Part 7

Katri ja Elli jo rappusilla liepsahtivat vastaan.

"Voi hyvä ihme, kun Rautiolainen -- no terve miehelle, terve tuloa; no kaikkein ihmetten ihme, kun vielä Rautiolainenkin -- en ole vuosikausiin nähnyt. Vaan onpa ilmestynyt harmaita hapeniakin ukon tukalle. -- Käydään sisään, käydään!" Katri puhua liprakoi vierasta tervehtien. Puristi kaksin kourin ukon kättä, katsoi liekehtivän iloisesti tullutta silmiin ja opasti ovelle.

Tupaan tultua otti ukko lammasnahkaisen lakkireuhkanan päästään, istui penkille akkunan poskeen, huokasi syvään ja sanoi:

"'Wuosi lapsen kasvattaa, kaksi vanhan vanhentaa', sanotaan sananlaskussa, niinpä tuo on minunkin ja niin se lienee kaikkien katoavaisten. Mutta harvapa Herra nähköön muistanee tuota pian täyttyvää elon maljaa. En ole minä sitä muistanut, jos eivät muutkaan."

Rautiolainen huokasi taasen, rykäsi kurkkunsa syvyydestä, jotta harteet nytkähtelivät, ja jatkoi:

"Missä se on se minun kummityttöni? Eihän se vaan liene tämä tässä?"

Hän osoitti pöydän korvalla sormiaan katselevaa Elliä.

"On se siinä. Siinä se on", Antti ja Katri vastasivat.

Ukko rykäisi ja sanoi: "vai niin, vai noin suuri, jopa se on äitinsä korvallista korkeampi. Onnellinen sinä, jolla on noin suuri tyttö. No terve nyt!"

Elli paiskasi kättä että helmat hulmahtelivat. Heitti sitte katseensa rinnoilleen ja silmäili siitä pitkin sinivehreätä röijynsä nappiriviä alas punaraitaiseen hameeseensa ja aina kiiltokärkisiin kenkiinsä saakka.

Katri laittoi kahvit Rautiolaiselle. Niitä juodessa tuumasi Antti että: "maistanee nyt kai paremmalta kun on saanut oman nurkan?"

Rautiolainen nytkäytteli harteitaan, heitti tylsän katseen Anttiin ja sanoi:

"Ei ole kiittämistä; samanmakuista on vesivelli semmoisessa talossa kun Karhulan herrassöötinkin torppareissakin. Kun sen talon ostin neljä vuotta taapäin, olivat pellot yöriytyneet siliviliksi. Takkuisena nurmena ne vaan lepäsivät kuin kuoleva sairas. Ojat eivät olleet lapioa nähneet, tiesi milloin, niityillä kasvaa lojisti pensaita ja suuria puita kuin aarniometsissä. Päälle kaupan suuret verot ja tyhjä kantoinen metsä, sekä huoneet rappeutuneet, jotta tuulen verhoa tuskin sai sillan allakaan."

Antti puitteli kulmakarvojansa, istui penkille Rautiolaisen viereen, rykäsi kerran pari ja sanoi:

"Tekemällähän siitä hyvä tulee. Rautiotalolla on hyvät maat, niin hyvät että ei koko paikkakunnalla semmoisia. Antaa vaan auran liikkua, lapion, kuokan ja kirveen kiikkua, eikä saa olla tarkka sonnituksella, niin hyvä tulee, sen sanon, pellot tuottavat viljan kuin seinä --"

Antti liikutteli otsakurttujansa ja nykäytti päätään.

"'Mutta sinne kurki kuolee ennenkuin suo sulaa', sanotaan sananlaskussa. Kyllä neuvoisin vaan teitäkin pysymään paikoillanne, koska olen kuullut että hankitte taloa. Ei niissä talon kappaleissakaan kultaa kourin kaiveta. Toista on tämmöisessä torpassa, joka vetää vertoja jokaiselle tämän tienoon talolle."

Rautiolaisen harteet nytkähtelivät yhä voimakkaammin, ja pelkästä innosta nuo suuret harmajat silmät loimosivat kuin revontulet ja rykiminenkin unohtui sitä puhuessa.

Antti päästi kolakan naurun, laski kädet polvilleen ja sanoi:

"Ohoh, -- ohoh sanon vieläkin. Kyllä nyt tulee liikoja. Paikka huonompikin kun se on oma, toisekseen vastaa torppaa vaikka siitä rahoja lapiollakin koottaisiin kuin hooperkin äijän hattuun. Torppari on aina torppari ja orja on aina orja. Se on selvää."

Rautiolainen rykäsi, nosteli olkapäitään ja nytkähytteli harteitaan, sanoi:

"Kyllä vaan tuhatta ennemmin olisin tässä Lehtiviidassa torppari-orjana kuin Rautiotalossa isäntänä."

Antti hymähti, nousi ja mennä muokkasi kamariinsa mutisten itsekseen:

"Sekin on nyt saanut oman nurkan, niin jo on kääntynyt herrain ja isäntäin puolelle, niin mukamas kun on isäntä itsekin."

Katri ajatteli kahvia tarjotessaan Rautiolaiselle, että "tuo Antti on niin kummasti suuttunut noihin herroihin että se uhraa vaikka oman itsensä ennenkuin heittää niitä mielestään, ja sentähden se on aina niin tyytymätönkin", mutta ei sentään ilmaissut sitä ajatustaan vieraalle.

13.

Oli sitte sunnuntai aamu. Antti Komulainen käänteli kuulutuspaperin taitteisiin ja pisti sen povitaskuunsa sekä hommasi lähtöä kirkolle.

"Jätä kuitenkin tuo tuuma siksensä, joudumme siitä vaan herrain vihattavaksi ja halveksittavaksi", Katri pyyteli laskien kätensä Antin olkapäille sekä katsoen häntä sinikirkkailla silmäyksillä.

Antti väisti vaimonsa katseen katselemalla pitkin rintojansa, liikutteli otsakurttujansa ja sanoi:

"Enkä jätä. Vihatkoot jos haluttaa, eivät toki sillä sen enempää voita kun jo ovat voittaneet."

Hän nousi kärryille ja saatuaan ohjakset käsiinsä, antoi mennä viuhatella. Tuon tuostakin hotaisi ohjain perillä hevoistaan, maiskutteli huuliaan ja äänteli: "äh äh, äh!"

Katrin pyynnöt ja vastaanpanot hän heti unohti kun tuli ajatelleeksi että: "mitä jos joskus häntä vielä mainittaisiin paikkakuntansa suurimpana hyväntekiänä. Jos kaikki nykyiset torpparit pääsisivät oman maatilan omistajiksi ja tuo tapahtuisi hänen toimestaan, -- no niin -- ruosko poika, menehän nyt -- äh, äh, äh -- kutiis!"

Kävi niin hyväksi olo että teki mieli hyräillä:

"Meill' pohjola luminen On kotimaa Sen rannoilla lietemme leimuavat, j.n.e."

Joutui siitä sitte kirkolle; ajaa rymähytti suntion kartanolle, hypätä loikkasi kärryiltä alas ja päästettyään ruskon rahkeista pani hänet heiniä syödä jyrsimään kärryjen kehikosta.

Siinä tulla kapusteli lukkari suntion pirtin puolelta, pisti kättä Antille ja kysyi:

"Kuuluuko sieltäpäin mitään?"

"Tuossahan sitä mennään keskivälissä?" Antti vastasi tasoitellen otsakurttujansa. Päästi takkinsa napeista, haki povitaskustaan kuulutuspaperin ja tarjoten sitä lukkarille, sanoi:

"Jos sinä, veli hyvä, käyttäisit tämän saarnastuolissa sitte kuulutusten kera. Tuossa on markka vaivoistasi!"

"No meneehän tuossa, Kiitoksia!" lukkari vastasi ja katseli kuulutusta.

"Kas kas -- jopa on taas ilmestynyt uusia keinoja", hän sanoi luettuaan ja jatkoi sitte: "Kyllä saat olla huoletta että tämä perille tulee."

"Hyvä, hyvä", Antti vastasi ja läksi sitte lukkarin kanssa astua tepsimään kirkkoon.

Tavallisten kirkonmeno-toimitusten päätyttyä astui seurakunnan pastori saarnastuoliin. Killisteli ensin sanankuulijoihinsa sinisten riihensä läpi, rykäsi sitte teeskentelevästi pari kertaa, ja alkoi pauhaavalla jyrisevällä äänellä lukea kuulutuksia, jotta virkalippunsa leukaan päristi kuin lehti tuulen käsissä oksan runkoon.

Ensiksi luki hän seuraavasisältöisen kuulutuksen: --

"Minä allekirjoittanut pyytäisin kaikkia tämän pitäjän torppareita -- --"

Pastori rykäisi, katsoi allaolevaa nimeä ja jatkoi sitte:

"huomioonsa ottamaan sitä suurta surkeutta, että he ovat kurjempia ihmisiä mitä maa päällään kantaa. Toisen isännyyden alaisina heitä väännetään ja kierretään kuin pajuvitsoja, käsketään ja komennetaan kuin ryssän nahkapoikia, siitä että uhraavat parhaimmat voimansa herrain ja isäntien kukkarojen täytteeksi. Tämä orjuuden aika on nyt mennyt; nyt, torpparit, toverini, nostamme me sodan herroja ja isäntiä vastaan; me päätämme kuin yksi mies karistaa niskoiltamme nämä kalisevat orjuuden kahleet, me näytämme herroille ja isännille, noille yhteiskunnan nylkijöille, että me torpparitkin olemme ihmisiä, joilla on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin heilläkin. Meitä on tähän saakka talutettu kuin koiria kahleissa, mutta nyt katkaisemme nämä kahleet, sillä herra ei ole parempi kuin kerjäläinenkään, ei isäntä parempi kuin renkikään. Me rakennamme tulevaisuutemme nyt sille varalle ettei meitä mitkään tuulet ja myrskyt kukista, ei herrat ja rikkaat sorra ja kaada. -- Sitävarten kokoontukaa torpparit, toverini, Lehtiviitaan tämän Elokuun viimeisenä sunnuntaina kello kuusi illalla.

_Antti Komulainen_. Kirkkoväärtti."

Pastori näkyi hetkisen miettivän, katsoi luettua kuulutusta vielä kerran, katsoi sitte pikkupenkillä istuvia Karhulaisia ja Laksolaisia sekä pitäjän jättiläisen kokoista nimismiestä, joka selkä kenossa istua nökötti Karhulan herrassöötinkin vieressä penkin korvalla. Silmäsi vielä numerotaulun juurella kyykistynyttä Antti Komulaista, joka leveitä käsiään vastaan nojasi kasvojansa ja sormiensa lomista tirkisteli nimismiestä ja Karhulan herrassöötinkiä, sekä sitte jatkoi kuulutuksien lukemista.

Koko seurakunta istui kuin äkkinäisen halvauksen saanut. Istui kuin penkkeihin jähmettyneenä. Kukaan ei kuullut enään muuta kuulutuksia, katsottiin vaan toisiansa silmiin ja totisina puhua sipistiin. Tuijotettiin väliin numerotaulun juurella kyyköttävää kirkkoväärttiä, joka yhä hyvillään kurkisteli sormiensa lomitse sekä häntä kohti viitottiin käsillä ja taas sipistiin, jotta vaan kuului yksi suhina kuin äkkinäinen tuulenpuuska olisi käynyt, jonka väreitä vielä tunnustettiin.

Harmillinen synkeys levisi Karhulan herrassöötinkin puisevaan ja täyteläiseen naamaan. Hän pui hiljalleen nyrkillään penkin väliseinään ja suhisi nimismiehelle, katsoa kurkottaen häntä silmiin, että:

"Muista että isket kiinni tähän asiaan -- kruunun puolesta pitää sinun näyttää tuolle hävyttömälle (siinä hän osoitti sormellaan Komulaista), mitä on herjata ihmisiä, ja vielä sitte kirkossa, joka on pyhä paikka ja Herran temppeli."

Siinä heitti herrassöötinki vihaisen katseen myöskin kuulutuksia paukuttelevaan pastoriin, ja sitte jatkoi:

"Ja kuinka typerä on pappikin, kun ottaa tuollaisen häväistyslorun lukeakseen saarnastuolista. Hän ansaitsisi myöskin saada siitä tuhmuudesta nenälleen, että tietäisi vasta olla varovaisempi. Mutta sinne kokoukseen sinun pitää mennä -- välttämättömästi ja kruunun puolesta yleisen järjestyksen valvojan velvollisuuteen nähden hävittää tuon kirotun moukan vehkeet ja hänen kokouksensa."

"Hö-öm, hö-öm. Kyllähän se on hävytöntä, hö-öm, onhan sinne mentävä, hö-öm, kyllä minä estän, saatte luottaa siihen -- ja hö-öm, ja sitte panen syytteeseen."

Yhä Antti Komulainen tirkisteli sormiensa lomitse ja nauraa hötkäytteli, sekä itsekseen hoki: "ähä, ähä -- kutti, kutti, kutti!"

Kirkosta ulos tultua vielä herrassöötinki huomautti nimismiestä että: "muista vaan mennä sinne kokoukseen ja näyttää tuolle häväisijälle ja kirkon saastuttajalle, kirotulle lurjukselle, moukalle että, että --"

"Hö-öm, kyllä, kyllä muistetaan, hö-öm!" Nimismies vastasi, että kurkkua karistaissa rinta ja hartiat hytkähtelivät. Nosti sitte hattuaan, kumarsi ja heitti pitkiä takajalkojaan kohteliaasti, joiden temppujen tehtyä sitte mennä laahusteli.

Herrassöötinki seisoa könötti kirkon portilla kuin tammitukki, minkä paksuus molemmista päistä on yhtäläinen, ja vuotteli Lakson kapteenia, joka vielä jäi seurueineen kirkon penkkiin.

Mutta siinä se jo tulikin, uljaasti partainen leuka kohollaan.

"Oletko veli, hävyttömämpää häväisijää ja parempain ihmisten solvaisijaa kuullut eli nähnyt kuin tuo sinun torpparisi Komulainen on?" herrassöötinki sanoi teeskennellen kohteliaisuutta.

"Hän, no, hän on, niinkuin olen sanonut tuommoinen puolihullu, jolle on annettava anteeksi", kapteeni vastasi välinpitämättömästi sekä viittoen kädellään pois luotansa koko mokomat ajatuksetkin. Heilahutteli itseään niska kenossa kuin olisi tahtonut pyörähtää ympäri kantapäällään. Pisti sitte hymyillen kätensä herrassöötinkille ja sanoi päätään nyökähyttäen: "adjöö, adjöö -- välkommen sedan --"

Eivät muutkaan kirkossa olleet tahtoneet malttaa, kotiin lähteä. Seisoskeltiin vaan taajoissa ryhmissä kirkkomäellä ja puhua pölistiin ihmettelemällä tuosta odottamattomasta kuulutuksesta ja sen merkityksestä. Piippunysät hampaissa savupilviä röyhytellen seisoskelivat miehet eri ryhmissä jakautuneena kahteen puolueeseen kukin arvonsa ja säätynsä mukaan. Samoin naisväkikin kädet helmoilla ja väliin ilmassa, päivittelivät ja ihmettelivät kuulemaansa uutista.

Nurpealla nenin pälpättivät isännät ja emännät. Vaikka eivät saaneetkaan kuulutuksesta täydellistä käsitystä, tapisivat kuitenkin että sillä oli aikomus purra rusauttaa heidän neniään, käydä käsiksi heidän omaisuuteensa. Sitä kohtaa hyvästi valaisi tuo Antti Komulaisen entinen maine, joka laveoissa piireissä oli hyvin tunnettu.

Torpparit ja muu loisväki hyvillään pyyhkielivät leukojaan, ja kiitollisin katsein nilkuttivat toisilleen silmiään. Suurena hyväntekijänä pyörieli jo Antti Komulaisen nimi heidän huulillaan, sillä olihan hänen harrastuksensa jo ennen kuulu, jotta hyvin voi käsittää, mitä tuolla kuulutuksella aijottiin toimittaa.

Oikein miehissä ja naisissa päätettiin löydyttäytyä tuolla kokouksessa, sekä henkeen ja vereen saakka puolustaa Komulaisen ehdottamia toimenpiteitä.

Ja kirkkoväärtti Komulaisen suurenpuoleiset rengasmaiset silmät säkenöivät tylsästi ja hänen otsanahkansa oli jakautunut tavallista tasaisempiin kurttuihin, kunhan istui kärryillensä suntion kartanolla sekä lähteäkseen kotiopäin hotaisi ohjaksien perillä ruskoansa lautasille.

Tuo hänen mieliasiansa, jota jo parikymmentä vuotta oli ajatuksessansa hautonut, ja siitä niin monipuolisesti järkeillyt ja tehnyt turhia yrityksiä, se tuntui nyt vähän selkeämmältä kun oli saanut tuon kuulutuksen kirkossa julaistuksi, tuntui siltä että nyt siitä pian alkaa valmista tulla.

Huvikseen hän siinä kärryillä könöttäen laulaa lurkutteli, mitä sylki suuhun toi ja mieleen juohtui. Hotaisi väliin ruskoansa lautasille ohjaksien perillä ja huuliaan maiskuttaen uhkusi: "äh, äh, ääh -- menetkö siitä."

Kului siinä huritellessa eellehen matka, Jo saapui Keltakorven synkkään kuusikkoon, ja pian nousi siitä Näätämäen ahteelle, joka jyrkkänä loikui siinä tien poikki kuin jättiläispetäjä. Päästyään mäen selälle, näki Antti jonkun tien poskessa kivellä istua nököttämässä.

Luo tultuansa käski hän ruskonsa vähän pysähtyä, joka kahta käskyä ei kärsinytkään.

"Päivää -- mistä sinä olet?" Antti sanoi.

Kivellä nököttäjä tuijotti synkästi ja pelkäävästi avonaisiin jalkoihinsa kiven juurelle, mutta kohotti katseensa kun kärrymies ei tehnytkään niin hyvin ja sivuuttanut häntä.

Antin sydän jysähti kuin sepän väkivasaralla olisi siihen lyöty, kuuma veri tuntui virtaavan suonissa ja nousevan päähän. Kädet alkoivat vapista ja otsakurtut putosivat kulmille.

Mies kiveltä nousi suoraksi ja hävynalaisesti luimuili metsään kuin hännälleen saanut koira. Astui askeleen, astui toisen, mutta kun Antti purevasti ärähti: "seiso!" niin silloin se seisoi kamalasti tuijottaen lian peittämiin jalkoihinsa.

Päässä oli miehellä päivän polttama, ajan kalvama hattukulu; hartioita ja käsivarsia verhosi siekaleinen takki, jonka kielimäisistä aukeamista kuulti ruskea iho. Samanlainen väri kurkisteli peittämättömästä rinnasta ja edestä ja takaa housujen lahonneista lahkeista.

Pikimustilla silmillään toljotti hän sammuvasti Anttiin, joka hampaitaan hioen tuumasi antaa hänelle semmoisen paukauksen, jotta viimeisen kerran käärmeitä kuuntelisi tuolla rysypensaan juurella.

"No kuinka ne asiat luonnistuivat siellä valtiomiesten luona?" Antti kysyi ivallisesti mutuillen huuliansa, ja katsellen onnetonta kurjuuden kuvaa pitkään ja polttavasti.

"Häh?-- Mitä minusta tahdot?" mies kysyi laimeasti katsellen maantien ojaan.

"Annatko pois sen satamarkkasen?"

"Minkä --? Mitä minusta tahdot?"

"Narri!"

"Se narri on, joka antaa itsensä narrata."

Antti loikahti kärryiltä ja takaakättä voimakkaasti paiskasi miestä vasten suuta, jotta veri turskahti suusta ja nenästä ja tämä keikahti päälleen maantien ojaan.

Loikkasi kärryille jälleen lausuen karkean kiroussanan, sekä alkoi sukia ruskoansa minkä ennätti, ohjasten perillä, lauteille, äännellen "äh, äh, äh, äääth!" sekä huuliaan ankarasti maiskuttaen.

14.

Päivä toistaan seuraten vyöryi menneitten joukkoon, kääriytyi ijäisyyden utuiseen helmaan. Samoilla enteillä se aurinko nousi kun laskikin kunnes saapui viimeinen sunnuntai Elokuussa.

Levoton oli ollut Antti Komulainen jälkeen äskeisen tapauksen. Paikasta toiseen hän käydä kompuroi hartiat kumarassa kuin miehentappaja, joksi hän itseänsä pelkäsikin. Surkeasti katui iskua, jonka oli antanut kirkkomatkalta palatessa sille miehelle, joka kerran oli ollut hänen neuvonantajansa, mutta joka siinä juonessa oli surkeasti häntä nenästä vetänyt.

Kun joutui yksinäisyyteen, hän silloin oihkasi ja voihkasi: "Oi voi, kun tulin tuon tehneeksi."

Mutta vähitellen hän asiasta kuitenkin levostui ja kävi rauhallisemmaksi kun mitään pahempaa ei kuulunut, ei näkynyt! Sillä jos mies olisi kuolla kuukahtanut sinne maantien ojaan, olisi ihan totta heti näkynyt nimismiehen jättiläsvartalo Lehtiviidan ovella eikä siitä olisi päässyt, ei niin mihinkään.

Tänään hän jo yhtyi keskusteluunkin Katrin kanssa. Kysyi ensi työkseen istuen ja haukoitellen vuoteen laidalla että:

"Onko sulla leivottuna rieskoja ja vehnäspullia? Kun tänään on se kokous, niin että saisi jollekin tarjota."

Katri seisoi keskellä lattiaa hiukset hajallaan hartioilla, ja katsoi pitkästi ja hymyillen miestänsä silmiin.

"Rieskoja ja vehnäspullia -- hihihi -- on tuolla aitan hinkalossa pari homehtunutta kämpyrää --: välttäväthän nekin?"

Hän istui Antin viereen vuoteen laidalle ja kiersi oikean kätensä hänen kaulalleen sekä lisäsi: "eivätkös vältä?"

Antti hymähti vähän ja yritti vapautua Katrin kahleista nousemalla pois vuoteen laidalta.

"Ole vait, kuka sitä homehtunutta sitte? Olisithan voinut uuttakin tekaista täksi päiväksi, kun tiesit että tulee kokous", hän sanoi heittäen Katrin kättä kaulaltaan.

Mutta Katri ei päästänyt, sanoi että: "istu nyt vaan siinä vähän ja kerro minulle minkätähden sinä viime aikoina olet ollut niin synkkämielinen? -- Kyllä minä rieskoista ja vehnäspullista huolehdin. -- Sanohan pois, miksi olet ollut niin puhumaton ja synkkämielinen?"

Antti nojasi kyynäspäät polviinsa ja pää kumarruksissa katseli jalkojaan.

"Miksikä tuo sitte sillä valkeneisi?" hän vastasi kieltävästi.

"Puhumalla ja keskustelemalla aina asiat paranevat. Ja muistanet kai että me olemme päättäneet keskenämme ja'ata ilot ja surut, onnet ja onnettomuudet -- sanohan pois -- kuule Antti, muuttuu mielesi paljoa paremmaksi kun sanot -- sanothan?"

Antti kertoi sitte, mikä häntä oli painanut niin runtelevasti, jotta oli ihan kuin pyöräpää lammas.

"Eikö tuo sen pahempi? No sitte on hätä kaukana ja suru poissa. Kuules, kun Elli tässä viikolla kävi Moisiovaarassa lehmän kaupoilla, niin siellä se mies oli istua nörkötellyt ihan ilmi elävänä ja viheliäisenä kuin suden repimä. Siekaleensa kun olivat niin aukeamia täynnä, jotta ruskea iho paisti ja yksi kieli, mennä lönköttäissä, löi toista korvalle. Eikä ollut kehdannut Elliä edes silmiin katsoa", Katri selvitteli yhä pitäen kättään miehensä kaulalla.

"Onko se niin --? No sitte se on pitänyt saaliin hyvänänsä, ansaittuna palkkana, eikä ole uskaltanut mitään virkata. -- No, ei mitään sitte, kyllä se rakkari vähän ansaitsikin", Antti sanoi nousten suoraksi ja entistä iloisemmin katsoen Katria silmiin.

"Ansaitsi tottakin; olisit ottanut oikein katajaisen ja antanut sillä housuille oikein isällisesti -- -- mutta kukas tuolta tulee?"

Katri hypähti akkunaan katsomaan.

"Se on Maunulan Pertti -- miksi se nyt näin aikaisin --" hän sanoi ja alkoi kiireimmän kautta sukia hameita ylleen.

Pertin mieltä kaiveli Lehtiviidan pullukkavartaloinen, kaunismuotoinen Elli. Koko ajan kuin kokousta odotteli, oli hän niinkuin pilvistä pudonnut ja vähän säikähtänyt. Pari kirjettä jo sillä välinkin Ellille lähetti, mutta kun ei mitään vastausta kuulunut, päätti hän löydyttää itsensä jo aikaisin kokouspäivän aamusella Lehtiviidassa, ettei Elli voisi luikkia kätköön hänen käsistään ja että hänellä sitte olisi päivä aikaa valloituksensa tekemiseen.

Onnistuiko Pertti-raukka nytkään yrityksessänsä, saamme jälestäpäin nähdä.

Läheni kello kuutta. Miehiä ja naisia tulla jyhmysteli Lehtiviidan kartanolle, johon ensin pysähtyivät toisiansa tervehtimään ja kyselemään kuulumisia, sekä keskustelemaan tuon kokouksen merkityksestä. Yksitellen sitte mennä lapikoittiin tupaan, jonka ovella Maunulan Pertti vahtia piti etteivät muut sisään pääsisi kuin torpparit ja muu loisväki. Talolliset päätettiin jättää ulkopuolelle kuokkureina kurkistelemaan, jos heitä joku yrittäisi sisään pyrkimään asiaan sekaantuakseen, johon heillä Antin ja Pertin mielestä ei ollut mitään sanomista.

Käteltyään ensin Anttia ja Katria, kävivät vieraat istua nököttelemään penkeille, joita tilaisuutta varten Wille ja Lauri olivat lankun puoliskoista laitelleet.

Pian oli Lehtiviidan tuparustinki täpösen täynnä uteliaita torppareja ja muuta loisväkeä sekä miehiä että naisia. Meluava puheen solina ja sorina sekä kihattava ja hohottava naurun hyrinä tuossa taajaan istuvassa väkijoukossa täytti koko huoneen, vieläpä tunkeili seinäin, akkunain ja katon läpi uloskin.

Mutta yht'äkkiä katkaisi tuon sorinan käreä ääni, sillä Antti Komulainen astui perillä olevan pöydän tyvelle ja ryäistyään pari kertaa, alkoi:

"Hyvät ystävät -- me torpparit ja muut alhaisemman työn tekijät olemme kurjempia, onnettomempia ihmisiä täällä Suomess -- --"

Sanat istuivat kurkkuun, mutta hän nosti rintaansa sekä karaisi kurkkuaan ja kallistettuaan päätään hieman vasemmalle, alkoi: "me saamme tehdä työtä kuin orjat, nähdä nälkää kuin laiskurit, ja sentään meitä pidetään kunnottomina lapsina, meitä halveksitaan kuin pahimpia kerjäläisiä, ja tuon kaiken lisäksi olemme alituisessa vaarassa joutua maantielle joukkoinemme. Me työntekijät olemme yhteiskunnan tuki ja turva; rikkaat käärivät rikkautta aittoihinsa meidän töittemme hedelmistä, herrat lihoovat ja ylpeilevät laveista omaisuuksistaan, joita me olemme heille hankkineet, ja kuitenkin olisivat he valmiit kynsin hampain kiskomaan nahan selästämme; he eivät arvostele meitä kenkiänsä paremmaksi; tuskin nenäänsä nostavat ja ilkiävät meihin katsoa kuin vastaan satumme, vaikka me jo silloin olemme nostaneet hattuamme korkealle ja kumartaneet kuin venäläinen Jumalan kuvaa. Ja kuitenkaan herrat eivät ole meitä parempia, koska me olemme ihmisiä niinkuin hekin. Eivät heidän sielunsa ja ruumiinsa ole sen kalliimmat kuin meidän köyhän työkansankaan. Kaikki me olemme yhden arvoisia, joskin he rikkauksiensa takia ovat meitä oppineimmat. Mutta voisimmehan mekin tulla yhtä oppineiksi ja sentään tehdä ruumiillistakin työtä. Samoin tarttukoot hekin auran kurkeen, ottakoot kuokat, lapiot ja kirveet ja raivatkoot itsellensä peltoja sekä niittyjä niinkuin mekin teemme. Ei työ heiltä herruutta vie.

"Herrat hallitsevat meitä ja laittelevat meille lakeja ja sitte noiden tekemiensä lakien mukaan meitä tuomitsevat siitä hyvästä että me heitä elätämme ja hankimme heille ylellisyyttä. Miksi emme me voisi itse itseämme hallita ja itsellemme lakia laatia, ja sitte noiden lakiemme jälkeen rikoksen tekijöitä tuomita -- --"

Nurinaa ja hyväksymistä kuului väkijoukosta. Antti jatkoi:

"-- mutta me tahdomme nyt päästä vapaaksi tuosta sorretusta tilastamme. Yhtykäämme ystävät liittoon keskenämme, me voimme yhteisesti ostaa taloja ja sitte hallituksen luvalla ja'aata ne keskenämme. Jos ei meillä ole itsellämme varoja tuohon kaupan tekoon, niin pyydämme lainaa valtiolta. Ja jos taas emme hyväehtoista kuoletuslainaa saisi, emme sittekään saa heittäytyä neuvottomaksi. Myykäämme silloin kaikki mitä itsestämme irti saamme, vaikka lusikat ja kauhatkin."

"Se on hyvä keino", kuului eräs ääni väkijoukosta.

"Oikein oivallinen", lisäsi toinen.

"Parempaa keinoa ei olisi kukaan keksinyt." säesti kolmas.

"On tuo kirkkoväärttimme sentään viisas mies", sanoi höysteeksi joku eukko.

"On se oikein miesten parhaita", lisäsi toinen.

"Ryhtykäämme paikalla toimeen. Oma nurkka saada pitää vaikka pää menköön", joku Karhulan torppareista ehdotti.

"Saada se pitää. Minä olen valmis yhtymään puuhaan", lisäsi toinen.

"Myötä on kaikki minustakin", yhtyi kolmas.

"En kaupasta jää minäkään; myön vaikka ainoan paitani että alkuun pääsen", yhtyili neljäskin.

"Toimeen rupean minäkin vaikka en paikalta pääsisi", vannoili viides.