Part 5

Nuoret ilakoivat vielä, kartanolla, juosta huristivat nauraa kikattaen, jotta kenttä tömisi, löivät leikkiä kunnes väsymys saavutti että oli täytettävä luonnon vaatimukset antautumalla unen virkistäviin helmoihin. Mutta Antin ei tullut uni uuvuttamaan. Hän kierteli ja väänteli itseänsä siinä sängyn laidalla, kääntyi väliin toiselle ja taas toiselle kyljelle. Vähän päästä nousi ylös, meni pöydän luo ja juoda hörppäsi vähän tuopista kun suutakin tuntui niin kuivattavan. Meni sitte sivuakkunan luo ja koetti katsoa ulos kesäyön hämärään, mutta ei nähnyt siellä erinomaisempaa kuin ennenkään.

Poistui jälleen vuoteelle, kohotti hiukan peitettä, ja melkein harmiksi kävi kun näki kuinka autuaallisessa rauhassa, kaikista huolista vapaina pikku Heikki ja hänen vaimonsa Katri siinä rinnakkain nukkuivat.

Hänkin heittäytyi jälleen vuoteelle ja vedettyään peitteen ylitsensä, yritti nukkua. Mutta uni tuntui olevan kaukana, niin kaukana kuin itä on lännestä ja pohjoinen etelästä. Täytyi taas kääntää toiselle kyljelle kun toista alkoi pakoittaa ja säiliä.

Mielessä oli vaan satamarkkanen, jonka vieraallensa oli suurissa toiveissa antanut.

Eiköhän liene vaan ollut konna koko mies?

Hän oihkasi ja voihkasi, ryki ja pelmuili peitettä, että Katrikin heräisi ja saisi sanoa tuskansa.

Ja pian Katri havautuikin, jolloin Antti jälleen käänsi kylkeän ja voihkasi.

"Mikä sua vaivaa, Antti, voitko pahoin vai miten?" Katri kysyi kun kuuli levottomuuden.

"Harmittaa niin vietävästi ettei unetakaan", Antti lyhyesti vastasi.

"No, mikä sitte?" Katri jälleen kysyi yhä enempi kiinnittäen huomiotansa miehensä levottomuuteen.

Antti kertoi antaneensa vieraalle satamarkkasen sitä ja sitä tarkoitusta varten.

"No, olet sinä hullu koko mies, kun tuolla tavalla rahojasi viskelet maailman kulkijoille, laiskoille -- sekään ei olisi tarvinnut muuta kuin potkia pihalle heti tultuaan. -- No jopa sitä kaikkia kuulee kun tuommoistakin -- ja järki mies --" Katri melkein nuhtelemalla puhui.

Häneltäkin meni uni kuin käsketty, eikä enään tuntunut olevan takaisin hankkeissakaan. Mieli kävi niin pahaksi ja apeaksi tuosta rahan antamisesta. Pahemmaksi tuli Antinkin olo, jotta täytyi kokonaan jättää vuode ja nousta kävelylle, ja katsella vuoroin kummastakin akkunasta ulos.

Viimein Katri sanoi: "Käyhän nyt nukkumaan, ei se murehtimisesta parane eikä takaisin tule. Tottapahan ei tuo viimeinen raha ollut. Olehan vasta viisaampi ja varovampi."

"Ei kai se viimeinen ollut, mutta kun viisas ihminen on niin hullu että kaikkiin luottamuksensa heittää."

Hän meni vuoteelle ja siinä mielessä sitte nukkui että on toiste viisaampi jos tuo todella olisi petoksen tehnyt.

Ylös noustua oli jälleen tuo sinikuorinen kirje tuossa pöydällä hänen silmissään vieraskielisille osoitteineen.

Tänään olisi ollut määrä laittaa se postiin. Mutta hän muisti lukeneensa sanomista että vihollisten puoleen kääntyminen on kaikista häpeällisintä mitä koskaan olla voi. Tuntui siltä kuin joku olisi ollut siinä lähellä ja osoittaen sanonut häntä isänmaansa ja kansansa pettäjäksi ja häväisijäksi, semmoiseksi raukaksi, jolla itsellä ei ole minkäänlaista vakuutusta ja tarmoa mielipiteitänsä esiin tuomaan.

Kyllä hän nyt huomasikin olleensa perin lapsimainen, kun kaikin tavoin oli heittäytynyt tuon kirotun maailman kulkijan mielivallan alaiseksi, tämän narripeliksi.

Katri oli laittanut iloisen kahvivalkean. Antin mielestä näkyivät nuo monimutkaiset liekit kernaasti haluavan päästä postinviejäksi tuolle pöydällä olevalle sinikuoriselle kirjeelle, jonka osoitettakaan ei kukaan muu osannut lukea.

"Tuosson", Antti sanoi ja nakkasi kirjeen liekkeihin, jotka pitkillä punasen ruskeilla kielillään nuolasivat samassa silmänräpäyksessä, niin että hento musta paperinöhtä vaan näkyi jälellä. Mutta samassa sekin katosi.

Antista tuntui siltä kuin hän yhtäkkiä olisi päässyt vapaaksi jostakin raskaasta syytöksestä, johon eräs maailmaa kiertävä heittiö oli hänet saanut viekoitelluksi.

Katrillekin hän sitä kertoi, jota koko aikaan oli ilkeästi harmitellut Antin ja sen renttuherran välinen suosio ja nuo salaiset toimet, nyt hän päästi oikein pitkän äläkkämäisen naurun koko asialle, koska miehensä vielä ymmärsi menetelleensä hullusti.

9.

Vierähti kuukausi toisensa perään, kului täydellensä kokonainen vuosikin, eivätkä Antti Komulaisen salaiset toiveet oman maapalstan saamisesta, toteutuneet jota tuo hänen vieraansa oli valtiomiesten luo lähtenyt toimittamaan. Silloin hän jo lakkasi odottamastakin.

Niinä aikoina levisi Lakson kapteenin torpparistoon tieto, että kapteeni oli päättänyt viettää suuremmoisen juhlan Juhannuspäivänä, ja että jokaisen alustalaisen välttämättömästi oli ottaminen osaa tuohon hyväntahtoiseen juhlallisuuteen. Tiedon antajat neuvoivat myöskin että jokainen ottaisi lusikan mukaansa, koska kartanossa ei löytynyt niin suurelle joukolle noita kaikessa tapauksessa välttämättömiä ruokailukapineita, eikä kapteenikaan ollut halukas niitä tilaisuutta varten ostamaan, koska jokainen aivan helposti voi pistää matkaansa noin pienen esineen.

Kiihkeästi sitte kaikkialla odotettiin tuota juhla-ajan saapumista, sillä jokainen jo ajatuksissaan myönsi että siellä silloin tulee olemaan hauskaa, koska sanansaattajat olivat myöskin ilmoittaneet että juhlassa tulee toimeen pantavaksi kaiken hyvän lisäksi useammanlaisia kilpailujakin.

Tuo seikka erittäin ilahutti pahanpäiväisiä poikanallikoita ja vanhemmatkin poikamiehet odottivat tilaisuutta kuin auringon nousua päästäksensä näyttämään kuntoansa ja noutamaan toivottuja palkinnoita, joita voittajille oli luvattu jakella.

Saapuipa vihdoinkin tuo toivottu juhlapäivä. Antti Komulainen ja vaimonsa Katrikin somustivat itsensä jo ani varhain liikkeelle. Nuoret olivat jo aattoiltana lähteneet kartanoa kohden, saadaksensa samalla kertaa huvitella vähän enempi, koska sellaisia tilaisuuksia hyvin harvoin tarjoutuu.

Herrasväen asuntorakennuksen ja jyrkän kalliovuoren välille kentälle oli rakennettu kaksi hirmuisen pitkää pöytäriviä, kapeanmoinen kuja vaan välissä, jossa tarjoilijat rasvaisten soppasaaviensa ääressä seisoskelivat hikiotsaisina ammentaen höyryävää ruokaa valkoisilla lakanoilla peitetyillä pöydillä oleviin suuriin puuastioihin, sekä asetellen porsliinilautasia niin paljon kuin suinkin pöydille mahtui.

Sitäpaitsi oli tuolla kalliovuoren juurella kahden tuuhean niinipuun välissä pienempi pöytä, jonka jalkain välissä maata rötkötti pullea sadan kannun vetoinen viinatynnyri ja pöydällä kaksi suurta viinalla täytettyä karahvia sekä tusinan verran laseja. Pöydän takana toimieli juhlallisena lyhytvartaloinen ja sakeapartainen "vorsmestari", täyttäen laseja sitä mukaan kuin vieraat niitä tyhjentelivät.

Toisella puolella tuota pöytää oli kahvin tarjoilu, ja toisella muutamia oluttynnyreitä valkoisilla esivaatteilla varustettuine juomanlaskijoilleen.

Ja kello kuuden tienoissa oli määrä juhlan alkaa ja tuota määräystä ei kukaan ollut unohtanutkaan, sillä jo paria tuntia aikaisemmin alkoi juhlapukuisia vieraita saapua paikalle. Ja kun läheni tuo määrä-aika, silloin saapui niitä oikein tulvimalla, isännät ja emännät tavallisesti hevoiskyydillä, mutta muu väki jalkapatikassa.

Kirkon ympärillä suurimpina juhlinakaan ei nähty näin taajassa seisovaa väkijoukkoa kuin nyt Lakson kartanon vierasvaraisella kentällä.

Täsmälleen kello kuusi nousivat kapteeni ja Hjalmari-herra kallion jyrkimmälle kohdalle ja kääntyneinä porisevan, taajassa aaltoilevan ihmisjoukon puoleen, katselivat he hiukan tyyneenä ja hymyilevästi keskustellen, tuota onnistunutta moniväristä taulua, jonkalaista ei yksikään taidemaalari vielä milloinkaan ollut kyennyt siveltimellään saada aikaan.

Sitte tuo eloisan näköinen, vilkasliikkeinen kapteeni ja hänen hulivilin luontoinen poikansa Hjalmari, paljastivat päänsä kumpikin. "Pyytäisin suun vuoroa!" huudahti kapteeni raikkaalla ja vähän niinkuin liikutuksen sekaisella äänellä, jolloin sorina ja porina väkijoukossa heti vaikeni ja jokainen kääntyi katsomaan mistä päin ääni tuli.

"Lausun vaan jokaisen teidät, omat alustalaiseni, terve tulleiksi tähän yksinkertaiseen juhlaamme, jonka olen, kunnioittaakseni tämän poikani hääpäivää, joka on juuri tänään, toimeen pannut. Sekä kehoitan teitä ujostelematta käymään käsiksi kaikkiin, mitä meillä on tässä tarjottavaa. Niin, elkää säästäkö mitään, sillä jos esillä olevat sattuisivat loppumaan, niin tuodaan uutta."

Nauraen kompuroivat herrat alas kalliolta mennen tarkastusretkelle pöytien luo, nähdäksensä josko tarjoilijat tekivät tehtävänsä, tarpeeksi kohoittamalla kansaa ryhtymään virkistämään itseänsä saatavissa olevilla ruoka- ja juoma-aineilla.

Antti Komulainen seisoskeli kallion juurella nojaten niinipuun runkoa vasten sekä katsellen kuinka viinahimoiset kursailematta tunkeusivat pöydän ympärille ja lasillisen toisensa perään kaasivat avaraan kurkkuunsa. Useat nautittuaan ensimmäisen lasin, poistuivat hiukan pöydän luota, mutta tekivät samassa täysikäännöksen ja nielaisivat toisen.

Kun sitte olivat kurkut karvaalla puhdistettu, ilmestyivät lusikat taskuista kouraan, joilla luikittiin rasvaista lihan ja perunain sekaista ruokaa niin paljon kuin vaan luonnolle kelpasi.

Sitä tilaisuutta ei Antti Komulainenkaan unohtanut. Mutta kapteenin äskeisestä puheesta oli jäänyt eräs kohta hänen mietittäväkseen. Ja se oli tuo että tällä juhlalla tahtoi hyväluontoinen kapteeni kunnioittaa poikansa Hjalmari-herran hääpäivää, eikä omia alamaisiansa, jotka olivat saaneet kantaa päivän kuorman ja helteen. Hän kyllä tarjoo heille viinaa, olutta, kahvia ja lihasoppaa, mutta hän ei kunnioita heitä, vaan poikansa hääpäivää. Ja kuitenkin olivat nuo alamaisraukat hankkineet kapteenille tilaisuuden toimeen saamaan tuollaista vierasvaraisuutta. Kaiken tuon omaisuuden olivat he työllänsä kapteenille ansainneet.

Komulainen nakkasi lasillisen viinaa suuhunsa ja läksi ruokapöytiä kohden tunkeilemaan.

Siinä tunkeili kapteeni häntä vastaan.

"Päivää, päivää; olenpa ajatellut että Komulainen on jättäynyt pois juhlastamme, koska en ole nähnyt koko aamuna, mutta tuossahan te olettekin. No mitä nyt kuuluu ja miltä se näyttää siellä Lehtiviidassa? Olen kuullut että teitä on siellä onni seurannut, mutta sentään olette tyytymätön, perinpä nurjamielinenkin."

"Mitä minä -- --"

"Niin vaan -- jos ette halua oleskella torpassa, on teillä vapaus mennäkin -- ei minulla ole halua teitä orjanani pitää."

"Olenko minä --?"

Kapteeni taputti häntä olkapäälle ja nikaten silmäänsä meni menoaan.

Komulainen jäi ihmeisiinsä että "mitä tuo puhe oli. Joko sitä nyt taas pitäisi torpasta pois? Mutta Jumalalle kiitos -- se ei tule kumminkaan tapahtumaan, ei tänään eikä huomenna eikä --"

Pöydän luo hän tunkeili, sinne muiden joukkoon. Otti talrikin, sekä lusikan taskustaan ja alkoi syödä lipellä, söi niin paljon, ettei koskaan ennen ollut niin paljon syönyt.

Meni sitte kahville, josta löysi Katrin, Ellin ja Sannankin. Nämä tunkeilivat paksuja vehnäsviipaleita suuhunsa ja kasteeksi ryyppivät kahvia.

"Joko olet saanut, Antti?" Katri kysyi syödessään ja juodessaan.

"Enkä ole", Antti vastasi.

"Pankaa täti Antillekin -- kuuletteko, pankaa Antillekin -- ei se nyt kuule -- täti, pankaa Antillekin kahvia!" Katri huomautti kahvin antajalle.

"Jaha, kyllä, kyllä -- täällä olisi, no missä se nyt on, missä Lehtiviidan isäntä nyt on? -- täällä olisi kahvia -- --"

Käsi ojolla tarjosi täti kahvia Antille, mutta Antti oli jo poissa, oli tätin kahvia kaataissa siirtynyt viinapöydän ääreen. Pari torpparia olivat nyäisseet häntä lieppeestä ja sanoneet:

"Tule pois -- mitä sinä tuota vasikkain juomaa mielistelet -- täällä on sitä miehille maistaa."

Antti ja ne toiset torpparit nakkasivat parisen lasillista poskeensa ja poistuivat. Kävivät rinnakkain istumaan kalliovuoren juurelle tupakoimaan.

"Tuleeko niistä palstatila-hommista mitään, Muikkula?" toinen niistä torppareista kysyi.

"Niin, sitä olen minäkin odottanut että tuleeko niistä toivottua? Kun toinen vuosi on jo menossa, niin olen ajatellut että taisi jäädä syntyvä syntymättä", Rekelä, se toinen torppari sanoi.

"Ei ole tulossakaan, vaikka kyllä tulla pitäisi, kun aina on vaarassa joutua maantielle."

"Joko taas?" Muikkula kysyi imeskellen piippuansa ahnaasti.

"Tuossa äsken kapteeni tuumasi että saan lähteä torpasta, jos en tahdo orjanaan olla", Antti vastasi. Hän huomasi kyllä ettei kapteeni ihan niin sanonut, mutta antoi mennä silläkin tavalla.

"No eipäs ihmettä, vai sanoi niin. Joko se sitte on perin kovaksi muuttunut. Johan tuo Keisarivainaa kuului orjat vapauttaneen, että mikä lupa hänellä on orjain pitoon?" Rekelä ihmetteli, samalla katsoen Muikkulaa kysyvästi silmiin.

Tovin siinä keskusteltua, pistäysivät miehet uudelleen viinapöydän ääreen. Ei kaipanut kuin mennä vaan luo, niin lasit täytettiin.

Puolipäivään päästyä alkoi sorina käydä rohkeammaksi, oikein isoääniseksi puheenmellakaksi. Ilmestyipä joukkoon hoippuroiviakin, jotka eivät enään tyytyneet puheen palpatukseen; vaan pistivät jo lauluksikin.

Antti Komulaisenkin aivosta tuntui lystillisemmäksi kuin ennen, jotta alkoi häntäkin vähän laulattaa.

Hän astua hoippuroi väkijoukossa pitkin tannerta sekä laulaa hyritellen muljotteli ihmisiä kun sivu kävi.

"Hiljaa, ei saa huutaa!" kuului käskevä ääni kartanon puutarhasta.

"No ollaanpa vaan, jos niiksi on -- mutta Lehtiviidan Antti ei olekaan mikään orja -- ei p--ru vieköön olekaan:

"Täss' on poika keskeltä maailmaa, Herroja ei pelkää, Niskasuonet on terästä ja Samanmoinen selkä.

"Enpä olekaan mikään orja, jos niiksi on, mull'on rahaa että kolisee, ostetaan talo, joka upeilee."

"Parasta on ostaa kun ei ilmaiseksi anneta", kuului ääni jälleen puutarhasta.

"Häh -- mitä?"

Antin otsakurtut putosivat kaikki kulmille kun hän siinä tiellä hupperoi leuka rintaan painuneena ja jäsenettömänä.

Hän istahti tien poskeen ja nujentui siihen kuin kulunut tallukka.

Kun hän heräsi jälleen, seisoi pönäkkä herrasmies hänen edessään mustan kiiltävillä silmillään tuijottaen Anttia kuin kissa hiirtä. Hän vaan katsoa muljotti äänettömänä ja keppi kädessä. Sekä sitte meni, vielä mennessään katsoen jälkeensä, kun Antti kompuroi nelin ryömisille ja nousi pystyyn.

Antti tunsi herrassa Karhulan herrassöötinkin. Varmaankin se ajatteli hänestä että "tuossa se sika nyt taas makaa." Hän olisi sille nostanut harmaata hattuaan ja noin kiusalla kysynyt, eikö antaisi hänelle torppaa asuaksensa, jos ei se niin pian olisi mennyt matkoihinsa.

Vähän hävetti Anttia itseäkin, kun siinä juopuneena loikosi jokaisen silmissä. Siitä oli jo vierryt kaksikymmentä vuotta kun hän viimeksi oli väkeviä liiaksi nauttinut, eikä hän olisi nytkään, ellei niitä olisi täällä tarjottu.

Hän läksi astua kompuroimaan ihmisjoukkoon tuonnemma kentälle, pöytien luo. Siinä lähellä erästä tyhjäksi juotua ja pohjalleen nostettua oluttynnyriä maata loirueli Lauri selki selällään, naama päin pilviä ja ruskettuneet kädet suorana sivuilla. Tämän jalkapuolella istui Sanna erään tuntemattoman tytön kanssa ja harmillisesti tuolloin tällöin vilkaisten Lauria silmiin ja suuhun, jonne jälkimmäiseen pelkäsi varmaankin kärpäisten lentelevän, se kun oli avoinna kuin ladon ovi.

Tuolla ylempänä kalliovuoren juurella istuivat Elli ja Wille sekä joukko muita tyttöjä ja poikia. Wille oli kallistanut päänsä Ellin helmoille, jossa näkyi autuaan näköisenä lepäävän.

Kun Antti tuli näkömatkalle, käänsi Elli katseensa kallion kupeelle, sekä veti huivin otsallensa, eksyttääkseen isänsä tuntohermoja. Mutta isä huomasi hänet kuitenkin ja huusi luokseen. Willen pää letkahti Ellin istumapaikalle kun hän nousi pois.

"Mitä sinä sen Willen kanssa niin julkisesti ystävyyttä teeskelet -- etkö häpeä -- --"

"Mitä ystävyyttä -- minä nyt sitte, jos tuossa istuimme."

"Olen sanomatta -- kyllä minä näin -- missä äitisi on?"

Elli huomasi että isä oli äreällä päällä niinkuin kesken untansa herännyt, katsoi sen vuoksi paraaksi olla vaiti ja etsiskellä äitiä väkijoukosta.

Siellä hän sen heti löysikin Wampulan emäntä-Leenan ja Wuorisen Maijastiinan keskeltä istua jonottamassa kartanon vaunuliiterin rappusilta.

"Äiti, isä hakee -- se on tuolla ja on niin äreä kuin syötetty härkä", Elli sanoi luo tultuaan.

"No mikä hätä sillä sitte on, tulkoon tänne jos haluttaa -- ja ainahan se on sen luontoinen että luulisi äreäksi, mutta sitä ei se ole. -- Tuossahan tuo tuleekin -- missä sinä Antti nyt olet ollut ja katso kuinka uudet vaatteesikin ovat rapakossa -- yhyh -- phyh -- phyh -- kyllä se siinä nyt pysyy siksi kuin kuivahtaa", Katri puheli kädellään möykyttäen Antin takkia.

"Lähtään jo pois -- kotiin!" Antti sanoi niin pahan ja nolon näköisenä että Katri luuli hänet sairastuneen.

"Ei, elkää nyt vielä, mikäpä siinä nyt niin kiireenä kun on parvessa päivää vielä, ja kun tätikin tulee kahvien kanssa vielä -- niin tottahan juodaan ja muuta semmoista", Wampulan emäntä puheli.

"Ja kun ne kilpajuoksut säkissä ja muut pussitaistelut sekä tankoon kiipeämiset ja tyhjän leikkaamiset tulevat -- istukaahan nyt vielä ja jutellaan -- olisihan niitäkin lysti nähdä", Wuorisen Maijastiina saneli.

"Niin, joko sinun kuinka kovin mielesi kotiin kaipaa, että jos vielä jäätäisiin?" Katri kysyi miestään silmiin katsoen.

"Lähtään pois -- en minä viitsi --" Antti vastasi ja kääntyi menemään. Hänen leikkasi niin luontoa että oksennutti.

"Tule tänne Heikki -- kyllä sitä nyt mentävä on kun se tahtoo ja on niin pahoin voivan näköinen", Katri sanoi ja otti Heikki-pojan käsipuolesta kiinni, kun se kiviä nakkeli että huoneen seinä rapisi. Sitte lähtiessään antoi hyvästit Wampulan emännälle ja Wuorisen Maijastiinalle sekä pyysi heitä joskus pistäymään Lehtiviidassakin.

"Saapihan sitä siellä käydä kun ei koskaan ole oltu, ja sanotaan siellä olevan kaikki niin hyvän voinnin näköistä", eukot juttusivat, sekä Wampulan emäntä hymysuin vielä lisäsi että: "on tuo Heikki-poika oikea isänsä kuva, ja sen sillä on luontokin. Tuossa hiekassa se on vaan kaiken aikaa kivillä leikkinyt ihan sanaa hiiskumatta, ja nyt on valmis vastaan panotta lähtemään."

"Minne se Elli meni?" Antti kysyi kun jo oli kiipeämässä kärryn säätille Katrin viereen.

"Tuonne jäi Kähärilän Annin kanssa juttuisille -- antaa sen jäädä tänne kilpailuja katsomaan", Katri vastasi pidellen lujasti Heikkiä sylissään.

"Eikä saa jäädä -- kotiin pitää tulla", Antti sanoi oikein vihan väessä, otsakurttujansa painellen sekä istuen ajoon valmiina säätillä.

"No, jopa sinä nyt morakoitset -- tässä nyt nuoria sitte niin orjuutetaan, aika sittekin kun tänne pääsevät. On siellä Sannakin ja paljon muita -- kyllä sitte tulevat yhdessä -- anna vaan mennä!" Katri puolteli äidillisesti.

"Tuossahan sitä päästään koska haluat -- Olkoon sitte siellä vaikka ikänsä!" Antti kiivaan puolisesti sanoi ja ohjaksien perillä hotaisi hevoista lautasille että se heti laski täyttä minkä jaloista lähti.

"Siunatkoon -- kuinka olet juonissasi, kun ihan olimme Heikin kanssa pudota tuossa nytkähtäissä -- mitäs olisit sanonut jos olisimme killahtaneet tuonne ja taittaneet niskamme eli halaisseet päämme", Katri saneli vähän toruvasti yhä lujemmin pitäen Heikkiä sylissään.

Antti hymähti vaan vastaukseksi. Hotaisi hevoista vähän päästä, jotta se jätti tietä taakseen kuin vimmattu, että poro ja pienet kivet ilmassa sinkoilivat ja suristen putosivat heidän helmoilleen. Katri ei uskaltanut kaikin katsoakaan, puristi vaan silmänsä kiinni ja siunaillen köytti Heikkiä, joka menon tuimuudesta ei ottanut tietääkseenkään, vasten sykkivää poveansa. Koitti toruakin jos pyytääkin että "elä aja niin hurjana", mutta Antti hotaisi vaan hevosta lautasille, maiskutteli huuliaan sekä antoi otsapoimujensa kiivaammin nousta ja laskea.

Humalassa jo luuli Katri miehensä olevan, ja kun tuon luulon tutkia Antin henkäyksestä vielä lähti ilkeä viinan hajukin hänen nenäänsä, niin kotikartanolle päästyä sanoi että: "hullu on mies humalainen, mieli sill'on männikössä, koko järki jäätynynnä."

"Hm." Antti vastasi ja päätteeksi naurahti vähän.

10.

Kauvan nuhjusteli Antti Komulainen melkein puhumattomana. Työ määräyksetkin antoi hän väelleen niin lyhyesti kuin vaan sopi, ja vastasi Katrin kysymyksiin niinkuin tämä olisi ollut vento vieras hänelle. Enimmät aikansa hän kulutteli kalastusretkillä, heinän teossa ja elon leikkuulla. Iltakaudet lukea juntusteli sanomalehtiä kamarissansa, miettien kuinka hän voisi mullistaa koko maailman, sysätä herrat ja isännät istuimeltaan vähän matalammille oloille, korottaa työntekijät asteen ylemmä, ettei heidän kaipaisi nälkää kärsiä ja orjan ijestä pakollisesti kiskoa. Hän tyrmistyi jo Lakson kapteenillekin kun se yhtenään nuhteli häntä tyytymättömyydestä ja tuollaisten herroja alentavaisten juttujen levittämisestä.

Lisättiin veroakin ja uhattiin lisätessä että jos ei tahdo suorittaa niin saapi lähteä pois torpasta.

Ja tuo "pois torpasta", se häntä alituiseen kismitti, leikkasi sydäntä että oli oikein paha olla.

"Miksi heillä yksin piti olla valta ylvästellä toisen ihmisen ansiolla? Oliko sellainen Jumalan tahto? Eipä suinkaan. Ei Jumala ole luonut rikkautta yksin herroille ja tilan haltijoille, se on annettu jokaiselle. Ja jokaiselle on Hän myöskin sanonut: 'otsas hiessä pitää sinun leipäs syömään!' Se ei ole sanottu yksin meille torppareille eikä muille köyhille, se on sanottu kaikille, herroillekin, jotka nyt vaan laiskuudessa tahtovat elellä toisen onnettomimman hiestä ja väestä."

Viimein kyllästyi Antti puhumattomuuteensa ja alkoi siksi selvitellä tuumailujansa Katrillekin.

"Arvaapas, ukkoseni, mitä minä ajattelen?" Katri eräänä päivänä Antilta kysyi, pestä nytkytellen pyykkiä uunin sopessa.

"Ja mitä sitte?" Antti vuorollansa tiedusti kohottaen otsakurttujansa.

"Että onni on meillä ollut matkassa, kun tähän nurkat kokosimme. Mikäpäs meillä tässä nyt on hätänä? Kun suoritamme veromme, niin saamme olla rauhassa herroilta ja isänniltä kuin kissan pojat kiukaalla.

"Ei meitä sysitä eikä lykitä kuin 'kekälettä tulessa', kuten sinä luulet. Viljaa on hinkaloissamme yli vuoden, eivätkä lopu syöden, vaikkapa jokahisella olisi enempikin kuin yksi suu. Heikki on jonkun vuoden kuluttua mies, joka pitää huolen ulkotöistä, ja Elli on jo auttanut minua askareissa ja kankaan kutomisissa ja auttaa vastakin. Ei siis ukkoseni hätäpäiviä."

"Kylläpä sinulla tässä onkin herrain päivät kun minä vaan jaksan kärsiä, mutta siinäpä sitä ollaan. Mutta arveleppas, jos olisi oma talo, silloin sitä kelpaisi, eikä kaipaisi peltoa muokatessaan ajatella että: 'onkohan tämä vaan isännän mieliksi?'"

Antti oli nyt monesta ajasta oikein maltillisen näköinen. Otsakurtutkin hajaantuivat säännöllisiin juoviin niinkuin eivät enään olisi tahtoneet paikaltaan liikkuakaan.

Elli tuli sisään punasta hohtavin poskin ja puhalti henkeä rinnoistaan. Heikki tuli vähän jälempänä itkeä tillittäen ja avopäisenä sekä hiukset harillaan.

Kuin nuoli pujahti Heikki Ellin hameeseen, repi, nytkieli ja työnsi minkä jaksoi, Elli kaatua rojahti lattialle ja löydä kolahutti päänsä, jotta silmistä säkenöi. Kynsin hampain kävi Heikki vielä Ellin hameen helmoihin ja veti pitkin lattiaa, jotta pää ja koivet kolisivat.

Isä tuli väliin ja teki eron. Laski pojan housut ja antoi säärille että rotisi. Samaa ajatteli hän Ellinkin tarvitsevan, mutta tyttö oli jo siksi suuri ettei uskaltanut, ja kun äitikin aina sitä puolusti niin antoi olla omassa vallassaan.

"Mikä teille nyt tuli?" äiti kysyi katsellen liekehtivin silmin Heikkiä ja Elliä.

Elli alkoi kulmille valuneita hiussuortuvia, takapäälle pyyhkien, että hän vaan leikillään läksi Heikin kanssa kilpajuoksulle, tämä kun ylvästeli voittavansa hänet. Ja kun sitte jäi tappiolle, suuttua tujahti noin silmittömäksi.

"Oo -- vai ei muuta -- kuinka sinä Heikki tuollaisesta -- häpeähän toki! Lasten pitää olla sovinnossa kuin papuvarret", äiti sanoi nuhtelevasti katsoen penkillä nyyhkivää Heikkiä, sekä samassa työnsi vaatetta nyrkeillään, jotta saippuavaahto pärskähteli vasten silmiä.

Elli korjaili hameitaan, astui sitten kangastuoleihin ja alkoi kutoa kalistella.