää vähäarvoisena.

Garth tuli katsoneeksi häneen, huomasi hänen punastumisensa ja muisteli, mitä oli sanonut. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, että siinä olisi jotain sopimatonta, mutta Gunnel näytti pitävän sitä sellaisena, ja siinä tapauksessa -- -- --

Gunnel huomasi hänen ihmettelynsä ja huomasi mikä oli tulossa ja kiirehti ehkäisemään enemmän kuin tarpeettoman anteeksipyynnön, joka olisi ollut arvotonta heille molemmille.

-- Te olette antanut minulle opetuksen, sanoi Gunnel hermostuneesti. Olen tähän saakka ottanut elämän lahjan liian kevyeltä kannalta ja se on puolustamatonta.

Punastus tummeni hänen puhuessaan, mutta hän ei luonut katsettaan alas, Garth saisi lukea siitä, että hän nyt käsitti asian hänen tavallaan.

Garth oli iloinen siitä mitä näki. Äsken pitäen elämää vähäarvoisena, oli Gunnel tuntunut hänestä kypsymättömältä, nyt hän näytti hänen mielestään kypsyvän: ja se, että Gunnel otti vastaan vaikutuksia hänen sanoistaan, teki hänet juhlallisen onnelliseksi.

6.

Kun he sopivat kumppanuudesta elinajaksi, näytti heistä kaikki mahdolliselta ja keveältä. Kyllä molemmat tunsivat että heidän välillään oli melkoisia eroavaisuuksia, mutta mitä ne merkitsevät rakkauden rinnalla?

Eikö rakkaus ole suurin kaikesta? Ja tokkopa rakkaus koskaan oli ehjempää ja epäilyksistä vapaampaa kuin heidän? Kummallakaan ei ollut mitään epäröivää.

Ja sitten alkoi kihlausaika lyhyen valoisan ajan jälkeen, jonka kuluessa rakkaus oli lähentänyt heitä toisiinsa.

7.

-- Sinä luulet auttamattomasti minusta liian hyvää, sinä armas, rakastunut hupsu! Miten sinun rakkautesi käy opittuasi tuntemaan minua sellaisena kuin olen? sanoi Gunnel hellästi ja hilpeästi, mutta samalla olennossa hieman todellista levottomuutta.

Garth nauroi onnellisena.

-- Se on selvää, ettemme lähimainkaan tunne toisiamme. Mutta mielenkiintoista on juuri tunkeutua toistensa personallisuuteen ja tehdä havaintoja.

Hänen silmänsä loistivat lämpimän odottavina.

Gunnelia oikein kirveli sen nähdessään, ja hän, joka muuten tavallisesti oli hyvin ylpeä itsestään, tunsi itsensä nyt vain niin merkillisen nöyräksi.

-- Elä odota pelkkiä valoisia havainnoita! varoitti hän.

-- Etkö sinä tunne mitään levottomuutta niiden havaintojen suhteen, joita sinä puolestasi tulet tekemään? kysyi Garth.

Gunnel pudisti päätään.

-- En yhtään.

Hänen rajaton luottamuksensa liikutti Garthia syvästi, ja hän tunsi sen jalostavan vaikutuksen.

-- Rakkaus on tuova esiin parhaan mitä meissä on, Gunnelini! sanoi hän lämpimästi.

8.

Entä Garthin kristillisyys! Minkälaiseksi Gunnel havaitsi sen lähemmin tutkiessaan häntä? Elämänilon viholliseksiko vai ystäväksi?

Sitä hän ei tiennyt, hän tiesi vain, että Garthin kristillisyys oli niin yhtä hänen kanssaan, että Gunnelin olisi ollut vaikea rakastaa häntä ja olla nurja sitä kohtaan.

Kuinka hänen kristillisyytensä oli saattanut tulla niin hänen elämäkseen, että se etsimättä ilmeni koko hänen olennossaan, ilman että hän näytti ajattelevan sen ilmaisemista? Se oli itse se ilmapiiri, missä hän eli.

Gunnel oli utelias ja tahtoi mielellään kysyä häneltä, mutta pidättyi siitä, sillä Garth oli varovainen sisäisen elämänsä suhteen.

Minkätähden? Pelkäsikö hän ettei Gunnel ymmärtäisi häntä, ja pelkäsikö hän, että Gunnel ymmärtämättömän varomattomasti loukkaisi häntä tässä hänen sisimmässään, joka oli herkästi tunteellinen kuin hermo?

9.

-- Sinä tahdot tietää, mitä minä uskon?

Garth sanoi sen verkalleen, juhlallisesti, eikä Gunnel tahtonut sanallakaan katkaista ajattelevaa äänettömyyttä, joka seurasi sitä.

Gunnel ei ollut voinut hillitä uteliaisuuttaan, sillä sehän oli paljon enemmän kuin sitä. Eikö hänen oikeutensa, niin, hänen velvollisuutensakin ollut oppia tuntemaan Garthia perin pohjin? Sen vuoksi hän oli uskaltanut tehdä kysymyksen.

Uskallettua se oli, sillä hän pelkäsi että vastaus olisi asettava hänen rakkautensa koetukselle. Gunnel, joka oli sykkivää elämää ja vapautta, ei tiennyt mitään pahempaa kuin kuivat opinkappaleet. Tähän saakka Garth oli säästänyt häntä niistä. Nyt hän oli itsestään kysymyksillään saattanut ne esiin.

Gunnel terästäysi nyt sen varalle mitä piti tuleman, valmistausi sisäiseen taisteluun, ettei kadottaisi rakastettuaan näkyvistä tämän opin kuivan ankaruuden tähden.

He eivät olleet merellä tässä tilaisuudessa vaan metsässä. Mutta meri oli lähellä, se avautui heidän edessään ja huokaili kalliorantaa vasten heidän alapuolellaan.

Metsä oli tuulen pieksämää ja matalakasvuista. Mutta pienet puut, jotka vääntyivät ylös maasta pyrkien tarmokkaasti tarttumaan kiinni, tarjosivat odottamattoman mukavia istumapaikkoja.

Gunnel istui männyn rungolla, joka oli kiemurrellut tarpeeksi korkealle maasta muodostaakseen nojatuolin istuimineen ja selkänojineen. Jalkojaan piti Gunnel käärmeentapaisella juurella, joka kyömyisenä mutkitteli puusta.

Selkäänsä nojaten yhteen tämän juuren kyömyyn lojui Henning Garth jalat ojennettuina pitkin maata. Oikea käsivarsi oli eräällä puunrungolla. Vasemmassa kädessä hän piti unohtunutta sikaria, josta kohosi häipyvä savukiemura, osoittaen sen olevan sammumaisillaan. Garthista tuntui vaikealta muodostella uskonsa sanoihin, lyhyisiin, selviin lauseisiin. Ja kuitenkin hän oli tottunut tuomaan tämän uskon esiin opetuksessa. Mutta Gunnel ei ollut mikään oppilas, eikä tämä ollut mikään opetustunti.

Garth ei ollut luullut niin vaikeaksi avata sisintään Gunnelille. Hän, joka oli tunnettu kaunopuheliaaksi, haki nyt sanoja. Ajatusryppy hänen silmäkulmiensa välissä syveni.

Nähtyään sen, Gunnel ihmetteli, pitäisikö hänen katua kysymystään, mutta sitten hän näki Garthin yht'äkkiä kirkastuvan.

Hän kääntyi Gunneliin eikä tämä ollut koskaan nähnyt hänen kasvojaan sellaisina.

-- Ota minun uskoni keskitettynä yhteen nimeen, yhteen personaan, niin sinulla on sen koko pituus ja leveys, korkeus ja syvyys, suurin piirtein ja yksityiskohdittain.

Hän pysähtyi hetkiseksi ja sitten hän sanoi nimen -- Jeesus Kristus.

-- Mutta se nimi käsittää niin paljon, muistutti Gunnel. Kaikkein erilaisimmat uskonnot nojautuvat häneen. _Kuinka_ sinä uskot häneen? Kuka hän oli?

-- Oli? Uskon häneen, joka _on!_

Garth oli kääntänyt päänsä nyt, eikä katsonut Gunneliin, vaan merelle päin. Ja Gunnel seurasi hänen katseensa suuntaa tiedottoman odottavana. Garth oli puhunut hänestä, joka on, sillä tavoin että Gunnel siinä hetkessä odotti saavansa nähdä hänet tuolla valoavaruudessa veden yläpuolella.

-- Eräänä aikana elämästäni, jatkoi Garth, joka nyt löysi sanoja murrettuaan jään, rippikouluaikanani ja lähinnä sitä seuraavana aikana, olin Kristuksen luona autuuden vuorella. Opettajani piti vuorisaarnaa Raamatun ytimenä ja herätti meissä rakkautta siihen. Elin siitä ja koetin rehellisesti elää sen mukaan. Se kävi hapuilevasti, ja minä jouduin hätään sairauden aikana, jolloin kaikki luulivat minun kuolevan. Opettajani tuli minun luokseni ja nähtyään tuskani, ei vuorisaarna enää riittänyt, hän vei minut Golgatalle.

Ja sinne jäin sitten kauaksi aikaa.