Part 6

"Ota kirjasi ja lue!" käski isä Heikkiä. Otti sitte uunin orrelta vanhan hattunsa ja meni korjustelemaan karjapihan aitaa.

Hetkisen korjailtuaan tuli siihen Tervajukka kirves olalla menossa kantoja pilkkoilemaan. Mutta, kun huomasi Antin, tuli luo ja istahti ääressä olevalle hakopölkylle ensin sanottuaan hyvät päivät. Purasi tupakkamälliään ja mutisteltuaan huuliaan ja heitettyään päätään vasemmalle, sylkäsi hän sekä kysyi:

"Mitästä nyt täällä kuuluu?"

"Ei mitään erityisempää -- kuluu tässä päivä eräällään, kaksi peräkkäin. Mutta mitä siellä kartanossa tiedetään?" Antti kysäsi pystyttäen aitaseivästä vanhaan reikään.

Jukka laski kirveen viereensä ja sanoi: "Ei nyt kummempia, kovasti vaan kiitellään kapteenia siitä Juhannusjuhlasta. Ja kyllä siinä kiittämistä olikin. Oikein siellä miehet näkyivät kellistyneen juhlan kunnioiksi."

"Lieneekö tuo ollut muuta kuin häpeäksi? Minusta olisi ollut tuntuvampaa jättää viinat ja oluet tekijöillensä ja ostaa sen eteen muutamia vaatekertoja ja lahjoittaa ne köyhemmille. Mutta vähän sitä herrat muuta muistavat kuin ylellisyyttä, johon itse ovat uppoutuneet korvia myöten, ja kun ovat tottuneet aina vaan kyntämään toisen vasikalla omain karsinassa lihotessa", Antti puheli oikein viisaustieteellisen näköisenä vääntäen vitsaksia seiväspitimiksi.

"Elä veliseni härnäile enää kapteenistamme ja muista herroista sitä vanhaa virsikuluasi; sinusta jutellaan jo hyvin tyytymättömästi siellä herrasväen kesken." Jukka sanoi silmät haalean näköisinä ja päätään vasemmalle heittäen.

"Asiasta en ole tietämätön. Jopa se siellä juhlassakin uhkaili pois torpasta."

Hän siinä vähän mietti, sanoisiko ihan kapteenin omilla sanoilla tuon asian, mutta tuumasi sitte että Jukalle kyllä saattoi puhua toisinkin eikä se niin toisin olekaan kun se kumminkin uhkasi että jos en halua olla, saan kyllä lähteäkin. Sanoi sitte:

"Enpä heitä aijo säikähdellä, vaikka ovat tyytymättömiä, sillä tiedänpä olevani mies kohdallani -- katsohan vaan näitä oloja tässä, missä ennen tuuli puita tuuvitteli ja huuhkain asuntoa piti, olisipas sen siihen joku muu rakentanut -- ei näistä niin vaan joka käskyllä lähdetä -- kyllä sitte mennään kun itse halutaan."

"Saatpa tässä oleksia vaikka sata vuotta kuin vaan olet nöyrä ja oloihisi tyytyväinen", Jukka edelleen sanoi päätään kallistellen.

"Siinäpä se -- olla vaan nöyrä ja tyytyväinen. Hm -- kyllä tässä jo on nöyryyttä kysytty --" Antti sanoi samalla vahvikkeeksi kirvespohjalla lyödä räiskien aidasta seiväspariin, jotta niska eteenpäin nytkähteli.

Jukka arveli ettei taida ollakaan sillä miehellä kaikki kotona, kun pälisee tuota yhtä ja samaa, jota jo syntymästään saakka oli pälissyt. Nakkasi kirveen olallensa ja läksi. Mennessään virkahti hän vielä Antille että:

"Selkä jo käypi kankeaksi että luut rusahtelevat kun suoristuu. Eikä mitään ihmettä siinä -- kylläpä on pieneksi silvottu kanto jos toinenkin, ja on sitä tervaakin tehty muutama nelikko --"

Jukka sanoi hyvästit, astui muutaman askeleen, käännähti sitte vielä Antin puoleen ja sanoi; "olet kai kuullut että Karhulan herra on luvannut ensi sunnuntaina laittaa alustalaisilleen samanlaisen juhlan kun täällä meidän kartanossakin. Ja kuulin Maunulan Pertiltä että jo kutsukin on levitetty."

"Elähän mitään, vai jo nyt sekin -- vai jo on käynyt niin uhraavaiseksi -- mutta asia on sitä laatua ettei tahdo olla Pekkaa pahempi."

11.

Oli lauvantai-ilta. Taivaan laesta tulla tihuutteli hienoa vesivihmaa. Mailleen menevän auringon ruso vaalenti utuverhoisen pilvivaipan, lopuksi paloitellen sen pieniksi palaisiksi, jotka sitte siinä ruson edessä hyppivät ja seuloilivat kuin hyttysparvi auringon laskettua. Höyryävinä ja puhallellen astuivat silloin saunasta Lehtiviidan väki, menivät tupaan ja pukeusivat puhtaisiin. Paitahihoillaan istuivat Wille ja Lauri tuvan penkillä tupakoiden ja keskustellen Karhulassa huomenna pidettävästä juhlasta. Antti Komulainen samanlaisessa pukimessa meni kamariin, heittäysi sänkyynsä selälleen ja antoi ajatusten kulkea erään seikan mukana, jonka äsken oli lukenut sanomalehdestä.

Katri laitteli perunapuuroa väelle iltaiseksi ja Elli toisessa kamarissa katseli muuatta kirjettä, jonka eilispäivänä Konkkaniemen isäntä oli Maunulasta tuonut sekä tuossa tiellä sivumennessään hänelle antanut. Kirje oli kyhätty raskaalla kädellä, jotta kynä useissa kohdin oli tunkeutunut paperiin, tehden siihen mustia reikiä.

Sisältö oli seuraavanlainen:

"Maunula 18 p. Heinäkuuta 1893. Ystäväni Elli.

Koska minulla on vähän asioita isällesi, niin olen päättänyt lähteä ensi lauvantaina siellä teillä käymään. Ne on niistä talon toimista. Ja olen samassa tuumaillut vähän sinne päin että sinä Elli, entinen rippikoulutoverini, suvaitsisit ottaa minut vastaan samalla kertaa niinkuin naimamiehenä. Luultavasti sinä jo pian miehen otat, niin olisi kait sama, vaikka minun ottaisit. Jää terveeksi ja ole kotona ensi lauvantai-illalla.

Pertti Maunula."

Elli kätki tuon kirjeen pöytälaatikkoonsa. Hän ei ollut siitä mitään kelleen virkannut, eikä aikonut vastakaan virkata.

Katseli sitte epämääräisesti eteensä ja ajatteli "ettei kenestäkään muista huolisi kuin Willestä, jos kerran siksi tulisi että miehen ottaisi. Ehkäpä ei se miehelässä-olokaan niin hunajalta maistune ja sitte pitää lapsia yökaudetkin hoitaa ja tuuvitella, kun niitä tulee."

Samassa ryöpsähti Sanna sisään punakkana ja helakkasilmäisenä. Vähällä oli ettei noista pullevista poskipäistä veri tipahtanut, kun oli niin hehkuvan punakka.

"Maunulan Pertti tuli, ajoi pihaan että rämähti kiiltokylkisellä, pystöpäisellä, mustalla oriillaan. Kuinka komeat sillä ovat nuo turkkilaiskärrytkin. Lenkahutti rattailta alas kuin puolinainen herrasmies, kytki oriinsa tuohon säleaitaan, astui luokseni kun olin tulemassa karjatarhasta ja kysäsi nivakasti ja silmäänsä vilkauttaen: 'onko Elli kotona?'"

"Jumalan tähden -- mene ja sano etten ole kotona!" Elli hätäisesti sanoa hosautti ja työnsi Sannaa, olkapäästä ovea päin.

Sannan jäi suu auki kun meni tupaan. Siinä jo astui Perttikin tupaan pitkävartisissa punasahviaanisissa korkosaappaissaan ja harmaankarvaisissa sarkavaatteissaan. Lausui huonekunnalle yhteisesti "hyvän illan" ja kävi sitte silmäänsä nilkauttaen pistämään kättä terveisiksi Laurille, Willelle ja Katrille.

"Ei nyt sovi kättä antaa", Katri sanoi hieroskellen puuron tähteitä padan pohjasta.

"Ei ole Elli kotona", Sanna sanoi virnistellen ja katsoen Katria ja poikia silmiin.

Katri katsoi pitkästi ja kysyvästi Sannaa, johon tämä vastasi silmiään nilkauttaen.

"Onpa se siellä kamarissa", Lauri intti.

"Eikä ole -- se meni äsken ulos, minä näin", Wille sanoi painaen päänsä alas ja katsellen penkin alle.

Antti tuli kamarista katsastamaan, kuka se vieras tuli.

"No terve, mitä tuolta nyt kuuluu", hän sanoi pistäen Pertille suonikkaan kätensä ja nostaen samassa otsakurttujansa, sekä lisäsi sitte että: "käyhän nyt tänne kamariin!"

Kahta käskyä ei Pertti odottanut.

Katri laitti iltaruoat pöytään ja väki alkoi puuroa lipellä nälkäisiin vatsoihinsa, pani hän käskemättä kahvipannun tulelle ja meni sitte kamariin uutisia Pertiltä tietämään.

"Oletpa sinä hyvästi isäsi pojan näköinen ja kokoinen. Tuommoinen pitkä roiskale se oli isäskin ja ihan tuommoiset silmät, tuommoinen nenä ja tuommoinen otsa ja tuommoinen tukka -- ihan sinä olet isäsi poika. Me kävimme yhtenä rippikoulua isäsi kanssa, ja häin kun oli tyttöpoika parasta 'sorttia', yritti minuakin kosia, mutta tuoheen kävi koko se homma", Katri puhua liverteli nuorteasti, istuen Pertin viereen.

"Sukuuni tulen enkä suteen, kun isästäni käyn", Pertti sanoi ja pisti tupakkaa Antin isopäiseen pitkävarsipiippuun.

"No minnekäs sinulla nyt asiat painavat?" Antti kysyi istuen vuoteen reunalla ja väännellen varpaitansa leikillisesti.

"Tänne piti vaan lähteä pöksimään sulan suotta. -- On näette siellä meidän torpparein kesken ollut vähän semmoista puhetta, että pitäisi heittää pahat säärystimet selkäänsä ja hankkia oma nurkka, koska sitkeässä on leipä isännän vuoksi; kun ei lasketa enään Karhulan nurkkia etemmä rahan ansioon", Pertti puheli silmiään nilkutellen ja pölyytellen savutöykeröitä sirotekoisten huultensa välitse.

"No pitääkö herrassöötinki nyt ihan pennittä paikoillaan?" Katri kysyi säälivästi Perttiä silmiin katsoen sekä nörkällään nojaten polviaan vasten.

"Jos siltä tuon laihan markkasen mies ja hevonen päivässä saavat, niin kyllä siltä joka kevät käki satulassa istuu. Se on aivan yhtä kun ei mitään", Pertti nilkauttaen ja hikottaen sanoi.

"Yhtä se on. Ymmärtää sen tyhjäjärkinenkin. Mutta mitenkä sitä sinun mielesi mukaan oma nurkka tulee saaduksi?" Antti kysyi miettivästi päätään kallistaen.

"Jos siinä puheessa olisi pontta, että valtio antaa torppareille rahoja lainaan, niin asiasta pian tulisi tosi. -- Tässä tuonnoin olin luujauhojen viennissä Leppinurmen kylässä, jossa kauppias Hätinen kertoi hänen syntymäkylänsä torpparien, useampien yhdessä, ryhtyneen taloja ostamaan valtion antamilla lainarahoilla. Talot ja velat jaettiin sitte torpparien kesken yhtä suuriin osiin, niin että viisi ensimmäistä vuotta sai velka seisoa korottomana ja viiden jälkimmäisen vuoden kuluessa oli se kuoletettava kuitiksi määrätyllä korolla."

Pertin kasvot tätä puhuessa olivat niin miehevän ja viisaan näköiset, että se Anttiakin oikein innostutti.

Hän pylkähti pystöön ja läppäsi kävellä ajattelevan näköisenä pöydän luo, otti sieltä leveän kamman ja alkoi repiä jykevää tukkaansa.

"Mutta siitä keinosta, jota jo kauvan olen mielessäni hautonut, tuleekin tosi. Ei muuta kuin tuumasta toimeen vaan."

"Niin, eihän se kuolemaksi ole, jos ei elämäksikään. Koettaa täytyy. Eihän ota ellei antaisikaan. Ja minä olen miettinyt että te kun olette tuommoinen osaava mies ja ymmärrätte asioita paremmin kuin me muut huonommat ihmiset, niin panisitte tuuman alkuun", Pertti ehdotteli kopistellen piipun poroja saappaansa kärkeen.

Katri sitä pitkästi katseli ja ajatteli että: "tuolla tavallako se tuon lattian nyt tahrustelee", mutta ei sentään kehdannut sanoa mitään.

"Sanottu ja tehty, minä panen parhaani ja näytän että on sitä isäntä-valtaa toisella jos toisellakin. Ei monta vuotta kulu, sen sanon, ennenkuin herroilla ja isännillä ei ole muita käskettäviä kuin omat jalkansa. Pankoot sen mieleensä!" Antti sanoi oikein uhkaavan näköisenä. Heitti kamman pöydälle ja meni jälleen istua kyyköttämään vuoteensa reunalle.

Katri nousi jo mennäkseen kahvin keittoansa valmistelemaan, kun Antti kysyi:

"Mihinkä sinä nyt?"

"Pitäisihän sitä vieraalle olla kahviakin, tiedän mä", Katri vastasi.

"Saattaahan se Ellikin -- mitä sinä häntä säästät?" Antti sanoi isällisenä kiivaudella otsakurttujansa laskien.

"Antaa lapsen nyt vähänkin teijota omilla oloillaan. Kyllä sen itsekin", Katri vastasi huolettomasti ja meni.

"Onko se Elli kotona?" Pertti kysäsi hymyillen ja silmiään vilkauttaen Antilta, kun Katri oli mennyt.

"On se kotona", Antti lyhyesti vastasi päätään kynsien.

Pertti nosti toisen jalkansa toisen selkään ja liekutellen päällispuolisen saappaansa kärkeä, sanoi:

"Jos tuosta joskus saan oman nurkan, annatte kai Ellin minulle vaimokseni?"

"No, jaa, ota vaan jos saat, mutta lastani en voi pakoittaa, jos ei hyvällä suostu."

"Mikäpä sitä pakottamalla", Pertti sanoi vähän haikeanpuolisesti ja katsoi ulos, ja katsoessaan, lisäsi vielä: "eikä siitä koirasta paimeneksi, joka väkisin karjaan ajetaan."

Katri toi samassa kahvia, tarjoi ensin Pertille ja sitte Antille.

Juodessaan sanoi Antti:

"Pantaisiko oikein kokous, johon niitä torppareita kirkkokuulutuksella kutsuttaisiin. Olisi tietääkseni parempi monimiehisenä asiasta aprikoita ja päätellä, kun että me tässä kahteen käteen tuumailemme."

"Pannaan vaan kokous, yhdessähän on lystimpi, ja sananlaskukin sanoo että 'viisi miestä ei virstaa kauvan potki'", Pertti myönteli juodessaan.

Kun kahvit olivat hörpityt, otti Antti sanomalehtiä akkunan poskessa olevasta kiverretystä rautalankakoukusta ja istuen tuolille pöydän ääreen, alkoi lukea Pertille sosialistein kommervenkeista ja kauhistavista katumeteleistä Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Kun Pertti tuosta ei ymmärtänyt tämän taivaallista enempää kuin että sellaiset teot olivat ilkeitä ja sopimattomia, ja että jos täällä sellaisia väkivaltaisuuksia harjoitettaisiin, olisi Suomessa pian joka sorkka sujuna, ryhtyi Antti selittelemään tuon sosialisti puolueen hyvästä "meiningistä." "Että se ei sallisi mitään suurivaltaisia hallitusvirastoja, jotka kansaa hallitsisivat oman tahtonsa mukaan, vaan että kansa saisi itse itsensä hallita, ettei yksi olisi rikkaampi kuin toinenkaan eikä olisi yksi suurempi herra kuin toinenkaan -- ettei olisi olemassa mitään säätyeroitusta. Ja kun ne eivät saa tuollaista voittoa hyvällä, niin käydään käsiksi väkivaltaan. Mennäänpä oikein joukoissa parlamenttien istuntoihin eli herrain päiville, ja ken siellä rohkenee vähänkään avata suutaan heidän aatettansa vastaan, sen he niskasta aika tanssilla kyytivät ulos."

"Ja kun joku noista sosialisteista heitetään vankeuteen, piirittävät he lukemattomilla joukoilla vankilat ja ryöstetään puoluelainen väkivallalla pois jos ei suosiolla saada."

"Mutta sehän on koko kauheus. Kyllä ne ovat väärässä, kun ovatkin", Pertti sanoi miettivästi silmiänsä vilkauttaen.

"Väärässä ovat kun ovatkin. Ne ovat oikein niitä maailmanlopun ihmisiä, vaikka tuo meidän ukko niitä aina ihailee", Katri sanoi liekehtivästä katsoen Anttia silmiin.

"Noo -- eivät ne juuri niin vaarassakaan liene. Paljopa siellä ulkomailla on tehty alhaisemman kansaluokan vapauttamiseksi siitä sorrosta ja orjuudesta, jota herrain alamaisina ovat saaneet kärsiä -- aivan niinkuin täälläkin Suomessa", Antti sanoi painaen leukaansa alas ja otsakurttujaan ylentäen.

"'Oliko se asia nyt musta taikka valkoinen, siitä vähät, mutta pääasia on, kunhan tässä vaan saisi oman nurkan, oman orren, oman katalan karsinan', lauloi Jauhelan vaari ennen muinoin uunin pankolla, kun rätti-Pietari nykäsi kylkeen ja karjasi että: 'mee pois täältä, uunin päältä.' Siihen vaan sitte luottaa että siitä tosi tulee?" Pertti sanoi nyökyttäen päätään ja silmiänsä vilkauttaen.

"Luota jos tahdot, mutta tosi siitä tulee. En tässä ikääni kaikkea toisen hyväksi tee työtä minäkään", Antti sanoi vakuudeksi hartioitansa hytkäyttäen.

"Kenenkähän muiden kuin omaksi onneksesi olet tässä työtä tehnyt? Kelpaa tässä jo eleskellä kenen tahansa kun kaikki on valmista. Mutta olet vaan omia aikojasi niin tyytymätön, etkä huomaa että tyytymätön on onnettomin ihminen maailmassa", Katri sanoi vähän surumielisesti.

Pertti vilkautti silmiään, paiskasi kättä ensin Antille ja sitte Katrille, sekä vielä tuvassa Laurille, Willelle, Sannalle ja Heikille, joka nureamielisenä nenäänsä puhuen penkin kulmalla istui ja katekismoa lukea juntusteli, ja sitte läksi.

12.

Koko pitkän Elokuun aikaisen poutaviikon muovaeli Antti Komulainen erästä kuulutusta, joka seuraavana sunnuntaina piti julki luettamaan Ahovaaran kirkon saarnatuolista.

Hän kirjoitella rapsutteli jo monta monituista ehdokaslistaa. Olisi tahtonut saada tuohon kuulutukseen kaiket mielipiteensä, ettei siinä kokouksessa enempi olisi kaivannut sanojaan tuhlata, mutta ajatteli että jos pappi panee pahakseen kuulutuksen pituuden, ja nakata vilkahuttaa sen pesään, jossa ahnas tuli saarnailee kivisille seinille.

Hän lyhensi arkin pituista kuulutustaan moneen kertaan. Vedellä raapusteli kymmeniä rivejä pitkin rautatiekiskon kaltaisia viivoja, kirjoittaa koukeroi taas rivien välimaille, pyyhkieli jälleen pois, kirjoitti uudelleen uutta lajia ja hylkäsi taas.

Semmoista tekoa hän teki tuntimääriä eräällään. Meni väliin kohlotteli työmaille ja antoi pojille hajutonta nokkanuuskaa kun löysi heidät työn kanssa leikittelemässä. Palasi pälkötteli jälleen pää riipuksissa ja miettivän näköisenä kuin laiska hevoiskoni: Istui jälleen panemaan paperille mitä oli matkalla miettinyt, kun kotiin ehti...

Luettuansa taas paperille panemansa, oli siinä se ja se liikoja, jotta täytyi karsia pois kuin puusta kelvottomat laho-oksat, jolloin se ja se, oli lisättävä muuten ei ollut täydellinen.

Oli Perjantai-ilta. Heikki seisoa nyhjötti pöydän korvalla moljottavin silmin ja isän antamalla lyijykynällä varusteli sanomalehden reunoille jotakin, jotka hänen mielestään olivat olevinaan kirjainten alkuja. Vetelästi hän katseli edessään olevalle paperille, johon isä oli piirtänyt kirjainten kaavoja. Antoi sitte lyijykynän mennä sihittää niiden mukaan sanomalehden tyhjillä reunoilla, mutta kun ei saanut yhtäläisiä, heitti kirjoitushommat sikseen ja kävi uunin eteen, otti sen otsalta isänsä piipun ja rupesi sitä huvikseen katselemaan ja imeskelemään.

Antti istui syviin mietteisiini hukkuneena pöydän ääressä ja katseli tylsillä silmillään edessänsä päättymäisillään olevaa kuulutusta. Heikki tuhisti purnutteli nenäänsä ja oli hyvillään kun ei isä lainkaan huomannut hänen vehkeitään.

Katri tuli sisään sukanneule kädessä, istui tuolille, katseli kirkkain silmin, joista hieno alakuloisuus kuvastui, ensin Anttia, sitte silmäsi uunin luona piippua imeskelevää Heikkiä ja hymyili.

"Pane pois se piippu -- ei lapset saa tupakoimista opetella, kyllä sitä miehenäkin vielä ehtii, eikä se ole varsin tarpeellista silloinkaan", hän sanoi melkein kuiskaamalla Heikille, joka vastaukseksi katsoa mulautti rengassilmillään jyrkän otsansa alta imeä maiskutellen yhä ahkerammin.

Katri taas hymyili ja alkoi neuloa; katsoi väliin Anttia, väliin Heikkiä, sekä jälleen sukanneulettaan pää kumarruksissa.

Taas rapisi paperi Antin edessä, kun siinä kynäänsä kankeasti käytteli juuri kuin kyntömies auraansa. Pää lepäsi hiukan vinoon vasemmalle ja tuo luiseva koukkunenä milt'ei tunnusteli paperia minkälaisia kirjaimia siihen syntyi. Rinta ja vatsa olivat sisään painuksissa, olkapäät vuoroin nytkähtelivät ja oikean käsivarren täytyi hypähdellä paikasta toiseen, eteen ja taakse aina sen mukaan kun noita epätasaisia rivejä kuin jäniksen polkuja paperille karttui.

Katri seurasi miehensä lystillisiä kirjoitustemppuja niin usein kuin neuleeltaan ennätti, silmäilemällä noiden tukevain hartiain liikkeitä ja pään kummallisen tarkkaavaa asentoa.

Viimein heitti Antti kynänsä mustepullon viereen pöydälle, sanoen:

"No siinä, valmistuipa vihdoinkin, ja semmoisenaan saapi se luistaa pastorin kynsiin. Saapi kyllä, en koske siihen enään -- enkä."

"Kyllä oletkin sitä jo jauhanut kuin mylläri tuoreita jyviä", Katri sanoi hymyillen. Pyyhkäsi suupielistään vesitipat ja antoi sukkapuikkojen tanssia.

"Jassoo -- Katriko se -- ooho, mit sinä Heikki -- anna olla se piippu ja sukkelaan! Vai että sinä tässä jo piippua hyväilet --" Antti sanoi taakseen katsoen pyöristellen suuria rengasmaisia silmiään, jotta valkeaiset loimottivat.

Silloin otsakurtut heti putosivat kulmille ja hän nousi kävelemään.

"Mutta, kuulehan Antti, oikeinko sinä ajattelet että mekin ostaisimme semmoisen talon kannikan, josta Pertin kanssa puhe oli tuonnoin?" Katri kysyi miettivän näköisenä katsoen Anttia silmiin sekä laskien neuleensa ja kätensä helmoilleen.

"Miksikäs se elämä tässä muuten valkenee. Mentävä tästä kumminkin tulee, jos ei nyt niin joskus. Ja sitä parempi vaan mitä aikaisemmin eteensä katsoo; eiväthän sitte työt turhaan mene, kun on oma nurkka; mutta nyt ne menevät, menevät toisen käden lämpymiksi. Eikä tätä orjuuttakaan aina voi kestää", Antti jutteli, kohotteli olkapäitään, nosteli otsakurttujansa ja kallisteli päätään puoleen ja toiseen.

Katri päästi syvän huokauksen, ja sanoi:

"Mutta luuletko sitte semmoisessa talomurusessa puuveitsellä hopeata leikattavan? Luuletko silloin orjuuden loppuvan? Silloin se vasta alkaakin ja kouristeleekin oikein rautakourilla. Ja sille kylän porsaatkin nauravat että kun nyt olemme tämmöisen upean torpan tehneet metsään, jossa huuhkaimet huuhtelivat kolkolla nuotillaan ja muut otukset hallintoa pitivät, tällä sialla, missä tämä pirttihuoneus nyt seisoo, olemme raivanneet hyötypeltoja kaksikymmenisen tynnyrialan ja muokanneet paksuheinäisiä niittyjä, olemme olleet tässä jo kahdeksantoista vuotta -- ja nyt -- nyt jätämme tähän muiden hyväksi kaikki, laittaumme itse maailman selkään; ja sille nauraa jos kuka."

Antin katse synkistyi, nuljautti Katriin epäilevän katseen ja hymähti.

"Näistä kourista lähtee vielä -- ne saavat pienestäkin suuren, ja sitte se on oma, ei kukaan nyki eikä lyki, ei pure eikä potkase. Emmekä tästä kuitenkaan enään lähde niinkuin tyhjäntoimittajat sattuman nojaan, vaan on sitä mukaankin otettavaa, ettei tarvis pelätä leipähammasten naulaan joutavan."

"Mutta jätä toki se homma, nyt on meillä niin hyvä ettei paratiisissa parempaa!" Katri sanoi, asettui oikein pyytävän näköiseksi, pää kallelleen vasemmalle ja nuo hienot huulensa mutusti herttaiseksi torveksi.

"Enkä jätä. En voi luopua siitä, mikä totta on. Ja jos en itsestänikään niin huolisi, huolin kuitenkin noista lähimmäisraukoistani. Sanoohan raamattukin että, 'rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!'" Antti edelleen sanoi, meni tupaan, haki sieltä hattunsa ja meni ulos. Seisahti katsella töllöttämään keskelle kartanoa. Katseli edessään suhajavaa viidakkoa, katseli koivuihin ilmestyneitä kellertäviä lehtiä, silmäsi vielä lännen rantamilla loikoilevia pilvivuoria, joita purppuroi pian mailleen menevä aurinko. Hän katseli kaikilla ilman suunnille, mutta ei kiintynyt mihinkään.

Avata ratuutti valkeaksi maalatun puolaportin ja läksi astua lempottamaan viidakkoon vievää karjapolkua. Pyörähti ympäri viidakon partaalla ja nojasi erästä suurta koivua vastaan, jonka riippuvista oksista nypäsi tuoreen lehden, pisti sen hammastensa rakoon ja sitä kielellään käännellen alkoi pureksia kaluutella.

Katseli siinä nojatessaan punaiseksi siveltyä asuntoriviään, sen valkeita akkuna- ja nurkkalautoja, ja puoliympyrään kyhättyä sirotekoista eteistä. Siitä johtuivat silmänsä sammaltuneelle vehreän kirjavalle pärekatolle ja savutorveen, josta tupruen kiemuroi harmahtava savupatsas. Katseli katon ylitse tuolta puolen huonetta kohoavia muhkeita koivuja, haapoja ja leppiä.

Kauniilta näytti Lehtiviidan torppa. Sen olivat Antti Komulaisen kädet valmistaneet ja noin miellyttäväksi somistaneet. Siinä hän oli jo kahdeksantoista vuotta asunut, kokenut yhtä ja toista, kuullut ja nähnyt pahaa jos hyvääkin, pyyhkinyt hikeä jos levätäkin saanut. Eihän tuota hennoisi jättää. -- Surkeata se on jättää ja mahtaa pistää ikäväksikin lähteä. Mutta kun ei se ole oma. Niin -- jos olisi oma, niin siitä saataisiin viedä jalat edellä että pää kolisisi. Ei lähtisi ennen.

"Terveisiä!" kuului äkkiä rämeä, koriseva ääni takanansa.

"Terveisiä. -- Kah, Rautiotalon isäntä. Eipä ole teitä nähty sitte joulua. No mitä sieltä päin nyt kuuluu?" Antti sanoi, heräsi unelmistaan kun Rautiolainen tuli, pisti tälle kättä ja nosteli otsakurttujansa.

"Ei kuulu erinomaisia. Mitäs tänne?" Rautiolainen sanoi kättä pistettyään. Purasi tupakkapuruansa ja mulkoillen katsoi Anttia silmiin, katsoi upeata Lehtiviidan asuntoa ja sanoi:

"Oikeinpa täällä ollaan kuin herraskartanossa, eipä paljoa puutu. Ensi kerran elämässäni tämän näen. Puhua höpisty on paljokin Lehtiviidan upeasta uutistorpasta, sen viljavista pelloista ja niittylöistä, mutta enhän tuota olisi mitenkään uskonut, vaan uskottava nyt on kuin näkee. Siitä ei parata."

Rautiolaisen hartiat nytkähtelivät, haalahtavat silmät liekehtivät ja liikutusta ilmaisevia värejuovia ilmausi hänen melkein vasken värisiksi ruskettuneille kasvoilleen.

"Käydäänpäs tuonne sisään että jos lähtisi sieltä jotain suun mukaista. Eihän tuota niin kiire liene, ett'ette jouda?" Antti puheli ja Rautiolaisen edellä astua jappasi tupaa kohden.

"Pitääpä sitä sisässäkin käydä, jos vaikka miten kiire olisi. En ole nähnyt sitä kummityttöänikään sitte ristimäänsä. On kai se kotosalla ja suuri tytön hollakka? Vai joko lienee toisen miehen mielitietto?" Rautiolainen juttusi Anttia seuraten ja tarkasti sivuilleen katsellen imehtien Lehtiviidan "runolinnaa", joksi erään matkustavaisen puolipumpulisen herrasmiehen oli sitä kuullut sanovan.