Part 8

Ja niin tehtiin päätöksiä yhdessä ölinässä vaan. Mutta pian katkesi tuo metelöivä riemu kun seurakunnan pastori, mustapartainen, arvokkaan näköinen herrasniekka, sekä jättiläisvartaloinen pitäjän nimismies kiskoivat luitansa väkijoukon läpitse perille päin.

"Terveeksi", sanoivat molemmat Antille ja pistivät kättä.

"No -- herrat sattuivat vähän myöhästymään", Antti vastasi sekä viittasi välinpitämättömästi heitä istumaan penkille.

"Hö-öm, niinhän tuo on, mutta -- hö-öm, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan, hö-öm --" nimismies yskähdellen vastasi, sekä raskaasti istua hommasi penkille, jotta se antoi räjähdyksen kuin olisi poikki katkennut.

Mutta pastori asettausi juhlallisena Antin viereen seisomaan ja kierrellen partansa huippuja, alkoi:

"Minä suuresti ihmettelen että sellaisia mielipiteitä, joita veli Komulainen tässä juuri ilmi toi puheessaan, jonka alkuun onneksi juuri satuin tuonne ovelle, voi löytyä olemassakaan. Se katkera vihamielisyys, jota tämä irooninen puhe uhkusi herroja vastaan, on saanut alkunsa jostain yksityisistä syistä, jotenka se ei voi olla oikeutettua. Jumalan kiitos, se aikakausi on jo aikoja sitte ollut ja mennyt jolloin herroista ja heidän mielettömyyteensä perustuvista vehkeistä voitiin sanoa sitä, mitä äsken kuulimme, että he tahtoivat alhaisimpiansa nylkeä ja rasittaa ankaralla työllä ja suurilla veroilla. Meille on jo koittanut valoisampi aikakausi, josta kiitos kalliin uskontomme ja valistuneiden hallitusmiestemme. Orjuus on jo aikoja sitte poistettu ja jokaisella on vapaa sananvalta, jokainen saapi olla oma herransa ja jos jollekin tapahtuu vääryyttä, hän saapi turvautua kristilliseen lakiimme, joka ei jätä pahaa rankaisematta."

"Mutta se on Herramme vakava sääntö että täytyy olla olemassa rikkaita ja köyhiä, ylhäisiä ja alhaisia, muutoin ei maailma seisoisikaan, ja toisin ollen olisi sen jo aikoja sitte täytynyt kukistua, sillä köyhemmän kansan toimeentulo täytyy rippua rikkaimmista."

"Ja kunkin ihmisen elämän työ täytyy kulkea, määrättyä rataansa. 'Otsas hiessä pitää sinun syömään leipääs', kuuluu jokaiselle, niin herroille kuin torppareillekin. Ja jos kumpi hyvänsä poikkeaa tuosta Herramme pyhästä määräyksestä, heittäytyy laiskuuteen ja toimettomuuteen, hänen edessänsä ammottaa silmin nähtävä perikato. Hän saapi epäilemättä ansaitun palkkansa."

"Tosin herrat ja oppineet eivät voi tarttua auran kurkeen niinkuin te, sillä heidänkin täytyy pysyä kutsumuksessansa, käydä sitä rataa ja tehdä ne tehtävänsä, jotka heille ovat määrätyt."

"Tyytykäämme siis kukin onneemme ja osaamme, niin Jumala on lahjoittava meille menestyksen ja siunauksen."

"Sitä vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa, että te yhdessä ostatte taloja ja sitte ja'atte ne keskenänne jos kerran valtiolta siihen luvan saatte, mutta pitää katkeraa mieltä niitä kohtaan, joista rippuu toimeentulomme, on vahingollista, se on häpeällistä. Tietysti on olemassa epäkohtia kaikella alalla, niinpä isäntäin ja torppareinkin välillä, mutta te siinä kohden ryhtyisitte maailman parantajiksi tavalla semmoisella, joka vaan herättää vihaa ja katkeruutta. Sellainen ei sovi siveellisessä yhteiskunnassa, sillä se hävittää vakavan periaatteemme olla rauhan rakentajina ja kannattajina. Ja mitä tulee siihen että te olisitte kantaneet orjuuden ijestä toisen isäntävallan alla, niin se ei ole totta. Minä tunnen teidät jokaisen ja tunnen myöskin isäntänne. Mikä hätä ja orjuus on esimerkiksi Komulaisella ollut kärsittävänä? Hän on rakentanut torppansa tähän viidakon keskelle, jotta se jo ulkoapäin näyttää muhkealta ja somalta kuin herraskartano. Torpan maihin kylvetään kymmenen tynnyriä ruista, saman verran kauroja ja viisi tynnyriä ohria sekä tarpeeksi asti muuta kesäviljaa; te ruokitte toistakymmentä nautaeläintä ja kolme hevosta. Hinkaloistanne ei lopu vilja milloinkaan, jopa saatte sitä tarvitseville myydäkin niin että teillä on panna rahoja lainaankin. Ja tästä kaikesta te suoritatte veroa kartanoon neljäkymmentä päivätyötä, ja kun tuon vähäpätöisen veron suoritatte, saatte elää niinkuin vapaa talonpoika ainakin; ja sillä tavalla te olette elänyt tähänkin saakka jo yli kaksikymmentä vuotta sekä saatte elämänne loppuun saakka te itse ja lapsennekin elellä. Kukaan teitä ei torpassanne ole häirinnyt. Mitä syytä siis Komulaisella on isäntäänsä moittia? Sanokaapa?"

Komulainen mietti hetkisen tuijottaen synkän näköisesti pitkin sivuansa pöydän alle, sekä liikutellen pitkäkarvaisia kulmiaan, vastasi:

"Mutta täytyypä teidänkin herra pastori se myöntää, että alamainen on aina orja, hänen täytyy aina totella ja jos ei voisikaan, niin hänet auttamattomasti ajetaan maantielle."

"Saapihan mennä vaan kuin kulkukoira, ja siinä ei auta papit eikä lukkarit", säesti siihen eräs Karhulan torppareista.

Äkkiä nousi hirveä mellakka ovella. Pari puolihumalaista talollista oli työntymässä sisään. Mutta irvissä hampain junnasi Maunulan Pertti ovea ponnistaen jalkojaan kynnystä vastaan ja vasemmalla kädellään ovipieleen.

Ulkona telmäsivät ja kiroilivat talolliset kuin sata mustilaista. Tervasankon saivat käsiinsä eteisestä ja tuhat muruiksi se hakata moukutettiin vasten ovea, jolloin ovi, lähiset seinät, lattia ja kattokin ensikerran elämässään saivat maistella tervaa.

"Ö-höm --", nimismies sanoi ja alkoi vedellä pitkiä sääryksiänsä ovelle.

Pertti vilkautti silmäänsä ja päästi oven, kun nimismies lähelle joutui.

Törmäsivät siinä tuokiossa humalaiset nimismiestä vasten rintoja kuin kaksi tervattua enkeliä. Kirosivat suunsa täydeltä Komulaista ja hänen kirottuja vehkeitään, uhkasivat tappaa hänet ja laittaa torpasta helluntaitulet.

"Ö-höm", rykäsi nimismies ja ojensi molemmat jättiläiskätensä, joihin kumpaankin otti miehen ja aikoi ulos.

Mutta tervaisessa lattiassa jalka luiskahti, ja kaatua romahti nimismies miehillensä, yksi hänen alleen ja toinen päälleen, itse kiristellen hampaitansa siinä välissä kuin porsas aidan raossa.

"Öhöm", nimismies rykäsi ja sanoi:

"Heittäkää tuo rotan raato tuosta päältäni, ja lyökää sitä pirua, ö-höm --"

Pertti ja Komulainen sivuivat nimismiehen päällä maata tölköttävän kauluksesta ja veivät latanaan ulos kartanolle että koivet kolisivat.

"Ö-höm", nimismies ryki pystyyn kompuroiden. Niskakauluksesta tarttui allaan maannutta miestä ja yhdellä sivauksella nakkasi hänet kartanolle kuin vanhan kenkärajan.

Tiedusteli sitte heidän nimiään, jotka tervaan tahrautuneilla kourillaan merkitsi kirjaansa. Julisti sitte Antti Komulaiselle että ei kokousta saanut jatkaa, ei missään tarkoituksessa.

Ja siihen se sitte päättyikin.

15.

Tuon kokouksen tyhjiin mentyä, pidettiin uusi, mutta siitä ei enään kuulutettukaan kirkossa, vaan Lehtiviidan Heikin ja Ellin tehtäväksi tuli suullisten kutsujen kulettaminen torpparistoon.

Tässä kokouksessa, johon kaikki Karhulan torpparit ja puolet Lakson torppareista olivat saapuneet, liittoutui oman nurkan ostoon kolmekymmentä torpparia. Kymmenen taloa arveltiin välttämättömästi tarvittavan heidän keskensä jaettavaksi, joiden kauppoihin yksimielisesti suostuttiin valitsemaan Antti Komulainen ja Maunulan Pertti. Samoille miehille annettiin myöskin toimeksi hakea kuoletuslainaa valtiolta talojen ostoon, sekä anomaan lupaa niiden jakamiseen. Luonnollisesti luottamus heitettiin yksin Komulaiseen, joka puuhan oli alulle pannut ja jonka kykeneväisyys katsottiin muita monia kertoja etevämmäksi.

Pian olikin Antilla ja Pertillä tiedossa määrätty talosumma. Silloin pidettiin Lehtiviidassa taas uusi kokous, jossa osakkaille esitettiin, mitkä tilukset olisivat saatavissa, ja mitkä hinnat niistä vaaditaan.

Nuo ehdot olivat jokaisen mielestä siksi edulliset ja hinnat huokeat että oikein suurimmalla riemulla päätettiin ryhtyä hakemusten laatimiseen ja jätettiin sekin tärkeä toimi Antti Komulaisen tehtäväksi, jota jo alettiin katsoa silmiin kuin keisaria ikään.

Ja kokouksen päätyttyä sai tuo suuri hyväntekijämme kolmekymmentä lämmintä silmäystä ja sydämmellisintä käden puristusta.

"Muistattehan pistäytyä meillä ensi sunnuntaina? Tulkaa oikein joukolla ja jo lauvantai-illalla. On huvittavaa saada keskustella niistä hommista, ja tottahan sitä jotain tarjottavaakin -- niin muistattehan?" torpparit sanoivat hyvästi heittäissään, joten kolmekymmentä tuollaista kutsua saivat onnelliset Lehtiviitalaiset.

Hyvillään liikutteli Antti Komulainen kulmiansa ja antoi lupauksia. Mutta Katri tuumasi että: "eihän sitä joka paikkaan samalla kertaa."

"Ensiksi meille." yksi sanoi.

"Ei, meille ensiksi", toinen intti.

"Meillepä ensiksi kun olemme vanhat naapuruksetkin", kolmas väitti.

"Mutta ensiksi meille kun olemme kolmisin Antin ja Katrin kanssa rippikoulu-toveruksetkin", neljäs säesti.

"Kuitenkin meille ensilauvantaina", Pertti sanoi, ja lisäsi vielä Elliä hyvästellessä: "käyhän sinä jos ei vanhukset."

"No kyllä, kyllä, enhän tuota tulemattakaan ole", Elli vastasi ja vilkasi samalla penkillä istuvaa Willeä hymyillen silmiin.

Kun Antti Komulainen palasi kaupungilta lainahakemus- ja luvanpyynti-kirjoja matkaan laittamasta, istui hän eräänä päivänä eteisensä kynnyksellä, teroittaa nylkytellen kirvestänsä. Teroitettuaan laski hän kirveen ja kovasimen viereensä, laitti kätensä ristiin nojautuneena polviinsa ja katsoen korkeuteen huokasi syvään ja hartaasti: "voih -- jos Jumalakin antaisi tämän asian menestyä!"

Samassa tuli Katri ulos sankoa kantaen, avossa jaloin ja hiukset hajallaan harteilla. Hän taputti Anttia päähän sivu pyrkiessään ja sanoi:

"Anttiseni, mikä sua oikeastaan vaivaa? Niinhän olet tänään kuin kirkkomaasta noussut ryöväri, hihihi. -- Kuulehan minkälaista unta Elli viime yönä näki. -- Tuossa se tuleekin. Kerropa nyt Elli isälle sitä untasi?"

"Hm, musta on unen selkä -- kyllähän teillä niitä semmoisia on, joka vaan niitä viitsisi kuunnella", Antti vastasi, otti kirveen ja kovasimen ja taas alkoi hioa nylkytellä.

"Eimaarin isä, se onkin oikein merkillinen uni. Te olitte ostanut talon, jonka huoneet olivat risaiset ja huonot kuin vanha kenkäraja. Vähällä olimme joutua satimeen kun alimmaiset seinähirret aina lahosivat pois. Mutta te isä rakensitte uudet huoneet ja niin muhkeat kuin täällä Laksossakin, kaksikerroksisen niinkuin sekin. Mutta ennenkuin se huoneus valmistui, saitte te äkkiä siivet, tuommoiset suuret haukan siivet selkäänne, juuri tuohon olkapäittenne kohdalle, ja sitte te niillä siivillä nousitte ilmaan ja mennessänne lupasitte lentää ulkomaille hakemaan rakennusapua, kun muka ette yksin saisi sitä valmiiksi eikä kukaan täällä kotona tee kuin vääryyttä, joten niihin ei ole luottamista. Mutta kuinkaan korkealle ette päässyt, kuin roistonaan siivet lynkällään tulla suhahditte pää edellä maahan, ja sinne maan sisään hävisitte. Ja sitte äiti ja minä ja Heikki itkeä tillitimme, itkimme oikein katkerasti, ja siihen sitte heräsin."

Jo tulla ripsutteli Katri kaivolta kantaa rapustaen suurta, täysinäistä vesisankoa. Nuotilleen hän viipotteli astuntansa mukaan vartaloansa, Antin luo tultuaan laski vesisankonsa, sanoi:

"Kyllä ne semmoiset unet eivät toki oikein hyvää ennusta. Sitä minä vaan salaisesti pelkään että tästä vielä jotain erinomaista seuraa."

"Niin se on, että kyllä isä vaan tulee vielä sairaaksi, kun se on aina niin umpimielinen ja miettiväinen, ja sitte kuolee pois. Sitä se uneni vaan ennusti", Elli sanoi, nyykäytti päätään, heilahutti helmojaan ja meni tupaan, tuvasta omaan kamariinsa. Siellä nojasi hän rinnallaan pöytää vasten ja katsellen akkunasta ulos viidakkoon tyynnytteli haikeaksi pyrkivää mieltänsä.

"Sitä minäkin pelkään, että jotain semmoista siitä seuraa", Katri lisäsi, otti vesisankonsa ja alkoi astua sisään.

"Hmmh -- teidän pelkonne -- -- se samaa on kuin kierrä vasikkaa hännästä, saat silloin soittoa kuulla", Antti sanoi otsakurttuja kulmilleen painaen.

Nousi, työnti kovasimen vuolen koloon eteisen katossa, kirves kainalossa läksi astua jappasemaan metsään. Asteli loposteli hitaasti Ketunpesän harjulle, ja alkoi siinä katsella erästä mutkikasta koivua, mistä ajatteli reen jalaksia. Katseli sitä puolelta ja toiselta. Tuumasi että hyvästi tulee siitä jalakset ja kavuspuut kunhan vaan neliöön puun särkee. Saapi siitä oikein oivalliset.

Hän iski kirveensä koivun juureen, joka sinne syvälle surahti ensi lyönnillä. Suoristui vielä jättäen kirveensä puun juureen, katseli puuta tarkkaan, kiersi sen ympäri ja katseli. Ja sitte taas alkoi tehdä lastuketta, joka pian syöpyi, jotta puu jo rusahteli kaatuakseen. Hän vilkasi taakseen: Suuri, pitkä ja paksu miehen roikale tulla jyhmysteli pitkin polkua Anttia, kohden. Sen puku oli lumivalkeaksi pesty varpaihin ulottuva hurstipaita. Pitkät kullanruskeat hiukset ylettyivät aina vyötäröisille saakka; sen kasvoista säteili auringon kirkkaus. Oli avopäin ja avojaloin.

"Viuh, viuh, viuh-huuuu --" soi Antin korvissa. Sitte ääni vaikeni silmän-räpäyksessä, silmistä säkenöi tulipuikkoja vielä kerran; kiihkeästi tunsi verivirtain tulvailevan suonissaan, hän kaatua lusahti taa päin, ja oli - pyörtynyt.

* * * * *

Herättyään tunsi hän karkeaa kihnuttelua kasvoillaan; se oli karkeaa ja lämmintä. Samassa kuuli hän myöskin pikaista tuhahtelemista ja hengitystä. Hän nosti päätään, joka tuntui olevan raskas kuin hakkonuija.

"Roppe -- no Roppe -- mitä se Roppe -- mistä sinä Roppe siihen -- --?"

Pieni koiran pentu nuoleskeli Antin kasvoja sekä siinä tuhahdellen ja sieramiaan pyrskien hypähteli, liehakoi ja heilutteli taajakarvaista häntäänsä. Se oli huomannut isäntänsä metsään tulon, kartanolla kun hänen lähteissään kirmasi puun sirmale poikkipuolin suussa, ja sitte jälkiä nuuskien läksi polkua myöten hänen jälkeensä juosta lurkuttelemaan.

Antti nousi pystyyn ja koetteli kädellään otsaansa. Se oli kylmä. Onneksi oli pehmeä karhunsammal mätäs joutunut päänsä alle ettei se ollut saanut mitään, vammaa. Päästä vielä viilletti, ruumista tuntui niin hirveästi painostavan, ja jalat olivat kuin tantereesen naulatut. Vilun pöyristys tuntui jaloista päähän ja sormiin saakka.

Hän kumartui ottamaan kirvestä sälölle kaatuneen, puun juuresta, Roppe nousi pystöön ja Antin kumartuessa pitkällä lihavalla kielellään nuolasta lopsahutti; hänen huuliansa.

"Stphoi -- mitä sinä Roppe siinä --!" hän sanoi, ja sukasi kädellään turpaan. Kun sitte piti oijaista, pääsi vihlaiseva parahdus, sillä tuntui ihan siltä kuin olisi selkä katkennut. Monioita minuuteja sai siinä sitte seisoa kuin kivettynyt ennenkuin uskalsi kumartua ottamaan hattuansa, jota Roppe hampaissaan kiskoa letusti mättään tuolta puolen. Vieläkin rusahti selkä hattua ottaissa.

"Jesus siunatkoon -- joko se selkä nyt katkesi!" hän huudahti hampaitaan kiristäen, sekä itsekseen voihkien lisäsi: "voi voi, kun kaikkia -- voi tuota selkää -- voi päätäni voi!"

Hän nojasi selkänsä puuta vasten ja tuskallisesti suutaan väännellen katseli koiran pentua, joka vinkuen nousi pystyyn hänen reittänsä vastaan ja kaappien käpälällään takin helmoja katseli harmailla pyytävillä silmillään häntä silmiin.

Siinä Antti hetkisen seisoi odotellen taudin helpottamista sekä ajatellen että jos huutaisi apua. Mutta ei huutanut kumminkaan, toivossa että apu tulisi itsestään, että saisi tuolta selältään itse kotiin kävelleeksi.

Niin hän tuumasi, ja tiimakauden siinä helpotusta odotettua hän läksi kotiin yrittämään. Ei vihlonut enään niin ankarasti siellä selässä, vaikka kankealta tuntui käynti, oli kuin puujaloilla olisi kohlinut. Sen huomasi koiran penikkakin. Mennä seilutteli vetelästi Antin edellä pitkin polkua, mutta tuon tuostakin pyörti ympäri ja julman näköisesti katsoi isäntäänsä silmiin..

Katri ja Elli jo kartanolle vastaan juoksivat, kun näkivät akkunasta Antin kurjamaisen astunnan. Pelästyksestä sydämmet tykähtelivät ja harreillaan silmät moljottivat kun siinä siunailivat ja päivittelivät. Neuvoksi tuli viimein lämpeelle panna sauna ja Heikki toimekseen sai lähteä hakemaan Metsolan muoria kylvettämään ja hieromaan Anttia. Muistettiin näet että tuo sama muori kerran oli Katrinkin taudilta pelastanut hieromalla ja kylvettämällä; kylpiessä oli muori silloin käyttänyt lihan suolavettä vastavetenä. Ja siitä olivat pistot ja puremat paenneet.

Ja niin se kävi nytkin, sillä ihan ensi saunassa käynnillä sai Metsolan muori Antinkin terveeksi, että sitte oli kuin uusi ihminen.

* * * * *

Kun Antti Komulaisen sairaus unehtui ja hän papereitaan odotteli palaavaksi virastoista, mihin ne oli lähettänyt, silloin hän eräänä iltana virkkoi Ellille ja Willelle.

"Noutakaapas tuolta eteisen ullakosta säkkejä, käymme tänne aittaan mittaamaan niihin jyviä, ja sitte huomisaamuna saatte laittautua matkalle kaupunkiin niitä myömään. Näyttää tänä vuonna olevan siunaus sadossa, koska jyviä karttuu ettei ole tiloja, mihin panna."

Nouti kamarinsa kaapista suuren avaimen ja meni aittaan. Seisahtui täyteläisen jyvähinkalon eteen, nojasi molemmat kätensä hinkalon laitaa vastaan ja tyytymyksestä kai arveli: "On siinä vähintään viisikymmentä tynnyriä -- ja puolet jyvistä ovat vielä tähkissä."

Aittaan tulivat Elli ja Wille säkkinensä.

"Eivät nuo jyvät syömällä eikä myömällä hupene", Elli sanoi nakaten säkit hinkalon laidalle sekä katsoen salavihkaa Willeä silmiin.

"Kyllä syömälläkin hupenee -- eikähän tuossa niitä niin yli laitojensa ole -- mutta kun lienee asioita käydä kaupungissakin, niin pannaanhan tuosta vähän mukaan ettei niin tyhjin käsin kuleksita", Antti vastasi nousten hinkalon harjalle jyviä mittaan laittamaan.

Kun jyvät olivat mitatut, ja säkit täyteläisinä pullottivat siinä aitan lattialla, poistuivat Elli ja Wille, mennessään supattivat että: "nyt ne kihlakalut ostetaan, kun ukko on noin hyvällä tuulella että päästää meidät yhdessä kaupunkiin."

"Hyvällä tuulella on ukko, ja nyt me ostetaan."

Antti jäi aitan kynnykselle istumaan, kädet ristissä polvilla katselemaan, jyvähinkaloansa ja niitä säkkejä siinä lattialla. Tuumasi että: "jos tästä taloonkin pääsee niin on siinä jyviä aluksi ainakin, menee millä oma väki vuoden pari että luikahtaa, ja kunhan tähkistäkin vielä saadaan irti, niin --"

Katri tuli siinä samassa, nousi aitan polkimelle ja istuen Antin viereen kynnykselle, sanoi:

"Ei kuulesta ukkoseni, se oikein sopivata ole, että nuo Elli ja Wille yhdessä kaupunkimatkoille pannaan."

"No miks'ei?" Antti siihen tuumasi.

"Kun niillä näyttää olevan yhteiset tuumat -- voivat siellä matkalla mitä hyvänsä --" Katri epäillen sanoi.

"Olehan vait -- jos niillä ovat yhteistuumat, niin ovat, eikä sitä estä mikään; eikä se Wille niitä huonoimpia miehiä olekaan -- puhtaan ja joutuisan jälen jättää työssä jokaisessa", Antti väitti pyyhkien vesitipat suupielistään.

"Mitä niistä kahdesta tyhjästä yhteen --?"

"Tyhjästäkö -- tyhjiä olimme mekin, ei omaisuutta enempää kuin vastasyntyneillä, ja toimeenpahan sitä on tultu. -- Hyvä ja uuttera työmies on rikkaampi kaikista rikkaista. Antaa vaan mennä yhdessä kaupunkiin", Antti vakavasti vastasi yhä jyvähinkaloa ja niitä säkkejä katsellen.

"No eipä sitä vastusta minusta, menköön vaan, kun se kerran sinusta niin lienee", Katri vastasi ja meni sisään jättäen Antin vielä aitan kynnykselle istua könöttämään. -- -- --

Kolmannen päivän puolisissa tulla jyryttelivät Elli ja Wille kaupungista. Vielä viimeksi lähellä kotoa kiersivät he kätensä toisiensa kaulalle ja tuikkasivat lämpimän suutelon, ja sitte meni Wille omille rattailleen.

Tallin luo, jonne ajoivat, riensivät Antti ja Katri vastaan. Kyseltyä kuulumisia ja jyväin hintoja, otti Antti rautavöisen matkavakan ja läksi sitä viedä viipottamaan sisään. Elli juoksi jälessä jotta töppöset vilkahtelivat, Wille ja Katri jäivät hirnahtelevia hevosia päästämään.

"Mitästä siellä asiamiehellä sitte sanottiin. Eivät tainneet paperit vielä joutua?" Antti kysyi nostellen otsakurttujansa ja istuen penkillä matkavakan vieressä.

"Tulleet olivat, mutta myttyyn ovat hakemuksenne rusahtaneet -- kas tuossa ovat", Elli vastasi ottaen papereita matkavakasta ja pistäen ne Antin kouraan.

"Eipähän, se ei liene totta!" Antti vastasi vaaleten ja huulensa alkoivat vapista sekä otsakurttunsa putosivat kulmille.

"Siitäpä tuon näette", Elli vastasi ottaen pienen sievän paperirasian matkavakasta, ja Antin mentyä kamariin, avoi rasian, jossa punaisten pumpulien joukosta kuulti tukeva ja kaunis kultasormus. Hän hymyili itsekseen, sulki kannen ja pisti rasian taskuunsa.

Mutta Antin sydäntä tykytti niin voimakkaasti, jotta luuli sen rinnasta pöydälle hyppäävän ja korvissa tuntui omituista suhinaa ja sihinää. Hän istui pöytänsä viereen ja alkoi selailla sinikirjavilla karttamerkeillä varustettuja papereita. Loppupuolella sattui hänen silmiinsä:

"_Päätös_:

Koska asiaan on ryhdytty kapinallisissa aikeissa, ei voida suostua mainittujen -- -- -- talojen jakamiseen, eikä myöskään antaa mitään lainoja sitä varten" -- -- --

Edemmäksi ei hän jaksanut lukea. Vihaa ja katkeruutta pulpahti mieli kukkuralleen. Itsekseen hän mutisi:

"Nuo kirotut -- herrat -- niiden juonia -- voi minä onneton -- voi onnettomia torppari-parkoja -- herrain juonia vaan! -- Kapinallisissa aikeissako -- se on h--tin vale! Pelkästä lähimmäisen rakkaudesta, isänmaan rakkaudesta olen uhrannut itseni -- 'Kapinallisissa aikeissa' -- se on h--tin vale -- -- se on herrain - nylkisivät alamaisraukat ja hotkisivat lihat suuhunsa kuin nälkäiset sudet, -- uuh -- voi voi tätä maailmaa --"

Katri tuli kamariin.

"No kuinkas kävi niiden hakujen?" hän kysyi.

"Myttyyn meni -- myttyyn meni, voi voi sentään minua -- voi voi noita kirottuja herroja, ne ovat kuin usutettuja metsän petoja, nälkäisiä petoja -- niiden juonia vaan!" Antti sanoi, viskasi paperit pöydälle, nousi kävellä koikkumaan hieroen tuskallisesti käsiänsä.

"Herra hyvästi siunatkoon -- Antti kulta, oma rakas mieheni -- ihanhan sinä kadotat järkesi -- heitä nyt pois -- vallan hyvästihän tässä toimeen tulemme -- heitä nyt pois tuo -- sinä kadotat järkesi! -- Turvaa edes Jumalaan! -- 'Joka minun tyköni tulee, sitä en minä ulos heitä', sanoo Wapahtaja."

"Mene sinä Jumalinesi -- minä en jaksa kärsiä --!" Antti tuikeasti vastasi ja vihaisesti nakkasi kaulallansa hyväilevän Katrin uunin loukkoon.

"Herra Jesus -- nythän sinä --!" Katri sydäntä särkevästi parahti kun luuli päänsä halenneen ja kätensä katkenneen. Tunsi kuitenkin olevansa entisellään, lukuun ottamatta peukalon paksuista kuolleen sarvea otsassa. Itkun tillikka pääsi kun ajatteli miehensä tekoa, jota ei se vielä koskaan ennen ollut tehnyt.

Mutta Antti nirskutteli hampaitaan ja kiroillen yhä herroja, syöksyi hän tupaan, otti akkunan otsalta lakkinsa ja painoi sen syvälle päähänsä, sivalsi kirveen käteensä oven yllä olevasta kirveshäkistä ja kiireesti painui ulos ovesta. Meni suoraan puuvajaan juuri kuin tulta sammuttamaan, sekä alkoi kiivaasti puita pilkkomaan, jotta lastut sirpaleina pirskoilivat vasten vajan seiniä.

Samassa tuokiossa hän kuitenkin iski kirveensä vajan seinään ja polttavalla kiireellä läksi astua jappasemaan viidakkoon päin Karhulevon syrjä aholle vievää polkua pitkin, tietämättä toki minne menisi.

Hänen korvansa soittivat ja suhisivat kuin kirkon urut.

Lepokiven luona seisoa töllötteli puolitusinaa herroja koirineen, pyssyineen ja muine metsästystamineineen, Antti heitti heihin vihasta palavan mulkoilevan katseen sivu vilkaistessaan.

Herrat pyrskähtivät makeaan ivalliseen nauruun; mutta samassa päättivät he keskenään että sillä miehellä eivät liene kaikki kotona, koska se niin tylsästi ja hajamielisesti heihin mulkoili sivu mennessään.

Lähetessään Karhulevon syrjä-ahoa oli Antti näkevinään jälleen joukon ivallisia, herroja, jotka hänen luo tultuaan pyrähtivät lentoon, nousivat puiden latvoihin ja sieltä pitkää nenää hänelle näyttäen irvistelivät leuvat sojona.

Hän nirskautti hampaitaan, polki jalkaansa, jotta tanner humahti, karjasi karkean kiroussanan ja uhkasi kukistaa heidät sieltä puiden latvoista alas päin kiviä.

Mutta ne vain irvistelivät ja pitkää nenää näyttivät.

Antti poimi polulta kiviä ja alkoi kuumasti tähdätä näkemiään herroja puiden latvoilla.